torstai 31. joulukuuta 2015

Joulukuun kirjat & kiireet

Minä pikkusiskoni kissavauvan kanssa. 
Kuvan on ottanut poikaystäväni.

Vuoden viimeinen päivä. Yleensä tässä vaiheessa on aika koota kuluneen vuoden kirjat yhteen postaukseen ja julistaa vuoden kymmenen parasta. Minulla ei ole ollut vielä aikaa miettiä moisia, joten ne jäävät alkuvuoteen ja nyt kokoan yhteen vain joulukuun kirjat ja kiireet. 

Joulukuussa olin kiireisempi ja väsyneempi kuin ehkä koskaan aiemmin. Koko kuukauden ensimmäinen varsinainen vapaapäiväni oli jouluaatto - ei töitä, ei koulua, ei roikkuvia projekteja tai deadlineja, ei pakollisia asioita hoidettavana - joka oli väsymyksen sumentama, mutta mukava. Neljän päivän pituisen joululomani vietin maalla ja tutustuin yllä olevan kuvan pikkuiseen, jonka touhujen seurailu tuntui kiireisten viikkojen jälkeen harvinaisen rentouttavalta ja terapeuttiselta. Neljän päivän jälkeen palasin päiväksi töihin ja sitten alkoi se mitä olen pitkään odottanut - oikea, useamman päivän loma! Jes!

Joulukuussa kirjasaldo on aika hyvä, sillä sain vihdoin ja viimein kolme jo pitkään kesken ollutta kirjaa luettua loppuun. Koulua varten luin kaksi kirjaa, kiireisinä päivinä rauhoituin sarjakuvan ja runoteoksen äärellä, ja lomalla sain kaksi kirjaa luettua. 

Joulukuun kirjat

Annamari Marttinen: Vapaa, 314 s. (arvio tulossa) (luin koulua varten)
Juha Suoranta: Vastaanottokeskus, 137 s. (koulukirja, ei arviota) 
Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö, 112 s. (sarjakuva) (arvio tulossa)  
Antti Holma: Kauheimmat runot, 192 s.
Eeva-Kaarina Aronen: Edda, 370 s.  
Richard Yates: Revolutionary Road, 403 s. (arvio tulossa)
Sir Arthur Conan Doyle: Neljän merkki, 156 s. (arvio tulossa)
E. Lockhart: We Were Liars, 227 s.
Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa, 546 s. (arvio tulossa)

Sivuja yhteensä:  2457
Kirjastosta: 6
Omasta hyllystä: 2
Arvostelukappale: 1 

Joulukuun parhaimmat kirjat olivat ehdottomasti: Yatesin Revolutionary Road, jota luin itseasiassa ensimmäisen kerran jo elokuussa laivassa matkalla Tukholmaan, mutta jonka viimeisen sivun käänsin vasta joulukuussa. Siitä huolimatta kirja teki vaikutuksen. Sekä We Were Liars, jota luki mielellään ja joka pääsi yllättämään.

Kuukauden pettymyksistä pitivät huolen Doylen Neljän merkki sekä Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa. Mutta näistä lisää tulevissa arvioissa. 

Joulukuussa ostin itselleni 4 kirjaa, sain lahjaksi 1 kirjan ja ostin itse lahjaksi 1 kirjan.

Tällä hetkellä kesken on Lindstedtin Oneiron, josta olen lukenut reilut 100 sivua ja pitänyt kovasti. En varmaan enää ehdi lukea sitä tänä vuonna loppuun, mutta ehkä tällä viikolla kuitenkin. 

Tammikuun alussa on luvassa perinteinen kirjavuoden yhteen kokoaminen, vuoden parhaiden kirjojen julistus, arviot kirjoista, jotka ovat vielä sitä vailla ja muutama muu jo perinteeksi muodostunut katsaus ja listaus. Lisäksi olen vihdoin ja viimein saanut vähän aikaa ja inspiraatiota suunnitella blogimuutoksia, joten toivottavasti ehdin saada ne toteutukseen heti alkuvuodesta. Katsotaan.

