lauantai 22. joulukuuta 2012

Jouluinen blogitauko & muutokset blogissa

Tunnelmallista joulua kaikille lukijoilleni!

 
Blogini on jäämässä jouluiselle blogitauolle, jonka pituus riippuu siitä, koska tämä bloggaaja malttaa lähteä maaseudun rauhasta takaisin kaupunkiin. Vietän joulua tietokoneen ulottumattomissa, niin myös blogini saa viettää vähän joululomaa. Kiitos älypuhelimen, käyn varmaan kurkkailemassa mahdolliset kommentit ja jos maltan, niin saatan jotain postauksianne tiirailla, mutta voi olla myöskin, että jää tiirailematta. Ihan sen mukaan mikä parhaalta sitten tuntuu. Joululomalla mahdollisesti ja toivottavasti luetuista kirjoista bloggailen kun palaan takaisin kotikoneen ääreen.

Olen tässä ennen taukoa kuitenkin tehnyt pientä remonttia blogissa ja ajattelinkin tässä niistä vielä vinkata, jos joku ei ole huomannut. Uutta on muun muassa nyt heti yläbannerin alta löytyvät haasteet ja TBR-lista, tarpeen ja innostuksen mukaan saatan lisätä sinne vielä muutakin. Sivupalkissa haku-kenttä on siirtynyt ylimmmäiseksi, sillä ihastuin muutaman muun blogissa sen kätevyyteen! Sivupalkista aivan uutena juttuna löytyy nyt kuukauden luetuimmat postaukset. Huomatkaa myös, että blogissani voi etsiä kirjoja myös pisteytyksen eli sydänten mukaan!

Blogillani on nykyään oma sähköpostiosoite pienikirjasto at hotmail.com. Postia saa lähettää entiseen malliin ja huom. vanha osoite on kyllä edelleen käytössä, että sinnekin saapuva posti tulee luetuksi, ellei se pamahda suoraan roskapostiin. Niinkin on käynyt useammin kuin kerran.

Sähköpostiosoitteen lisäksi blogillani on nyt myös oma Twitter-tili! Twitterissä voi mm. seurata blogipostauksiani linkityksieni kautta ja lisään sinne pienempiä uutisia ja ajatuksia, joille en viitsi tehdä erillistä blogipostausta. Twitteriin saatan kirjoitella tuntemuksiani kirjoista myös niiden lukuvaiheessa. Twitteriäni voit alkaa seurata sivupalkista löytyvän painikkeen kautta! Ja ps. Twitterini ei jää joululomalle.

Mutta nyt minä otan kimpsuni, kampsuni ja kirjani ja lähden viettämään joulua! Oikein hyvää, rentouttavaa ja kirjojen täytteistä joulua kaikille! 

perjantai 21. joulukuuta 2012

Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on kapinaa


Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on kapinaa
suom. Marja Helanen
s. 295, Wsoy 2012
(Pandemonium, 2012)

Pandemonium - Rakkaus on kapinaa on Lauren Oliverin Delirium - trilogian toinen osa ja jatkaa suoraa siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Jo Deliriumin luettuani totesin kirjan hyväksi nuortenkirjaksi, mutta yllätyin tätä toista lukiessani: tämähän oli oikeasti todella hyvä ja tämä toinen osa mielestäni vielä ensimmäistä parempi. Kirja oli niinkin koukuttava, että tempaisin ja luin kirjan eilen kokonaan. Nyt en malttaisi odottaa kirjan kolmatta osaa saati Deliriumista tulossa olevaa elokuvaa.

Kirjasarja kertoo tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa rakkaus lasketaan sairaudeksi. Tätä varten on kehitelty hoitokeino, jolla pystytään estämään sairastuminen. Yhteiskunnassa eletään vailla rakkautta ja vailla murheita. Kaikki eivät kuitenkaan halua alistua tähän. Heistä yksi on sarjan päähenkilö Lena. Paremmin kirjasarjan ideasta voit lukea aiemmasta postauksestani.

(Koska tämä on kirjasarjan toinen osa, seuraava pätkä sisältää juonipaljastuksia ja spoilaa pahasti! Älä siis lue seuraavaa, mikäli ensimmäinen kirja on vielä lukematta, mutta haluat sen lukea.) 

Kirjasarjan ensimmäinen osa loppuu siihen, kuinka Lena ja Alex aikovat ylittää yhteiskunnan sekä vapaan Korven erottavan valvotun aidan. Aidan ylitys kuitenkin menee pahasti pieleen: Lena päätyy Korpeen yksin, Alex kuolee. Korvessa Lena ajautuu yhdelle pesistä ja tutustuu siellä Korven asukkaisiin. Korvessa kaikki on toisin. Korvessa saa olla vapaa, Korvessa saa rakastaa. Mutta Lenan rakastettu on kuollut eivätkä muutkaan asiat ole aivan odotetulla tavalla. Tätäkö Lena halusi?

Tarinassa vuorotellaan kahdessa eri ajassa. Silloin ja Nyt. Silloin Lena on saapunut Korpeen ja yrittää selviytyä siellä. Nyt ajassa taasen eletään kapinan ytimessä ja Lena on soluttautuneena yhteiskuntaan, esittäen normaalia kansalaista ja toteuttaen tehtäväänsä. 

Kun ensimmäisessä osassa pysyteltiin pitkälti vielä yhteiskunnassa ja sen asukkaiden parissa, niin tässä toisessa osassa ollaan vuorostaan Korvessa ja Korven asukkaiden seurassa. Mielestäni toinen osa olikin huomattavasti ensimmäistä kiinnostavampi juuri tämän seikan vuoksi.

(Juonipaljastukset loppuvat!)

Minä pidin suunnasta, johon tarina kulki tässä kirjassa. Vaikka osasin aavistella mitä tuleman piti, niin kirjan jännitys säilyi silti loppuun asti. Juonenkäänteitä ja tapahtumia tästä kirjasta ei tosiaan puutu. Tosin jonkin verran samaa ideaa kyllä kierrätettiin ja esimerkiksi harvinaisen usein kirjassa päähenkilön silmissä pimeni, mutta kyllä kirjassa sitten sitä väkivaltaakin riitti, että ihan aiheesta sitä taisi välillä silmissä sumentua. Kirjaa ei voikaan suositella aivan nuorimmille sen raakudeen ja synkkyyden vuoksi. Mikään kepeä kirja ei nimittäin ole, vaikka siitä löytyykin mukavan kutkuttavalla tavalla romantiikkaa ja rakkautta!

Kirjan kieli on sujuvaa ja nuortenkirjaan sopivaa, tai oikeastaan nuotenkirjaan jopa aika hyvää tekstiä. Tosin suomennoksessa oli muutamia kirjoitusvirheitä, mikä aina vähän pistää ikävästi silmään. Sen verran hyvin kirja kuitenkin piti imussa, että kaikkista pikkuseikoista ei niin jaksanut välittää, mutta sen verran, että ne huomasi.

En muista enää minkä vuoksi olen suhtautunut vähän nihkeästi ensimmäiseen osaan, mutta tähän kyllä ihastuin hyvinkin paljon, vaikka ehkä olenkin jo vähän nuortenkirjaiän ohittanut. Minusta tämä kirja oli hyvä ja tuli tarpeeseen: olen jo hetken kaivannut sitä jännitystä ja romantiikkaa sujuvassa ja laadukkaassa paketissa. Tässä on kuitenkin muutakin, eli pelkkään seikkailuun ja suuteluun ei juututa. Jos vielä sattuu uupumaan lahja jollekin nuorelle neitoselle, niin tämän kirjasarjan kirjat voisivat kyllä olla aikas kiva yllätys!


"Papit ja tiedemiehet ovat yhdestä asiasta oikeassa: sydämeltämme, pohjimmiltamme, me emme ole eläimiä kummempia."

Kirjasta bloganneet myös ainakin Minna, Nafisan, Anu, Katinka ja Oona.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla



Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla
suom. Tarja Teva
s. 291, Teos & Södeströms 2008
(Fem knivar hade Andrej Krapl, 2007)
Voittanut Runebergin vuonna 2008.


Viisi veistä Andrei Kraplilla on erikoinen teos, josta ei oikein tiedä, pitäisikö vai ei. Kirja on vähän kuin hieno teos, josta väkisinkin pitää mutta ei ehkä osaa nauttia. Tämä alakuloinen, kauhulla, seikkailulla ja ripauksella rakkautta maustettu kirja jättää kuitenkin hyvän tunteen. Sellaisen tunteen, että tämä kirja pitikin lukea. Siitä ei pystynyt nauttimaan täysin, eikä siitä pitänyt täysin, eikä sitä todellakaan tajunnut täysin, mutta se piti lukea. 

Viisi veistä Andrei Kraplilla kiskaisi minut kertarysäyksellä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Ensiksikin sen teki tarina. Unenomainen tarina vie lukijan oudoille ja mutaisille poluille, ja alakulon ja kauhun tuntu seuraa koko matkan. Tarina kertoo tytöstä tai viidestä veitsestä, miten sen haluaa ottaa, sekä heidän matkastaan - niin tytön kuin veitsienkin. Matkalla, jolla ohi ei kulje liian hitaasti kävelevä mies, mutta johon törmätään myöhemmin ja usein, matkalla, jossa pysähdytään Tokio Barin ja tavataan metsästäjä sekä valkohiuksinen Eve. Matkalla nukutaan vieraiden ihmisten luona vierailla sijoilla ja haahuillaan. Paetaan ja palataan.

