lauantai 9. helmikuuta 2013

Michael Cunningham: Illan tullen


Michael Cunnigham: Illan tullen
suom. Laura Jänisniemi
s. 301, Gummerus 2011
(By Nightfall, 2010)
Kansi: Istockphoto

Ihastuin viime keväänä suuresti Cunninghamin Tunnit - kirjaan ja kun Oksasen jälkeen kaipasin jotain hyvää ja helppolukuista, niin Illan tullen tuntui melko varmalta valinnalta. Ja sitähän se olikin. Cunningham kirjoittaa pienistä suurista arkisista asioista tyylillä, jota lukee nautinnolla. Illan tullen ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta kuin Tunnit, vaan kirja toimi enemmänkin lohduttajana ja välikirjana raskaan Oksasen jälkeen. Kirja oli hyvä, mutta sen sijaan, että olisin jäänyt laineiden alle, nyt laineet vain koskettivat hellästi.

Illan tullen kertoo 44 vuotiaasta Peteristä, jolla on oma taidegalleria, kultturelli elämä, jota elää vaimonsa kanssa sekä vaikea suhde tyttäreensä. Peter elää omaa tavallisen oloista elämäänsä vallan tyytyväisenä aina siihen asti, kunnes heidän luokseen muuttaa hänen vaimonsa ongelmainen pikkuveli Mizzy, joka pistää pakan sekaisin ja saa Peterin pohtimaan myös omaa elämäänsä uudessa valossa. Kirja on täynnä arkipäiväisiä hetkiä, tapaamisia ja keskusteluja, ajatuksia ja tunteita, mutta vallan ihastuttavalla tavalla. Sellaisella tavalla, joka saa pohtimaan omaakin elämää.

 "En minä halua olla tyhjäntoimittaja, mutta tuntuu että minulta puuttuu jokin ominaisuus joka kaikilla muilla on. Joka käskee heidän tehdä sitä tai tätä. Mennä lääkikseen tai liittyä rauhanturvajoukkoihin tai opettaa eglantia ulkomaalaisille. Minusta ne kaikki tuntuvat ihan uskottavilta vaihtoehdoilta. Enkä pysty kuvittelemaan että itse tekisin mitään niistä."

Cunningham kirjoittaa älykkään yksinkertaisesti, antaa tilaa arkipäivän hetkille, mutta tekee sen taidolla. Lukija pääsee kauniille matkalle rannoille, taidegalleriaan, taidepiirin juhliin ja kuule isän ja tyttären välisen puhelinkeskustelun. Kirja on kaunis tarina hetkestä erään miehen elämässä pienellä alakulolla.  

Itse koin eniten samaistumista omassa elämässään hukassa olevaan Mizzyyn. Elän itsekin jonkinlaista murrosvaihetta elämässäni, enkä oikein tiedä mitä seuraavaksi. Vaikka Mizzyn tarina nyt oli täysin erilainen kuin omani, niin silti hänen ajatuksissaan oli paljon samaa omieni kanssa. Se oli tavallaan ihanaa, mutta toisaalta näihin alakulon sävyttämiin ajatuksiin oli turhan helppo nojata ja vaipua itsekin hetken synkkyyteen. Ei ole ehkä paras kirja lukea silloin, kun oma elämä on pysähtynyt tienristeykseen, eikä tiedä mihin suntaan mennä.

"Minä olen jotenkin alkanut tajuta että maailma vain... kulkee kulkuaan ilman minua. Ja miksei kulkisi? Mutta minulla ei ole... aavistustakaan, mitä minun pitäisi tehdä. Olen pitkään kuvitellut että jos vain sanon ei kaikille selvästi huonoille ideoille, kuten oikikseen menolle, niin se hyvä idea pulpahtaa esiin. Ja alan tajuta että vanhoja säälittäviä luusereita tulee juuri tällä tavalla. Siis ensin sitä on söpö nuori luuseri, ja sitten..."

"Kukapa ei olisi tavallinen? On kamalan röyhkeää toivoa mitään muuta. Mutta täytyy sanoa, että minua on pitkään pidetty erityistapauksena ja olen parhaani mukaan yrittänyt olla jotain erityistä, mutta en minä ole. En ole poikkeuksellinen, olen ihan fiksu mutta en häikäisevä, en ole syvällinen enkä edes kovin hyvä keskittymään. Luulen kestäväni sen mutta en ole varma, kestävätkö muut."

Kirjaa lukiessa muuten minulle tuli tunne, että minä tiedän tämän tarinan jo. Vaikea isä-tytärsuhde, puhelinsoitot, taidegalleria, vaimon pikkuveli... missä olisin voinut tähän törmätä ennen. En tiedä, mutta tuntui kuin olisin palannut vanhan tutun tarinan luokse. Mietinkin pitkään onko tästä tehty elokuva (?). Toisaalta kirjassa ehkä onkin se hienointa, että tarina on kovin tavanomainen, mutta se miten se on kerrottu, on asia erikseen. 

Cunningham on kirjailija, jota tulen varmasti lukemaan jatkossakin. Hänellä on kyllä sellainen taito kirjailijana, että sitä voi vain ihailla. Harva pystyy vangitsemaan samalla tavalla pieniä hetkiä elämästä ja tekemään sen vieläpä kiinnostavasti. Illan tullen kannattaa valita luettavaksi silloin, kun ei kaipaa tarinalta ihmeitä, vain pieniä hetkiä ja taidokasta kerrontaa.

Kirjasta blogannut hiljattain myös Jenni/Kirjakirppu.

"Olisihan se toki turvallisempaa, mutta onko turvallisuus parasta mitä hän voi maailmalta saada?"

"Jos tämän oli tarkoitus olla jonkinlainen valaistumisen hetki, se ei toiminut."

6 kommenttia:

  1. Oli mukava lukea tämä. Minulle kävi samoin: pidin tästä paljon, mutta Tunnit on kuitenkin parempi, koskettavampi ja syvempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan Tunnit oli syvempi, tämä jäi vähän pinnallisemmaksi siihen verraten. Vaikka hyvä olikin!

      Poista
  2. Tämä on tosiaan sellainen hiljaisen kaunis kirja, joka saa ajattelemaan. Minä rakastin tätä, mutta rakastan kyllä Tunteja vielä enemmän ja suuremmalla tunteella.

    Minä samaistuin Peteriin, mikä on varmaan loogista, kun itsekin olen lähempänä neljää- kuin kahtakymppiä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiljaisen kaunis on ihana ilmaus ja sopii kyllä tähän.

      Minä en edes odottanut samaistuvani Peteriin (vaikka koenkin outoa taipumusta samaistua usein noin 30 vuotiaisiin miehiin...), mutta oli hauskaa löytää joku, jonka ajatukset tuli lähelle omia.

      Poista
  3. Minä taas ihastuin tähän enemmän kuin Tunteihin (lukujärjestyksellä ja elokuvalla lienee osansa syissä) ja ihastuin myös Peteriin. Minulle tämä oli ihan täydellinen kirja!

    Oli mukava lukea arviosi. Kirjoitit ihanan hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Karoliina! Ja hauskaa, että sinä löysit tästä itsellesi täydellisen kirjan.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.