maanantai 3. joulukuuta 2012

Zadie Smith: Valkoiset hampaat


Zadie Smith: Valkoiset hampaat
suom. Irmeli Ruuska
s. 462, Wsoy 2002
(White Teeth, 2000)

Vihdoin ja viimein sain tämän jo syyskuussa aloitetun kirjan luetuksi loppuun, ensimmäiset 60 sivua luin jopa kahdesti. On jotenkin todella turhauttavaa lukea kirjaa, jossa on kaikki hyvän kirjan ainekset, mutta niitä ei ole oikein osattu kasata oikein. Tarina oli kyllä hyvä, vaikkakin siinä oli aivan liikaa aivan kaikkea, mutta kerronta - kerronta oli raskasta, uuvuttavaa ja monesti teki mieli luovuttaa. Ei vain toiminut.

Hyvin pelkistetysti sanottuna kirja kertoo kolmen eri perheen yhteentörmäyksistä ja perheiden hajoamisista. Se kertoo nykyhetken ja menneen törmäilyistä sekä kulttuurien ja aatteiden törmäilyistä. Kirja kertoo sukupolvien välisestä kuilusta ja ihmisten välisistä kuiluista. Ollaan juurettomia, ollaan kodittomia ja kaikessa mennään äärimmäisyyksiin.

Henkilöhahmoja ja tapahtumia riittää jokaiselle sormella ja varpaalle, ja itse tipuin kyydistä useammin kuin pysyin mukana. Takakannessakin mainitaan eri suuntiin rönsyilevä kerronta ja sitä kirja on, yhtä suurta rönsyilyä suuntaan ja toiseen. Lukijan on mahdotonta pitää kaikkia lankoja kädessä yhtä aikaa ja kokonaiskuva tarinasta jää jotenkin hajanaiseksi. Tässä vain tapahtuu niin julmetun paljon.

Takakansi lupailee tarinaa maahanmuuttajista lämpimän ironisella kerronnalla, jossa on niin traagisia kuin koomisiakin puolia. No kyllähän ne kirjasta löytyy, mutta siitä löytyy myös viehättävää opettajatarta, lapsen kidnappaus, laboratoriohiiri, jehovan todistajia, muslimeja, tiedemiehiä, sota, eläinaktivistit, avioliittoja, eroja, jamaikalaisia, kaksoset, huumeet, väkivalta, luoteja, kaiken kestävää ystävyyttä, seksiä ja oikeastaan vähän kaikkea. Tästä olisi riittänyt aineksia vaikka useampaan kirjaan.

Tämä on ehkä vaarallista sanoa, mutta sanompa silti, nimittäin kirjassa on jotain Irvingmäistä. Rönsyilevää tekstiä, paljon henkilöhahmoja, usean sukupolven tarina, mutta siinä missä Irvingin kirjoissa tarina pysyy kasassa ja kaiken keskellä on se punainen lanka, niin tässä kirjassa vallitsi vain kaaos. Kaaos, joka aiheutti lukijassa järjetöntä uupumusta. Kerronta on aivan liian raskas, ainakin minulle. 

Kirjan parasta antia taisi olla hahmoista Irie, nuori tumma tyttö, joka etsi paikkaansa sekä vastustamattoman kiinnostava Magid, muslimipoika, joka eli lapsuutensa erossa kaksoisveljestään Millatista. Kirjassa on myös paikoitellen hyvin humoristinen kieli ja kuvailut: " >>Ja säästää jonkun>>, Archie Jones sanoi kasvoillaan arvoituksellinen ilme, jollaista hänen ystävänsä ei olisi ikinä uskonut hänen pystyvän roikkuvalle pallinaamalleen pusaamaan."

"Yhtäkkiä Samad tarrasi Archieta kädestä. Se oli kuuma, melkeinpä kuumeisen polttava, Archie ajatteli. Yksikään mies ei ollut vielä ottanut Archieta kädestä; vaistomaisesti hän aikoi siirtyä, tiedä vaikka motata tungettelijaa, mutta sitten hän mietti uudestaan, intialaisethan olivat tunneihmisiä. Johtui mausteisesta ruuasta sun muusta."

