torstai 28. helmikuuta 2013

Helmikuun kirjasaldo




Helmikuussa luin 7 romaania & 2 sarjakuvaa:

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
♥ Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Michael Cunningham: Illan tullen
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
♥ Saara Henriksson: Linnunpaino
♥ Herta Müller: Sydäneläin
♥ Emma Donoghue: Huone

♥ Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
♥ Cyril Pedrosa: Ekoloogiset


Helmikuu on ollut kyllä vallan hyvä kirjakuukausi minulla, sillä ehdin lukea oletettua enemmän ja lisäksi kohdalleni sattui osumaan vallan mainioita teoksia. Oikeastaan Oksasen teos taisi olla ainoa, jolle en juurikaan lämmennyt. Huomasin myös, että olen lukenut tässä kuussa melko paljon kotimaista kirjallisuutta ja tälläkin hetkellä on yksi kotimainen teos kesken - ihan mukavaa vaihtelua kaikkien luettujen käännöskirjojen seassa. 

Helmikuussa blogini täytti 2 vuotta ja sitä on juhlittu arvonnan muodossa, johon voi muuten vielä tänään osallistua! Arvon yhden lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan ja lohdutuspalkintona kirjoja. Arvonnan voittajat julkistetaan tulevana viikonloppuna

Synttäreiden lisäksi repäisin ja hehkutin blogissa Tavarataivas - dokumenttielokuvaa, jota edelleen suosittelen ihan kaikille! Sen lisäksi olen kertonut myös kymmenestä syystä olla onnellinen ja vastaillut haastekysymyksiin. Kaikenlaista on siis yhteen kuukauteen mahtunut!

Tänä vuonna aion listata joka kuukausi luettujen kirjojen lisäksi myös ostetut kirjat. Tammikuussa ostettujen määrä oli melko huisi, mutta helmikuussa en ole ostanut yhden yhtä kirjaa. Kaksi kirjaa olen kyllä saanut, mutta niistä myöhemmin lisää arvioiden muodossa.  

Vallan mainiota helmikuun viimeistä päivää kaikille ja huomenna alkavaa maaliskuuta!
 

tiistai 26. helmikuuta 2013

Emma Donoghue: Huone



Emma Donoghue: Huone
suom. Sari Karhulahti
s. 325, Tammi 2012
Alkuteos: Room, 2010


Huh, mikä kirja! Ensin luin parikymmentä sivua, ihmettelin miksi tätä on ikinä kehuttu ja päätin jättää kirjan lukemisen siihen. Meni viikko ja ajattelin kokeilla vielä muutaman sivun verran, jos nyt kuitenkin nappaisi - ja kyllähän se nappasi! Vietin nimittäin eilisestä suurimman osan lukien tätä kirjaa, sillä en malttanut laskea sitä käsistäni ja valvoin reippaasti yli puolen yön, kun en voinut mennä nukkumaan ennen kuin tiesin lopun. Emma Donoghuen Huone tosiaan koukutti ja pisti pään pyörälle. 

Huone kertoo viisivuotiaasta Jackista ja hänen äidistään, jotka elävät yhdessä huoneessa. Jack on syntynyt huoneessa eikä ole koskaan nähnyt sen ulkopuolista maailmaa. Jackille huone on koti, jossa tavaroilla on oma paikkansa ja päivällä järjestyksensä. Jackin äidille huone on kuitenkin vankila, jonne Vanha Kehno on heidät lukinnut. Vanha Kehno on ihminen, joka tulee öisin, narisuttaa sänkyä, vie roskapussin ja tuo sunnuntaisin tuomisia. Niin on ainakin Jackille.

Tarina on kerrottu viisivuotiaan Jackin näkökulmasta ja alkuun pienen pojan naiivius löikin minulla pahasti vastaan. Kuka ihan oikeasti jaksaa lukea yli 300 sivuista kirjaa, joka on kerrottu pienen pojan näkökulmasta ja jonka tapahtumat rajoittuvat yhteen huoneeseen? Lähtökohtaisesti ei kuulostanut ihan hirveän hyvältä, mutta ensimmäisten sivujen kakistelun jälkeen kirja alkoi rullaamaan eteenpäin ja vauhdilla. Tarina koukutti ja loppujen lopuksi pienen pojan näkökulma tuntui juuri oikealta. Kaiken kauheus ja epätoivo ei iske niin kovaa kuin se voisi iskeä, vaan se jää taka-alalle kun kaikkea tarkastellaankin Jackin silmin. Synkkä kirja, jossa on kuitenkin valoa. Ja näin Huone avautuu lukijalle aivan omanlaisella tavallaan.

Jos et ole lukenut kirjaa, mutta aiot sen ehdottomasti lukea, niin älä lue seuraavaa pätkää. Tiedossa juonipaljastuksia!

