torstai 26. tammikuuta 2012

Turkka Hautala: Paluu

Turkka Hautala: Paluu
s. 315
Gummerus 2011


Ilmeisesti Hautalan kirjoissa on jokin salainen vetovoima, sillä olen onnistunut tiedostamattani lukemaan miehen molemmat teokset reilun kuukauden sisään. Maaliskuussa julkaistava kirja kiinnostaisi jo kovasti. Mutta asiaan. Paluuta lukiessa mulla oli takaraivossa koko ajan ajatus, että pidin enemmän Salosta. Nyt en enää ole niin varma. Salo oli ehkä helpompi kirja, tämä jotenkin raskaampi, mutta toisaalta Salo ei jäänyt päähän pyörimään kuten sitten toisaalta taas tämä jäi. No jaa, hyvä niin, juurihan minä vasta tämän sain luetuksi, muuten voisikin olla syytä huoleen.

Paluu kertoo Väinöstä, joka palaa kotikyläänsä etsimään isäänsä, josta ei ole kuullut hetkiin. Samalla palataan Väinön lapsuuteen, ja toisinaan taas kadonneen isän kirjoittamiin muistelmiin. Isä on alkoholisti, Väinö taasen sosiaalisesti taitamaton ilman alkoholia. Ja siinähän se kirjankin ydin pyörii - alkoholin ympärillä. Isän suhde alkoholiin, pojan suhde alkoholiin, kavereiden suhde alkoholiin. Sen ilot ja surut. Mitäänhän kirjassa ei sinänsä tapahdu (hetken vertasin tätä jopa Mikko Rimmisen Pussikaljaromaaniin ja ihmettelin, miksi suomalaiset kirjoittaa kirjoja, joissa ei tapahdu mitään). Eikä se olekaan Hautalan tyyliä. Hän tyytyy kuvailemaan suorastaan kipeää tekevän tarkasti, hiipimään iholle ja pam - kuten Salonkin kohdalla - iskemään sen märän rätin päin naamaa kesken kaiken. Toisaalta tässä sitä jo odotti, ei vaan siinä muodossa kuin se tuli.

Tarinasta sen verran, että itseäni se välillä tympäisi. Alkoholi ja alkoholi - se on nähty, kuultu, koettu ja luettu. Alkoholisti isä? Kenelläpä ei olisi. Ehkä tästä jäi juuri sen tympäytymisen takia kuva, että kaikki pyörii vaan viinan ympärillä. Kun tietää jo alkoholistien metkut, ei niistä jaksa lukea. Kun on tarpeeksi kauan nähnyt alkoholistien sekoiluja, niin tarinat on jo kuultu. Kännissä on hakattu vaimot ja lapset, poltettu talot, tapettu paras kaveri. Baareissa on aina yhtä tympeää, eikä se muutu tämänkään kirjan sivuilla. Ehkä jollekin tämä on lukukokemuksena jopa silmiä avaava - itselle se oli kuin muistutus, ettei nyt vaan pääse unohtumaan se tosiseikka, minkä ympärillä turhan monen ihmisen "elämä" pyörii. 

Tämä kirja olikin välillä siis aika tylsä. Pääasiassa se piti otteessaan melko hyvin - koko ajan odotti jotain tapahtuvan, mutta kun se sama mäennyppylä kuvataan sen sadannen ja tuhannennen kerran (saanen anteeksi lievän liioittelun), niin väkisinkin ote herpaantui ja rivit vilisti silmissä ilman sen kummepaa tarttumapintaa. Ja taas kohdataan ne samat jokirannan juopot - huoh. Niin ja tämänkin kohdalla tyyli kirjoittaa pisti välillä ärsyttämään. Vuoropuhelua ilman, että tietää kuka sanoo ja mitä, vuoropuhelua ilman mitään puhemerkkejä keskellä kaikkea. Toki sen äkkiä sisäisti, mutta kun kirjassa on paljon muutenkin kielellä leikittelyä, niin johonkin voisi vetää rajan. Tai - kukin tyylillään. Itse en vaan vieläkään syty liialliselle kielellä kikkailemiselle. Mutta toisaalta, tämäkin oli aika nopealukuinen kirja. Että vaikka kuinka tyyli aluksi tökki, niin lopuksi oli varsin sulavaa jo.

Hieman jäin pohtimaan takakannen kuvausta: "Hautala kuvaa koskettavasti tavallisen traagisia ihmisiä." Totta. Mutta tässä kirjassa oli kyllä tapahtuma, jota en saa millään sullottua ainakaan "tavallisen traagisten ihmisten" teoksi. (Seuraa jonkin sortin juonipaljastus:) Lisäksi mun käsityskykyyni ei ole vielä mahtunut se, että kirjan traagisin tapahtuma ei ole saanut tätä alkoholisti-isää heräämään, sortumaan tai mitään. Tai, onhan hän omalla tavallaan sortunutkin, mutta silti. Onko sen tarkoitus kuvata, miten alas alkoholi voi viedä? Miten syvälle pinteeseen? Miten kaikesta tulee kierre? Ja sitten kirjan lopun tapahtumat saavatkin miehen heräämään? Vaikka onhan se nähty, että aika paljon saa menettää ennen kuin se oivallus tulee. Yleensähän se oivallus lähtee omasta itsestään, ja siihen ei tunnu vaikuttavan ympäristö. Siitä huolimatta tätä täytyy tovi sulatella.(Juonipaljastukset loppuvat!)