Oudon ja hämmentävän tarinan lisäksi myös kerronta oli minulle epätyypillistä. Tekstissä sekoittellaan proosaa ja lyriikkaa, se kertoo käyttäen tehokeinonaan jatkuvaa toistoa. Kertoja ei tiedä kaikkea ja silti se tietää, muttei ehkä kerro. Tekstin välissä puhuu kirjan Jumala, suoraa lukijalle, esittäen kysymyksiään. Välillä on minäkertoja, välillä ei. Vaikka olen lukenut kirjoja laidasta laitaan, en ole koskaan järin ihastunut turhan kikkailevaan kieleen. Tässäkin kirjassa kerronta välillä tökki ja pahasti. Se oli tavallaan kyllä hienoa, mutta en oikein osannut nauttia siitä. Ja toisto, se seurasi sivu sivun jälkeen aina vain. Tekisi mieleni laskea, monestiko tässä kirjassa työnnettiin veitsi virsikirjan väliin tai kuinka monesti veitsi tuntui selkää vasten. Mutta samaan aikaan kieli oli tosiaan myös kaunista ja teksti ihanaa.

"Olen melkein unohtanut kuka olen, mutta nyt muistan että olen Helena.
      Vaikka en ole oikeastaan unohtanut, en vain ole ollut kukaan. Olen ollut ei kukaan ja huumaantunut siitä ettei tarvitse olla kukaan. Ja sitten minä olen palannut Helenaksi."

Mielestäni on välillä virkistävää lukea jotain itselle näin vierasta, kokeilla jotain uutta. Nuorempana pidin enemmän tällaisista erikoisemmista kirjoista, oudoista tarinoista ja tajuamattomista lauseista. Nyt olen vieraantunut. Tiedättekö kun lukee hyvää kirjaa niin, että uppoaa siihen ja lukemisen sijaan oikeastaan elää kirjaa? Ehkä fyysisesti istuu siellä omalla kotisohvalla, mutta henkisesti saattaa olla ties missä, ties minkälaisissa maisemissa. No tämän kirjan kanssa minä enemmänkin vain luin. Istuin kotisohvassa ja luin. Välillä näin kyllä kosteusvaurion katossa, punaisen pyyheliinan, pojan piilottamassa jotain kiven koloon, mutta kirja ei vienyt minua kokonaan. 

Minä haluan suositella tätä kirjaa, koska tässä on jotain niin upeaa. Ymmärrän, miksi tämä on voittanut palkintonsa. Samaan aikaan itselleni lukeminen ei ollut kovin mukavaa, ei sillä, että sen edes aina tarvitsisi olla, mutta jotenkin varsinkin kirjan alku työnsi minua luotaan. Harkitsin jopa kesken jättämistä. Kirja on yksi iso ristiriita, samaan aikaan pitää siitä aivan valtavasti ja harkitsee kesken jättämistä. Sanonkin siis, että lukekaa ja tutustukaa tähän. En osaa sanoa pidättekö vai ette, koska en tiedä itsekään, kunpaa teen enemmän.



lauantai 15. joulukuuta 2012

Candace Bushnell: Sinkkuelämää


Candace Bushnell: Sinkkuelämää
suom.Arto Schroderus
s. 248, Tammi 2010
(Sex and the City, 1996)

Tässä on jälleen hyvä esimerkki kirjasta, joka olisi jäänyt lukematta, ellen olisi saanut sitä lahjaksi. Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, että toisinaan kirjan pohjalta tehty elokuva, tai tässä tapauksessa enemminkin sarja, voi olla itse kirjaa parempi. Vaikka Sex and the City on sarjana tullut katsottua useammankin kerran, niin tätä kirjaa ei olisi kyllä tarvinnut lukea edes sitä kertaa. Kirja oli huono.

Koska Sex and the City eli Sinkkuelämää on minulle entuudestaan tuttu jo sarjana, niin väkisinkin luin kirjan sitä taustaa vasten. Petyin, kun sarjasta tutut hahmot eivät löytyneetkään sellaisenaan kirjan välistä ja myös sarjan huumori uupui mielestäni tekstistä. Kirjaa on todella vaikea olla vertaamatta sarjaan, sillä ilman sarjaa en olisi tätä kirjaa koskaan varmaan saanut edes lahjaksi saati lukenut. 

Jos kuitenkin yritän ajatella kirjaa ihan vain kirjana, niin se ei juurikaan muuta mielipidettäni. Kirja koostuu siis Candace Bushnellin kolumneista, joista osa on hänen omasta elämästään. Kolumneissa käsitellään New Yorkin naisten ja miesten välisiä suhteita, ystävyyttä, rahaa, seksiä, viinaa ja huumeita. Miehet ovat vuorostaan läpimätiä ja naiset kieroja kuin korkkiruuvit. Kirjassa ryypätään, vedetään aineita ja harrastetaan seksiä. Luottamukselle, tunteille tai pitkille ihmissuhteille ei juurikaan ole sijaa. Kirjan välissä vilisee sekopäisiä hahmoja, joilla jokaisella on oma ongelmansa.

Kirja ei ollut viihdyttävä, mutta ei myöskään vakava saati ajatuksia herättävä. Kirjan tyyli on melko kevyttä ja toki kolumnien aiheetkaan eivät juuri kummempia ole kuin miesten metsästämisen ihmettelyä, mutta huumori puuttui tai ei ainakaan uponnut minuun. Minusta kirja oli aika tyly ja roisi, jopa ruma. Henkilöhahmot olivat inhottavia ja keskittyivät lähinnä seksin saamiseen. Koko kirja oli vähän sellaista pintapuolista liitelyä, josta oli vaikea saada otetta.

Siinä missä Sinkkuelämä sarjana on enemmänkin kevyttä tyttöjen hömpöttelyä mausteina tietenkin vähän draama, niin kirja oli enemmänkin kärjistetyn tuntuista kyynistä rumaa realismia. On vaikea määritellä mitä tunteita kirja minussa herätti pitkästymisen lisäksi tai millaiseksi kirjaa olisi parhain kuvata. Ehkä olen väärä ihminen tätä kuvaamaan ylipäänsä, sillä en tästä tosiaan pitänyt.

Kirjaa en voi suositella, mutta sarjana tämä toimii kevyemmän viihteen nälkään hyvin. 

 

perjantai 14. joulukuuta 2012

Bloggaaja avautuu: lue itse!


Sain kommentin anonyymilta erääseen kirja-arvioon, jossa pyydettiin kertomaan kirjan loppuratkaisu. En tietenkään kertonut. Motiivi tämän pyynnön takana on toki vain arvailtavissa, mutta kun katsoo mikä on ollut viime aikoina luetuimpien tekstieni joukossa, niin villi veikkaukseni voisi olla, että koulutyöhön liittyisi. Annankin nyt neuvon jokaiselle, joka pähkäilee mitä tehdä koulusta luettavaksi annetulle kirjalle: lue se

On jotenkin surullista, että kirjablogin pitäjänä pysyy väkisinkin kärryillä, mitä kouluissa milloinkin luetaan, sillä yhtäkkiä vanhat arviot nousevat päivän, viikon tai kuukauden luetuimmiksi. Ainahan koulutöihin on haettu apua netistä, mutta tässä se jotenkin konkretisoituu kun katsoo kuinka vanha merkintä on yhtäkkiä luettu lyhyessä ajassa useamman kymmenen kertaa ja kun hakusanat, joilla blogiini on päädytty, liittyvät väkisinkin koulutöihin. Mahdollisesti tälläkin hetkellä jonkun koulutyössä on minun sanojani ja ajatuksiani, ehkä vain pelkkää ajatusta lainaten, ehkä kokonaista lausetta? En tiedä, mutta se tuntuu varkaudelta.

Lokakuussa kirjablogeissa otettiin kantaa plaginointia vastaan, joten mikään uusi ilmiö tätä ei tietenkään ole. Itsekin olen tätä asiaa tosiaan mielessäni ajatellut, mutta vasta tämä kommentti oikeasti pysäytti kunnolla minutkin. Kun luin kommentin, en voinut kuin ajatella, että miten röyhkeää. On kuitenkin eri asia lukea julkisesti julkaisemaani tekstiä, kuin esittää suoraa tuollainen pyyntö.

Alusta alkaen blogissani on ollut se linja, että kirjan juonen selityksen sijaan keskityn enemmän siihen, mitä minä pidin kirjasta. Alunperin tähän oli syynä se, etten itse koe mielekkääksi tietää kirjasta liikaa ennen sen lukemista, joten en halunnut pilata kenenkään muun lukukokemusta kertomalla tai analysoimalla itse liikaa kirjan tarinaa. Pitkät juoniselostukset ovat mielestäni myös tylsiä, kun taas kirjan herättämät tunteet ja ajatukset sitä blogien parasta antia. Nyt kun blogini lukija- ja kävijämäärä ei ole enää aivan pieni, niin olen tähän päätökseen entistä tyytyväisempi. Blogistani ei löydy yhdenkään kirjan juonta kokonaan, ja muutenkin juonen selitys ja analysointi on minimissä - sen sijaan minun ajatuksiani blogi pursuaa.