Olisin niin halunnut pitää tästä kirjasta. Tässä on jotain niin uskomattoman hienoa ja onnistunutta, mutta se ei vain riittänyt. Suurimman osan kirjasta luin väkipakolla ja keskittymiskyky herpaantui vähän väliä väsyttävän tekstin parissa. Tämä ei vain ollut minun kirjani, se oli olevinaan sitä, mutta ei sitten kuitenkaan. Täytyy kuitenkin mainita, että kirja on voittanut useampia kirjallisuuspalkintoja, joten joku tästä on tykännyt vaikka itse en juurikaan syttynyt.

Kirjasta blogannut myös Nafisan.


24 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista... Minun lukukokemukseni oli aika samanlainen. Luin sen heti kirjan ilmestyttyä. Tykkäsin toki, mutta ei se mitenkään huippu ollut. Minusta samanlainen meininki oli myös Smithin On Beautyssa. Jotenkin se tekstin nerokkuus ja rönsyily tuntuu liian suunnitellulta ja hiotulta. Ei tule sydämestä (tai siis minä en 'kuule' näitä kirjoja sellaisina), vaikka ihan hienoa tekstiä onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin jotenkin kirja on hieno, mutta sen lukeminen ei kuitenkaan ollut kovin nautinnollista. Ja jotenkin sotkuisuus kirjassa tuntuu jopa hallitsemattomalta :D

      Poista
  2. Minullekin Irien osuus teoksesta tuli lukijaa lähimmäksi. Samaa vikaa kuin Hanif Kureishin Esikaupunkien Esikaupunkien Buddhassa: tarina ei ollut eheä kokonaisuus vaan haparoi moneen suuntaan yhtäaikaa.

    - Nafisan, joka ei yliopistlla pystynyt kirjautumaan omalle tililleen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä vertaus kyllä tuo Kureishin kirja! Jotain samaa näissä oli rönsyilyn suhteen ja tyylin suhteen. Molemmissa oli oma hienoutensa, mutta kumpaankaan minä en suuresti ihastunut.

      Poista
  3. Minä olen aloittanut tätä joksus pari votta sitten, mutta jätin kesken. Vähän aikaa sitten löysin tämän kuitenkin kirpparilta ja ajattelin taas kokeilla lukemista, mutta enpä hirveästi innostunut arviosi perusteella ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jos minun pitäisi nyt valita luenko kirjan vai en, niin jättäisin kyllä varmaan lukematta. Kirjassa on se oma hienoutensa, mutta raskas luettava se on.

      Poista
  4. Mulla jäi tämä kesken, siitä on kyllä jo vuosia. Muistaakseni olin vain tuskaisen tylsistynyt. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ihmettele, sillä sama ongelma minullakin oli. Tosin välillä kirja vei mukanaan, joten ihan alusta loppuun tylsä tämä ei ollut.

      Poista
  5. Minä muistaakseni pidin tästä kovasti (luin vuosia vuosia sitten), enkä muista, että runsaus olisi häirinnyt, mutta tajuan kyllä, miten se voi ärsyttää lukijaa. Vielä enemmän pidin saman tekijän On Beautystä, kun taas The Autograph Manin kanssa en puolestaan päässyt alkua pidemmälle. Smithin uusin kirja NW kiinnostaisi myös, vaan kun jossain vaiheessa ehtisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä jotenkin menin sekaisin kaikista vuosiluvuista, hahmoista ja tapahtumista, ollaan menneessä ja ollaan tässä päivässä ja huh! Enkä tiedä mikä sitten oli se ratkaiseva ero tässä kirjassa, mikä niin häiritsi, sillä esimerkiksi rönsyilevästä tyylistään tunnettu Irving on ehdoton lempparini. Jokin tässä vain mättäsi. Tai ehkä tässä mättäsi vähän sekä raskas kerronta että paikoitellen tarinan tylsyys. Vaikka kirja välillä veikin lukijaa kivasti mukanaan, niin se ei nyt vain riittänyt.

