maanantai 25. elokuuta 2014

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta


 J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Sivut: 1050, Tammi 2004
Suomentanut: Jaana Kapari
 Kannet: Mika Launis
Alkuteos: Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003

(Huom! Tekstini käsittelee Harry Potter -kirjasarjan viidettä osaa, joten oletan aiempien osien olevan lukijalle tuttuja. En tee juonipaljastuksia viidennestä tai sitä seuraavista osista, mutta yleisellä tasolla pohdin koko kirjasarjaa. Jos et ole lukenut kirjasarjaa, mutta haluat lukea sen tietämättä kirjoista etukäteen mitään, älä lue tätä postausta.)

Helmikuussa aloittamani Pottereiden uudelleenluku jatkui jälleen kesällä, kun päätin tehdä pienen tai vähän isomman visiitin Tylypahkaan vanhojen kavereiden luo ja samalla kunnon nostalgiaretken lapsuuteeni. Pakkasin nimittäin järkälemäisen Harry Potter ja Feeniksin kilta -kirjan matkalaukkuuni, hyppäsin bussiin ja matkasin lapsuudenkotiini maalle. Siellä sitten tutuissa tuoksuissa, tutun pirttipöydän ääressä, lapsuudesta tuttu peltomaisema ikkunan takana uppouduin jälleen Potteriin niin kuin joskus ennen. Sukelsin sen maailmaan kuin en olisi sieltä koskaan lähtenytkään. Ja nyt viimein on todettava, että arvion kirjoittaminen kirjasta, jota lukemisen sijaan elää yhä vuosienkin jälkeen, on jokseenkin mahdotonta. Nyt onkin tiedossa vain tunnelmointia, muutamia ajatuksia ja hehkutusta kirjasta, jonka olen lukenut puhki ja silti yhä jaksan innostua siitä uudelleen.

Kirjasarjan viides osa Harry Potter ja Feeniksin kilta on sarjan paksuin teos yli tuhannella sivullaan. Siitä huolimatta kirjan lukeminen alle neljän päivän ei ole edes haaste. Nimittäin jos tuolla maalla ei olisi ollut kaikenlaista puuhaa lukemisen lisäksi, niin olisin varmaan tahkonnut kirjan parissa päivässä. Välillä toki silmiä verrytellen ja jumpaten, sillä ne eivät ole enää samassa iskussa kuin nuorena, jolloin kirjan olisi voinut lukea ilman taukoja elämän välttämättömyyksistä välittämättä. (Ja nyt toki voidaan ihmetellä, että mistähän mahtavat johtua nämä nykyiset silmävaivat.)

Feeniksin kilta alkaa aiemmistakin kirjoista tuttuun tapaan Harryn kesälomasta, jotka eivät koskaan tunnu menevän suunnitelmien mukaan. Juuri ennen kesälomansa alkua Harry on nähnyt Voldemortin ja yhdessä Dumbledoren kanssa kertonut tämän koko taikamaailmalle. Kaikki on muuttunut. Ja siitä huolimatta Harry saa viettää tavanomaisesti pitkäveteistä kesälomaansa inhokkisukulaistensa luona vain huomatakseen, ettei esimerkiksi taikamaailman tärkein lehti Päivän Profeetta tiedota tapahtuneista mitään. Taikamaailmassa velhot ja noidat elävät kuten ennenkin - Harryn näkemästä välittämättä. Kaiken huippu on kuitenkin Harryn ystävien kirjeet, jotka ovat yhtä nuivia ja vähäsanaisia kuin Päivän Profeettakin. Harry ei voi ymmärtää tätä välinpitämättömyyttä. Hän tuntee olevansa yksinäisempi kuin koskaan ja käyhän moinen itsetunnonkin päälle.