En halua sensuroida blogiani  saati lopettaa sitä sen vuoksi, että joku ei viitsi nähdä oman koulutyönsä eteen sen vertaa vaivaa, että lukisi yhden kirjan, mutta aion kyllä jatkossakin pitää tiukan linjan siinä, mitä kirjoitan. En usko, että juonen tarkka selostus palvelee ketään, paitsi näitä, jotka yrittävät mennä siitä mistä aita on matalin.

Vaikka tempaus plaginointia vastaan (kts. yllä linkki) varmasti herätteli bloggareita, niin haluan nyt vielä itsekin sanoa, että kannattaa muistaa kirjoista kirjoittaessa, että blogejamme lukevat muutkin kuin toiset lukutoukat. Että eiköhän jatkossakin keskitytä pitkien juoniselostuksien sijaan muihin juttuihin ja jätetään ne loppuratkaisut edelleenkin vain kirjoihin. 

Te, jotka yritätte saada tekstiä kokoon kopioimalla sitä muilta, niin hyi teitä! Sen sijaan, että yritätte urkkia kirjan lukeneelta juonen, niin LUKEKAA ITSE. Niin minäkin tein ja teen. Varoitan toki, että siinä lukiessa saattaa jopa viisastua vähän.

Kirjaisaa ja lukuisaa viikonloppua ihan kaikille! Jopa sille tämän postauksen innoittajana toimineelle anonyymille, joka toivon mukaan viettää viikonlopusta edes hetken yrittäen selvitellä kyselemäänsä loppuratkaisua. Suosittelen, sillä se kirja on tosiaan hyvä. Loppuratkaisusta en sano mitään.



lauantai 8. joulukuuta 2012

Cecilia Samartin: Señor Peregrino


Cecilia Samartin: Señor Peregrino
suom. Tiina Sjelvgren
s. 382, Bazar 2010
(Tarnished Beauty, 2008)


Ah mikä ihana ja lumoava kirja Señor Peregrino onkaan kaikista kliseemäisyyksistä ja lopuista huolimatta. Kirjaa luki lähes pakkomielteisesti ja lukemista ei olisi halunnut keskeyttää lainkaan, joten viimeiset parisataa sivua luinkin yhtä kyytiä. En muista koska olisin viimeksi uppoutunut kirjan maailmaan näin vahvasti ja milloin kirjasta nousevat mielikuvat olisivat olleet näin voimakkaat. Ilman muutamaa turhaa kliseimäisyyttä kirja olisi voinut olla lähellä täydellistä, nytkin se ylsi jo aika korkealle.

Señor Peregrino kertoo nuoresta meksikolaisesta Jamiletista, joka syntyy kehossaan suuri ja ruma syntymämerkki. Hänen kotikylässään merkkiä pidetään paholaisen aikaansaamana ja Jamiletia kohdellaan sen mukaisesti. Jo nuorena hän oppii peittämään merkkinsä - sekä inhoamaan sitä. Koska kotikylästä ei löydy keinoa poistaa merkkiä, päättää Jamilet lähteä pohjoiseen etsimään ihmettä, jolla merkistä pääsisi eroon. Jamiletin ylittää laittomasti rajan Kaliforniaan ja etsii käsiinsä siellä asuvan tätinsä. Pian Jamilet on palkattu töihin mielisairaalaan ja hän toimii hoitajana potilaalle, jota ei siedä kukaan ja joka ei siedä ketään. Jamilet kuitenkin ystävystyy potilaaseen ja pääsee pian kuulemaan tämän uskomattomia tarinoita.

Kirjassa kerrotaan kahta tarinaan vuorotellen. Nuoren Jamiletin tarina sekä Señor Peregrinon tarina kietoutuvat kirjassa koukuttavalla tavalla toisiinsa ja lukemista on mahdoton keskeyttää. On yllättävää, miten vähän kirjassa oikeastaan tapahtuu, mutta miten loistavalla tavalla kerronta etenee ja luo kirjaan jännitettä. Kirjassa pienistä hetkistä tulee suuria eikä pieniltä ihmeiltäkään vältytä. Kirjassa on seikkailun tuntua, rakkaustarinoiden kaihoa ja samaan aikaan lähes trillerimäistä jännitystä. Tosin on sanottava, että minä vähän arvasin lopun, mutta oikeastaan sillä ei ollut väliä muuten lukukokemuksen kannalta. Kirja oli ihana lukukokemus ja kerronta ystävällinen lukijalleen. Minua harmitti hieman se, että Jamiletin tarina jäi näinkin avonaiseksi vaikka ehkä kirjasta olisi tullut turhan siirappinen, jos kaikki olisi selitetty puhki. Minulle olisi kyllä saanut selittää ja aiheuttaa lisää kyynelvirtoja.

Suomennos oli hyvä ja kieli konstailematonta. Olen lukenutkin ihan liikaa kielellä kikkailevia kirjoja jo tälle vuodelle, joten näin sujuva teksti tuli tosiaan tarpeeseen. Ihanaa lukea kirjaa, jonka teksti vain soljuu eteenpäin.Todella nopealukuinen vaikka sivumäärä ei ole aivan pieni.

Minä pidin kirjasta paljon, enkä halua turhaksi takertua pikkuseikkoihin nyt. Kirja on keveä, mutta ei tyhjänpäiväinen. Kirjassa ei mullisteta maailmoja, mutta ehkä pieniä hetkiä elämässä. Kuten jo sanoin, ihana lukukokemus. Suosittelen!

Kirjasta ovat pitäneet ainakin myös Leena Lumi, peikkoneito ja Sanna, mutta lue myös vähemmän ihastuneen Morren arvio!
"Hänen oli myös hengitettävä, ja kun hän teki niin, hän tunsi saippuan ja minttuhammastahnan tuoksun ja tunsi kuolevansa ainakin vähän." 

tiistai 4. joulukuuta 2012

Louisa M. Alcott: Pikku naisia


Louisa M. Alcott: Pikku Naisia
suom. Tyyni Haapanen
s. 255. Wsoy 1996
(Little Women, 1868-1869)

Vihdoin minäkin sain luetuksi yhden ehkä tunnetuimman tyttökirjan Pikku naisia. Pikku naisia on minulle kyllä tuttu jo lapsuudesta piirroselokuvan muodossa ja vanhempana olen katsonut tästä ainakin yhden näytellyn elokuvaversion, mutta kirjana minä luin tämän vasta nyt ensimmäistä kertaa. Tarina oli minulle entuudestaan tietenkin tuttu, mutta myös eroja elokuviin löytyi. Ja johtuneeko lapsuuden muistoista tai nostalgiasta, mutta tästä nousi yksi niitä harvoja, joiden elokuvaversiosta olen pitänyt kirjaa enemmän. 

Pikku naisia kertoo neljästä köyhemmän perheen sisaruksesta, joiden isä on joutunut lähtemään sotaan. Vanhemmat tytöt käyvät äitinsä tavoin töissä osallistukaseen perheen elättämiseen ja myös nuorimmat tekevät parhaansa. Köyhyydestä huolimatta tyttöjen elämä on varsin eloisaa ja vilkasta, eikä eloisuutta lainkaan vähennä naapurin poika Laurie. Mistään romanttisesta tyttökirjasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan enemmänkin tämä kuvaa vuoden ajan tyttöjen henkistä kasvua ja asioiden oppimista kantapään kautta.

Yllätyin siitä, miten hyvin kirja on kestänyt aikaa, mutta samaan aikaan yllätyin myös kirjan amerikkalaisuudesta. Elokuvien perusteella en osannut odottaa aivan näin isänmaallista, uskonnollista ja jopa vähän saarnaavaa teosta. Vaikka kirja päällimäisenä onkin kertomus vain neljän nuoren tytön elämästä, niin uskonto, sekä sota ja sotilaiden ihannointi on pinnassa. Kirja myös antaa selviä ihanteita ja roolimalleja, joihin nuoren naisen olisi hyvä samaistua. Kirjan sanoma taitaa olla jotain viitaten itsekkyyden pahuuteen sekä velvollisuuksien täyttämiseen.

On hassua, että vähän aikaa sitten kommentoin Nooran blogiin, kuinka olen aina tykännyt vähän enemmän jopa sievistelevistä kirjoista vastapainona tälle roisille maailmalle. Minusta on suloista lukea jotain jopa naiivin viatonta toisinaan, sillä se on sellainen kaunis maisema olla, jota harvoin löytää enää oikeasta elämästä. Tottakai luen kirjoja laidasta laitaan, mutta herttaiset tyttökirjat ovat aina olleet sellainen pieni pakopaikka minulle. Johtuneeko sitten siitä, että itse en ole koskaan ollut kovin tyttömäinen edes lapsena. Lapsena esimerkiksi vihasin punaista väriä, sillä sehän on tyttöjen väri. Kaikesta huolimatta tämä kirja oli minullekin jo turhan viaton ja hyveellinen. Vaikka elokuvista olenkin pitänyt, niin kirjoissa tytöt on selitetty niin puhki, että tuntuu kuin särmä puuttuisi. Toki kyseessä on vanha kirja, mutta tämä kyllä siltä osilta löi vähän yli näin nykypäivän lukijan silmin.

