lauantai 14. joulukuuta 2013

Khaled Hosseini: Leijapoika


Khaled Hosseini: Leijapoika
Suomentanut: Erkki Jukarainen
Sivut: 432, Otava 2007
Alkuteos: The Kite Runner 2003

"Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa!"

Leijapoika on kipeän koskettava tarina maailmasta, josta minä en tiedä mitään. Pakistan, Afganista, Iran ja Irak, kaikki ovat päässäni yhtä ja samaa vaarallista maailmaa, jonne ainoa kosketukseni on lehtiuutiset ja muutamat tuttavani. Eräälle ystävälleni sanoin, ettei hän saa enää ikinä lähteä sinne, koska en uskoisi hänen palaavan. Tiedän pelon, vainot, pakolaiset. Naisten aseman ja pakkoavioliitot. Silti en tiedä mitään. En ole onnekseni koskaan joutunut sodan keskelle, en vainon kohteeksi tai silmittömän väkivallan uhriksi. Tiedän, mutten silti tiedä. Leijapoika avaa sitä maailmaa, ravistelee ja koskettaa. Kirjasta jää kipeä pahan olon tunne jonnekin rintalastan alle.

Leijapoika sai odottaa lukuvuoroaan pitkään kirjahyllyssäni, sillä olen kuusi vuotta sitten nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan ja muistan vieläkin sen tummuuden. Tarinaan palaaminen ei ollut helppoa, vaikka ajattelinkin säästyväni pahimmalta, kun tarina oli jo osittain tuttu. Ehkä säästyinkin. En tiedä. Mutta kyllä kirja repi ja riepotteli, kosketti ja itketti. Tarina vei mukanaan, sai vihaamaan ja rakastamaan, tuntemaan kipua. Kirja herätti paljon ajatuksia ja teki jotain, mitä harva kirja tekee. Muutti minua.

Tarina on fiktiivinen, mutta kirjailija on kirjoittanut sen oman elämänsä pohjalta, joten se voisi olla tottakin. Joillekin se on totta. Amir, jonka äiti on kuollut häntä synnyttäessään, viettää lapsuuttaan Afganistanissa isänsä Baban, palvelijansa Alin ja tämän pojan, ja parhaan ystävänsä, Hassanin kanssa. Lapsuus on auvoista aikaa koulun, leijojen ja tarinoiden merkeissä kunnes eräs kylmä talvipäivä muuttaa kaiken. Amir kääntää selkänsä ei vain parhaalle ystävälleen vaan koko menneelle elämälleen. Kaikki muuttuu. Ja kun Talibanit saapuvat, on aika paeta. 

Leijapoika kertoo tarinaa Afganistanin historiasta, niin hyvistä kuin vähemmän hyvistä ajoista. Se kertoo maahanmuuttajan elämästä Yhdysvalloissa. Se kertoo isien ja poikien synneistä, se kertoo vuosia peitellyistä salaisuuksista. Se kertoo ystävyydestä ja petturuudesta, rakkaudesta ja vihasta. Se kertoo raiskaamisesta, kiduttamisesta ja tappamisesta. Se kertoo toisten yltäkylläisyydestä ja toisten äärimmäisitä teoista, jotta he selviäisivät edes seuraavaan päivään. Se kertoo tekojensa sovittamisesta. Kirja on julma, mutta kaiken synkkyyden keskellä voi nähdä valon. Leijan taivaalla.

Kirjan hahmot eivät ole siloteltuja, eivätkä vain sympatiaa herättäviä. Päähenkilö, minäkertoja, Amir ei todellakaan ole sankariainesta vaan kaikkea muuta. Pelkuri ja itsekäs lapsi, joka vielä aikuisenakin peittelee tekemiään petoksia ja virheitä. Aluksi tekisi mieli ravistella Amiria, mutta kuinka moni lapsena tekisi toisin? Edellisen kirjan kohdalla olisin kaivannut hahmoilta enemmän ja nyt sitä sain. Hahmot ovat inhimillilisiä, erilaisia, pahoja ja hyviä. Osaan kiintyi ja osaa oppi vihaamaan. Hahmot eivät jättäneet kylmäksi.