Omalla kohdallani kirja päästi kunnolla vauhtiin siinä kohtaa kun alettiin puhua pakenemisesta. En todellakaan tiennyt mitä odottaa ja elin mukana jännityksessä. Vaikka toivoin parasta, en voinut sulkea pois pahintakaan vaihtoehtoa. Paon jälkeen kirja kuitenkin heräsi henkiin aivan eri tavalla kun Jack ensimmäisen kerran kohtasi ulkomaailman. Oli kuin olisi nähnyt kaiken itsekin ensi kerran ja maailma alkoi itsestäkin tuntua vallan ihmeelliseltä aina sateesta piikikkääseen, mutta pehmeään nurmikkoon asti. Kirjassa oli kuin kulttuurien törmäys, vanhan ja uuden maailman törmäys ja se, miltä maailma voisi näyttää vastasyntyneestä, jos hän osaisi kertoa sen. 

Kirjassa oli myös omasta mielestäni kiinnostava koukku, nimittäin viisivuotiaan pojan imetys. Kun ensimmäisen kerran se tuli kirjassa vastaan, niin myönnän, että minua etoi. Se soti sen verran pahasti omaa ajatusmaailmaa ja normeja vastaan, että siihen jotenkin tarkertui. Kun lopussa sitten asiasta puhutaan, niin Jackin Äiti kysyykin: "Onko se aivan erityisen järkyttävää tässä tarinassa?" ja siinä kohtaa itsekin tajusi, miten paljon kiinnitti siihen huomiota, vaikka luki rankkaa tarinaa, jossa tapahtui oikeastikin pahoja asioita. 

Juonipaljastukset loppuvat.

Kirjan aihe on viime vuosina ollut esillä siksi, että useampiakin tällaisia vangitsemistapauksia on paljastunut ihan oikeassa elämässä. Ilmiö on outo, karmea ja sitä ei voi tietää kuinka monta tällaista tapausta vielä paljastuu ja kuinka monta jää paljastumatta. En kuitenkaan tiedä kuinka lähelle tämä fiktiivinen teos pääsi totuutta eikä sillä nyt sinänsä suurta merkitystä olekaan. Lapsen ajatusmaailma kuitenkin varmasti oli pitkälti sitä, mitä se voisi tuollaisessa tilanteessa olla ja ehkä siksikin hyvä valinta kirjaan. Aikuisen näkökulmaa ei varmasti osaa kertoa kuin joka, jonka se on on kokenut ja senhän esimerkiksi Kampusch on jo tehnyt. Tästä syystä fiktiivisenä se ei välttämättä olisi kovin kiinnostava, kun löytyy ihan oikeasti asian kokenut henkilö siitä kertomaan. Valitettavasti.

Vähän tekisi mieli takertua siihen, miksi tämä kirja on ylipäänsä kirjoitettu, mutta typerähän se olisi hirveästi tämän hetken puhuttaneista aiheista kirjoittanutta kirjailijaa syytellä, kun itse ihan varmaan samoista motiiveista kirjan päätti lukea. Eikä aihe tai ilmiö sillä katoa, ettei siitä puhuta tai ettei siitä saa olla kiinnostunut. Tosin itsekään en hyväksy sitä uhrien kokemuksilla mässäilyä tai tarinoiden viihteellistämistä, mutta taiteilijat ammentavat sieltä, mistä löytyy ammennettavaa. (Oliko tuo nyt tarpeeksi diplomaattisesti esitetty?) Ja tässä kirjassa onneksi nousi keskiöön kuitenkin muu, kuin uhrien kokemusten hirveyksillä riepottelu. Itseäni voisi enemmän kuitenkin kiinnostaa vangitsijan ajatusmaailma, sillä siinä on jotain, mitä ei pysty käsittämään.

Joka tapauksessa Huone toimi mainiosti kirjana. Se toi esiin rankan aiheen monine vivahteineen, mutta maalasi myös lukijalle vallan ihmeellisen maailman. Ehkä taas hetken osaa arvostaa omaa joskus yksitoikkoistakin elämää hieman enemmän, ja arvostaa sitä mitä on saanut, sillä kuitenkin maailmassa on niin paljon pahuutta, joka voi viedä meiltä kaiken hetkessä.

Vaikka ensimmäiset parikymmentä sivua eivät vakuuttaneet, niin onneksi loput sivut vakuuttivat. Kyllä tämä on kirja, jota uskallan kaikista kyseenalaisista motiiveista huolimatta suositella.

"Mutta ei, minä olen käyttänyt rohkeuteni loppuun."

"Jack, maailmassa on paljon asioita."
"Onko niitä biljardeja?"
"Niitä on miljardeja ja miljardeja. Jos sinä yrität ahtaa ne kaikki päähäsi, se vain halkeaa."


sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Kymmenen syytä olla onnellinen


Kuva otettu 24.2.2013 Turussa.

Sain Sannalta ihanan haasteen, jossa on tarkoitus kertoa kymmenen asiaa, jotka tekevät onnelliseksi. Niimpä minä nyt vastaan haasteeseen kertomalla kymmenen asiaa, jotka tekevät minusta onnellisen juuri nyt tällä hetkellä.

