keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat


Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat
Suomentanut: Hanna Tarkka
Sivut: 522, Otava 2013
Alkuteos: Americanah 2013

Chimamanda Ngozi Adichien neljäs teos Kotiinpalaajat on runsas ja elämänmakuinen, taidokas ja sykähdyttävä. Kirja oli erilainen kuin mitä odotin, nimittäin parempi - kunhan annoin sille ensin mahdollisuuden siihen. Luin kirjaa hitaasti sulatellen sitä kaikkea, mitä kirja tahtoo sanoa. Ja paljonhan se tahtoo sanoa ja monesta eri asiasta. Vähän petyinkin, sillä paikoitellen kirja tuntui sekavalta, turhaan venähtäneeltä sekä pointittomalta. Odotin suurempia huippuja, dramaattisempia käänteitä ja voimakkaampia tunteita. Ja silti pidin kirjasta oikeastaan juuri tällaisena. Runsaana, rönsyilevänä, arkisena ja silti siinä oli sitä mitä kaunokirjallisuudelta kaipaa. Nimittäin taikaa.

Kotiinpalaajat on kertomus Ifemelusta ja Obinzesta, nuorista nigerialaisista rakastavaisista, joita elämä kuljettaa toisistaan kauas. Konkreettisesti. Ifemelu pääsee opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja Obinze, jonka tarkoitus on seurata perässä, päätyy Lontooseen. Nuorten yhteys katkeaa. Ifemelun elämä täyttyy opiskelusta, koulusta, uusista ihmissuhteista ja blogista, jonne hän kirjoittaa siitä, millaista on elää elämäänsä mustana valkoisten Amerikassa. Omat ja ystävien kokemukset päätyvät blogiin, joka nousee melko suureen suosioon ja avaa Ifemelun elämässä uusia ovia. Samaan aikaan Obinze tekee hanttihommia Lontoossa laittomasti, kaukana Amerikan loisteesta. Molempien tiet kuitenkin päätyvät takaisin Nigeriaan, jossa kotiinpalaajat jälleen tapaavat. Amerikkalaistunut Ifemelu on tuttu ja silti niin vieras, mutta ei Obinzekaan ole enää sama, vaan nyt varakas ja perheellinen.

Kotiinpalaajat kietoo yhteen kiinnostavan tarinan sekä painavan sanoman. Kirja ottaa voimakkaasti kantaa siihen, kuinka ihonväri edelleen määrittelee ja vaikuttaa ihmisten asemaan maailmassa. Vaikka näennäisesti tummaihoiset hyväksytään, ei silti vieläkään olla tasavertaisia. On todella räikeää rasismia ja vähemmän näkyvää. Naistenlehdet ovat vaaleita naisia täynnä, hiusmuoti ei suosi luonnostaan kiharaa tukkaa, vaalea voi pukeutua vähemmän siististi ja säilyttää asemansa, kun tumma samoissa vaatteissa leimattaisiin vähintään köyhäksi. Hyvä koulutus ja hyvät työpaikat tuntuvat olevan tavoittamattomissa. Tumma on aina syyllinen, rikollinen tai korostetun hyväksytty. Ei koskaan siltä väliltä. Hänet koetaan ensin ihonvärin kautta, sitten vasta ihmisenä. Eikä aina päästä siihen pisteeseen.

Kirja on ravisteleva, raju ja surullisen totta. Ja vaikka kuinka pitää itseään tiedostavana, pyrkii kaikessa aina tasa-arvoon, niin silti nyt tuntuu puolisokealta. Kirjan takakannessa sanotaan: "Jotkin romaanit kertovat upean tarinan, toiset muuttavat tapasi katsoa maailmaa. Kotiinpalaajat onnistuu tekemään molemmat." . Ja niin kirja tekee. Tottakai tiedän, että rasismi kukkii ja elää yhä - valitettavasti. Tiedän monen korkeastikoulutetun maahanmuuttajan päätyvän hanttihommiin Suomessakin ja että tummaihoisia kohdellaan joko hyvin varoen - kuin he kantaisivat pommia mukanaan - tai voimakkaan vihamielisesti. Olen nähnyt ja kuullut ihan liikaa kaikkea. Mutta silti joillekin asioille on täysin sokea. Kun ei itse koe, ei näe.