Tarina vei minua täysillä mukanaan, mutta välillä lukiessani mietin, voiko tämä olla totta. Voiko missään kenelläkään olla asiat näin äärimmäisen huonosti? Teki mieli väittää vastaan. Teki mieli väittää vastaan omasta lämpöisestä sängystä, jossa sain kaikessa turvassa ja rauhassa lukea maailmasta, joka on niin julma. Ja totta. Mitä muuta odottaisi ihmisiltä, jotka elävät sodan keskellä? Ettei siellä raiskattaisi lapsia kun niitä raiskataan jo täällä, missä kaikki on ihan hyvin? Ettei siellä kävelytettäisi ihmisiä kodeistaan kaduille ja ammuttaisi siihen paikkaan? Ettenkö muka itsekin ole lukenut lehdistä, miten joku on kivitetty hengiltä? Ei äärimmäistä, vaan valitettavan totta. Tuolla kaukana. Toisissa maailmoissa. Joilta on niin helppo sulkea silmänsä.

Kirja on vaikuttava, eikä vain tarinansa vuoksi, vaan siksi, mitä se tekee lukijalle. Kirjan tarina ei ole minulle uusi, eikä varmasti kenellekään. Mutta kirjassa se kaikki hiipi iholle aivan uudella tavalla. Hyökyy ylitse ja tarraa kiinni. Tarina on fiktiivinen, mutta sen maailma valitettavasti ei. Se maailma on totta. Ja sen rinnalla on pakko todeta, miten onnekas on. Miten onnekas ja vain siksi, että on syntynyt tänne. Olen onnekas vain siksi. Se tuntuu hullulta. 

Kirja muistuttaa tärkeästä asiasta. Siitä, että se maailma ja ne maat, joita me pidämme pahoina, eivät ole sitä. Luemme uutisia ääripäistä, pahoista ihmisistä ja unohdamme ne tuhannet, miljoonat viattomat. Ne, jotka arvostavat aivan samanlaisia asioita kuin kaikki muutkin: rakkautta, vapautta ja elämää. Se unohtuu helposti. Ja sitten näemme kaikki pahoina, ääriuskovaisina, raakoina ja julmina. Eikä se mene niin.

Nykyään ei enää saa vähätellä omia tai muiden ongelmia vertaamalla niitä muiden ihmisten isompiin ongelmiin, koska kaikilla on oikeus ongelmiin, olivat ne pieniä tai isoja. Olen kyllä samaa mieltä enkä halua vähätellä kenenkään ongelmia, mutta - sanon tämän nyt ainakin itselleni. Niitä oman elämän ongelmia voisi oikeasti punnita kahdesti. On oikeita ongelmia ja sitten on ongelmia, joiden pitäisi tehdä meistä kiitollisia. Että me voidaan tehdä joskus niin pienistä ja merkityksettömistä asioista itsellemme ongelmia  - se on ylellisyyttä. Koska oikeasti aika monella meistä on kaikki melko hyvin. Ja sen pitäisi tehdä meistä onnellisia.

Mutta paatos sikseen. Kirja on hyvä ja siitä tehty elokuvakin on hyvä. Lukekaa ja katsokaa. Suosittelen. 


 ♥♥

10 kommenttia:

  1. Tän kirjan varmaan joskus lainaan, mutta tuota islamilaisen maailman väkivaltaista mustavalkoisuutta purkaa erityisen hyvin yksi hahmo mielestäni. Nimittäin Ghaffar Khan, joka on yksi passiivisen, rauhanomaisen, vastarinnan "klassikoista". Hän teki yhteistyötä Gandhin kanssa ja häntä ovat jotkut kutsuneet jopa "toiseksi Gandhiksi".

    Hän oli niin vakuuttava mies, että hän pystyi väkivaltaisena heimona tunnetuist pataaneista tekemään aseettoman vapaustaistelun mallioppilaiksi. Tämän ymmärtää paremmin lukemalla hänen tarinansa.