Mutta nyt painun muualle ja toivotan teille kaikille

Ihanaa iltaa ja onnea tulevalle vuodelle!
 

tiistai 29. joulukuuta 2015

E. Lockhart: We Were Liars


E. Lockhart: We Were Liars
Sivut: 227, Hot Key Books 2014

We Were Liars valikoitui yhdeksi joululomakirjakseni ihan sillä perusteella, että se sattui juuri ennen joulua löytymään kirjaston palautuskärrystä. Vihdoinkin, sillä olen jo jonkun aikaa yrittänyt saada kirjan käsiini luettuani siitä muutaman kehuvan blogiarvion. Kiinnostuin kirjasta, sillä sen loppuratkaisun sanottiin muuttavan koko tarinan luonteen ja useampi kirjan lukenut kertoikin yllättyneensä. Minäkin halusin kokea kirjan - etenkin sen "a satisfying but shocking twist ending." (Breia Brissey, Entertainment Weekly). 

We Were Liars kertoo vauraasta Sinclairin perheestä, joka viettää joka kesän yhdessä yksityisellä saarellaan. Perheen pää, isä ja isosisä, Harris Sinclair on rakennuttanut saarelle omat kesäkodit jokaiselle kolmelle tyttärelleen ja heidän perheilleen. Vauras, rikas ja menestyvä perhe, jolla on rahaa, taloja ja kauniita lapsia.

Lapsia kuten Cadence, Johnny ja Mirren. Serkukset, jotka yhdessä ystävänsä Gatin kanssa viettävät myös kesät saarella. Heitä on neljä ja kesäisin he ovat erottamattomat. Ainakin siihen asti kunnes he ovat 15 vuotiaita ja tapahtuu tragedia, joka muuttaa kaiken.

Tragedia, jonka myötä synkät ja likaiset salaisuudet valuvat kirjan sivuilla. Riidat sisarusten kesken, mielistely perinnön toivossa ja alkoholiongelmat. Siistit julkisivut, jotka peittävät sisällä vellovat ja oksettavat ongelmat. Ongelmat, joista nuoret saavat siivunsa.

Kirjan miljöö ja kiehtova tarina kiinnostivat, mutta eniten minua veti puoleensa luvattu yllättävä loppuratkaisu. Harmikseni, kun osasin tuota loppua odottaa, luin kirjan vihjeitä niin tarkasti, että jo ennen puoliväliä arvasin osan siitä mitä tuleman piti. Se hieman söi kirjan vetoa, mutta onneksi luin kirjan loppuun, sillä kyllä - loppu yllätti minut.

Loppu yllätti kahdellakin tavalla. Ensinnäkin - en olisi arvannut ikinä kaikkea. Arvasin osan, mutta vain sen pienen osan, jonka äärelle lukijaa oikeastaan johdateltiinkin. Lisäksi kirjan viimeiset lauseet jäivät pyörimään mieleen ja antoivat vihjeitä paljon enemmästä, kuin mitä äkkiseltään ajattelisi. "Which are lies? Which is truth? You decide".

Pidin kirjasta paljon. Se oli kutkuttavalla tavalla synkkä ja mystinen, mutta kuitenkin viihdyttävä ja helppolukuinen kuten nuortenkirjan kuuluukin olla. Loppuratkaisu palkitsi, vaikka kirja tekikin mieli jättää kesken, kun oli omasta mielestään keksinyt koko loppuratkaisun ja ärsyyntyi kirjan liian ilmiselviin vihjeisiin. Mutta eipäs se ollutkaan niin selvää. Voi miten paljon haluaisin puida kirjaa, mutta jätän sen sikseen, etten pilaa kirjaa keneltäkään. 

Suosittelen kirjaa ravistelevia loppuratkaisuja kaipaaville, auki jääviä kysymyksiä kaihtamattomille ja viihdyttävää joskin synkkää tragediaa etsiville. Kirja sopii nuorelle ja vähän vanhemmallekin lukijalle. Lukupiiriin tämä olisi loistava.

Niin - ja lukekaa kirja loppuun. 

♥½



maanantai 21. joulukuuta 2015

Antti Holma: Kauheimmat runot


Antti Holma: Kauheimmat runot
Sivut: 192, Otava 2015
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta 

Muistan ensikohtaamiseni Antti Holman kanssa. Oli lämmin kesäpäivä ja olin lempikahvilassani. Olin tilannut soijalaten ja pöytään istuuduttuani kiinnitin huomiota viereisen pöydän mieheen. Tai no, oikestaan kiinnitin huomioni kirjaan, jota hän piteli kädessään. Siinä oli oranssi kansi. Antti Holman Järjestäjä. Tuolloin Holma oli minulle nimenä täysin vieras, ja vilkaistuani kirjan kantta siirsin katseeni kahvikuppiini ja unohdin koko asian.