1. Olin perjantaina Patrick Wolfin keikalla Helsingissä ja oli ihanaa! Samalla reissulla tuli maisteltua myös vegaanisia kuppikakkuja, käytyä ensimmäistä kertaa Lushin liikkeessä sekä juhlittua ystäväni syntymäpäiviä. Reissu venyi odotettua pidemmäksi ja saavuin kotiin lauantaina aamu kahdeksalta, mutta oli kyllä sen arvoista!

2.  Teetettiin poikaystäväni kanssa valokuvia ja on ollut ihana hypistellä pitkästä aikaa ihan oikeita kuvia käsissään, eikä vain tuijotella niitä ruudulta.

3. Meillä on uusi ihana kirjahylly, jota jaksan edelleen ihastella joka päivä. 

4. En ole tässä kuussa ostanut vielä mitään turhaa. Tänään kirpparilla törmäsin kyllä useampaan kirjaan, jotka olisin voinut ostaa, mutta päätin sitten kuitenkin lainata ne kirjastosta. Eivät ne olleet kuitenkaan sellaisia, jotka välttämättä haluaa omaan hyllyyn ja no - kaikkea ei tarvitse aina omistaa.

5. Olen tavannut ja tutustunut tämän vuoden puolella jo useampaan uuten ihmiseen. Olen myös tehnyt ja kokeillut uusia kivoja juttuja. Se on vallan virkistävää!

6. Olen katsonut viime aikana paljon elokuvia ja useammankin oikeasti hyvän elokuvan. Esimerkiksi Valkoinen oleanteri oli aivan huippu.

7. Olen leiponut tämän kuun aikana jo kahdesti sämpylöitä, vaikka normaalisti olen maailman laiskin mitä kaiken "järkevän" leipomisen suhteen tulee. Sen sijaan suklaakakut, muffinit ja kaikki muu makea valmistuu käden käänteessä, vaikka ei kyllä aina tarvitsisi!

8. En ole hetkeen stressaillut mitään turhia, vaikka vielä vähän aika sitten stressaaminen oli se, mitä tein parhaiten. Myös läheisteni mielestä.

9. Olen kokenut taas viime aikoina paljon henkistä kasvua ja oivaltanut asioita. Se tekee aina iloiseksi! Vaikka 17 vuotiaana koinkin elämäni ikäkriisin, enkä halunnut enää vanheta päivääkään, niin luojan kiitos siitä, etten ole enää 17, vaan vanhempi ja pikkaisen viisaampi.

10. Ystäväni sanoi perjantaina, että "I think life is fucking brilliant." ja tajusin ajattelevani juuri samoin. Tosin suomeksi.

 Onnellisuusjuttuja voisin itse haastaa kertomaan ainakin Olgan, Jokken, Jamin, Nooran ja Lauran. Plus tehkää kaikki muutkin! Näitä on kiva lukea.
 
Ireneltäkin tuli haate, johon jo aiemmin vastailin, mutta tässä vielä vastauksia Irenen kysymyksiin.

1. Kuka tai mikä luulet olleesi edellisessä elämässäsi?
  
Joku kuulu kirjailija tai tämän läheinen. Joku, joka on saanut osakseen halveksuntaa kun on tehnyt asioita, joita ei ole laskettu omalle sukupuolelle sopiviksi. Epäsovinnainen kirjailija siis. Tuleeko ketään mieleen? ;)

2. Mitä kieltä haluaisit osata puhua sujuvasti?

Englantia. Periaatteessahan minun pitäisi osata eglantia hyvin, mutta minun osaamiseni rajoittuu pitkälti ymmärtämiseen, eikä niinkään tuottoon. Minulla on aina ollut huono kielipää, joten myös eglantini on kaikesta opiskelusta huolimatta vähän huteraa. Varsinkin puhumisen suhteen olen arka!
 
3. Kumpi oli ennemmin, muna vai kana?

Muna, josta kuorioutui jotain muuta kuin kana.
 
4. Jos Willy Wonka kutsuisi sinut viikoksi karkkitehtaaseen, menisitkö?

Olenko vähän nynny, jos sanon en? Minusta se olisi vähän pelottavaa ja lisäksi syön jo muutenkin liikaa karkkia!

5. Minkä kirjan kansikuvilla tapetoisit olohuoneesi?

Haha, saanko sanoa, että en minkään? Mutta on kyllä kansia, joiden kuvan voisi kehystää. Useitakin. 
  
6. Ovatko oranssiin pukeutujat sinusta hulluja? Miksi?

Eivät. He ovat yleensä vain jonkin sortin munkkeja. HAH.
  
7. Jos jokin elokuva voisi siepata sinut maailmaansa, minkä elokuvan valitsisit?

Onko tylsä sanoa Amélie? En haluaisi sanoa sitä ainaista Potteriakaan!

8. Mikä ominaisuus tekee kirjailijasta hyvän? Entä huonon?  

Mielikuvituksella ja taidolla kirjoittaa pääsee pitkälle. Intohimo kirjoittamiseen näkyy kirjoissa. Huono voisi olla sitten sellainen, joka tekisi hommaa jostain muusta syystä kuin rakkaudesta kirjoittamiseen.
  
