torstai 29. toukokuuta 2014

Susan Fletcher: Meriharakat



Susan Fletcher: Meriharakat
Suomentanut: Jonna Joskitt
Sivut: 384, Like 2008
Kannet: Tommi Tukiainen
Alkuteos: Oystercatchers, 2007

Ihastuin Susan Fletcheriin syvästi viime vuonna, jolloin luin häneltä kirjat Tummanhopeinen meri, Noidan rippi ja Irlantilainen tyttö. Kirjat olivat loistavia - jopa täydellisiä - joten osasin odottaa paljon Meriharakoiltakin. Ja hyvä kirja onkin. Tosin siinä missä Tummanhopeinen meri ja Irlantilainen tyttö kuuluvat parhaimpiin koskaan lukemiini kirjoihin, niin Meriharakat jäi samalle tasolle kuin Noidan rippi. Se on hyvä, laadukas ja hieno kirja, mutta ei kuitenkaan yllä täydelliseksi. Fletcherin kirjoista se ei nouse suosikikseni. 

Amy makaa sairaalasängyssä koomassa. Hän on maannut siinä jo pitkään, viettänyt siinä samassa sängyssä jo useat syntymäpäivänsä. Moira istuu hänen vierellään ja kertoo tarinaa. Kertoo tarinaa Moirasta, siitä kuka hän oli ja kuka hän on nyt. Hän kertoo lapsuudestaan, ja älykkyydestään, jonka vuoksi hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen. Kuinka hän ymmärsi tieteitä paremmin kuin ympärillään olevien ihmisten käytöstä. Hän kertoo katkeruudestaan Amya kohtaan. Hän kertoo surusta, petturuudesta ja mustasukkaisuudesta, mutta myös rakkaudesta ja onnesta.

Tarina on kiinnostava, mutta täytyy heti sanoa, että se ei täysin vakuuttanut minua. Alku on hyvä, siitä tulee mieleen Irlantilainen tyttö, mutta jossain kohtaa tarina vaihtaa suuntaa, eikä uudet maisemat olekaan alun veroisia. Tarina tuntui karkaavan ja kokonaisuus jäi jotenkin hieman rakeiseksi, se ei ollut ehtinyt hioutua huippuunsa. Odotin koko ajan koomassa olevan Amyn nousevan suurempaan rooliin ja petyin hieman, kun Amy jäi Moiran muiden ongelmien varjoon. Kirja ei koskettanut minua samalla tavalla kuin Fletcherin muut kirjat. Kirjan surunsävyisä ja melankolinen tunnelma on kuitenkin vahva ja vangitseva,  se kuljetti jonnekin suolaisten merituulien ja routaisen maan ääriin. Ja kirjailijan hienovarainen, jopa runollinen kerronta on jälleen ylistyksen arvoinen.

Fletcherin kerronta on aina vain uskomattoman taidokasta ja kaunista. Kuinka sanat ja lauseet voivatkaan asettua niin taiten, tehden lukemisesta suurta nautintoa. Samaan aikaan kieli on kuitenkin sopivan yksinkertaista ja kertovaa. Se ei nojaa vain omaan hienouteensa tai leiki kielellä, ei kikkaile turhaan. Olen alusta alkaen ihaillut Fletcherin kerrontaa ja jälleen hän onnistui lumoamaan minut uudelleen, yllättämään neroudellaan. Luin suomennoksen, joka tuntui moitteettomalta ja alkuteosta lukematta uskallan väittää, että suomentaja on onnistunut hienosti välittämään työllään alkuteoksen tunnelman ja kielen kauneuden.

Fletcherin kirjat ovat hitaampia, suurten tunnelmien ja tuulien kirjoja. Niissä pienet hetket saavat paljon tilaa. Kirjat eivät kuitenkaan taita tylsyyteen tai ole junnaavia. Tummanhopeinen meri ja Irlantilainen tyttö tuli luetuksi lähes yhdellä istumalla. Tosin siinä Meriharakat tekee poikkeuksen. Kirja ei ole tylsä, mutta muutamassa kohdassa koin kirjan jäävän vatvomaan sekä nojaavan toistoon liikaa. Kirjan hitaus tuntui välillä nimenomaan hitaalta, ei ihanan rauhalliselta ja verkkaiselta, mikä yllätti minut. En olisi koskaan uskonut Fletcherin äärellä joutuvani laskemaan kirjaa kädestä hitauden vuoksi. Nyt tein niin, useamman kerran.

Se, että koin kirjan paikoitellen liian hitaaksi johtui varmasti osittain juuri siitä, että tällä kertaa tarina jäi etäisemmäksi. Ehkä se ei ollut tarpeeksi minua, että olisin saanut siitä kaiken sen irti, mitä muista Fletcherin kirjoista. Moira ja Amy eivät onnistuneet pääsemään iholleni.

Monet kuitenkin pitävät Meriharakoita kirjailijan parhaana, ja luulen, että ellen olisi lukenut aiemmin jo muita hänen kirjojaan tai jos odotukseni olisivat olleet maltillisemmat, olisi kirja noussut minullakin suurempaan suosioon. Nyt se kärsi vertailun ja suurten odotusten alla. Mutta kuten sanoin, kirja on todella hyvä. Taattua Fletcheriä, jossa yhdistyy kaunis kieli ja koskettava tarina. Ei Fletcher turhaan ole yksi lempikirjailijoitani ja toivon todella, että hän tulee kirjoittamaan vielä monta tällaista teosta. Teosta, joiden äärellä ymmärtää, miksi on koskaan hurahtanut kirjallisuuteen näin totaalisesti. 