Pienistä ärsyttävyyksistä huolimatta viihdyin kirjan parissa, sillä se oli mukavan keveää ja nopeaa luettavaa näin joulun alla. Kirjassahan eletään vuoden ajan joulusta toiseen, joten paljon parempaa aikaa tämän lukemiselle en olisi voinut valita. Ja onhan kirjan tarina aika suloinen ja hellyyttävä loppujen lopuksi. Itse ajattelin palata tarinaan vielä elokuvan muodossa, sillä tuli hirveä hinku päästä vertailemaan tätä tuoreeltaan elokuvaan, jonka katsomisesta on kuitenkin jo aikaa. 

Kirja löytyi sekä TBR-listaltani, että omasta hyllystä


Kirjasta bloganneet ainakin Sanna, Katja, Villasukka kirjahyllyssä sekä Jokke.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Zadie Smith: Valkoiset hampaat


Zadie Smith: Valkoiset hampaat
suom. Irmeli Ruuska
s. 462, Wsoy 2002
(White Teeth, 2000)

Vihdoin ja viimein sain tämän jo syyskuussa aloitetun kirjan luetuksi loppuun, ensimmäiset 60 sivua luin jopa kahdesti. On jotenkin todella turhauttavaa lukea kirjaa, jossa on kaikki hyvän kirjan ainekset, mutta niitä ei ole oikein osattu kasata oikein. Tarina oli kyllä hyvä, vaikkakin siinä oli aivan liikaa aivan kaikkea, mutta kerronta - kerronta oli raskasta, uuvuttavaa ja monesti teki mieli luovuttaa. Ei vain toiminut.

Hyvin pelkistetysti sanottuna kirja kertoo kolmen eri perheen yhteentörmäyksistä ja perheiden hajoamisista. Se kertoo nykyhetken ja menneen törmäilyistä sekä kulttuurien ja aatteiden törmäilyistä. Kirja kertoo sukupolvien välisestä kuilusta ja ihmisten välisistä kuiluista. Ollaan juurettomia, ollaan kodittomia ja kaikessa mennään äärimmäisyyksiin.

Henkilöhahmoja ja tapahtumia riittää jokaiselle sormella ja varpaalle, ja itse tipuin kyydistä useammin kuin pysyin mukana. Takakannessakin mainitaan eri suuntiin rönsyilevä kerronta ja sitä kirja on, yhtä suurta rönsyilyä suuntaan ja toiseen. Lukijan on mahdotonta pitää kaikkia lankoja kädessä yhtä aikaa ja kokonaiskuva tarinasta jää jotenkin hajanaiseksi. Tässä vain tapahtuu niin julmetun paljon.

Takakansi lupailee tarinaa maahanmuuttajista lämpimän ironisella kerronnalla, jossa on niin traagisia kuin koomisiakin puolia. No kyllähän ne kirjasta löytyy, mutta siitä löytyy myös viehättävää opettajatarta, lapsen kidnappaus, laboratoriohiiri, jehovan todistajia, muslimeja, tiedemiehiä, sota, eläinaktivistit, avioliittoja, eroja, jamaikalaisia, kaksoset, huumeet, väkivalta, luoteja, kaiken kestävää ystävyyttä, seksiä ja oikeastaan vähän kaikkea. Tästä olisi riittänyt aineksia vaikka useampaan kirjaan.

Tämä on ehkä vaarallista sanoa, mutta sanompa silti, nimittäin kirjassa on jotain Irvingmäistä. Rönsyilevää tekstiä, paljon henkilöhahmoja, usean sukupolven tarina, mutta siinä missä Irvingin kirjoissa tarina pysyy kasassa ja kaiken keskellä on se punainen lanka, niin tässä kirjassa vallitsi vain kaaos. Kaaos, joka aiheutti lukijassa järjetöntä uupumusta. Kerronta on aivan liian raskas, ainakin minulle. 

Kirjan parasta antia taisi olla hahmoista Irie, nuori tumma tyttö, joka etsi paikkaansa sekä vastustamattoman kiinnostava Magid, muslimipoika, joka eli lapsuutensa erossa kaksoisveljestään Millatista. Kirjassa on myös paikoitellen hyvin humoristinen kieli ja kuvailut: " >>Ja säästää jonkun>>, Archie Jones sanoi kasvoillaan arvoituksellinen ilme, jollaista hänen ystävänsä ei olisi ikinä uskonut hänen pystyvän roikkuvalle pallinaamalleen pusaamaan."

"Yhtäkkiä Samad tarrasi Archieta kädestä. Se oli kuuma, melkeinpä kuumeisen polttava, Archie ajatteli. Yksikään mies ei ollut vielä ottanut Archieta kädestä; vaistomaisesti hän aikoi siirtyä, tiedä vaikka motata tungettelijaa, mutta sitten hän mietti uudestaan, intialaisethan olivat tunneihmisiä. Johtui mausteisesta ruuasta sun muusta."

Olisin niin halunnut pitää tästä kirjasta. Tässä on jotain niin uskomattoman hienoa ja onnistunutta, mutta se ei vain riittänyt. Suurimman osan kirjasta luin väkipakolla ja keskittymiskyky herpaantui vähän väliä väsyttävän tekstin parissa. Tämä ei vain ollut minun kirjani, se oli olevinaan sitä, mutta ei sitten kuitenkaan. Täytyy kuitenkin mainita, että kirja on voittanut useampia kirjallisuuspalkintoja, joten joku tästä on tykännyt vaikka itse en juurikaan syttynyt.

Kirjasta blogannut myös Nafisan.


lauantai 1. joulukuuta 2012

Marraskuun luetut


Marjo Niemi: Juostu maa
Diana Gabaldon: Muukalainen
Irvine Welsh: Trainspotting
Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie


 
Jospa toinen kerta toden sanoisi ja saisin vaikka ihan näin joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi nämä marraskuun luetut julkaisuun asti. Kirjoittelin nimittäin tämän postauksen jo eilen luonnoksiin, mutta kun myöhemmin palasin julkaisemaan tekstin, niin eipä sitä löytynytkään. Mutta eiköhän se marraskuun muistelo onnistuu vielä tänäänkin, vaikka alan kyllä olla jo ihan joulukuun tunnelmissa. 




Marraskuu oli minulle siitä poikkeuksellinen, että kerrankin minulla oli aikaa. Aikahan tarkoittaa sitä, että ehtii myös lukea ja niinhän minä kyllä luinkin. Marraskuussa tuli luettua muun muassa 800 sivuinen harlekiini, Irvingin järkäle loppuun ja vaihtoehtokirjallisuutta. Kuun parhaimmistoon lukeutuivat ehdottomasti Irvingin ja Sapphiren kirjat, ja vähiten tykästyin Gabaldonin ja Foenkinoksen kirjoihin. Mutta monipuolinen ja antoisa kuukausi on ollut. Näiden kirjojen lisäksi luin marraskuussa Zadie Smithin kirjaa, joka on muutamaa sivua vaille luettu. 

Blogin puolella poikettiin normaalista sen verran, että loppuun suorittamani Rumat Kapinalliset - haaste oli vahvasti esillä ja esittelin kirjanmerkkini. Muuten mentiin aika samoissa merkeissä kuin aiemminkin. Joulukuukin tulee toivon mukaan oleman kirjojen täyteisä. Itse joulua lähden viettämään muihin maisemiin koneen ulottumattomiin, joten pieni blogitauko on silloin tulossa. Mutta ehkäpä se taukoilu tekee ihan hyvää - itse kullekin. Ja siihen on vielä aikaa, sitä ennen toivottavasti ehdin palailla tänne ainakin muutaman kerran luettujen kirjojen merkeissä.

Hyvää ja rauhaisaa joulukuuta kaikille! 

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie




David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
suom. Pirjo Thorel
s. 268, Gummerus 2011
(La Délicatesse, 2009)

Nainen, jonka nimi on Nathalie yllätti minut täysin. Kun suljin kirjan kannet, en voinut kuin tuijottaa eteeni ja ihmetellä, että  - tässäkö se oli? Tästäkö minä olen lukenut ne ylistävät blogiarviot, joiden seurauksena päädyin tämän itsekin lukemaan? Tässäkö tämä ihan oikeasti oli? Ei siinä, että kirja huono olisi ollut. Kirja oli oikein hyvä kevennys raskaamman kirjan rinnalla luettavaksi. Kepeä ja nopea luettava, ihan viihdyttävä, mutta ei mitään sen suurempaa. Kirja jäi jotenkin laimeaksi, vähän kuin nopeasti haaleneva tee. Alku vaikuttaa lupaavalta, mutta loppu täytyy niellä melkein väkisin.

Kirja kertoo Nathaliesta, jonka täydellinen avioliitto päättyy, kun hän menettää traagisesti miehensä. Nathalie, tuo naiseuden täydellistymä, ei kuitenkaan joudu kauan elämään yksinäisyydessä. Yksi täysin spontaani ja ajattelematon teko - ja pian kuvoihin ilmaantuu toinen mies ja millainen mies hän onkaan. Nathalie, joka saisi kenet vain, päätyy tapailemaan sitä toimiston tavallisinta Tanelia. Sitä, jonka olemassaoloa tuskin huomataan. Sitä miestä, jossa ei tunnu olevan mitään kiinnostavaa.

Minusta tarina oli oikeastaan aika tylsä. Kyllähän sen nopeasti luki ja olihan kirjan tyyli hetkellisesti ihan viihdyttävä, mutta en ainakaan itse saanut kirjasta mitään sen kummempaa irti. Mies, se tavallisin tallaaja, pääsee tapailemaan upeaa naista kaikkien odotuksein vastaisesti. Ja tämä upea nainen onnistuu näkemään tässä muiden mielestä jopa vastenmielisessä miehessä jotain kiinnostavaa. Okei. Mutta missä se tarina on? Siinä, että tapahtuu jotain näin odottamatonta kuin että ulkonäöllisesti eri kastiin kuuluvat alkavat tapailla? Voi hoh-hoijaa.