9. Jos tulisi zombiapokalypsi, mikä olisi sinun vahvuutesi zombeja vastaan?

Ehkäpä oveluus. Tai no tuskin. Olisin varmaan zombi ensimmäisten joukossa.

10. Mikä oli lempipiirrettysi mukulana?

Vili Vilperi ja Muumit ainakin!

11. Elääkö Elvis, ja jos niin, missä?

Elää varmasti monien sydämissä.


Huippua huomenna alkavaa helmikuun viimeistä viikkoa kaikille!

torstai 21. helmikuuta 2013

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset


Cyril Pedrosa: Ekoloogiset
Suom. Saara Pääkkönen
s. 71, Wsoy 2011
Alkuteokset Autobio, 2008 & Autobio 2, 2009
Valikoimia kahdesta albumista.

Siitä on jo hetki kun luin Cyril Pedrosan sarjakuvan Ekoloogiset, mutta en ole millään saanut tästä blogattua. Harvoin tulee vastaan kirjoja/sarjakuvia, joista tuntuu, ettei saa mitään kirjoitettua vaikka kyseessä on kuitenkin ollut ihan hyvä teos. Tämäkin sarjakuva oli vallan viihdyttävä ja tykästyin, mutta kun yritin ottaa siitä kuvia (katsokaa nyt näitä!) saati kirjoittaa jotain, niin tyhjää on lyönyt. Yritän nyt kuitenkin saada ylös jotain tästäkin.

Ekoloogiset on sarjakuva-albumi, johon on valikoitu (toivottavasti) parhaimpia tapauksia ranskankielisistä albumeista Autobio ja Autobio 2. Sarjakuva kertoo perheestä, jossa pyritään elämään ekologisesti ja syömään luomusti, ja tietenkin heidän valitsemansa elämäntavan haasteista. Pyöräillään sateessa, maksetaan luomusta itsensä kipeäksi ja yritetään perustella kyseenalaistaville lapsille valintoja sekä pohditaan, miten pitkälle ollaan valmiita menemään. Ote sarjakuvassa on tottakai humoristinen ja hauska, eikä se saarnaa.


Koska itsekin pyrin elämään ekologisesti, tekemään kestäviä valintoja ja syömään eettisesti, niin sarjakuvaan oli helppo samaistua. Se tuli lähelle ja monet jutut olivat niin tuttuja, että oli suorastaan helpottavaa todeta, että joku muukin on pohtinut samoja asioita ja tehnyt samoja vaikeita valintoja. Sarjakuva toimi ikään kuin myötätuntoisena taputuksena olkapäälle. Toisaalta sitten taas en tiedä kuinka asia on Ranskassa, mutta sarjakuvassa oli myös paljon sellaista, mitä en ymmärtänyt. Esimerkiksi sarjakuvassa ekologiset pesuaineet ja pesupähkinät jättivät vaatteet likaisiksi ja luomu oli kymmenen kertaa kalliimpaa kuin ei-luomu. Itse en käytä kuin luontoystävällisiä pesuaineita ja väittäisin, että pyykkini ovat aina puhtaita. Luomuruokakin on joo kalliimpaa, mutta kun tietää mitä ostaa ja mistä ostaa, niin usein ero lasketaan senteissä ei suinkaan useissa euroissa (vaikka näitäkin löytyy). No, maassa maan tavalla. 



Itselleni haastavinta sarjakuvaa lukiessa oli kuitenkin pienet kuvat ja pieni teksti. Sarjakuvassa on paljon pieniä yksityiskohtia, joten välillä kuvat näyttivät suorastaan suttuisilta ja muutamassa kohdassa tekstiäkin sai jäädä tihrustamaan pidemmäksi aikaa. Esimerkiksi yllä olevaa ruutua on isonnettu hieman, jotta teksti on helpompi lukea. Se oli sääli, sillä kyseessä on hyvä sarjakuva, mutta arvaan, että piirrustustyyli ja tekstin koko voivat säikäyttää.

Ellei hieman turhan pieniä kuvia jää kauhistelemaan, niin muuten kyseessä on vallan kelpo sarjakuva. Itse tykästyin lopulta tyyliinkin, vaikka ehkä ranskalaisuus ja pienet kulttuurierot tulivatkin väliin. Voin suositella!



















Ekoloogista ovat lukeneet myös Karoliina ja Jenni. Itse osallistun tällä Seitsemän sarja - sarjishaasteeseen.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Herta Müller: Sydäneläin


Herta Müller: Sydäneläin
suom. Raija Jänicke
s.206, Tammi 2009
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestynyt 1996.
Alkuteos: Herztier, 1994

Itselleni entuudestaan vieraan Herta Müllerin Sydäneläin päätyi luettavakseni, kun pääsin mukaan muutaman blogitytön lukupiiriin ja heillä oli tämä lukuvuorossa. En ole lukion jälkeen ollut mukana enää yhdessäkään lukupiirissä, joten olin ihan riemuissani kun tytöt huolivat minut mukaan ja pääsi pitkästä aikaa oikeasti puhumaan kirjasta ja no kirjoista. Se on kuitenkin hyvin erilaista kuin tämä yksin blogin äärellä naputtelu. Huomasin myös jo kirjaa lukiessani suhtautuvani siihen vähän eri tavalla kuin yleensä lukemiini kirjoihin ja pohtivani jo valmiiksi, mitä kirjasta voisi sanoa. Vallan onnistuneen kirjan tytöt olivat luettavakseni valinneet, sillä minä yllätyksekseni jopa pidin. Noin muuten kirja jakoi mielipiteitä.