Kunnes oranssi kansi alkoi vilkkua kirjablogeissa ja kirja kerätä kehuja. Niin Antti kuka? Järjestäjä kilahti lukulistalleni, jossa se on siitä asti roikkunut lukematta. Kyllä minä sen vielä luen. Mutta sitä ennen satuin lukemaan Antti Holman Kauheimmat runot. Uusi hype, joka alkoi kutkuttaa sen verran, että päätin tarttua teokseen vielä kun sitä voi edes etäisesti kutsua tuoreeksi.

Antti Holman Kauheimmat runot on runoteos, johon on koottu neljän vieraan, mutta silti jokseenkin tunnistettavan runoilijan runoja. On Sirsi Sunnas, Reino Leino, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske. Heh hee - kuka tunnistaa inspiraation lähteet?

Teoksen nimen mukaisesti runot ovat kauheita - kirosanoja, härskejä vitsejä ja kaikenlaisia klimppejä ja pyllyn kaiveluita löytyy. Törkeyksien on tarkoitus naurattaa ja viihdyttää, ja kyllähän ne niin tekevätkin (vaikka vähän hävettää moinen myöntää!). Luimme tästä suuren osan poikaystäväni kanssa yhdessä ja välillä nauroimme ääneen. Joidenkin runojen vitsi upposi kuin kuuma veitsi voihin. Tosin osa oli makuuni liian pitkälle vietyjä ja osaa en vain tajunnut.

Teoksen idea oli mielestäni ihan hauska, vaikka normaalisti kierrän tällaiset "huumorijutut" kaukaa. Vitsejen yhdistäminen runouteen toi siihen kuitenkin viehätystä, joka kiinnosti. Ja olihan teosta ihan hauska lukea. Runot sopivat mainiosti joulukiireiden ja pitkien päivien sekaan luettavaksi, kun kaipasi jotain kevyttä, jonka äärellä pysähtyä.

Mutta sitten tulee se kuuluisa mutta. Vaikka viihdyin, omaksikin yllätyksekseni, teoksen äärellä ja pidän sitä omassa oudossa lajissaan nerokkaana, niin vajaan 200 sivun verran samaa vitsiä on aika paljon. Perinteisiä runoja mukailevat, perinteitä ja härskejä juttuja yhdistelevät runot ovat ihan hauska juttu, mutta ei ihan 200 sivun verran. Loppua kohden alkoi tulla ähky ja vitsin paras terä tylsyä uhkaavasti, vaikka jaoin teoksen lukemisen useaan päivään. Viimeiset sivut lähinnä silmäilin. Pienellä tiivistämisellä teos olisi ollut iskevämpi kuin mitä se nyt oli.

Minusta tämä oli kuitekin sen verran hauska, että päätyipä se joulupakettiin eräälle tuttavalle. Odotan mielenkiinnolla, mikä on hänen tuomionsa. 



lauantai 19. joulukuuta 2015

Eeva-Kaarina Aronen: Edda


Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Sivut: 370, Teos 2014
Kannet: Mika Tuominen

Perjantain ja lauantain välisenä yönä luin viimein loppuun pitkään kesken olleen Eddan. Seuraavana päivänä kuulin kirjailijan äkillisestä menehtymisestä. Hyisellä tavalla kirjan luonne muuttui hetkessä. Vaikka Eeva-Kaarina Aronen ei ole minulle entuudesaan tuttu kirjailija, eikä Edda noussut suosikikseni, tiedän sen jäävän mieleeni pitkiksi ajoiksi aivan erityisellä tavalla. Minulle on kerran ennenkin käynyt näin ja siitä syystä en varmasti koskaan tule unohtamaan Doris Lessingiä ja Eloonjääneen muistelmia. Sama koskee nyt Eddaa.