Kirjassa on viittaus Siilin eleganssiin ja sitähän tämä oli - vähän kuin halpa ja todella surkea jäjitelmä Siilin eleganssista. Harmi vain - kuten kirjassakin todetaan - niin sitä siilin eleganssia ei löydy. Nimittäin koko kirjasta. Yritystä löytyy, mutta jotenkin se ei vain riitä. Kirja yrittää olla ovela. Vähän samaan tapaan kuin jokainen päättää yläasteella novellinsa sanoihin: "Ja sitten heräsin." Onhan se ovelaa, mutta ei kuitenkaan ollenkaan.

Kirjan tyyli on jokseenkin humoristinen ja kirjassa keskiöön nousee arkipäivän pienet huomiot. Kokolattiamatto keksijöineen saa moitetta, sillä sitä vasten korkokengät eivät kopise. Lisäksi kirjassa on katkelmia, listoja ja muuta lisuketta tekstin lisäksi. Esimerkiksi kirjassa on listattu Nathalien lempikirjoja, Nathalien työryhmän jäsenten horoskooppimerkit ja muuta tarinan kannalta epäolennaista. Toisaalta ihan hauska idea, mutta toisaalta minusta se tuntui niin väkisin väännetyltä, etten oikein osannut suhtautua näihin välihuomioihin. Ne olivat turhan irrallisia, eivätkä tuoneet itse tarinaan lisää särmää.

Oikeastaan minusta tuntuu, että kirjasta juuri puuttui se särmä. Kirja oli samaan aikaan hauska, ja silti jotenkin käsittämättömän tylsä. Kirja oli surumielinen, ja samaan mieleen hauska - ei kuitenkaan niin paljon, että olisi nauranut. Kirja kulki keskitietä - ja maisemat olivat harvinaisen mitäänsanomattomat.

Omalla tavallaan kirjan idea tarttua arkipäiväsyyksiin, ottaa päähenkilöikseen tavallisia ihmisiä ja tapahtumiksi tavallisia tapahtumia on ihan hyvä. Kirja luo pienille asioille suuremman merkityksen, mutta sitten taas minusta kirja jää turhaksikin vain niihin pieniin hetkiin kiinni. Minä nautin omassa elämästäni niistä pienistä ja ehkä muille merkityksettömistä asioista ja hetkistä, mutta en kaipaa sitä samaa enää kirjalta. En halua lukea kirjasta kohtia, jotka olisin ja ehkä olenkin kirjoittanut hieman toisin sanoin omaan päiväkirjaani ja ennen kaikkea jo elänyt. Haluan kirjan vievän minut uusiin maisemiin, tapaamaan uusia ihmisiä ja viemään seikkailuihin, joita en ehkä omassa elämässä koskaan törmää (ja useimpien kirjojen kohdalla hyvä niin!).

Kevyeksi välipalakirjaksi tämä sopi, mutta vain kevyeksi, sillä jo pian iskee uudestaan nälkä. Ei siis minun kirjani. Ja olen edelleen yllättynyt, etten pitänyt tästä. Tavallaan tässä oli jotain sellaista minun näköäni, mutta ei sitten kuitenkaan. 

♥½

Minua enemmän kirjasta ovat pitäneet ainakin Sanna, Anni ja Noora.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Sunshine award: kuusi kysymystä & vastausta




Kiitos Jossulle, joka heitti minua kuuden kysymyksen haasteella, sillä saanpahan jälleen hyvän syyn päivitellä blogiani haha. Huomenna on kyllä luvassa ihan jopa kirja-arvio, mutta sitä ennen vastaillaanpas nyt näihin!

1) Mistä unelmoit?
Tasapainoisesta onnellisesta elämästä. Oman tieni ja juttuni löytämisestä. Paremmasta huomisesta. Matkustelemisesta. Materialistisesti ehkä omasta pienestä puutalosta jossain ihanassa paikassa, Turkukin käy. (Jos nyt puhutaan unelmista liittyen siihen omaan napaan, eikä esim. maailman rauhaan tms.)

2) Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?
Tällä hetkellä varmaan mahdollisuus rauhoittua, syy poistua kotoa ja tehdä jotain hyödyllistä sekä ihmiset lähellä.

3) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?
Täällä pimeyden ja (pian koittavan) kylmyyden keskellä tekee mieli sanoa jokin lämmin maa. Ehkä Kalifornia tai Australia.

4) Elämäsi paras saavutus?
Elossa oleminen edelleen. Minusta tuntuu, että elämäni mahdollisesti suurin saavutus on vielä saavuttamatta tai ainakin toivon niin. Ehkä suurin saavutukseni voisi olla se tasapainoisempi ja onnellisempi elämä jossain tulevaisuudessa. Kieltäydyn vastaamasta tähän sanomalla jotain koulutukseen tai työhön liittyvää, vaikka saavutuksiahan nekin.

5) Suosikkiharrastuksesi?
Kuinka moni yllättyy kun vastaan tähän lukeminen, bloggaaminen ja kirjoittaminen? Heh. Mutta pidän myös leipomisesta ja sitä voisikin nykyään kutsua harrastukseksi. Viimeksi leivoin edellispäivänä.

6) Suosikkimusiikkisi?
Musiikkimakuni on aika laaja ja kuuntelen keskenään hyvin erilaista musiikkia. Kuuntelen kaikkea hempeän, Kaija Koon (joo tämä on oma tyylisuunta, ettekö tienneet) ja vähän rajummankin punkin välillä. Metallimusiikki tai erinäiset hiphop/räppi-jutut eivät tosin iske.  Mainitaan nyt kestosuosikeista ainakin Patrick Wolf (jonka helmikuista keikkaa odotan jo innolla!), Maj Karma, Itkevä tyttö, Zen café, No Shame, I Walk the line jne jne. Kuuntelen nykyään paljon enemmän suomenkielistä musiikkia kuin ennen. Ja välillä tulee pidempiä taukoja, kun en kuuntele juuri mitään. Jonkun hyvän uuden bändin löytäminen olisi kyllä kiva! Viimeisin "löytöni" taitaa olla Refused ja siitäkin on jo aikaa.

Heitän haasten eteenpäin Jaanalle ja Linnealle
(Haasteeseen kuuluvan kuvan voi hakea Jossun blogista. Minulla on itseotettu kuva marraskuisesta puusta.)


keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Rumat Kapinalliset - haaste suoritettu & mietteet haasteesta



Sain kun sainkin pienellä loppukirillä suoritettua Rumat Kapinalliset - haasteen loppuun. Haasteen ideana oli lukea viisi jollain tavalla rumaa ja kapinallista teosta, joissa maailmaa tarkastellaan vähemmän ruusunpunaisin lasein. Tarkoituksena oli lukea jotain vaihtoehtoista, eli ei vain realismia. Haasteen suorittamiseen oli aikaa vuosi ja haaste päättyy 1.12.2012.

Minä luin haasteeseen seuraavaa:

George Orwell: Eläinten vallankumous
Laura Gustafsson: Huorasatu
Irvine Welsh: Trainspotting
Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini

Kirjoissa oli erilaisia teemoja, oli huumemaailma kaikkine vivahteineen, yksi feministinen purkaus, insestiä, valtioihin kohdistuvaa kritiikkiä ja sitten väkivaltaa vastustava väkivaltainen teos. Erilaisista teemoista huolimatta kirjoja yhdisti ainakin jokaisesta kirjasta löytyvä väkivalta, jollain tapaa poikkeava kieli, vaikkakin Orwellin teos oli sen suhteen melko neutraali, sekä voima, anarkismi ja kannanotto. Kirjat ovat tottakai myös rumia ja kapinallisia, osa kuvotukseen ja ahdistukseen asti. Kirjat kuvaavat maailman pahuutta - ja vaativat siihen muutosta.

Pidin jokaisesta kirjasta, vaikka huomasinkin muutaman kirjan kohdalla vähän puutuvani väkivaltaan ja muilla oksettavuuksilla mässäilyyn. Vähempikin olisi riittänyt. Ehkä tästä syystä pidinkin eniten joukon sivumäärältään pienimmistä mutta muuten suuremmista, eli Eläinten vallankumouksesta sekä Precious - Harlemilaistytön tarina. Molemmat iskivät kovaa. Voisin kuitenkin suositella lukemaan näistä minkä tahansa, jos haluaa lukea jotain vaihtoehtoista ja vähän erilaista.

Oli muuten hassua huomata, että valitsin sattumalta luettavaksi kolme kirjaa, joista olin jo aiemmin nähnyt elokuvan. Tämä ei ollut lainkaan tietoinen valinta ja tajusinkin sen oikeastaan vasta viimeistä kirjaa lukiessa. Ehkä syynä oli se, että kun alkoi aika loppua, niin täytyi nopeasti keksiä luettavaa ja nämä teokset tulivat mieleeni sillä olin niihin jo jollain tapaa tutustunut. Tai ehkä kuvittelin alitajuntaisesti suojelevani itseäni kovin törkyisiltä kirjoilta, kun luulin tietäväni, mitä tuleman piti. Elokuvien katsominen ei kuitenkaan vaikuttanut lukukokemukseeni juurikaan, sillä jokaisen elokuvan katsomisesta oli jo tovi aikaa ja lisäksi kirjat poikkesivat elokuvista melko paljon.