Sydäneläin kertoo yksinkertaisimmillaan sanottuna neljän nuoren elämästä diktatuuriajan Romaniassa. Neljän nuoren, jotka päätyvät vakoilun kohteiksi ja joiden elämät ja kohtalot eivät ole kauniimmasta päästä. On ankeita koulu-asuntoloita, köyhyyttä ja pulaa, itsemurhia tai murhia, kuolemaa ja sortoa. Vakoilun kohteina yksityisyyttä ei ole ja kirjeetkin kirjoitetaan omalla koodikielellä. Pelko kuulusteltavaksi tai vangituksi joutumisesta elää koko ajan. Tarina kulkee useammassa ajassa, välillä ollaan lapsuuden maisemissa, sitten nuoria ankeissa asuntoloissa matkalaukku sängyn alla ja seuraavaksi kurkataan tulevaan. Kirja ei ollut helppo, mutta kun siihen pääsi jyvälle, tarina oli vallan koukuttava.

Minulle käy usein niin, että kirja jää lukematta, jos siinä edes mainitaan sana runollinen. Ja juuri sellaiseksihan Müllerin tyyliä kuvataan tämän kirjan takakannessa. Olinkin hieman huolissani ennen kuin kirjaa aloin lukea, mutta yllätyin miten kepeästi kirja kulkikaan. Tyyli ei ollut lainkaan niin vaikeaa kuin ajattelin ja tekstiin välillä jopa upposi. Muutaman sivun luin kahdesti, jotain yksinkertaisesti vain meni ohi ja loppua luin hieman pakolla, mutta olin suorastaan hämmentynyt, miten paljon tästä lopulta pidin. Voisin hyvin jatkossakin kuvitella lukevani Mülleria.

Sydäneläin ei kuitenkaan ole mukavin lukukokemus, sillä kieli on kuitenkin vaativaa ja kirja muuten aika rankka. Mutta kirja on myös voimakas ja vahva, ja tarina tärkeä. Itse jäin pohtimaan, kuinka paljon tässä on Mülleria itseään, joka on itse syntynyt Romaniassa ja opiskellutkin siellä, sillä monet kirjan kohdat tuntuivat hyvin todelta. Jotenkin itselläni se tosiasia, että osa tästä on varmasti todellisest elämästä, vaikutti lukukokemukseen paljon. Luin kirjaa enemmän totena kuin fiktiona ja keskityin ajankuvaukseen niinkin paljon, että osa tarinasta muuten jäi hieman sen jalkoihin. Toisaalta se teki kirjasta myös rankemman, kun tiedostin sen pohjautuvan todellisuuteen.

Müller on saanut vuonna 2009 kirjallisuuden Nobel-palkinnon ja häntä on palkittu myös muuten. Kerrankin on sanottava, että en kyllä ihmettele, vaikka normaalisti tunnunkin olevan aikamoinen vastarannan kiiski, mitä palkittuihin kirjailijoihin ja kirjoihin tulee. Müller kuitenkin osaa selvästi kirjoittaa ja väkevällä tyylillä. Itse en kirjalle täysiä pisteitä anna, vaikka kirjasta pidin, sillä hyvän kirjan lisäksi vaaditaan myös mukava lukukokemus, jotta kirja olisi täydellinen. Tämän perusteella uskaltaisin kuitenkin Mülleria suositella muillekin (paljon lukeville)! Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija.


Kirjasta ehtinyt bloganneet myös Sanna, peikkoneito, Tuulia!

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Saara Henriksson: Linnunpaino


Saara Henriksson: Linnunpaino
s. 246, Into 2012
Kannet: Elina Salonen

Luin joululomalla Saara Henrikssonilta Moby Dollin, johon ennakkoluuloistani huolimatta tykästyin ja näin ollen päätin antaa ennakkoluuloille toistamiseen kyytiä ja tarttua teemaltaan itselleni vieraaseen Linnunpainoon kun siihen törmäsin kirjaston viimeksi palautettujen hyllyssä. Linnunpaino oli tyyliltään hyvin samankaltainen kuin Moby Doll ja kirjan lukeminen tuntuikin siltä, kuin olisi palannut vanhan tutun luokse. 

