tiistai 8. syyskuuta 2015

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut


 Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
Sivut: 207, Otava 1999
Ulkoasu: Saku Heinänen

Ihastuin sen verran kovasti Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkeaan, että kirjan lukemisen jälkeen olen kerännyt kirjailijan teoksia omaan hyllyyni tasaiseen tahtiin. Tällaiseen ihastumiseen liittyy kuitenkin ongelma. Kun on lukenut kirjailijalta yhden loistavan teoksen, odotukset alkavat hipoa pilviä ja pettymyksen voi jo melkein aistia kirjailijan seuraavan teoksen kohdalla. Päätinkin pelata varman päälle ja lukea esikoisen, sillä ennakkoluulojeni mukaan se ei - tietenkään - voisi olla yhtä hyvä kuin aiemmin lukemani teos. Näin Kaksi kertaa kadonnut valikoitui luettavakseni, enkä joutunut pettymään. Ennakkoluuloni osui oikeaan. Hah!

Olen kokenut jo useamman kotimaisen kirjan kohdalla hassun tunteen, että teoksissa ollut jotain todella kotimaista. Olen yrittänyt keksiä mikä se juttu on. Onko se miljöö? No varmasti, jos kirja sijoittuu Suomeen. Liittyykö se kirjan aiheisiin? No liittyy, sillä kotimaiset kirjailijat kirjoittavat harvinaisen usein samoista aiheista. Vai sanavalinnat tai lauseiden pituudet? Ehkä näitäkin. En ole kuitenkaan varma, vaan hapuilen asian kanssa edelleen.

Siitä huolimatta kun luin Haahtelan esikoista, niin se tunne ja ajatuksen häivähdys oli jälleen läsnä - tässä on jotain niin kotimaista. Enkä kuitenkaan saanut siitä täysin kiinni. En tiedä tarkalleen mitä se oli. Tyylissä oli toki jotain tunnistettavaa, sellaista kotimaisille esikoisille tyypillistä (kröhöm, siis minun kokemukseni mukaan). Ehkä hieman liian harkittua, kokeilevaa ja erikoista. Kirjaa lukiessa tuntee nahoissaan, että tätä tekstiä on yritetty kirjoittaa, väännetty ja käännetty. Kokemus ja luottamus itseen on vielä hataraa, kuten kirjakin. Mutta se ei ole moite, sillä nyt puhutaan esikoisesta. Silloin saa vielä haparoida ja epäröidä. Se kuuluu asiaan. Samaan tapaan kuin minä nyt haparoin tässä yrittäessäni pukea lukukokemustani sanoiksi.

Mistä kirja kertoo? Luin kirjan heinäkuussa, enkä edes silloin oikein hahmottanut, mikä on tarinan juju. Kirjan nimi kuitenkin kertoo paljon, sillä kirjassa on mies, joka katoaa kahdesti. Ja on nuori Lolita, jonka elämä risteää tämän katoavan miehen elämän kanssa. Ja on nuori poika, postinkantaja, jonka elämä kohtaa Lolitan kanssa ja erään rouvan kanssa, ja rouvan elämä taas kohtaa Lolitan kanssa. Lopulta on monta heitä, joiden tarinat kietoutuvat yhteen. Etsitään itseä, etsitään rakkautta, kestetään julmaa maailmaa ja kadotaan. Kirjan jälkeen ilmassa on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tavallaan ihan virkistävää. Siis, jos ei kaipaa vastauksia.

Itselleni tarina jäi etäiseksi enkä osannut upota siihen. Syynä oli teksti. Kokeelliselta tuntuva teksti rymisteli tarinan yli ja tarina jäi sen jalkoihin. Tekstin kanssa painimisen vuoksi kaikki hienot tematiikat ja sanomat jäivät pitkälti havaitsematta. Vaadittaisiin toinen lukukerta, että saisin kirjoitettua kirjasta edes etäisesti järjellisesti.

Haahtelan kirja toimi kuitenkin kohdallani kuten toivoin. Se tarjoili sen ei-niin-hyvän-lukukokemuksen, jota tarvitsin, jotta voin jatkaa kirjailijan kanssa puhtaalta pöydältä. Kiitos esikoinen, että olit vähän kökkö ja mahdollistat sen ihanan jutun, että seuraavasta teoksesta voin nauttia ilman järjettömiksi kavunneita odotuksiani.

Kirjaa suosittelen kahdessa tapauksessa. Jos olet Haahtelan vannoutunut fani, niin älä ohita esikoistakaan tai jos satut etsimään romaania, jossa on jotain niin kotimaista, etkä hermostu avoimiksi jäävistä kysymyksistä, kokeile tätä. Esikoisuudestaan huolimatta en suosittele tätä kenellekään ensimmäiseksi Haahtelaksi. Lukekaa ennemmin Tähtikirkas, lumivalkea ja rakastukaa.

 

7 kommenttia:

  1. Vaikka olenkin Haahtela-fani, niin jostain syystä tämä esikoinen on jäänyt lukematta. En tiedä, miksi; ehkä, koska kyseessä on juuri esikoinen.. Pitäisi kuitenkin lukea jonain päivänä. Minulle rakkainta Haahtelaa ovat ensimmäiseni eli Naiset katsovat vastavaloon sekä Elena. Suosittelen niitä. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en olisi varmaan lukenut tätä (ainakaan vielä), ellen olisi sattumalta löytänyt kirpparilta. Aika huonosti tuntuu löytyvän, edes kirjastossa en ole törmännyt!

      Naiset katsovat vastavaloon löytyy omasta hyllystä, joten sen yritän ainakin lukea pian :) Kiitos suosituksista!

      Poista
  2. Mahtavaa tuo sinun ajattelusi, miten päädyit lukemaan Haahtelan esikoisen (jota en siis itse ole lukenut). Erittäin kiinnostavia myös pohdinnat suomalaisuuden ilmentymistä kirjallisuudesta ja ajatuksesi kokeellisuudesta. Pidin kovasti tästä tekstistäsi.

    VastaaPoista
  3. Loistavaa, Katri! Minulla on tämä sama ongelma suosikkikirjailijani kanssa, kaikki teokset on hamstrattu hyllyyn mutta uuden aloittaminen on aina riski että jos se on huono. Ja minä olen kaiken lisäksi ihastunut alunperin siihen esikoiseen! :D

    Mutta itse asiassa minulla on tämä sama ongelma Haahtelan kanssa. Pitäisi ehkä siis minunkin hankkia tämä kotimaisuutta huokuva teos luettavaksi niin voisin vaikka lukea tuon Tähtikirkkaan sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, no tuo on paha! Vaikka toisaalta olen itsekin parinkin kirjailijan kohdalla tykännyt tosi paljon esikoisesta, mutta sen jälkeen tulleet eivät ole maittaneet. Vaikeaa on.

      Jos olet oikein paatunut Haahtelalainen, niin tykkäät ehkä tästäkin, mutta uskon, että jos et, niin tämä poistaa huolet ja murheet, ja tämän jälkeen voi taas tykätä Haahtelan muista teoksista.

      Poista
  4. Fanitan Haahtelaa. Tämän esikoisen löysin kesälllä, mutta en ole ehtinyt lukea. Olen lukenut monta Haahtelan kirjaa, joista vain Tule risteykseen seitsemältä jätti minut kylmäksi.

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.