Haasteesta vielä, että minä pidin kirjojen lisäksi itse haasteesta, koska se tosiaan haastoi minut. Aluksi innostuin haasteesta kovasti ja luinkin heti haasteen kuultuani siihen kaksi sopivaa kirjaa, mutta sitten pidin usean kuukauden tauon. Kynnys tarttua rumiin, roisiin ja väkivaltaisiin teoksiin oli melko suuri. Tiesin, että kirjat herättäisivät ajatuksia, mutta pohdin, pystyisinkö nauttimaan niistä muuten. Ajattelin niiden vievän hirvittävästi energiaa. Nyt marraskuussa sitten tempaisin ja luin yhtä kyytiä kolme rajuhkoa teosta ja yllätyin, miten paljon kirjoista pidin. Kirja olivat erilaisia eivätkä mitään helppoja tai mukavia luettavia, mutta herättelivät lukijaa ja antoivat lukijalle paljon ajateltavaa. Jokainen kirja teki vaikutuksen.


Vastauksia Nooran esittämiin kysymyksiin:

Millaista kirjan rumuus oli? Mitä opit rumuudesta?

Minä koin rumuuden näissä kirjoissa herättelijänä. Rumuus oli väkivaltaa, toisten alistamista, rumaa ja halventavaa kieltä. Rumuus on jotain, mitä lukijan ei ole helppoa niellä. Sen tarkoituksena oli selvästi herättää lukijassa erilaisia tunteita ja samalla tuoda sanomaansa esiin. Minussa kaikki kirjat herättivät suoraan sanoen jonkinlaista vihaa ja luulen sen olevan tarkoituskin. Kun asiat on esitetty tunteita herättävästi, niihin tuntee pakottavaa tarvetta puuttua.  

Miten/mitä vastaan lukemasi kirjat kapinoivat? Millaista kirjan kapina oli?

Kirjoissa kapinoitiin vallitsevia normeja vastaan sekä osoiteltiin melko suoraan syyttävällä sormellakin tiettyjä tahoja. Kapina esiintyi tiettyjen tahojen sortamisena, haukkumisena sekä hyväksikäyttönä. Tavallaan pidettiin pilkkanakin kritisoitavia asioita. Naurettiin valtiolle, jolta pystyi huijaamaan rahaa, mutta samalla kritisoitiin sen tapaa hallita ihmisiä. Näytettiin miten käy miehille, jotka sortavat naisia. "Sosiaalitantat" olivat typeriä, eivätkä osanneet puuttua tai auttaa. Kirjoissa näytettiin epäkohtia ja vaadittiin niihin muutosta.

Voiko ruma olla kaunista?

Näissä kirjoissa ei voi kyllä sanoa olleen mitään kaunista. Mutta kirjojen ja sen ruumuuden tarkoitus voi olla hyvä ja kaunis. Kirjoitetaan väkivaltainen teos vastustamaan väkivaltaa (se miten hyvin se siinä onnistui on sitten eri asia) tai kerrotaan kamalimmasta insestistä mitä olla voi, jotta siihen puututtaisiin. Rumuuden tausta voi olla kaunis, mutta kyllä nämä kirjat silti kuvottavat.


Kiitos vielä Nooralle mahtavasta haasteesta! Haaste oli hyvä tilaisuus lukea vähän erilaista kirjallisuutta ja tarttua jo pitempäänkin lukulistalla roikkuneisiin teoksiin. Oikeastaan vasta tämän haasteen myötä tajusin, miksi ihmiset keksivät näitä haasteita ja niihin tarttuvat - nehän ovat hauskoja ja saavat menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Voisin tarttua tähän haasteeseen koska vain ja vähän salaa toivon, että Noora keksisi tälle haasteelle jonkun kivan jatkon.


tiistai 20. marraskuuta 2012

Kirjanmerkki & kesken oleva kirja


Kirjaurakka 2011 - blogin Raisa haastoi esittelemään tällä hetkellä käyttämänsä kirjanmerkin, joten tässäpä omani. Tätä kirjanmerkkiä olen käyttänyt jo useamman vuoden ja se on tällä hetkellä ainoa varsinainen kirjanmerkki, jota käytän. Jos minulla on useampi kirja kesken, niin toisten kirjojen merkkeinä voi olla mitä tahansa kauppakuitista portikorttiin. Juuri eilen repäisin palan lääkeselosteesta kirjanmerkiksi. 

Tämän kirjanmerkin olen saanut poikaystävältäni "Helsingin tuliaisina". Olimme seurustelleet vasta hetken aikaa kun poikaystäväni lähti Helsinkiin ja pyysin häntä vitsillä tuomaan minulle tuliaisia. Minähän unohdin koko vitsin, mutta poikaystäväni ei, sillä hän oli ihan tuskissaan miettinyt, mitä keksisi tuoda. Loppujen lopuksi hän päätyi Kiasma-kauppaan ja toi minulle tämän suloisen kissamaisen kirjanmerkin. Kannatti siis pyytää tuomisia, sillä tämä on edelleen vallan ihana! Ja löytyypä kotoa kaksi kissaakin, joista toinen on kuin kuvan kissa pöydän ääressä.

Tämä kirjanmerkki on sujautettuna muovisuojaan, jotta se pysyisi ehjänä. Muovisuoja on kyllä jo ajan saatossa parista kohdasta revennyt, mutta ei niin pahasti, etteikö sitä käyttää voisi. Minusta on vain hauskaa, että kirjanmerkissä näkyy vähän elämää - onhan se matkannut mukanani ja saanut päälleen joskus ruokaa ja juomaakin. Muovisuojan ansiosta itse merkki ei kuitenkaan mennyt pilalle ja suoja oli helppo putsata.

Kirjanmerkin kuvan on piirtänyt jo edesmennyt Edward Gorey, kirjailija ja taiteilija. Edward Gorey on kirjottanut useita kirjoja ja toiminut ainakin kuvittajana.

Kesken oleva kirja on Zadie Smithin Valkoiset hampaat. Olen nyt lukenut ensimmäiset 60 sivua kahdesti ja josko tällä kertaa pääsisi vaikka loppuunkin asti. Mutta sitä odotellessa olisi kiva, jos useampi tarttuisi haasteeseen ja paljastaisi mitä sieltä kirjan välistä löytyy! ;)

maanantai 19. marraskuuta 2012

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini


Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini
suom. Moog Konttinen
s. 231, Like 2010
(A Clockwork Orange, 1962)

Muistan kuinka nuorempana kaikkien vähänkin erilaisten nuorten lempielokuva tai - kirja tuntui olevan Kellopeli appelsiini. Itsekin kiinnostuin kovasti järjettömän, joskin siistin, kuuloisen nimen saaneesta teoksesta, josta tietyissä piireissä kohistiin. Lukiossa sitten katsoinkin tämän kohutun elokuvan ja - en pitänyt. Kun kerroin tämän, niin minulle sanottiin, että no lue kirja, niin tajuat. Lue se kirja, siinä on mieletön kieli. Ottihan se aikaa, mutta nyt kirja on luettu. Arvatkaa pidinkö? No, ainakin enemmän kuin elokuvaversiosta.

Kirja kertoo Alexista, väkivaltaisesta nuoresta, joka rikostensa seurauksena joutuu vankilaan ja päätyy uuteen yhteiskunnan kehittämään hoito-ohjelmaan, jonka tarkoituksena on tehdä rikollisesta haitaton ja yhteiskuntakelpoinen eli toisin sanoen tahdoton olento, joka ei kykene enää toistamaan rikoksiaan. Se on tarinan ydin, mutta ytimen ympärille kietoutuu paljon muutakin aina baarin vanhoista naisista ja sitten taas tennareista siihen kuuluisaan Kellopeli appelsiiniin. Kirjassa pureudutaan moniin kysymyksiin antamatta suoraa mitään vastausta, vaikkakin esittelee niin jyrkän anarkismin kuin totalitarisminkin lukijalle.

Tarina oli sekä kiinnostavan erilainen, että vähän puuduttava. Olin unohtanut elokuvan tarinan pääpiirteissään, joten useat käänteet eivät olleet muistissa, mutta silti tarina jäi laimeaksi. Jotenkin odotin tässä tapahtuvan vieläkin enemmän ja olin hieman pettynyt loppuun, jonka olin myöskin täysin unohtanut. Kun ajattelen, että tämä on julkaistu 60-luvulla, niin voin vain huokaista sen hienoudesta. Ja onhan tämä aikaakin kestänyt kiitettävästi. Ja ymmärrän, miksi tämä on aikoinaan ja edelleen kohistu kirja, mutta silti. 60-luvut, ajan kestävyydet ja ymmärrys eivät kuitenkaan riitä siihen, että kovastikaan olisin ihastunut tarinaan. Se oli hyvä, mutta - siinä se. Se ei iskenyt, vaan lopussa jo odotin kirjan loppuvan.