Linnunpaino kertoo Liljasta, nuoresta tanssijattaresta, joka tasapainoilee kaiken vaativan tanssin ja muun elämän välillä. Lilja tanssii ja tanssii ja tanssii ja sitten hän tapaa miehen. Miehen, joka sotkee Liljan askeleet. Näyttämöllä Lilja tanssii kertoen tarinaa Siniparrasta ja sairaalloisesta rakkaudesta. Kirjassa näyttämön Siniparta ja Liljan oma elämä kietoutuvat yhteen. On tanssia, sairaalloisen hullua ja vinoa rakkautta, kipua, menetyksiä ja menneisyyden salaisuuksia. 

Kirjan maisema on hyvin melankolinen ja vähän harmaa. Tihkusadetta, törröttäviä lantioluita ja tupakkaa polttavia tyttöjä. Tanssi saa lihakset repeilemään, ihmissuhteet repivät  muuten eikä kauneudelle jää paljon sijaa. Tarina on vähän surullinen, ja vähän ahdistavakin, mutta ei liikaa. Se ei vedä lukijaa liian syvälle, mutta tuo kuitenkin itseään lähelle kaikkine sävyineen.

Moby Dollin kanssa petyin siihen, ettei tarina tuntunut pitävän otteessaan ja lukemisessa oli paljon taukoja. Linnunpaino oli täysin vastakohta, sillä sen ote piti ja sitä luki mielellään ja nopeasti. Kieli oli hyvää ja kuvailevaa, hyvin suomalaista, kuten jo Moby Dollin kanssa totesin. Tuttua ja turvallista. Kirjaan oli helppo upota ja tuntea kulunut tanssilattia poskeaan vasten. 

Pidin kirjasta monesta syystä ja oli kiehtovaa tutustua itselleni aika vieraaseen tanssin maailmaan, mutta en kuitenkaan tuntunut saavan kirjasta hirveästi irti. Muutama vallan vaikuttava ja lähes pyörryttävä hetki kirjassa oli, mutta muuten siinä oli vähän sellainen tuntu, kuin kirjan olisi lukenut aiemminkin. Vaikka viihdyin sen tovin Helsingissä, ratikoiden ryskeessä ja tanssin pyörteissä, niin silti Linnunpaino ei onnistunut minua ihan täysin lumoamaan. Mutta kotimaiseksi kirjaksi vallan hyvä ja lukemisen arvoinen. Ja Henrikssonin tyyli helposti lähestyttävä.


Kirjan lukeneet lisäkseni ainakin Noora, Jami, Kirsi ja Maria.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Kävin elokuvissa: Tavarataivas



Tavoistani poiketen päätin kirjoittaa blogiini elokuvasta, jonka kävin katsomassa. Aiemmin olen kirjoittanut elokuvista lähinnä kirjojen yhteydessä ja sekin on ollut aina enemmän tai vähemmän vain sivuhuomautus. Varsinaisesta elokuva-arvostelusta ei nytkään ole kyse, vaan elokuvahehkutuksesta!

Turussa näytettiin eilen ja tänään suomalainen dokumenttielokuva Tavarataivas, joka on ihmiskoeluontoisesti toteutettu projekti, jossa Petri Luukkainen vie kaiken omistamansa tavaran varastoon vuoden ajaksi sillä säännöllä, että varastosta saa hakea takaisin yhden tavaran päivässä. Sääntöihin kuuluu tietenkin myös, että mitään uutta tavaraa ei saa ostaa. Elokuva alkaa siitä, kun alaston mies pinkoo tyhjästä asunnostaan hakemaan varastolta ensimmäistä tavaraa. 

Odotin elokuvaa kovasti heti siitä ensimmäisen kerran kuultuani, sillä idea kuulosti hyvältä ja projekti äärettömän mielenkiintoiselta. Olin kyllä hieman varuillani, sillä vaikka tällaiset itsetoteutetut ja -kuvatut dokumenttielokuvat ovat usein hyviä (esim. Reindeerspotting), niin niiden laadusta ei koskaan etukäteen oikein tiedä. Tämä oli kuitenkin täysin turha pelko, sillä Tavarataivas oli todellakin laadukkaasti tehty alusta loppuun. Elokuva oli kuvattu hyvällä kameralla ja Luukkaisella on ollut itsensä lisäksi kuvaajana myös ystäviä, joilla on ollut selvästi homma hallussa.

Kun ajatellaan, että projekti on kestänyt vuoden ja elokuvan pituus on vajaa tunti ja puoli, niin täytyy kyllä sanoa, että leikkauskin on varsin onnistunut. Elokuvassa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Projektin ilot, surut ja ongelmat tulee selville, Petrin ja hänen ystäviensä ajatuksia projektista on paljon ja toki myös muuta elämää sen kaiken ympärillä. Välillä oivalletaan ja välillä tarvitaan luovia ratkaisuja. Kokonaisuus on niin hyvä, ettei siitä kyllä kovin herkästi löydä moitittavaa.