    Kannattaa siis lukea Tapio Tammisen Islamin aseeton soturi - Ghaffar Khan ja talebanien synty. Siellä kerrotaan sitten juuri niistä taustoista, missä Leijapoika elää. Eli tämä kytkeytyy siihen lukemaasi eli todelliseen maailman todella hyvin.

    Muutenkin tätä voisi kommentoida, mutta hei, kirjablogin tehtävänähän on suositella kirjoja. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti lainaa, on kyllä sellainen, että huh.

      Kuulostaa kyllä kiinnostavalta tuo kirja ja tyyppi, josta kerrot. Tässä juuri huomaa, miten vähän lukee lähi-itään ja sinne päin sijoittuvaa kirjallisuutta missään muodossa. Pitäisi lukea. Pitäisi oppia. Eikä vain suosia kaikkea muuta aina. Pistän kirjan nimen ylös!

      Poista
  2. Mä voin lainata sen, ja onhan mulla noita muitakin kirjoja noista maista, kansoista ja kulttuureista. Yksi parhaimmista on Arabikevät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo katsotaan sitten kun olen päässyt vähän eteenpäin noissa oman hyllyn kirjoissa :D

      Poista
  3. Suosittelen kirjaa ja Hosseinin muitakin kirjoja. Mielestäni on tärkeää tietää mitä muualla maailmalla tapahtuu, vaikka vain fiktiivisen tarinan pohjalta. Tv-n uutiset näyttävät pienen murto-osan maailman tapahtumista. Kun olen ulkomailla , katsomme paikalliset uutiset ja joka maassa on ollut laajemmat uutiset maailman tapahtumista. Olemme täällä turvallisessa uutispimennossa.
    Tosin onhan tuo järkyttävää, että alaston pikkulapsi löydetään hakattuna ja alastomana puistosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuhat loistavaa aurinkoakin oli kyllä hyvä. Mutta taisin pitää tästä vielä enemmän.

      Täällä uutiset menettävät nopeasti arvonsa ja sitten ehkä jää harhakäsitys, että asiat ovat paremmin, kun niistä ei enää uutisoida. Vaikka eihän kaikesta uutisoida koskaan.

      Ja järkyttäviä asioita tapahtuu täälläkin kuten kaikkialla. Mutta tuollaiset suurta ihmisjoukkoa koskevat vainot ja teloiukset, niin ovathan ne ihan eri luokkaa.

      Poista
  4. Apua! Tässäpä yksi sellainen kirja, jonka jälkeen oli oli ihan tyhjä (ja silmät itkusta turvoksissa). Olen kyllä tykännyt myös muista lukemistani Hosseineista, mutta Leijapoika kosketti kaikista eniten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on kyllä. En ole vieläkään osannut aloittaa tämän jälkeen lukemaan mitään uutta.

      Minäkin taisin pitää tästä vähän enemmän kuin Tuhat loistavaa aurinkoa-kirjasta, vaikka sekin oli hyvä.

      Poista
  5. Wau! Osasit kyllä hyvin kiteyttää kaikki ne ajatukset mitä Leijapoika herättää lukiessa. Sen jälkeen pari seuraavaa kirjaa tuntuivat niin vaisuilta. Itselläni Tuhat loistavaa aurinkoa kosketti vielä hiukan enemmän, jos se on edes mahdollista. Hosseini on yksi lempikrijailijoistani. Muistan kuitenkin pettyneeni hiukan Leijapojan elokuvanversioon. Vahvoista tunteistaan huolimatta se ei tunkeutunut niin syvälle ihon alle. Kirja on kumminkin loistava =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Kirjan jälkeen on kyllä sellainen olo, ettei osaa lukea hetkeen mitään. Minä pidin molemmista, mutta tästä ehkä hitusen enemmän. Minä pidin elokuvastakin, mutta katsoinkin sen ennen kirjan lukemista, eli minulla ei ollut mitään odotuksia siltä.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.