Kesäloma kuitenkin saa melkoisen käänteen, kun Harry törmää jästimaailmassa, aivan kotikulmillaan kahteen ankeuttajaan. Pelastaakseen itsensä ja paikalla olevan serkkunsa hän taikoo ja rikkoo näin velhomaailman sääntöjä. Nopeasti hän saakin kirjeen, jossa tiedotetaan hänelle tehtävästä kuulustelusta ja mahdollisesta koulusta erottamisesta. Pian tapahtuneen jälkeen hänet haetaan Feeniksin killan päämajaan, jossa muut hänen ystänsä ovat viettäneet koko kesän ilman, että ovat kertoneet hänelle. Feeniksin kilta on ryhmä velhoja ja noitia, jotka aktiivisesti toimivat Voldemortia vastaan vaikka muu velhomaailma tuntuu sulkeneen asialta silmänsä.

 
Harryn kuulustelun jälkeen voisi kuvitella asioiden viimein palaavan ennalleen kun juna puuskuttaa kohti Tylypahkaa, mutta pahin tuntuu olevan vasta edessä. Ministeriö on päättänyt julistaa, ettei Voldemortin paluuseen ole mitään syytä uskoa ja näin ollen sekä Dumbledore että Harry nimitetään kajahtaneiksi valehtelijoiksi. Ministeriö on nimittänyt Tylypahkaan uuden opettajan, joka on kuin painajainen. Kaiken lisäksi Harrya riivaavat eläväiset unet Voldemortista, näitä unia Harryn ei ilmeisesti pitäisi nähdä ja Dumledore puolestaan ei tunnu haluavan nähdä Harrya lainkaan. Kaiken tämän keskellä Harry ystävineen painiskelee viidennen kouluvuoden V.I.P. -kokeiden, tyttöongelmien, Albuksen kaartin ja ties minkä parissa. Sellainen soppa on vireillä, että heikompaa hirvittäisi. Onneksi Harry on kuitenkin lujaa tekoa.

Feeniksin killassa riittää sivujensa verran tapahtumia, käänteitä ja tarinaa eteenpäin vieviä sysäyksiä. Tuhdin kirjan lukeminen on sekä hengästyttävää, että ihanaa. Kirjaa lukee ahmien pakkomielteisesti siitäkin huolimatta, että kirja on läpikotaisin tuttu ja moneen kertaan luettu. Jotenkin taikamaailman vetovoima vaan onnistuu joka kerta viemään mukanaan ja valloittamaan uudelleen. On muuten jotenkin tosi ihanaa lukea, kun tekstin pohjalta ei synny uusia mielikuvia tai maailmoja, vaan voi sujahtaa vanhoihin tuttuihin koulun käytäviin, Tylyahoon, Hagridin mökkiin ja minne sitä Harrya ja kumppaneita sitten seuraakin. Se tekee kirjan lukemisesta niin mukavaa, että ei oikein edes tajua lukevansa. No, kuten yllä sanoin, eihän Pottereita lueta, ne eletään.


Nyt kun olen lukenut Pottereita neljän vuoden tauon jälkeen uusin, hieman vanhemmin silmin (heh heh) ja ehkä vähän fiksumpana (mutta vain vähän), niin on kirjasta tuntunut löytävän uusiakin puolia. Entistä paremmin tuntuu pistävän pienet vihjaukset silmään, naurattavan sekä vanhat että uudet jutut ja toisaalta uusia ajatuksia, kyseenalaistaviakin on noussut esiin. Juuri yhtenä yönä valvotin poikaystävääni pohtimalla tämän kirjan "asetta" ja sitä, että miksi asioiden annetaan kehkeytyä niin pitkälle eikä tehdä niille jo aiemmin jotain ratkaisevaa. Kyseessä kun kuitenkin on ase, jolle - noh - voitaisiin ehkä tehdäkin jotain ennen traagisia käänteitä. Mutta lopulta päädyttiin melko tyydyttävään selitykseen ja voitiin alkaa nukkua hyvillä mielin kun lempparikirjaa saattoi edelleen pitää lempparikirjana.

