maanantai 5. marraskuuta 2012

Marjo Niemi: Juostu maa


Marjo Niemi: Juostu maa
s. 127, Teos 2004


Jotain on tapahtunut. Syksy juoksee. Kalevi istuu portailla polttaen tupakkaa ja ajattelee kuinka ei saisi ajatella. Isä lähtee talosta ja äiti itkee. Äidit itkevät aina. Syksy näkee sen kaiken ja kuulee. Kun hän juoksee, hän kertoo tarinaa. Tarinaa itsestään ja muista, yksinäisyydestään ja mummostaan. Kalevikin kertoo samaa tarinaa, vain vähän erillä tavalla.

Marjo Niemen Juostu maa on pieni ohut kirja täynnä ajatuksia, melankoliaa, surua, ulkopuolisuutta ja elettyä elämää. Kirjan tunnelma on kuin suomifilmistä, on hiljaista ja alakuloista, mies käy töissä ja polttaa tupakkaa, lapset eivät puhu. Kirjassa juostaan peltojen poikki, halki metsän, ohi talon, jossa aina juodaan ja sitten haistellaan luontoa ja bensaa, eikä aina uskalleta mennä kotiin. 

Kirja on kuin pieni tunnelmapala, jonka ytimessä on pieni tarina ja ympärillä paljon maalailua ja tunnelmointia. Kirja on vahva ja sen tunnelma on voimakas. Minä pidin tarinasta ja maalailuistakin, mutta jotain jäin vaille. Jotain, joka uupui tästä kauniin kielen ja kauniiden maisemien kirjasta.

Minä olin kuullut tämän tarinan ennenkin. En ole lukenut kirjaa aiemmin, mutta tarina ei ollut vieras. Siinä oli jotain uutta kyllä, jotain häkellyttävää ja samaan aikaan jokin sellainen jo melkein kliseeksi laskettava kohta, jonka tilalle olisi voinut kaivata jotain muuta. Kirjassa maalailtiin paljon, kuvailtiin luontoa peuroineen ja vaikka siitä pidinkin, niin meinasin hyytyä, kun se vain jatkui ja tuntui, ettei ydin löydy ikinä. 

Kirjan lukemisen lisäksi olen elänyt osan tästä. Tiedän sen talon, jonka pihassa miehet ovat aina humalassa ja tiedän kuinka joskus tartutaan hiuksista kun suututaan. Odotinkin kirjan tulevan lähemmäs, repivän ja riepottelevan. Tulihan se, mutta ei kuitenkaan iholle. Ehkä hyvä niin. 

Kirjasta on vaikea kirjoittaa mitään yhtenäistä ja selvää arviota, sillä samaan aikaan kirja oli aivan loistava että vajavainen. Se oli niin tarkkanäköinen, terävä, karu ja hauska, hirveä ja suloinen. Sen mukana eli ja hengitti. Kieli oli kaunista ja kun kieleen tottui, se oli jo upeaa. Mutta samaan aikaan jäi odottamaan enemmän, jäi odottamaan isoja käänteitä, räjäyttävää loppuratkaisua ja vähemmän pitkitettyjä luontokuvauksia. 

Ehkä minusta on tullut turhan tarkka lukija useiden luettujen kirjojen jälkeen. Sillä muutama vuosi sitten tämä kirja olisi varmasti uponnut suoraa minuun. Muutama vuosi sitten minä olisin varmaan ylistänyt kirjaa. Nytkin minä pidin siitä, mutta tiedän, että paremmankin tästä olisi saanut. Toisaalta kiinnostukseni kirjailijaa kohtaan heräsi ja haluankin lukea häneltä vielä lisää.

Mutta lukekaa tämä ja tunnustelkaa itse tätä. Kyllä tämä hyvää kotimaista kirjallisuutta on, siitä ei päästä mihinkään. Ja tämän lukee yhdellä kertaa, niin pieni se on. (Oman kappaleeni kirjasta olen saanut Sadulta.)

♥½

Lue myös Sadun ja Naakun arviot.
 

1 kommentti:

  1. Hieno arvio, ja yleensäkin tietysti kiva kuulla ajatuksiasi kirjasta! :)

    Pitäisi tosiaan lukea Niemeltä jotain muutakin, jostain syystä mulla on sellainen mutu-tuntuma että muut kirjat voisivat olla aika erilaisia. Voin tietysti olla täysin väärässäkin. :D

    Tunnistan kyllä tuon tunteen, että muutama vuosi sitten joku kirja olisi kolahtanut ihan eri lailla. Varsinkin blogiaikana kirjanmakuni on laajentunut valtavasti, ja sitten taas joitain juttuja on jäänyt kokonaan lukemistosta pois.

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.