keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla



Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilla
suom. Tarja Teva
s. 291, Teos & Södeströms 2008
(Fem knivar hade Andrej Krapl, 2007)
Voittanut Runebergin vuonna 2008.


Viisi veistä Andrei Kraplilla on erikoinen teos, josta ei oikein tiedä, pitäisikö vai ei. Kirja on vähän kuin hieno teos, josta väkisinkin pitää mutta ei ehkä osaa nauttia. Tämä alakuloinen, kauhulla, seikkailulla ja ripauksella rakkautta maustettu kirja jättää kuitenkin hyvän tunteen. Sellaisen tunteen, että tämä kirja pitikin lukea. Siitä ei pystynyt nauttimaan täysin, eikä siitä pitänyt täysin, eikä sitä todellakaan tajunnut täysin, mutta se piti lukea. 

Viisi veistä Andrei Kraplilla kiskaisi minut kertarysäyksellä mukavuusalueeni ulkopuolelle. Ensiksikin sen teki tarina. Unenomainen tarina vie lukijan oudoille ja mutaisille poluille, ja alakulon ja kauhun tuntu seuraa koko matkan. Tarina kertoo tytöstä tai viidestä veitsestä, miten sen haluaa ottaa, sekä heidän matkastaan - niin tytön kuin veitsienkin. Matkalla, jolla ohi ei kulje liian hitaasti kävelevä mies, mutta johon törmätään myöhemmin ja usein, matkalla, jossa pysähdytään Tokio Barin ja tavataan metsästäjä sekä valkohiuksinen Eve. Matkalla nukutaan vieraiden ihmisten luona vierailla sijoilla ja haahuillaan. Paetaan ja palataan.

Oudon ja hämmentävän tarinan lisäksi myös kerronta oli minulle epätyypillistä. Tekstissä sekoittellaan proosaa ja lyriikkaa, se kertoo käyttäen tehokeinonaan jatkuvaa toistoa. Kertoja ei tiedä kaikkea ja silti se tietää, muttei ehkä kerro. Tekstin välissä puhuu kirjan Jumala, suoraa lukijalle, esittäen kysymyksiään. Välillä on minäkertoja, välillä ei. Vaikka olen lukenut kirjoja laidasta laitaan, en ole koskaan järin ihastunut turhan kikkailevaan kieleen. Tässäkin kirjassa kerronta välillä tökki ja pahasti. Se oli tavallaan kyllä hienoa, mutta en oikein osannut nauttia siitä. Ja toisto, se seurasi sivu sivun jälkeen aina vain. Tekisi mieleni laskea, monestiko tässä kirjassa työnnettiin veitsi virsikirjan väliin tai kuinka monesti veitsi tuntui selkää vasten. Mutta samaan aikaan kieli oli tosiaan myös kaunista ja teksti ihanaa.

"Olen melkein unohtanut kuka olen, mutta nyt muistan että olen Helena.
      Vaikka en ole oikeastaan unohtanut, en vain ole ollut kukaan. Olen ollut ei kukaan ja huumaantunut siitä ettei tarvitse olla kukaan. Ja sitten minä olen palannut Helenaksi."

Mielestäni on välillä virkistävää lukea jotain itselle näin vierasta, kokeilla jotain uutta. Nuorempana pidin enemmän tällaisista erikoisemmista kirjoista, oudoista tarinoista ja tajuamattomista lauseista. Nyt olen vieraantunut. Tiedättekö kun lukee hyvää kirjaa niin, että uppoaa siihen ja lukemisen sijaan oikeastaan elää kirjaa? Ehkä fyysisesti istuu siellä omalla kotisohvalla, mutta henkisesti saattaa olla ties missä, ties minkälaisissa maisemissa. No tämän kirjan kanssa minä enemmänkin vain luin. Istuin kotisohvassa ja luin. Välillä näin kyllä kosteusvaurion katossa, punaisen pyyheliinan, pojan piilottamassa jotain kiven koloon, mutta kirja ei vienyt minua kokonaan. 

Minä haluan suositella tätä kirjaa, koska tässä on jotain niin upeaa. Ymmärrän, miksi tämä on voittanut palkintonsa. Samaan aikaan itselleni lukeminen ei ollut kovin mukavaa, ei sillä, että sen edes aina tarvitsisi olla, mutta jotenkin varsinkin kirjan alku työnsi minua luotaan. Harkitsin jopa kesken jättämistä. Kirja on yksi iso ristiriita, samaan aikaan pitää siitä aivan valtavasti ja harkitsee kesken jättämistä. Sanonkin siis, että lukekaa ja tutustukaa tähän. En osaa sanoa pidättekö vai ette, koska en tiedä itsekään, kunpaa teen enemmän.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.