Helsingin Töölö, 50-luvun loppu ja kaksi pientä tyttöä Eetu ja Aatu. Leikit kerrostalojen pihoilla, rappukäytävissä ja kellareissa on menneisyyttä. Menneisyyttä, jossa jahdataan Namusetää, kirjoitetaan rihvelitauluun, puhutaan ruotsia ja kuunnellaan aikuisten juoruja. Mutta lapsuuden leikit loppuvat rujosti. On vain punainen syli ja auton takavalot ilman hyvästejä.

Aikuisena Eetusta tulee Edda, joka on yhä kiinni menneessä monella langalla ja pistolla. Lapsuuden mysteerit ovat vielä selvittämättä, samat talvet elettävänä uudelleen ja Eddan omat rituaalit suoritettavina. Menneisyys ei irrota otettaan Eddasta, eikä Edda menneestä. 

Kirjassa menneisyys ja nykyisyys lomittuvat yhteen. Tarina aukeaa hitaasti, pala kerrallaan. Välillä on Eetu ja Aatu, sitten taas Edda. Lukijalle kerrotaan hitaasti tarina, joka ensin hämmentää, mutta jota lopulta ymmärtää. Tai ainakin yrittää ymmärtää. Silti kansien suljettua ilmassa leijuu vielä kysymyksiä, joihin ei saanut vastausta. Vai saiko? Menikö minulta jotain ohi?

Edda on hieno ja jollain tavalla loistelias kirja. Se on karu ja kiero, hämmentävä ja rujo. Mutta kuitenkin aito ja lämmin, koskettavakin. Kirja, jota en rakastanut, mutta jolle en voi olla antamatta arvoa. 

Kirjan heikkoutena pidin sen pituutta ja hieman turhan hidasta etenemistä. Vaikka tarinan tarkoitus ei olekaan aueta heti, olisi kirja mielestäni toiminut paremmin tiiviimpänä, jolloin kaltaiselleni lukijalle ei olisi jäänyt mahdollisuutta kiinnostuksen herpaantumiseen. Nyt niin kävi useamman kerran ja kirjan pariin palaaminen oli välillä työlästä. Kirja palkitsee lukijansa, mutta ymmärrän, jos kirja jää joltain kesken.

Mutta. Hieno tarina ja hieno kirja. 

Vaikka kirjailijan menehtyminen ei kosketa minua henkilökohtaisesti, väritti se kuitenkin oman kokemukseni kirjasta ja jätti jäljelle haikean olon. 

Osanotot heille, joita suru koskettaa juuri nyt. Onneksi tarinat elävät pidempään kuin me.


♥½

perjantai 18. joulukuuta 2015

Kati Närhi: Seitsemäs vieras


Kati Närhi: Seitsemäs vieras
Sivut: 149, Wsoy 2015


Kati Närhen sarjakuvan Seitsemäs vieras luin jo lokakuussa, mutta en tuolloin blogannut siitä muiden sarjakuvien joukossa, sillä halusin kirjoittaa teoksesta oman postauksen. Oli niin paljon sanottavaa. Valitettavasti kiireiden keskellä aikaa blogata on ollut vähän ja sarjakuva on lojunut pöydällä samalla kun minä olen jo ehtinyt unohtaa, mitä sanottavaa minulla nyt sitten olikaan. Kirjoitan sen, mitä muistan. Tärkeimmät pääpointit.

Seitsemäs vieras on orpotyttö Agnesista kertovan sarjakuvatrilogian päätösosa ja tietenkin olen lukenut aiemmatkin osat Saniaislehdon salaisuudet ja Mustasuon mysteeri. Agnes on koko trilogian ajan yrittänyt selvittää lopullista totuutta mysteerisesti menehtyneistä vanhemmistaan samalla kun on ratkonnut elämän eteen heittämiä tapauksia. Agnes on nokkela, hieman synkkä, ja samaan aikaan huvittavan (tai raivostuttavan...) naiivi päähahmo. 

Trilogian osista taisin lopulta pitää juuri tästä päätösosasta eniten, vaikka hamassa menneisyydessä olenkin antanut ensimmäiselle osalle neljä sydäntä ja viimeiselle osalle aion antaa kolme. Se kertoo kriiterieni tiukentumisesta, ei muusta. Joka tapauksessa kolmannessa osassa on mielestäni kiinnostavin miljöö - saari ja kartano! -, hulluimmat hahmot ja sopivasti säpinää. Suurin tekijä on kuitenkin se, että aiemmissa osissa ärsyttänyt naiivius ei ole viimeisessä osassa enää ihan niin vahvana. Jes! 