Feeniksin kilta on kokonsa puolesta oikeaa herkkua Potter -fanille, koska jos joskus, niin tämän kirjan ääressä saa kyllä ryvetä Tylypahkassa oikein kunnolla. Eikä voi kuin ylistää kirjailijan taitoa pitää näin jäätävän kokoinen kirja kasassa, sekä tehdä siitä samalla armottoman koukuttavana ja mukanaan vievänä. Sanotaan Rowlingista mitä tahansa, niin elävä legenda hän ainakin on. Vaikka hänen kirjansa eivät ehkä ole kirjallisesti ihan parhaimpien klassikoiden veroisia, niin eipä kyllä kaukanaan ole. Jotkut ovat poimineet kirjoista jotain virheitä tai ristiriitoja - ja itseasiassa minäkin taisin pongata tästä jotain, mutta sen olen jo unohtanut - niin melko pieniä ne ovat, kun kirjasarjan massiivista kokoa pohtii. Kyllä J.K. Rowling vaan on luonut mielettömän maailman, josta on kasvanut mieletön ilmiö.

Suosittelen kirjasarjaa jälleen aivan kaikille, koska tässä on kyllä maailma, joka parhaimmillaan vie mukanaan kokonaan. Kirjasta voi löytää itselleen uusia ystäviä ja oppia näkemään enemmän kuin mihin mielikuvitukseltaan vajavaiset jästit yleensä kykenevät. Muistakaahan kuitenkin, että kirjasarja ei sovi aivan pienimmille lukijoille.


Nyt vain kohti seuraavaa Potteria! (Jota yritän kyllä ihan vähän säästellä myöhempään, mutta eiköhän se tässä parin kuukauden sisällä tule luettua.)

 ♥♥

10 kommenttia:

  1. "Eihän Pottereita lueta, ne eletään." Loistava tiivistys, allekirjoitan.

    Tästä tuli kauhea hinku lukea pitkästä aikaa Pottereita! Olen ollut määrittelemättömän pitkällä Potter-tauolla puolisentoista vuotta, jotta ehtisin unohtaa jotakin ennen kuin luen uudestaan. On toiminut melkein liiankin hyvin, olen kokenut useita kauhunhetkiä kun en ole yhtäkkiä muistanut jotain nimeä... No, kaikki se trivia jota pääni on pullollaan unohtuu tuskin koskaan. Voisi silti olla aika palata näiden rakkaiden kirjojen pariin. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle Potterit ovat olleet aina kirjoja, joita lukiessa unohtaa lukevansa :)

      Sitten vain syksyn pimeinä iltoina käsiksi Pottereihin! Itselläni nippelitiedot unohtuvat nopeasti, mutta suuret linjat yleensä muistan ;)

      Poista
  2. Sama juttu, Potterit pitäisi lukea jälleen ja lennellä Tylypahkassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siitä sitten käsiksi kirjoihin! Sillä parhaimmillaanhan nämä ovat juuri syksyisin. Tai jostain syystä itse pidän näitä syksykirjoina.

      Poista
  3. Potter-aiheisia bloggauksia on aina niin ihania lukea! Itse olen lukenut Potterit viimeksi heti blogin aloitettuani, eli kaksi ja puoli vuotta sitten. Jossain välissä ne pääsevät kuitenkin uudestaan lukulistalle: niin kuin sanoit, ihana päästä taas tuttuihin maisemiin Tylypahkaan. Potterit ovat ihania ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin Potter-postauksia on kiva sekä lukea että kirjoitella. Loppujen lopuksi kuitenkin Potterit tuntuvat olevan monelle lapsuuden tai nuoruuden juttu, eikä niitä niin paljon näe blogeissa, mitä ehkä odottaisi. Ja pitäähän tuo virhe korjata ;)

      Potterit voi lukea monta monta kertaa. Ja ihania ovat!

      Poista
  4. SPOILER!!

    Itse en pysty lukemaan Feeniksin kiltaa, koska Sirius Musta :'(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, aika monella tuntuu olevan samat fiilikset. Itselleni se ei ehkä ole niin suuri kynnys, kun taas erään toisen kirjan tapahtumat.

      Poista
  5. Tämä viides osa on kyllä melkoinen järkäle! Onneksi englanninkielisessä painoksessani on melkein 300 sivua vähemmän kuin tässä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitäh, onko sitä sensuroitu?! ;)
      Ja järkäle on, mutta oikeastaan vain hyvällä tavalla.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.