Kirjassa tuodaan paljon esiin sitä kuinka maahanmuuttajiin tai tummaihoisiin ylipäänsä suhtaudutaan, mutta myös sitä, kuinka nigerialaiset ja muut tummaihoiset suhtautuvat itse itseensä. Oman maan, oman kulttuurin ja oman ihonvärin arvostuksen sijaan moni pyrkii länsimaalaistumaan, olemaan ja elämään kuten vaaleaihoinen vaikka vaalennusvoiteen avulla. Siitä(kin) syystä niin moni jättää maansa, ja muuttaa "paremman" perässä pois. Kuten kirjan Ifemelu ja Obinze. Tietenkin monissa Afrikan maissa asiat ovat huonosti ja pois lähteminen saattaa olla ainoa keino jäädä henkiin. (Ja tottakai jokainen muuttaa minne mieli halajaa, jos halajaa.) Mutta jos ei arvosta itse itseään, miten kukaan muukaan arvostaisi sinua? Ja miten hullua on se, että täytyy vihata omaa ihonväriään? Asiaa, jota kukaan ei todellakaan saa itse valita?

Adichie ei saarnaa, mutta ei kaunistelekaan. Hänen tyylinsä kirjoittaa on lumoavan kaunista, mutta purevaa. Olen lukenut naiselta aiemmin Huominen on liian kaukana, josta pidin ja kahden teoksen perusteella uskallan sanoa, että naisella on omanlaisensa toimiva tyyli kirjoittaa. Ja siitä pidän. Tosin edelleen täytyy sanoa, että hieman sekavalta kirja tuntui paikoitellen eikä pieni karsiminen olisi tehnyt kirjalle pahaa, vaikka kirjan muhkeudesta muuten pidänkin. Nyt kirjassa tuntui olevan jotain irrallista ja kirja tuntui jäävän vähän etäälle. Kuin päähenkilöiden ympärillä olisi ollut niin paljon kuorrutetta. Välillä oli vaikea päästä lähelle.

Kotiinpalaajat on sydämeenkäyvä, hyvä hidas romaani ihmiselle, joka haluaa lukea lämpimän mutta rehellisen tarinan rakkaudesta, kulttuurien kohtaamisesta ja erilaisuudesta. Ihmiselle, joka haluaa avata silmänsä ja nähdä kauneutta mutta ei pelkää nähdä virheitäkään. Täytyy onnitella itseään siitä, että olen ollut kaukaa viisas ja kaksi kirjailijan teosta odotteleekin jo hyllyssä lukuvuoroaan. Koska näihin maisemiin haluan palata.


4 kommenttia:

  1. Minäkin luin tämän juuri, hyvä kirja, mutta ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin Hibiskus ja novellikokoelma, ehkä olin nähnyt liikaa kirjan hehkutuksia etukäteen. Minä en pitänyt kirjaa lainkaan sekavana, enkä oikeastaan liian pitkänäkään, paitsi ihan loppua pidin jotenkin lässähtäneenä ja pitkitettynä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin odotin enemmän, koska tätä on niin kehuttu. Siksi kirja vaatikin aikaa, jotta kykenin nauttimaan kirjasta sellaisena kuin se on, enkä vain pettymysteni kautta. Hibiskus minulla onkin vielä lukematta.

      Nimenomaan loppu lässähti ja tuntui venähtäneeltä. Sekavaksi koin muutamat irralliset kohdat, jotka eivät oikein tuntuneet liittyvän mihinkään ja kun uusi luku alkoi "Hän teki.." tms. niin ei tiennyt kuka hän! Ei se nyt suuresti häirinnyt, mutta kuitenkin. Ja lukijakohtaisiahan nämä ovat, että mikä sitte tuntuu kenestäkin sekavalta? :)

      Poista
  2. Minä pidin tästä kovasti, mutta tunnistan kyllä tuon ajoittaisen "pitkityksen", jonka tosin itse tulkitsin perusteellisuudeksi. Hiuspohdinnat jäivät myös vahvasti mieleeni. Tämä oli kyllä sellainen kirja, jonka luettuaan saattoi todeta oppineensa jotain - tai ainakin saaneensa kunnon katsauksen erilaiseen näkökulmaan eli miltä tuntuu olla musta, jos noin nyt voi sanoa. Sanon silti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perusteellisuus on kyllä totta. Minä mielsin kirjan tyyliltään hitaaksi ja pidin kyllä siitä, vaikka pienellä karsimisella kirja olisi ehkä ollut iskevämpi. Tai ehkä ei?

      Kirja tosiaan antaa oikeasti erilaisen näkökulman. Vaikka nyt osaakin osittain asettua toisen asemaan ja nähdä asiat toistenkin näkökulmista, niin silti ei voi tajuta täysin niin kauan kuin vain kokeilee astua toisen saappaisiin eikä elä niissä.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.