Elokuva on loistava kaikin puolin. Se puhututtaa ja herättää ajatuksia, mutta on myös viihdyttävä ja koskettava. En muista koska olisin viimeksi nauranut yhtä paljon kuin tätä elokuvaa katsoessani ja välillä salissa nyyhkytettiinkin, itsehän en tietenkään tunnusta olleeni osallisena. Tärkeintä on kuitenkin se, että elokuva on täynnä asiaa. Se herättelee ja innostaa tarkastelemaan omiakin kulutustottumuksia uudelleen. Sillä kuten elokuvassa tiedetään, ei koti synny tavaroista vaan jostain ihan muusta. Ja se miksi Luukkainen itse ryhtyi projektiin oli se, että hän ei kokenut olevansa onnellinen saati tyytyväinen elämäänsä, vaikka omistikin suurin piirtein kaiken. Tavara ei tuonut onnea.

Tavarataivas osui niin oikeaan ja on suorastaan vaikea pukea sanoiksi sen herättämiä ajatuksia. Itsekin huomaa herkästi haalivansa ympärilleen tavaraa, jota ei oikeastaan edes tarvitse eikä välttämättä edes halua. Vinttikomerot, kellarikomerot ja vaatehuone pullistelee ahdistavuuteen asti ja silti huomaa kärräävänsä taas jotain uutta jo valmiiksi täyteen asuntoonsa. Itselläni tilanne ei ole täysin toivoton, sillä olen aika harkitseva kuluttaja, pyrin ostamaan vähän mutta laadukasta, käytän kirpputoreja ja pistän herkästi omiakin tavaroita kiertoon jos huomaan niiden jäävän vaille käyttöä. Silti omakin kulutus on välillä enemmän tahdon kuin tarpeen sanelemaa, ja sehän on järjetöntä!

Lohtushoppailu ja ajanvieteshoppailu pitäisi lopettaa alkuunsa ja keksiä rahoilleen parempaa tekemistä. Eikä ongelma olekaan siinä, etteikö keksisi, vaan siinä, että jostain syystä on niin helppo ostaa tavaraa. On helpompaa lähteä ostoksille kuin vaikka lenkille, on helpompaa käyttää satanen vaatteisiin kuin kotiseutumatkailuun. Helppoa ja typerää.

Mutta koska tarkoitukseni ei ollut suinkaan nyt avautua omista kulutustottumuksista, vaan hehkuttaa tätä elokuvaa, niin hehkutetaan vielä ja sanotaan, että kyllä suomalaisnuoretkin halutessaan osaa ja vaikka mitä! Tässä oli niin hyvä dokumenttielokuva, että tämä saa kyllä kaipaamaan lisää! Aivan loistava.

Niin loistava, että menkää hei tekin kaikki katsomaan! On todellakin sen arvoinen.

Elokuvalla on myös omat sivut, ja sivuilta voi katsoa mm. elokuvan trailerin.

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri


Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
s. 132, Wsoy 2012

Luin tammikuussa Kati Närhen sarjakuva-albumin Saniaislehdon salaisuudet ja jo tuolloin kerroin aikomuksestani lukea myös tämän jatko-osan Mustasuon mysteeri. Ja kun tämä sitten kirjaston hyllyssä nökötti, niin tietenkin nappasin sen mukaani ja luinkin vielä samana iltana kertarysäyksellä. Ensimmäisen osan jälkeen osasin jo aavistella mitä tuleman piti ja sen suhteen ei tullut suuriakaan yllätyksiä. Mustasuon mysteeri kulkee hyvin samaa linjalla kuin Saniaislehdon salaisuudet.

Mustasuon mysteerissä Agnes on päätynyt sisäoppilaitokseen, sillä hänen vanhempansa ovat menehtyneet eikä hänen isoäitinsä pysty enää huolehtimaan hänestä. Sarjakuvassa seikkaillaan sisäoppilaitoksessa tutustuen koulun oppilaisiin ja yrittäen selvittää koulun suurta mysteeriä. Koulusta nimittäin katoaa surullisia tyttöjä, eikä kukaan tiedä minne he katoavat ja miksi. Agnes päättää ottaa siitä selvää.

Mustasuon mysteeri on mielestäni aiempaa osaa synkempi ja siinä on tummempia sävyjä. Sopiihan se hyvin teemaan, jossa surullisissa tytöillä on pääosa. Aiemmasta sarjakuvasta poiketen tässä keskityttiin Agnesin lisäksi huomattavan paljon enemmän myös muihin hahmoihin, ja heidän surullisiin salaisuuksiinsa.


Kuten ensimmäisenkin osan kohdalla, voi jälleen kiitellä Närheä loistavasta piirrosjäljestä ja sarjakuvan tummahkosta sävymaailmasta. Sarjakuvan aiheet ovat rankkoja, mutta samaan aikaan Agnesin viattomuus ja ajatusmaailma saavat lukijalen hyvälle tuulelle ja nauramaankin. Agnesin hahmo on vallan loistava!


Mutta kuten jo aiemmankin albumin kanssa sain todeta, niin vaikka tässäkin on hyvä sarjakuva, niin siitä olisi saanut vielä paremman. Edelleen jäin kaipaamaan jotain särmikkäämpää ja iskevämpää. Nyt lukukokemus jäi melko laimeaksi ja vajavaiseksi, siitä ikään kuin koko ajan uupui jotain. 

