sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

juha.itkonen pienikirjasto

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
Sivut: 295, Tammi 2003
Kansi: Markko Taina
Kannen kuva: Timo Pyykkö

Tykästyin Juha Itkosen tyyliin kirjoittaa luettuani Anna minun rakastaa enemmän eikä Hetken hohtava valokaan tuottanut pettymystä. Olin siis mielissäni kun päätimme lukupiirissä lukea Itkoselta hänen esikoisromaaninsa Myöhempien aikojen pyhiä, joka vaikutti aiheeltaan kiinnostavalta ja joka on ollut Finlandia-palkinto ehdokkaanakin. Itkosen tyyliin kertoa luotin jo etukäteen. Vaan taisinpa luottaa hieman liikaa, sillä Myöhempien aikojen pyhiä osoittautui minulle keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, josta jäi loppujen lopuksi hyvin vähän käteen.

Myöhempien aikojen pyhiä kertoo mormoneista, amerikkalaisista Davidista ja Markista, jotka ovat lähetetty Suomeen tekemään lähetystyötä. Mark tuntuu olevan uskossaan horjumaton, vakaa ja vankka, kun taas David on epävarma, vähän horjahteleva ja epävakaa. David on perheensä menettänyt, uskoaan epäilevä ja hiljalleen syntiin lankeava nuori mies, Markin varjossa lähes lapsi. Yhdessä he muuttavat Suomeen, lähtevät kiertämään koputtelemaan vieraiden, synkkämielisten suomalaisten ovia laihoin tuloksin. Mark kuitenkin menee eteenpäin takapakeista välittämättä. David tuntuu ajautuvan ajattelemaan kiellettyjä asioita, etenkin naapurin Emmaa.

Tarina kerrotaan lähinnä Davidin näkökulmasta, mutta Mark saa äänen lähettämiensä sähköpostien kautta ja muutama luku on Emman näkökulmasta. Tarina avaa jonkin verran mormonien uskoa, mutta pyrkii avaamaan ehkä enemmän nuoren miehen menetystä ja kasvua uskonnollisen yhteisön sisällä tai sen laitamilla. Tarina oli lähtökohtaisesti mielenkiintoinen, mutta jossain vaiheessa huomasin tympääntyväni enkä kokenut saavani kirjasta oikein mitään irti. Kerronnan vaihtelu ei ollut mieleeni, sillä en pitänyt Emman osuuksista oikeastaan lainkaan.

Olen joskus luonnehtinut joitakin kirjoja todeten niiden olevan tunnistettavasti kotimaisia ja Itkosen esikoinen on yksi sellainen. Se on niin tutun oloinen, että tuntuu kuin olisi lukenut sen jo, vaikka ei ole. Siinä on jotain niin supisuomalaista, ettei näin suomalaisena osaa edes sanoa, mikä se jokin on. Kerronnan tyyli on mielestäni tyypillisen suomalaista ja asiat kuvataankin tutulla tavalla. Tarina on uusi, mutta ei kuitenkaan. Ei lainkaan. Vai hetkinen, olenko sittenkin lukenut tämän jo? Tällaisten kirjojen kohdalla tulee se ajatus mieleen, että on lukenut liikaa. Joskus nuorempana olisin varmaan pitänyt tästä enemmän, nyt monien hyvien kirjojen jälkeen tämä ei tarjoa mitään uutta.

Itkosen kirja ei ole huono. Oma kankeuteni kirjan alun kanssa johtui puhtaasti tenttikiireistä ja kun vihdoin jatkoin kirjaa lomalla, luin sen hujauksessa lähes yhtä kyytiä. Kirjan luki nopeasti ja mielellään. Mutta kuten sanoin, vankkumattoman keskinkertainen se on. Kirja, jonka luki, mutta jonka olisi yhtä hyvin voinut jättää lukematta eikä olisi menettänyt mitään. Harmi!

Olen lukenut Itkoselta kaksi hyvää kirjaa, joten yhteinen taipaleemme jatkuu tämänkin jälkeen. Olen saanut sen kuvan, että Itkosen kirjat eivät ole tasaisen hyviä, vaan osa saattaa jäädä toisten varjoon. Tiedä sitten, mitä mieltä olen kun olen lukenut enemmän, mutta nyt väittäisin, että Itkosen esikoinen ei ole kovin erikoinen, mutta onneksi hän on sen jälkeen kirjoittajana kehittynyt paljon.

Kohti parempia Itkosia siis!

2 kommenttia:

  1. Komppaan kyllä! Ei tää mustakaan mikään kovin erikoinen ollut. Tämä oli ensimmäinen Itkoselta lukemani kirja, mutta yritän kyllä lukea lisää enkä tuomita vain tämän perusteella. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itkoselta kannattaa lukea muutakin tosiaan, koska tämä ei ole ainakaan minun lukemistani paras.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.