Sillä juuri naiivius on tehnyt sen, että sarjakuvien paras terä on ollut aina vähän tylsä, tai jopa taittunut. Sarjakuvista on tuntunut siksi puuttuvan aina jotain - olen kaivannut enemmän. Päätösosan kohdalla en kuitenkaan ajatellut, että se tarvitsisi mitään enempää.

Kati Närhen sarjakuvatrilogia on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Mutta vaikka moni vanhempikin lukija on Agnesin tarinasta pitänyt, suosittelisin minä sarjakuvia kuitenkin nuoremmille lukijoille. Nimittäin vaikka trilogiasta pidän, niin tiedän, että 13-vuotias minäni olisi rakastanut näitä sarjakuvia. Näin 13 vuotta myöhemmin vaikutus ei ole enää sama.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

"Hei, mikä on sun lempikirjasi?" - osa 4.


Iida, 18 vuotta, kirjabloggaajan sisko


1. Mikä on lempikirjasi ja miksi?

Isabel Abedi:  Lucian, 2010

Isabel Abedin kirjoittama Lucian. Isosiskoni suositteli minulle kirjaa muutama vuosi takaperin. Kirja oli sopiva minulle siinä iässä. Lisäksi elämmässäni oli menossa heikko hetki.

Ahmaisin kirjan yhdessä yössä. En edes huomannut ajan kulua, koska kirja oli erittäin koukuttava. Lucian on salaperäinen ja mystinen tarina nuoresta rakkaudesta. Kirjassa on kuvattu niin värikkäästi tapahumat ja hahmojen tunteet, että itkin itsekin melkein koko ajan. Minun oli myös helppo samaistua tarinaan ja se kosketti minua. Tarinassa oli paljon asioita, mitkä oli mielestäni niin väärin päähenkilöä kohtaan, mutta ilman niitä tarina ei olisi ollut niin tunteellinen.

Vaikka aikaa on kulunut siitä, kun olen kirjan lukenut, se on silti pysynyt mielikirjanani jo pitkään.

Ja pakko vielä lisätä, että pelkäsin etten saa kirjaa itselleni, etten enää voisi palata niihin tunteisiin ja paikkoihin, joihin kirja minut vei. Onneksi isosiskoni olisi muutenkin luopunut kirjasta, joten nyt se on kunnia paikalla minun kirjahyllyssä odottamassa koska avaan sen kannet taas.

2. Onko sinulla muita suosikkikirjoja tai kirjailijoita?

Viimmeisimmistä lukemistani suosikkejani ovat Katukatti Bob, Kirjastokissa ja Lemmikkikaupan tytöt.

3. Kuinka monta kirjaa luet vuodessa?

Riippuu vuodesta, mutta sanoisin arvioksi 10-50 kirjaa.

4. Mitä luet tällä hetkellä?

Kirjavaras on tällä hetkellä kesken. Ja monta muuta uutta odottamassa. 

"Hei, mikä on sun lempikirjasi?" -juttusarjassa pääsevät ääneen kirjabloggaajan ystävät, tuttavat ja muut piinatut kaduntallaajat, jotka kertovat omista lempikirjoistaan ja lukutottumuksistaan.

Lue myös:
"Hei, mikä on sun lempikirjasi?" - osa 1.

"Hei, mikä on sun lempikirjasi?" - osa 2.
"Hei, mikä on sun lempikirjasi?" - osa 3. 

torstai 3. joulukuuta 2015

Kiireisen marraskuun viimeinen maanantai



Kiireinen marraskuu päättyi kiireiseen maanataipäivään, jolloin lähdin töihin aamulla hieman kahdeksan jälkeen ja palasin kotiin illalla puoli yhdeltätoista. Lounaan söin töissä tietokoneen äärellä samalla kun näpyttelin kiireellisiä viestejä, päivällisen, eli suklaisen proteiinipatukan, söin puolihölkätessäni bussipysäkiltä erääseen tilaisuuteen. Tilaisuuden jälkeen kastuin läpimäräksi odottaessani bussia pysäkillä, jolla ei ollut katosta. Bussissa hytisin ja hytisin vielä kiiruhtaessani hakemaan syötävää ennen myöhäisillan rientoja. Lämpenin vasta elokuvateatterissa villakaulaliinan sisässä, kun elokuvan lopputekstit alkoivat pyöriä. Matkijanärhen toinen osa oli onneksi hyvä (jos ei huomioida laimeita suutelukohtauksia).