Edelleen kuitenkin voin suositella Närhen sarjakuviin tutustumista, sillä ihan hyvästä sarjakuvasta on kyse. Kannattaa tietenkin lukea ensin Saniaislehdon salaisuudet, joka on muuten mielestäni Mustasuon mysteeriä parempi.



Kirjasta bloganneet myös Salla & Elma Ilona.  

Osallistun tällä Susan sarjishaasteeseen. Tämä on 4. haasteeseen lukemani sarjakuva.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja


Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
s. 130, Wsoy 2010

Minulle kävi Mielensäpahoittajan kanssa vähän hassusti. Ensinnäkin minulle oli jostain tullut se käsitys, että tässä nauretaan enemmän tai vähemmän vanhoille ihmisille ja no minähän en nauranut, vaan nyökyttelin ja olin ihan samaa mieltä tämän jäärän kanssa. Toiseksi en ensimmäiseen 30 sivuun oikein tahtonut tajuta, mikä tästä nyt sitten tekee sen jutun. Kun sitten myöhemmin jatkoin lukemista, niin se tapahtui: nauroin ääneen ja luin kirjasta katkelmia poikaystävälle. Kirjahan oli hulvaton! Täynnä asiaa ja huumoria. Vaikka olin aiemmin jo lähestynyt Kyröä Miniän verran, niin en lainkaan osannut odottaa näin iskevää kirjaa.

Mielensäpahoittaja kertoo 80-vuotiaasta suomalaisesta miehestä, jolla on sanottavaa yhdestä sun toisesta asiasta. Yleensä nykyajan villityksistä, jotka eivät tämän vanhan miehen järkeen käy. Moni asiahan oli ennen paremmin ja näin ollen tämä kahdeksankymppinen tuppaa pahoittamaan mielensä, kun perinteet korvautuvat uusilla. Ja vanha kunnon sukupolvi uudella paljon löysemmällä sukupolvella. Mielensäpahoittaja sisältää 40 hyvin lyhyttä tekstiä, joissa jokaisena on jokin asia, josta pahoittaa mielensä. Välillä jutut ovat kevyempiä ja välillä jotain muuta:

"Kyllä ei yrjänä pitänyt sotahommia mitenkään tärkeinä ja olisi tahtonut mennä hautaan ihmisenä, koska loppuaikoina joutui olemaan joka paikassa veteraani. Muistatteko mitä hän puhui lapsenlapsille, ettepä tietenkään. Että itsenäisyyspäivää vietetään väärin. Että ei sotaa pitäisi muistella vaan unohtaa. Yrjänä piti itseään kunnon miehenä sodasta huolimatta eikä sen vuoksi."

Mielensäpahoittajan parasta antia olikin mielestäni se, kuinka asia ja huumori oli lyöty yhteen. Kirja kun sisältää vakavaakin asiaa esimerkiksi vanhusten yksinäisyydestä, mutta samaan aikaan se saa nauramaan ääneen. Kirja ei ole kevyt saati vakava, mutta sen vakavaakin asiaa on melko kevyt lukea.

"Ainoalla ystävälläni Yrjänällä oli laajentuma keuhkoissa, mutta vielä laajempi oli miehen sydän. Minä olen ahtaampi ihminen, tykkään enemmän valittaa."

"Ei ennen sotia oiottu selkiä taikka hampaita, jos ne nyt jotenkin pysyivät suorassa ja suussa."

Kyrö luo toki Mielensäpahoittajassa melko stereotyyppisen kuvan vanhasta suomalaismiehestä, mutta totta se on, että ainakin itse tiedän tällaisia jääriä ihan tosielämässäkin. Toisaalta sen verran tiuhaan nyökyttelin Kyrön tekstin kanssa, että minutkin voisi varmaan luokitella jonkin sortin jääräksi. Joka tapauksessa minusta tällaiset vanhat ihmiset ovat kaikessa jääräpäisyydessään sekä viisaita, hassuja että hellyyttäviä. Ja vaikka minun isovanhempani eivät enää elä, niin toivottavasti tämä kirja saa monen menemään tapaamaan sitä omaa jääräpäätä siellä jossain. Ainakin itselle tuli tätä lukiessa suorastaan ikävä niitä, joiden järkeen ei lainkaan käy esimerkiksi kasvissyönti tai älypuhelimet. Miten raivostuttavaa, mutta silti niin ihanaa. 

Sanotaanko vielä sen verran, että kirja, joka saa minut nauramaan ääneen, on aika ihme, joten nostan kyllä hattua Kyrölle. Ja nostan hattua Kyrölle, kun en oikein olisi halunnut pitää tästä, koska hei kaikki muut pitävät, niin meinasin jo ihan sen tähden antaa tälle neljä tähteä. Mietin sitten, että no mikäs on se mutta, jonka takia annan neljä. No en keksinyt sitä, joten viisi tuli ja siinä on. Lajissaan aivan mahtava!


"Selkeitä lauseita niin kuin maailma on."
"Kyllä on helpommat päivät mitä huonommin näkee."