torstai 17. toukokuuta 2012

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
suom. Kersti Juva
s. 221, Tammi 2010
(Interpreter of Maladies, 1999)

Siitä on tovi, kun yritin lukea Jhumpa Lahirin Kaimaa, mutten päässyt alkua pidemmälle ennen kuin kirja piti palauttaa takaisin kirjastoon. Halusin kuitenkin lukea jotain kehutulta Lahirilta, varsinkin kun kirjojen keskiössä ovat intialaiset ja vieraan kulttuurin kohtaaminen. Tästä syystä tämä kirja päätyikin ostoskoriin kun pyörin hullujen päivien aikaan kirjakaupassa. Tämä olikin oikein oiva tapa tutustua kirjailijaan, mutta eria asia on se, vakuuttiko kirja minut. Ainakin tuli pitkästä aikaa luettua novelleja!

Tämä siunattu koti koostuu 9 erilaisesta kertomuksesta intialaisista. Pääasiassa intialaisia kohtaamassa itselleen vierasta kulttuuria, vaikka myös pari kertomusta sijoittuukin ihan Intian maaperälle intialaisten keskuuteen. Tarinoissa on teemana avioliitto ja rakkauskin, vaikka pääasiassa avioliitot eivät suoranaisesti hohkaa rakkautta - ainakaan aina alkuunsa.

Pakko sanoa heti se, että vaikka olen juuri lukenut kirjan, eivät tarinat ole juurikaan jääneet mieleeni. Ensimmäiset tarinat olivat kiinnostavia, oivaltavia ja taitavia, mutta loppua kohden en ollut enää aivan yhtä haltioissani. Jokaisessa tarinassa oli oma oiva pieni juttunsa, jonka tarkoitus oli varmasti valloittaa lukija ja omalla tavallaan ne valloittivatkin, mutta kokonaisuuksina osa kertomuksista oli jopa hitusen tylsähköjä. Ehdin jo jossain kohtaa harkita, josko jättäisinkin viimeisen kertomuksen kesken... onneksi se sitten hieman parani ennen loppuaan.

Minua vaivasi ajatus siitä, että kertomuksissa oli jotain yllättävän naiivia kirjailijan osalta. En tiedä mikä sen teki, mutta tämä ajatus syttyi ihan ensimmäisten kertomusten yhteydessä ja piti pintansa loppuun asti. Jotain sellaista, joka söi tarinoilta uskottavuutta. Ihan kuin Lahiri olisi halunnut tietyillä kohtauksilla osoittaa selvästi, missä nyt on kyse, mutta teki sen väärin keinoin. Esimerkiksi eräässä kertomuksessa eräs nainen lakkaa kynsiään hetkellä, jolloin en osaisi nähdä yhdenkään, edes turhautuneen naisen lakkaavan kynsiään. Tämän olisi voinut kiertää jollain muulla tavalla, jolloin naisen tila olisi varmasti tullut esiin mutta uskottavammin. (Vaikka kirjailijan tarinahan tämä on ja siinä saa vaikka jokainen nainen lakata kynsiään, mutta lukijan kannalta ei ehkä kiinnostavin ratkaisu.)

Vaikka olikin hauska tutustua Lahiriin, niin en voi sanoa varmasti, että tulisin kirjailijalta lukemaan enemmänkin. Ehkä olisin toivonut, että lukijan omille ajatuksille ja tulkinnoille jätetään enemmän tilaa, sillä tässä oli vähän kuin valmis paketti tarjottimella. Ei iskenyt niin lujaa, kuin olisin ehkä halunnut. Intialaiseen kulttuuriin oli hauska jälleen upota, mutta senkin saralla petyin, kun tässä tuntui olevan esillä vain sellaisia kulttuurin piirteitä, jotka jo muutenkin tuntuvat leimaavan Intiaa ja ovat tuttuja. Haluaisin tirkistellä enemmän.

Mutta kyllä minä myös pidin tästä kirjasta ja sen kertomuksista. Muutaman kertomuksen viilauksella tästä olisi saanut jo melkein loistavan, nyt tämä jää sellaiseksi ihan mukavaksi lukukokemukseksi ja ihan hyviksi tarinoiksi. Mutta kurkatkaa myös, mitä mieltä Ina, Zephyr, Valkoinen kirahvi tai Mari ovat olleet, tai lukekaa tarinat itse!

8 kommenttia:

  1. Mulla on tämä odottamassa lukemista toisen Lahirin teoksen kanssa. Olen kuullut kyllä paljon kehuja Lahirin kirjoista, mutta tietenkään kaikki eivät voi kaikista kirjoista pitää. Itse tiedän vasta luettuani, olenko samaa vai eri mieltä kuin sinä. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kaikki ei voi kaikista pitää eikä tarvitsekaan. Eikä tämä huono ollut, ei vaan mikään huippukaan.

      Poista
  2. Minä tykkäsin tosi paljon Lahirin Tuore maa-novellikokoelmasta. Tämänkin haluan ehdottomasti lukea jossain vaiheessa :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monet ovat Tuore maata kehuneet, mutta saa nähdä päädynkö ainakaan tämän perusteella sitä lukemaan. Tosin jotkut ovat sanoneet, ettei tämä olekaan Lahirin paras.

      Poista
  3. Pidin tästä tosi paljon (kävin lunttaamassa, mitä olin kirjoittanut :). Musta Lahiri sai tunnelmat taas syntymään todella hienosti sillä, että näytti henkilöt erilaisissa toimissaan. Lahirin hienous oli se, että hän kertoi erilaisista henkilöistä erilaisissa elämäntilanteissa. Kirja tosiaan on alun perin vuodelta -99, että varmaan sen jälkeen on intialaisia niin paljon eri puolilla, että kaikki ns. intialainen on tullut tutuksi. Vaikka musta tuntuu, ettei se voi koskaan tulla tutuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki kirjan ikä tekee paljon, mutta hyvä kirja ei vanhene ;)

      Minä pidin kirjassa pienistä jutuista, kuten sähkökatkosen aikana salaisuuksien kertomisesta tai yli 100 vuotiaasta vuokraemännästä.

      Poista
  4. Minusta Lahiri on aivan ihana juuri tuossa vähäeleisyydessään ja tietyssä suorasanaisuudessaan. Novellien perusidea on helposti tajuttavissa, mutta kaikenlaisia pieniä pohjavireitä pinnan alla kuitenkin liikkuu.

    Tämä siunattu koti on minustakin Lahirin "vähiten paras", mutta hän on kyllä jo tässä esikoisessaan selkeästi löytänyt tyylinsä, eli ei niissä kahdessa myöhemmässä kirjassa tyylillisesti mitään mullistavan erilaista ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ja ei tämä huono minustakaan ollut. Ehkä kuitenkin nykyään kaipaan kirjallisuudelta jotain muuta kuin tätä.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.