Marraskuussa kalenterini oli täynnä. Niin täynnä, että täysin tapojeni vastaisesti unohdin yhden tärkeän tapaamisen kokonaan ja jätin menemättä muutamaan, joihin ei ollut aivan välttämätöntä mennä. Koska joskus on pakko myös levätä. 

Yhden viikonlopun pyhitin itselleni ja lähdin maalle. Muutaman asian hoidin puhelimitse, mutta muuten annoin olla. Puhelinkin sai olla äänettömällä pitkät hetket. Sillä aikaa metsästä poimittiin suppilovahveroita ja peruttiin seuraavan päivän sieniretki kun ensilumi satoi. Kaiken hässäkän keskellä se tuntui luksuslomalta, kun sai tuijotella liikkumatonta peltomaisemaa ja illalla kivuta saunaan.

Joulukuu taas... en edes huomannut sen alkavan. Joulukuun ensimmäisenä päivänä vain hetken ihmettelin, kun keittiön seinäkalenterin kuva oli vaihtunut. Ei ollut enää naurava Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä veneessä, nyt vain Jansson ateljeessaan, kyykistyneenä työnsä ääreen. Myöhemmin tajusin, että niin, nyt on joulukuu. Töissä työkaveri antoi hauskan joulukalenterin, mutta ehdin nauraa sille vasta kotona väsyneenä. Se pääsi jääkaapin oveen. Ehkä ehdin nauraa sille vielä uudelleenkin.

Olisipa nyt hauska kertoa, miten kalenteri ammottaa joulukuussa tyhjyttään, mutta täynnä se on. Työt ja kouluprojektit, yhdet pikkujoulut ja muutama muu meno. En tiedä koska ostan joululahjat tai ensi vuoden kalenterin itselleni. Muutama päivä sitten selasin kalenteriani ja tajusin, että sivut loppuvat kesken. Ehkä hyvä niin. En jaksaisi vielä ajatella ensi vuoden menoja. Ehtiihän sitä sitten, kun on ensin selvinnyt tästä kuukaudesta. Paitsi loppuvuoden tärkein kysymys - mistä löytyy tulevan vuoden hienoin seinäkalenteri? Janssonista luopuminen tekee kipeää.

Mutta edelleen täytyy sanoa, että teen tällä hetkellä niin kivoja juttuja, että täysi kalenteri ja krooniseksi muuttunut väsymys eivät vielä paina liikaa. Vielä jaksaa ja haluaa tehdä. Nukun sitten jouluna tai sen jälkeen.

Marraskuun kirjoista ei ole puhuttavaa. Luin yhden kirjan. Se oli Tuula Kallioniemen Pako. Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa on edelleen kesken, se etenee hitaasti. Niin on kesken kyllä pari muutakin kirjaa. Annamari Marttisen Vapaan luin eilen (siis viime yönä) loppuun - se piti lukea koulun lukupiiriin. Pidin siitä. Niin paljon, että itkin.

Mitä sinulle kuuluu?
 

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Kolme kotimaista sarjakuvaa


Lokakuulta on vielä muutama luettu sarjakuva bloggaamatta. Tässä lyhyt kooste kolmesta sarjakuvasta. Kati Närhen uutuudesta on tulossa myöhemmin oma bloggaus.

Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus
Suuri Kurpitsa, 2010
Sivut 56

Reetta Niemensivun sarjakuvista blogissani on nähty aiemmin Aavepianisti ja muita kertomuksia sekä Saniainen kukkii juhannuksena. Bloggaukset lukeneelle ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että olen harvinaisen vaikuttunut Niemensivun sarjakuvien kauneudesta. Ensin vierastin sitä, nyt kauniit, maalaukselliset ja väreillään lumoavat sarjakuvat ovat nousseet suorastaan suosikeiksi.