Kannesta muuten vielä sen verran, että minusta tässä ovat jotenkin vangitsevan kauniit kannet. Olisin saattanut tarttua tähän lähes pelkästään niiden takia, ellen olisi päättänyt lukea tätä jo aivan muista syistä. Tuossa ylempänä olevassa (tylsässä ja puolessa minuutissa muokatussa...) kuvassa halusin nimenomaan tuoda kannet esille. Minä pidän kannen väreistä. Niissä on lisäksi jotain todella riipivää, mutta yhtäaikaa kaunista ja koskettavaa. Todella tyly maisema, joka pehmenee keinun ja lehtien läpi katsottuna. Harmittaa, että kirjailijan nimi ja kirjan nimi on läimäisty keskelle kaikkea. Tai nyt kun sitä on katsellut, niin sille tulee sokeaksi ja onhan se toisaalta aika vaikuttavakin. Mutta jotenkin se voisi toimia toisin jopa paremmin. En tiedä. Ja tämä taisi olla pisin pätkä, mitä olen ikinä blogissani kirjoittanut kirjojen kansista!

Kyllä mä suosittelen Hautalaa. Tämä suomalainen nuorikirjailija vaikuttaa melko lupaavalta. Ja siis, onhan hänen kaksi julkaistua kirjaansa hyviä. Siitä ei päästä mihinkään. Mutta minulle ne ovat olleet enemmänkin sellaisia, joiden parissa melko taatusti viihtyy, mutta jotka eivät kuitenkaan räjäytä tajuntaa, ravistele kovin voimakkaasti tai anna roppakaupalla uusia näkökulmia. Nämä ovat elämää, jota itsekin on jo nähnyt. Onneksi ei sentään kaikkea. Ja toivottavasti ei koskaan tarvitsekaan. Kolmatta kirjaa odotellessa!



"Eihän nyt millään jumalauta mitään väliä ole! Että voit yhtä hyvin rentoutua. Elellä vaan, niin kuin tuntuu hyvältä, kunhan nyt vähän koittaa otta satuttamatta muita."

"Unohtelu ei ollut aikoinaan ollut isän helmasyntejä, toisaalta siitä oli saattanut tulla sellainen kuusivuotisen aivosoluteurastuksen aikana.

"Mä en oo nukkunut oikeestaan yhtään.
Nainen valvotti?
Se toinen paha. Ajatukset."

11 kommenttia:

  1. Tämä voisi tuoda pientä haastetta kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiini. En nimittäin kirjan nimien ja kansien perusteella tunne minkäänmoista kiinnostusta tähän(kään) suomalaiseen kirjailijaan. Mutta pistän korvan taakse!

    VastaaPoista
  2. Kannattaa tutustua! Itse ilahduin kannesta suuresti. Luulen, että ne ovat nuo sävyt.

    VastaaPoista
  3. Minä tykkäsin tästä paljon, ja kansikin on vangitsevan upea! :)

    VastaaPoista
  4. En ole vielä Hautalan kirjoja lukenut, mutta sen verran olen kuullut niistä kehuja, että aikomus on korjata asia. Salo odottelee jo hyllyssä. Olen samaa mieltä, Paluun kansi on aivan ihana!

    VastaaPoista
  5. Sanna: Tämä oli kyllä ihan kiva. Ja kansi on upea!

    Tuulia: Kannattaa ehdottomasti tutustua siis kun Salokin jo valmiina hyllyssä ;)

    VastaaPoista
  6. Siis just eilen kirjastossa katselin tätä hyllystä ja mietin, että lainaisinko vihdoin ;) Jätin vielä hyllyyn...Se Hautalan tämän kevään kirja kiinnostaisi ehkä enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aijai, kyllä olisi kannattanut napata mukaan ;) Mutta itsekin kyllä odottelen jo kevään kirjaa!

      Poista
  7. Voi ei, rupesin juuri miettimään että onko miulla joku aivovamma kun miusta tuo kansi on ihan kamala :D Mutta se varmaan johtuu siitä, etten ole keltaisten kesäpäivien ystävä sitten ollenkaan (migreeni), vaan suosin harmaita sadesäitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha. Tämä kansi kyllä jakaa mielipiteitä. Poikaystäväni totesi, kun luin tätä, että "no onpa helvetin ruma kansi kirjassa" ja olin juuri mielessäni myhäillyt, että onpas jännällä tavalla kiehtovat kannet :D Mutta ehkä juuri se, että minä rakastan keltaisia kesäpäiviä ja olen viettänyt lapsuuteni onnelisia kesiä juurikin keltaisten heinäpeltojen äärellä vaiuttaa asiaan.

      Poista
  8. Ja olipahan muuten hieno katsaus! :)

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.