12 kommenttia:

  1. Oi Katri, Meriharakat on minulle ihan sielukirja. Annoin omani pois arvonnassa ja aloin voida ihan huonosti eli menin ja ostin kirjan omaksi. Luen tämän uudelleen ja uudelleen. Tässä on pala minua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistinkin, että juuri sinä pidit tästä niin paljon. Minulle Tummanhopeinen meri on sielukirja, niin täydellinen, ja ensimmäinen Fletcherini aikoinaan. Ja toiset kirjat on vain pakko olla omassa hyllyssä. Minullakin on muutama sellainen, että lainasin kirjastosta ja palauttaminen teki niin kipeää, että oli pakko hakea kaupasta oma kappale.

      Poista
    2. Sain kyllä. Ehdin vasta nyt vastata... Toivottavasti en myöhästynyt.

      Poista
  2. Olen lukenut Fletcheriltä vain Irlantilaisen tytön ja se jäi kyllä lukukokemuksena sellaiselle ok-tasolle. Toisaalta odotan kovasti muiden hänen kirjojensa lukemista, Irlantilaisen tytön lukemisajankohta taisi vain olla kehno.

    Kiva, että sinun Fletcher-kohtaamisesi ovat olleet kaikki onnistuneista! Toivottavasti minäkin pidän tästä (tuli haalittua hyllyyn talven aleista), vaikka kuvailemastasi alusta tulee tosiaan mieleen Irlantilainen tyttö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoisin, että kokeile Tummanhopeista merta. Se on niin ihana kuin kirja vain voi olla. Ja sopii kesään.

      Ei tämäkään huono kirja ollut - neljä sydäntä sentään sai - mutta minulle vähiten oma Fletcheriltä. Mutta toki kiva kuulla, mitä sinä tästä pidät, jos (ja kun) luet :)

      Poista
  3. Meriharakat oli ensimmäinen kirja, jonka Fletcheriltä luin. Minulla on ollut todella ristiriitaisia hetkiä kirjailijan parissa, sillä vaikka tämä(kään) kirja ei ole huono, en silti rakastu täysillä kuten niin monet muut. En tiedä mistä se johtuu, ehkä Fletcher ei vain ole kirjailijani, tai sitten en lukijana vain ymmärrä?
    Meriharakat muutti sittemmin erään henkilön hyllyyn, jolle kirja on yksi sielukirjoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ajattelen, että se on harvinaista onnea, että rakastuu kirjailijaan tai kirjaan. Niin monen asian täytyy kolahtaa yhteen, että se tapahtuu. Eli ilmeisesti Fletcher ei vain ole sinun kirjailijasi.

      Minä rakastan kirjojen kieltä. Vaikka normaalisti suhtaudun hyvin nuivasti kieleen, jota kutsutaan kauniiksi tai runolliseksi, niin Fletcherin kirjoissa se toimii. Lisäksi rakastan kirjojen tunnelmia, merta ja tuulta. Tummanhopeisessa meressä minuun osui ja upposi kaikki. Se on edelleen yksi blogiaikojeni parhain kirja.

      Mutta onneksi meillä kaikilla on ne omat lempikirjailijat ja se on hyvä. Kovin tylsää olisi, jos kaikki tykkäisi aina samoista ;)

      Poista
  4. Fletcherin kirjat jakavat jännästi lukijoidensa mielipiteitä - siis niidenkin, jotka pitävät! Sinun suosikeistasi Irlantilainen tyttö on kovasti mieleeni, mutta Tummanhopeinen meri ei. Noidan rippi on mielestäni Fletcherin heikoin (eikä se ole sinunkaan suosikkisi kirjailijalta), mutta minulle tämä Meriharakat on paras. Sen teema tulee liki ja kirjassa on siksi tarttumapintaa. Ihastuin tähän aika lailla kokonaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja tosiaan jakaa erikoisella tavalla mielipiteitä ja minusta se on vallan ihanaa. Fletcherin kirjoissa on tosiaan hyvin erilaisia maisemia ja sielunmaisemia, teemoja ja hahmoja, ja lukijastahan se on kiinni mistä pitää eniten vai pitääkö mistään.

      Minulle Tummanhopeinen meri on kokonaisuutena täydellisin, se on sitä, mitä hyvältä kaunokirjalta odotan. Irlantilainen tyttö taas oli eniten minua. Juuri sellainen kirja, jonka neuvoisin lukemaan, jos haluaisi lukea jotain Katrimaista. Noidan rippi oli todella taidokas, se on kirjoitettu niin hyvin, mutta tarina oli ehkä liian erikoinen makuuni. Meriharakoissa jotenkin kirjan hitaus tuntui erilaiselta ja toisaalta pidin Moiraa jopa vähän ärsyttävänä. Toisinaan päähenkilön ärsyttävyys toimii, toisinaan ei. Nyt se ei toiminut minulla.

      Mutta tosiaan hauskaa, miten näistä voi keskustella näin, kun vähän jokaisella oma lempparinsa :)

      Poista
  5. Minä pidin tästä tosi paljon, mutta Tummanhopeinen meri taisi kuitenkin olla vielä vähän parempi. Noidan rippi minulla on vielä lukematta, jännä nähdä mitä mieltä olen siitä :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tummanhopeinen meri on minulle se parhain, Irlantilainen tyttö on siinä rinnalla. Noidan rippi on ihan hyvä, joten etköhän pidä siitä :)

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.