Lempi ja rakkaus on rakkaustarina menneiltä vuosilta. Lempi ja Väinö tapaavat ja rakastuvat. Lempin vanhemmat eivät kuitenkaan tahdo ottaa Väinöä vävykseen. Vanhempien puuttuminen vääntää aluillaan olevan, suloisen rakkaustarinan aivan toisenlaisille, vähemmän suloisille urille. 

Tarina on koskettava, ja eräs sarjakuvan lukenut ystäväni kertoi itkeneensä lukiessaan. Itse en itkenyt, mutta nautin melko perinteiseltä tuntuneesta tarinasta kuitenkin. Sitä enemmän nautin kuitenkin jo aiemminkin mainitsemastani kauneudesta kuvituksessa. Upea!

♥♥♥

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Mari A:n kirjablogi

Henri Gylander: Unia ja toiveita
Suuri Kurpitsa 2012
Sivut 51

Henri Gylander on minulle aivan uusi tuttavuus. Huomasin hänen esikoisalbumiinsa Kirsin blogissa, ja sen perusteella päätin sen itsekin lukea. Unia ja toiveita sisältää kaksi sarjakuvanovellia. Ihan uusi ihminen on kuvaus pojasta, joka kuulee saavansa pikkusisaruksen. Novelli kertoo kauniisti siitä, miten pieni lapsi valmistautuu sisaruksen tuloon. Novellissa on tunnelmallinen, loppua kohden melko melankolinen vire. Sarjakuva koskettaa.

Kauneudesta puheen ollen on rakkaustarina. Kaksi nuorta kohtaavat ja puntaroivat haaveitaan ja toiveitaan ääneen. Kohtaavatko omat toiveet toisen toiveiden kanssa?

Albumin molemmat sarjakuvat ovat itsenäisiä, mutta linkittyvät yhteen, jolloin sarjakuva on varsin yhtenäinen ja sujuva luettavaksi yhdeltä istumalta. Sarjakuvan kuvitus on sävyiltään hyvin tumma ja tunnelmallinen. Pidin kuvituksesta ja etenkin heti toisen aukeaman kuva Helsingistä oli vaikuttava.
 
♥♥♥

Toisaalla: Cats, books & me, Sallan lukupäiväkirja

Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan
Asema 2011
Sivut 70

Olen lukenut Koljoselta aiemmin sarjakuvan Sokerihullu, jossa oli minusta hauska ja osuva kuvitus, sekä hyviä pointteja. Joten kun huomasin sarjakuvahyllyssä Koljosen esikoisteoksen Syliinvaellus Intiaan, päätin lukea senkin. Sarjakuva osoittautui melko ristiriitaisia tuntemuksia herättäväksi ja lukukokemus jätti hämmentyneen olon.
 
Sarjakuvan päähenkilö Hanna on hakenut elämälleen tarkoitusta niin meditoinnista, eri uskonnoista kuin myös syömällä sieniä. Mikään ei kuitenkaan ole täyttänyt tarkoitustaan. Lopulta Amman halauksesta saatu lohtu johdattaa hänet Intiaan. Sarjakuvassa seikkaillaankin Intiassa sekä avataan mennyttä.
 
Sarjakuva oli viihdyttävä ja pidin edelleen Koljosen vinkeästä kuvituksesta. Mutta tällä kertaa aihe taittoi ehkä hieman liian - hmm - hihhuliksi makuuni. Sarjakuvassa on kiinnostavia pointteja ja ajatuksia, mutta kaikki sienten syömisestä Amman halailuun alkoi jossain vaiheessa tuntua liialta. Toisaalta on kiinnostavaa kurkistaa tällaiseenkin maailmaan, mutta se on niin kaukana omasta ajattelustani, että sarjakuva jäi turhan etäiseksi tehdäkseen suurempaa vaikutusta.
 
♥♥
 

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Tuula Kallioniemi: Pako


Tuula Kallioniemi: Pako
Sivut: 126, Otava 2015
Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen 

Tällä kertaa blogissani poiketaan tutuilta raiteilta, sillä kirjoitan lastenkirjasta. Nimittäin Tuula Kallioniemen kirjasta Pako, joka on yksi tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokas.* En kuitenkaan tarttunut kirjaan ehdokkuuden vuoksi, vaikka se onkin kiva bonus, vaan töiden vuoksi. Olen tällä hetkellä töissä kirjaston lastenosastolla ja olen huomannut, että vaikka minulla on tuntumaa lastenkirjallisuuteen, alkaa se tuntuma olla hatara. Ne 15 vuotta sitten omassa lapsuudessani pinnalla olleet kirjat eivät ole enää varsinaisesti mitään hittejä (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta). Nyt hyllyissä nököttävät uudet, itselleni vieraat kirjat. Kirjoja voi toki suositella muiden suositusten perusteella, mutta välillä kaipaan parempaa tuntemusta. Ja mikäpä sitä tuntemusta paremmin toisi kuin niiden kirjojen lukeminen?

