tiistai 10. helmikuuta 2015

Alice Munro: Kallis elämä

alice munro kallis elämä pienikirjasto

Alice Munro: Kallis elämä
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivut: 318, Tammi 2013
Alkuteos: Dear Life 2012

Ajattelin, että nyt se tapahtuu. Tämä on se hetki, kun Munro pettää minut. Kallis elämä, viides lukemani Munro, viimeisin kirjailijalta julkaistu ja ilmeisesti myös viimeiseksi jäävä novellikokoelma, on se, joka katkaisee meidän hivenen yksipuoliselta rakkaussuhteeltamme siivet. Hassua, että olin oikeastaan odottanut tätä hetkeä ja valmistautunut siihen. Ajatellut jo etukäteen, että tämä on odotettavaa ja normaalia, sillä kaikissa rakkaussuhteissa on omat ylä- ja alamäkensä. Tämä olkoon siis meidän.

Eli kun luin novellikokoelman kaksi ensimmäistä novellia Postia Japaniin ja Amundsen, joita en tahtonut ymmärtää, jotka eivät tuntuneet yhtään tutun turvalliselta Munrolta ja jotka jättivät haparoivan epäuskon jälkeensä, en pelästynyt tai pettynyt ihan hirveästi. Oli jotenkin sopivaa, että uusimmassa kokoelmassaan Munro on kirjoittanut nykyaikaisen pelkistetysti. Toki hänen kaltainen nero kokeilee, kehittyy ja muuttaa tyyliään. Vaikka vanhassa ei mitään vikaa olisikaan. (Ja eihän se nyt kirjailijan vika ole, jos en ole kovin kaksinen novellien lukija, enkä kaipaa liiaksi aukkoja tai tulkinnanvaraa lukemiltani novelleilta.)
 
Vaan mitä vielä! Kokoelman kaksi ensimmäistä novellia eivät tosiaan iskeneet täysillä, eikä kolmaskaan vielä ihan tuntunut uppoavan, mutta sen jälkeen se olikin taas menoa. Teki mieli ihan tirauttaa pari kyyneltä, kun yhtäkkiä kaikki oli taas kuten piti. Ahmin novelleja niin, että kaikki muu tuntui toisarvoiselta ja yhtäkkiä olin lukenut ne kaikki. Tuosta vain. Hykerrellen ja huokaillen miten hyvä Munro onkaan.

Kokoelman keskeiseksi teemaksi nousi niinkin rajattu ja pieni aihe kuin elämä. Millaisen tarinan elämästämme teemme tai kerromme muille ja itsellemme. Mitä asioita unohdamme tai emme muka muista ja mitkä asiat muistamme aina. Millaisia valheita keksimme ja millaisia hyväksymme muilta. Olemmeko sokeita joillekin asioille oikeasti vai haluammeko vain olla. Mitä kaikkea hyväksymme tapahtuvaksi ilman selityksiä. Mitä kaikkea kiellämme tapahtuneen ja mille kaikelle annamme anteeksi. Miten ne pienet hetket, ihmiset ja tapahtumat rakentavat elämämme tarinan ja meidät. Valheet, unohdukset, muistamiset ja selitykset. Ja se ikuinen menneisyys ja sen painolasti, mikä merkitys sillä onkaan myöhemmille tapahtumille.
 
Munro kirjoittaa mehevän elämänmakuisesti, ytimekkäästi, mutta silti rakentaen muutaman sivun aikana kokonaisen elämäntarinan ja maailman. Novelleihin pääsee nopeasti sisään ja vaikka ne ovat lyhyitä, ne eivät tunnu siltä. Ne eivät lopu kesken tai jätä liikaa kysymyksiä jälkeensä. Haluaa kyllä tietää ja lukea lisää, mutta siihen kuumeeseen auttaa jo seuraava novelli ja uusi elämä ja maailma. Munro kirjoittaa niin värikkäästi ja hyvin, että näen vieläkin silmissäni ne vihreät laaksot ja joen, vanhan maalaistalon ja sen erään kerrostalon, joissa kirjassa muun muassa kuljetaan. Munro kertoo tarpeeksi, ei jätä liikaa aukkoja, mutta ei kuitenkaan pureskele kaikkea valmiiksi. Novellit ovat minusta äärettömän taidokkaita. Niitä ei lueta, vaan ne eletään.

Kallis elämä päättyy neljään tarinaan, jotka ovat omaelämänkerrallisia. Munro kirjoittaa niistä näin: "Tämän teoksen viimeiset tarinat eivät ole pelkästään tarinoita. -- Uskoakseni ne ovat ensimmäisetä ja viimeiset - ja kaikkein tärkeimmät - asiat joita minulla on elämästäni sanottavana." Omaelämänkerrallisia toki, mutta yhtä taidolla kirjoitettuja kuin kaikki muutkin. Yhtä meheviä tarinoita, jotka saavat lukijan vatsanpohjassa aikaan kutkutuksen. Pidin niistäkin paljon. Vaikka haikea olo jäi, sillä Munron viimeistä teosta pidetään hänen testamenttinaan. Kuten hän sanoo, viimeiset asiat joita hänellä on elämästään sanottavana. Huh.

Toivon Munrolle vielä pitkää ikää, kirjoitti hän sitten vielä joskus jotain tai ei. Vaikka olen nyt odotusten mukaan Munrolta viimeiseksi jäävän teoksen lukenut, onnekseni minulla on lukematta vielä useampi. Ja onneksi näihin voi aina palata uudelleen. Munron jälki kirjallisuudessa tai maailmassa tuskin häviää kovin pian. 
 
 
 
"Ihmisillä on ajatuksia, joita he eivät haluaisi. Sellaista elämä on.
     Jos nykyään ehtii olla kyllin pitkään vanhempi, tajuaa tehneensä virheitä, joista ei haluaisi tietää mitään ja virheitä, jotka muistaa turhankin hyvin. Se kouraisee syvältä ja joskus sitä inhoaa itseään. " 

2 kommenttia:

  1. Minä luen tällä hetkellä ensimmäistä kertaa Munroa. Viha, ystävyys, rakkaus on menossa ja vaikuttaa kyllä hyvältä. Ilmeisesti kannattaa lukea myös muita teoksia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti kannattaa! Minäkin luin Munrolta ensimmäisenä Viha, ystävyys, rakkaus, joka oli mielestäni hyvä. Tosin toistaiseksi eniten olen pitänyt Liian paljon onnea -teoksesta. Tosin, kaikki lukemani Munrot ovat olleet hyviä ;)

      Ja kiva blogi sinulla! Laitoin heti luettavien listalle :)

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.