      Minä en kyllä hetkeen aio tämän kirjailijan teoksia lukea, mutta ei hän huono kirjailija suinkaan ole. Ei vain minun kirjailijani.

      Poista
  6. Taidanpa arviosi jälkeen suosiolla pudottaa tämän kirjan TBR -listalta. Ei kuulosta siltä että minäkään tästä pitäisin. :o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, vaikea sanoa, sillä toiset ovat tästä pitäneet. Jos kuitenkin luet, niin olisi hauska kuulla mielipiteesi tästä!

      Poista
  7. Voi ei, jos henkilöhahmoja on liikaa, multa menee lukumotivaatio heti alkuunsa. Näitä Zadie Smithin teoksia on paljon kehuttu mutta jotenkin olen vaistonnut, ettei ehkä ole mun juttu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en syty liian monelle henkilöhahmolle ja varsinkin tässä kirjassa se tuntui todella raskaalta kaiken muun lisäksi. Minäkään en nyt ainakaan tästä kirjasta löytänyt mitään omaani, mutta pakko edelleen kyllä sanoa, että kyllä tässäkin kirjassa oma hienoutensa oli.

      Poista
    2. Minusta hyvä esimerkki liian monesta kertojaäänestä/henkilöhahmosta on blogini ensimmäinen esitelty teos, Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta. Harkitsin lukiessani jonkinlaisen mind mapin piirtämistä, jotta pysyisin kärryillä kuka kukin on. Joitakin kohtia piti lukea useammin kuin kahdesti, jotta pääsin selvyyteen kuka nyt puhuu. Onhan se kiva, jos on paljon näkökulmia, mutta jossain olisi oltava raja.

      Poista
    3. Minä itseasiassa pidin Justin Cronin Ensimmäisestä siirtokunnasta, mutta siinä kyllä oli vähän turhan monta hahmoa, tai että se määrä vaati kyllä jo ihan erilaisen tarkkaavaisuuden.

      Poista
  8. Samankaltaisia huonoja muistoja minullakin on tästä kirjasta. En muutenkaan pidä tällaisista yltiörealistisista kirjoista, yleensä lukukokemusta ei pelasta mielenkiintoiset kulttuurit tai koskettavat päähenkilöt. Ei vain ole minun juttuni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja oli jotenkin tylsästi realistinen ja samaan aikaan se löi yli monen asian suhteen, ihan kuin se ei olisi tiennyt mitä haluaa olla. Ei ollut minunkaan juttuni tämän kirjan kohdalla.

      Poista
  9. Oijoi, mä niin rakastuin kirjaan kun luin sen, ja olen vaalinut rakkauttani. Luin tämän n. 10 vuotta sitten, ja jossain vaiheessa olen lukenut sen uudelleen.

    Juuri tuosta yhteentörmäilyistä ja kaoottisuudesta pidin. Kai.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjamakuja on erilaisia, onneksi. Minäkin näin kirjassa sen tietyn hienouden ja sen, että olisin voinut pitää siitä. Vertasinhan kirjaa lemppariini Irvingiin, mutta jokin mättäsi ja loppujen lopuksi lukukokemus ei ollut kovin nautinnollinen. Vaikka aloitin tämän jopa kahdesti ihan siksi, että ajattelin josko paremmalla asenteella saisin tästä enemmän irti - no en saanut.

      Poista
  10. Liian runsaaksi ympätty kirja on kärsimys. Minä jätän sellaiset nykyään helposti tylysti kesken. Katsos, elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen opetellut jättämään huonot kirjat kesken, mutta tämä kirja ei ollut suoranaisesti huono. Oikeastaan ärsyttävää, kun tämä olisi voinut olla niin hyvä ja se kuitenkin jäi niin epämukavaksi. Äh >:(

      Poista
  11. Aijaijai. Smithiltä olen lukenut itse On Beautyn, joka oli hyvä (ehkä levisi hieman liikaa), ja tämä odottaa vuoroaan hyllyssä. Saa varmaan odottaa vielä pitkäänkin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en kyllä hetkeen aio Smithiä lukea, sillä ainakaan tämä ei ollut kirjani.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.