Se kovin kehuttu kieli tarkoittaa kaikkea kirjakielestä puhetyyliin, sanaleikeistä riimittelyyn ja sekaan upotettuihin venäjänkielisiin sekä slangi sanoihin. Kieli on osittain melko halveeraa ja no, rumaa. Puhutaan huorista, isä on papana eikä kulli tai pillukaan listalta puutu. Minä luin suomennoksen, joka luultavimmin toisti melko hyvin alkuperäiskielen idean ja oli onnistunut. Myönnän, että kirjan kieli kertoo kyllä kirjailijan taitavuudesta, mutta en pysty ymmärtämään sitä kaikkea meuhkausta kirjan kielen hienoudesta - ei se nyt niin hienoa tai erikoista ollut, vaikka olikin kiinnostavaa ja teki vaikutuksen. Tosin aivan alkuun kirjan kieli vieraine sanoineen vei lähes kaiken huomion tarinalta, sillä jouduin vähän väliä tarkastelemaan kirjan lopun sanastosta sanojen tarkoitusta. Loppua kohden sanat olivat sen verran iskostuneet, että ei tarvinnut enää koko ajan vilkuilla sanastoa ja sai keskittyä paremmin itse tarinaan. Luulen, että jos tykkää kielestä kikkailulla, niin tykkää tästä kirjasta. Ja alkuperäisenä varmasti paljon mahtavampi sen osalta. Mutta minuun ei iskenyt kielikään kunnolla.

Minusta kirjassa on se sääli, että vaikka kirjan taustalla on selvä kritiikki yhteiskuntaa kohtaan ja vaikka siinä on hienoakin anarkismia, niin se kaikki ikään kuin talloutuu tarinan ja kielen alle. Jotenkin itse olisin kaivannut sitä, että se olisi ollut selvemmin pinnalla ja selkeämpänä. Nimittäin nyt tästä kirjasta jää tosiaan päällimäisenä käteen kieli, väkivalta ja ehkä vasta sitten se sanoma, jos vielä sittenkään. Tosin sanoma osui ja upposi, vaikkakin kosketus siihen jäi aika hataraksi. Toivon aina kirjan sanoman olevan niin voimakas, että se tuntuu kuin iskulta kasvoissa. No nyt ei tullut iskua.

Kirja on hienolla tavalla erilainen, mutta ehkä korkeat odotukseni tästä kulttimaisesta kirjasta olivat turhan korkealla. Vaikka elokuva olikin jo alla, niin kirjojen ystävänä ehkä odotin kirjan tekevän selvän eron elokuvaan ja kun näin ei käynyt, niin pettymyshän siitä seurasi. Jotenkin halusin pitää tästä hurjasti - pitihän kaikki siistit tyypit tästä jo yläasteella - mutta en taida olla tarpeeksi siisti tälle kirjalle. Minä nyt pidin tästä, mutta en mitenkään erityisesti. Kirjasta jäi todella ristiriitaiset tunteet. (Mietin kyllä niin elokuvan nähtyäni kuin nyt kirjan luettuanikin, että olenko vain liian tyhmä tälle. Jotenkin on niin hassua huomata, ettei pidä jostain kirjasta, joka on monelle suorastaan lemppari tai pakkomielle, että syynhän täytyy olla minussa, eikä teoksessa. No, nyt en syyttele kyllä itseäni, vaan ihan vaan teosta.)

Osallistun kirjalla Rumat Kapinalliset - haasteeseen. Kirjan rumuus ilmenee ihannoituna väkivaltana, toisten hyväksikäyttönä, huumeina, verenä ja tohjoksi potkittuina naamoina. Eikä kaunista ole yhteiskunnankaan tarjoama annos, joka sisältää nöyryytystä, pakotusta, vapaan tahdon riistoa, kidutusta ja myös väkivaltaa. Kapina on yhteiskuntaa ja sen tarjoamaa valmista mallia eli koneistoa vastaan. 
 
"Mulla oleva kidekirja oli erittäin lujasti nidottu ja hankala repiä palasiksi, koska se oli todella vanha ja tehty siihen aikaan, kun tavarat tehtiin kestämään."

"'Ei tuolla lailla saa puhua äidilleen, poika', sanoi mun papanani. 'Loppujen lopuksi hänhän on sinut maailmaan saattanut.' 'Da', mä sanoin 'ja aika paskaan, haisevaan maailmaan saattoikin.'"

 

Noora, Suketus ja Anni ovat myös lukeneet kirjan ja kirjoittaneet siitä mielestäni hienosti!

torstai 15. marraskuuta 2012

Sapphire: Precious, Harlemilaistytön tarina



Sapphire: Precious - Harlemilaistytön tarina
suom. Kristiina Drews
s. 174, Like 2010
(Alkuteos: Push!, 1996)


 
Sapphiren Precious - Harlemilaistytön tarina on pieni, mutta mahtava teos. Itseltäni kirja meinasi jäädä lukematta, sillä olen nähnyt aiemmin kirjaan perustuvan elokuvan, enkä kokenut sen jälkeen halua palata tarinaan uudelleen. Elokuva oli kyllä loistava, mutta niin rankka, että halusin säästää itseäni uusinnalta. Joka tapauksessa tarvitsin Rumat Kapinalliset - haasteeseen sopivan kirjan, jonka lukisi nopeasti ja hetken vaihtoehtoja punnittuani tämä tuli mieleeni. Eihän kirja voisi enää tuntua niin pahalta, kun kerran tiedän, mitä siinä tapahtuu? No, kyllä voi. Kirjaa ei pystynyt mitenkään lukemaan yhdeltä istumalta, niin hurja se on ja kun sitten kirjan sain luettua, niin ajatukset pyörivät yötä myöden kirjan tapahtumissa. Ajattelin, että viimeksi lukemani Trainspotting on kuvottava, mutta se ei ole mitään tämän rinnalla. 

Claireece Precious Jones on 16 vuotias ja jo toisen kerran raskaana isälleen. Hänen elämänsä on kuin painajaisuni. Isä raiskaa, äiti kähmii ja pahoinpitelee, koulussa tyttö ei opi edes lukemaan vaan päätyy toisten pilkan kohteeksi. Tilanteesta ei näytä olevan pakokeinoa pois, varsinkaan kun Precious ei halua puhua. Toisen lapsen odotus ja potkut koulusta muuttavat kuitenkin hänen elämänsä. Hän päätyy toisenlaiseen kouluun, jossa hänelle ja muille hänen kaltaisilleen opetetaan kirjoittamista ja lukemista. Kun sanat alkavat aueta tytölle, tuntuu kuin koko maailma aukeaisi hänelle uudella tavalla. Mutta riittääkö se? Riittääkö luku- ja kirjoitustaito pelastamaan tytön? Ja voiko tyttöä enää edes pelastaa? Voiko hän koskaan elää edes puolittaista elämää kaiken tapahtuneen jälkeen?

Tarina on pahimmillaan niin raju, että tekee mieli oksentaa, raivota ja itkeä. Jouduin monesti laskemaan kirjan käsistäni, niin voimakas inhon ja vihan tunne kirjasta tuli. Samaan aikaan tarina on kuitenkin toiveikas ja täynnä elinvoimaa. Kun Precious alkaa oikeasti opiskella lukemista ja kirjoittamista, niin kirjaan tulee myös aivan toinen puoli: se on kuin ylistyslaulua sanoille, kielelle, lukemisella ja kirjoittamiselle.  

"Älä huolehdi numeroista ja lomakkeista, sen kuin vain luet ja kirjoitat!" 

"Kirjaimista tulee sanat. Sanoista tulee kaikki."

Kirjan kieli on puhetyylistä ja välissä on katkelmia Preciouksen päiväkirjasta, joka vilisee kirjoitusvirheitä, mutta tuo tarinan entistä lähemmäksi ja päästä entistä lähemmäksi vielä sanoja harjoittelevaa tyttöä. Kirjassa on muutenkin leikitelty kielellä. Välistä löytyy pari runoa, aakkosia ja kirjeenvaihtoa. Lopussa on Preciouksen luokan tyttöjen Elämäntarinoita - kirja, jossa raotetaan myös muiden hahmojen taustoja vähän. Kirjan kieli on niin tuttavallista, että siitäkin syystä kirja tulee iholle. Kirjasta ei ole pakokeinoa. Kun tarinan kertoo Precious, omalla äänellään ja persoonallaan, ja välissä luetaan hänen päiväkirjaansa, niin lähemmäksi ei enää oikein voi päästä. Kirja tosiaan tarttuu lukijaan, eikä päästä irti. Minä luin kirjan suomennettuna, mutta suomennoksesta ei kyllä löydy moitteen sijaa.

Mieleni tekisi hirveästi sanoa, että lukekaa tämä. Lukekaa tämä aivan mahtava ja ravisteleva teos, sillä näin vahvoihin kirjoihin harvoin törmää. Mutta toisaalta tämän kirjan rankkuutta on vaikea pystyä sanoin kuvailemaan. Se täyttää ajatukset ja tulee uniin, ja kun aamulla herää, on vieläkin paha olla. Aivan mieletön lukukokemus. Ehkä sellainen, jota minä en ole hetkeen kokenut, en ehkä koskaan. Enkä tiedä, pystyykö tätä kirjaa koskaan unohtamaan. Olen tyytyväinen, ettei tämä kirja jäänyt lukematta, mutta toisaalta tämän rajuus kyllä jättää jälkenssä. 

Rumat Kapinalliset - haasteeseen kirja sopii paremmin kuin hyvin. Tässä ei todellakaan ole mitään kaunisteltua. Se vääntää sisuskalut nurin ja paljastaa tämän maailman ehkä synkimmän, rumimman ja hirveimmän puolen. 