Kallioniemi ei ole minulle täysin vieras, vaan olen lukenut hänen tuotantoaan itsekin lapsena. Tuottelias ja nyt Finland Junior -ehdokkaana oleva kirjailija tuntui hyvältä vaihtoehdolta kun päätin palata lastenkirjojen maailmaan. Ja sitä se olikin.

Pako kertoo neljästä eri tavalla yksinäisestä lapsesta. Matildan vanhemmat eivät ehdi pysähtyä huomaamaan Matildaa töidensä vuoksi, ja Matilda latelee heille keksittyjä nimiä, kuin hänellä olisi ystäviä. Oikeasti häntä kiusataan koulussa. Samuel on muuttanut niin usein, ettei hän ole ehtinyt tutustua muihin lapsiin. Hänen äitinsä hössöttää ja varoittelee kaikesta niin, että Samuel haluaa kahta kovemmin syöksyä kohti vaaroja. Anders on köyhän lähiön lapsi, jolle köyhyys on tuttua. Koulussa häntä kiusataan kuten Matildaakin. Ja sitten on Carita. Se lapsi, jota pidetään lukkojen takana.

Yllätyin miten monta aihetta ja teemaa näin pieneen kirjaan mahtui. On yksinäisyys, eri tavoin etäiset vanhemmat, köyhyys, alkoholismi, tuloerot, koulukiusaaminen, ystävyys, huumeet, perhekoti, kidnappaus ja mitä vielä! Ihan hengästyttää pelkkä luettelointi. Monista aiheistaan huolimatta kirja on sujuva ja erilaiset teemat nousevat esiin luontevasti. Ne ovat tosiasioita tarinan taustalla. Hienovaraisia vihjeitä, joita voi jäädä pohtimaan. 

Kuten teemoista voi päätellä, kirja ei ole kepein lastenkirja. Aiheet ovat rankkoja ja itse tarina pakomatkoineen on myös jännittävä, ehkä jopa vähän ahdistava. Edes minulle, aikuiselle ihmiselle, kirja ei ollut mikään kepeä välipalateos. Aiheet olivat tuttuja ja koskettavia. Pala todellista elämää.

Pidin kirjan kielestä. Se oli hyvää ja laadukasta. Yksinkertaista, täynnä kauniita lauseita ja sanakäänteitä. "Punainen ongenkoho nypytti hiljaa kaislikossa. Aurinko läikehti melkein tyvenellä meren pinnalla. Laiskat pikku laineet liplattivat harvakseltaan vasten sielää rantakalliota." (Sivu 5.)

Kirja on mainio, ja suosittelen sitä nyt ja jatkossakin mielelläni. Aivan pienimmille lukijoille kirja ei mielestäni sovi, mutta yli kymmenen vuotiaille kyllä. Rankkojen, mutta tärkeiden aiheiden vuoksi se sopii hyvin luettavaksi esimerkiksi kouluun tai yhdessä vanhempien kanssa. Kirja herättää varmasti ajatuksia, joista on hyvä keskustella. Kirja ei myöskään anna kaikkeen valmista vastausta, joten loppu saattaa jättää jälkeensä paljon kysymyksiä.

Kirjalle pisteitä jännittävyydestä, kauniista kielestä ja tärkeistä aiheista.

*Finlandia Junior -ehdokkaat:

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä (WSOY)
Tuula Kallioniemi: Pako (Otava)
Elina Lappalainen, Christel Rönns: Nakki lautasella - mistä ruoka tulee (Tammi)
Veera Salmi: Mauri ja vähä-älypuhelin (Otava)
Nadja Sumanen: Rambo (Otava)
Mila Teräs - Karoliina Pertamo: Hämärinkäinen (Karisto)