Kirja on mieletön.

"Mä en tiedä mitä "realismi" tarkottaa, mut mä tiedän mitä on elämän REALITEETIT, ja siinä onkin vitusti tietämistä."


Suketuksen mielestä tämä pitää lukea yhteen putkeen, eikä Anukaan olisi halunnut laskea kirjaa käsistään välillä. Annin blogissa kirja oli ensimmäinen, joka sai täydet pisteet.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Irvine Welsh: Trainspotting


Irvine Welsh: Trainspotting
suom. Sauli Santikko
s. 384, Otava 1996
(Trainspotting, 1993)

Nyt on kyllä lyöty oikein kolme kärpästä yhdellä kirjalla. Päätin nimittäin ottaa jonkin sortin loppukirin Rumat Kapinalliset - haasteen kanssa ja kuinkas ollakaan omasta hyllystä sattui löytymään tämä joskus kirpparilta ostettu Trainspotting, joten myös Lue oman hyllyn kirjat - haaste etenee. Äskettäin vielä tajusin, että komeileehan tämä kirja myös TBR 100:ssakin, eli oli oikein kolme hyvää syytä lukea kirja. Oli kirja toki ihan itsessäänkin luettavaa, mutta en kyllä silti allekirjoita kannen tekstiä, jossa mainitaan, että: "Kukaan ei ole koskaan kirjoittanut yhtä hyvää kirjaa... tätä on syytä myydä enemmän kuin Raamattua." Minusta kirja oli jopa vähän tylsä, vaikka myönnän kyllä jopa nauraneeni tätä lukiessa.

Trainspotting kertoo narkkasi Mark Rentonista ja tämän narkkarikavereista. Vedetään eri aineita kaikissa mahdollisissa muodoissa aina piikistä peräpuikkoihin. Huumeita, viinaa ja toisinaan naisia, jos huumepäissään on kykenevä. Varastetaan tai pummitaan, keksitään keinoja kusettaa rahaa valtiolta - aivan sama, kunhan on rahaa ostaa lisää kamaa. Valehtelu on sujuvampaa kuin totuuden puhuminen ja kehenkään ei koskaan pidä luottaa. Välillä joku saattaa yrittää irti aineista, ehkä omasta tai lähipiirin halusta, mutta kun on kerran koukussa herskaan, tuntuu olevan aina koukussa siihen. Huumemaailmassa selviää valehtelemalla, oveluudella ja väkivallalla - jos selviää. Huumepiireissä väkeä niittautuu samaan tahtiin kuin sodassa. Sitä saattaa kuolla aidsiin, tai piikityksen seurauksena erilaisiin tulehduksiin, ehkä väkivaltaan tai vain tukehtumalla omaan oksennukseen. Mutta niin kauan kuin on elossa, on myös tulevaisuus, eli seuraava annos aineita.

Trainspotting yhtää aikaa sekä oksettaa että naurattaa lukijaa. Tekee mieli oksentaa, kun kyykitään yleisen vessan kusta lainehtivalla lattialla ja kaivellaan pytystä paskan seasta sinne hukkunutta aarretta. Tekee mieli irvistää, kun kuvaillaan piikityksestä johtuvia paiseita sukupuolielimissä. Tekee mieli itkeä, kun viaton kärsii. Samaan aikaan mustaa huumoria vilisevä kirja myös naurattaa ja osaa sohia oikeita kohtia. Parhaimmillaan anarkismi puree eikä kukaan säästy pisteliäiltä huomautuksilta. Mutta toisaalta taas huumemaailma myös puuduttaa ja huumepäisten ajatukset tuntuvat pitkälti tylsiltä. 

Kirjan kieli on rumaa. Kirjassa varmaan joka sivulla vilisee kirosanaa, puhutaan eri eritteistä jatkuvalla syötöllä, haukutaan vittupääksi, paskanaamaksi ja ties miksi ja puhutaan piukkapilluista ja hehtaarivituista. Yleensäkin naisia puhutellaan pääasiassa vituiksi eikä miesten kyrviltä tai mulkuilta vältytä. Sanat, ilmaisut ja aiheet joista puhutaan, ovat rumia, oksettavia, loukkaavia ja ilkeitäkin. Toisaalta siihenkin turtuu, mitä pidemmälle kirjaa luetaan. Tai turtuisi, ellei ilmauksien ja aiheiden sävy tuntuisi koko ajan muuttuvan entistä karummaksi ja raa'aksi. Kirja on muuten kirjoitettu puhetyyliin ja vaikka alkuun se vähän ärsytti, niin tyyli kyllä sopii kirjaan loppupeleissä harvinaisen täydellisesti.

Minulla kesti melko kauan, että pääsin kirjaan kunnolla kiinni. Alkupää tuntui hirvittävän tylsältä ja mietinkin, että miten ihmeessä jaksan jonkun velton huumepään typerää uhoamista lukea tämän kirjan verran. Ja puoleen väliin kirja olikin mielestäni vain tylsä, joskin nopea lukea. Mutta puolen välin jälkeen alkoi tulla kiinnostavia käänteitä ja jotenkin tyyli vähän muuttui. Kirja alkoi vaikuttaa kiinnostavammalta ja jopa hauskemmalta, pisteliäämmältä ja hyvässä mielessä anarkistisemmalta. Kirja on varmaan aikoinaan shokeerannut ihmisiä ja tuntunut rajummalta, kuin ehkä itse pystyy nyt ajattelemaan. Nykyään kun on tosiaan nähnyt ja kuullut niin rajuja juttuja, niin huumemaailma tuntuu melkein laimealta. Minulla toki lukukokemukseen vaikutti se, että olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan ja tämän vuoksi käänteet olivat pääasiassa tutut, eivätkä päässeet yllättämään.

Olen aika yllättynyt, että loppupeleissä jopa pidin kirjasta. Jos sitä olisi vähän tiivistetty ja räävitty turhuuksia pois, niin kirja olisi voinut olla vieläkin parempi. Pidin siitä, että kirja tosiaan herätti monenlaisia tunteita ja että kirjailija ei todellakaan ollut häpeillyt tätä kirjoittaessaan. Kyllä tässä lyödään eetteriin sellaista tavaraa, että heikompia hirvittää. Vaikka huumemaailma ei minua hirveästi kiinnosta, ja vaikka tekstin tyyli ei ollut omaani, ja vaikka kirja ei onnistunut minua yllättämän, niin silti se ravisteli ja tuntui. Ei todellakaan tehnyt mieli syödä mitään tätä lukiessa.

Rumat Kapinnaliset - haasteen tiimoilta voisin vielä sanoa, että tämä on juuri sitä - rumaa ja kapinnallista. Tämä on kaikilla tavalla aina kielestä tapahtumiin rumaa ja likaista, oksettavaa ja ällöttävää. Lisäksi minusta jo pelkästään henkilöhahmot ovat rumia ajatuksiaan myöden. Rumaa päästä varpaisiin. Kapinallinen ja anarkistinenkin teos on. Kapinoidaan yhteiskunnan normeja vastaan ajatuksen tasolla, mutta myös käytännössä nyhtämällä valtiolta rahaa, jotta voidaan ostaa huumeita ja viis veisataan muusta. Ei suostuta jäämään kotiin tuijottamaan telkkaria, vaan lähdetään ottamaan piikki. Ei valita elämää, vaan valitaan huumeet. Ei käydä töissä, vaan vedetään viinaa. Tosin tämä kapina ei johda vapauteen, vaan huumekierteeseen. Kirjan anarkismi on purevaa ja osuvaa, mutta jotenkin yhdistettynä huumemaailmaan, niin minusta se jäi aika heikoksi. Pidän energisestä kapinasta paremman maailman ja vapauden puolesta. En itse oikein syty sille, että joku kapinoi voidakseen paskoa housuihinsa ja maata omassa oksennuksessaan. Mutta siitä huolimatta kapinaa ja anarkistisia ajatuksia ja tekoja löytyi tämän kirjan kansien välistä!

Nyt lukemaan seuraavaa rumaa ja kapinoivaa kirjaa. Jään myös innolla odottamaan, millaisilla hakusanoilla blogiini tullaan tämän postauksen jälkeen eksymään!



"Ne ei voi ymmärtää että joku voi hylätä sen mitä niillä on tarjolla. Valitse oikein. Valitse elämä. Valitse velkojen lyhennykset. Valitse pesukoneet. Valitse autot. Valitse sohvalla istuminen ja turruttavan tylsien visailujen katseli, siinä samalla voit ahmia roskaruokaa. Elä vanhaksi ja mätäne omassa kotona, kuse ja pasko vaippoihisi ihan vaan vittu sun itsekkäiden lastesi kisaksi. Valitse elämä.

No mä valitsen et mä en valitse elämää. Jos ne mulkut ei sitä kestä, se on vittu niiden ongelma. Niinku Harry Lauder sanoo, mä kuljen omaa tietäni loppuun asti..."

"Mä en oo vittu koskaan tuntenut mitään sympatioita maita ja rajoj kohtaan, pelkästään inhoa. Sellaset vittu pitäis lopettaa. Tappaa joka helvetin paratiisipoliitikko joka on kehdannu päästää suustaan valheita ja fasistisia latteuksia puku päällä ja lipevä hymy naamalla."