tiistai 15. syyskuuta 2015

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka


Robert Galbraith (J.K. Rowling): Silkkiäistoukka
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivut: 459, Otava 2014
Alkuteos: The Silkworm 2014

Olen sanonut aiemminkin, että luen äärettömän vähän dekkareita, sillä ne eivät oikein tahdo olla juttuni ja jälleen kerran saan todeta samaa. Silkkiäistoukka on blogiaikani neljäs luettu dekkari ja voi olla, että menee pidempi tovi, ennen kuin tulen lukeneeksi viidennen. Ellen sitten vain usko, että kyllä se kolmas tai vähintään neljäs dekkari toden sanoo. Sherlock Holmes on poikkeus, sillä hänen parissaan haluan jatkaa.

J.K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittama dekkarisarja on päässyt luettavakseni puhtaasti kirjailijan vuoksi. Ja vaikka Käen kutsu ei tehnytkään erityisemmin vaikutusta, päädyin kuitenkin lainaamaan jatko-osan Silkkiäistoukka jossain uteliaisuuden puuskassani. Ajattelin, että jos ei muuta, niin edes vähän kevyempää luettavaa kiireiden keskelle. Toisaalta olin oikeassa keveyden suhteen, mutta toisaalta tahkosin tätä kaksi viikkoa, sillä kirja ei onnistunut koukuttamaan tai nappaamaan mukaansa oikein kertaakaan. Sääli.

Silkkiäistoukassa kiinnostavaa oli tarinan asetelma, sillä tällä kertaa yksityisetsivä Cormoran Strike ja hänen apurinsa Robin pääsevät selvittämään kirja-alaa koskettavaa rikosta.  Kirjailija Owen Quine on kadonnut ja hän löytyy lopulta erittäin julmalla ja raa'alla tavalla surmattuna. Owen Quine ei ole varsinaisesti kovin pidetty ihminen, vaan hänen elämänsä tuntuu olevan melkoinen sillisoppa vaimoineen, rakastajineen, "ystävineen" ja kirja-alan työtovereineen. Voisi sanoa, että monella tuntuu olevan enemmän kuin hyvä syy haluta päästä Quinesta eroon, eikä asiaa lainkaan auta teos, jossa Quine kirjoittaa julmasti lähes jokaisesta tuntemastaa henkilöstä paljastaen samalla heidän salaisuuksiaan. Mutta kenen varpaille Quine on astunut kaikista terävimmin? Sitä Strike ja Robin lähtevät selvittämään.

Kirjan alkuasetelma on kutkuttava. Rikos ja siihen liittyvät kiemurat ovat sopivan erikoisia, jotta ne jaksavat kiinnostaa. Pääparin lisäksi kirjassa seikkailevat hahmot ovat vahvoja ja eläväisiä tuoden kirjaan oman sopivan mausteensa. Sivuhahmojenkin kohdalla on uskallettu päästää lukija pintaa syvemmälle, joka antaa lukijalle tilaa tutkia ja pohtia heitä. Striken ja Robinin välinen kemia toimii.

Ja silti kirja on kokonaisuutena aika plääh. Hetken kirja jaksaa kiinnostaa, mutta sitten alkaa ihan liian monen sivun pituinen veulaaminen ja saman toistaminen. Joku varmaan sanoisi (tai on sanonut), että tarina syvenee, mutta minusta se vai kulkee tasaisesti samaa viivaa pitkin. Kirjassa on hetkensä ja brittiläinen tunnelma, mutta se ei tahdo kantaa. Ei ainakaan minua.

Ärsyynnyin etenkin Robinin ajoittaiseen lapsellisuuteen, mutta myös kirjan yllätyksettömyyteen ja turvallisuuteen. Ei paljon mieltä paina esimerkiksi päähenkilöiden muka-ahdinko, kun tietää, että lopputulos ei kuitenkaan voi olla muu kuin asian ratkeaminen heidän hyväkseen. Vaikka itse rikoksen ratkaisu olisikin yllättävä, niin se ei tahdo riittää. Haluan enemmän! Haluan vaaroja! Haluan ruumiita!

Kirja jäi jollekin tylsien dekkareiden tasolle, mutta on siinä silti se jujunsa. Sellainen juju, että kaikesta huolimatta olen melko varma, että tulen lukemaan tälle jatkoa jahka sellaista ilmestyy. En varmaan pitkään aikaan, mutta sopivalla hetkellä kun olen jo unohtanut, miten tylsänä tätä pidin. Ehkä se on se viides dekkarini.

 


Vai olisiko teillä jotain päräyttäviä dekkarivinkkejä? Sellaisia, joita kaltaiseni paatunut dekkareiden kaihtajakin voisi lukea? Ennen blogia olen lukenut mm. Agatha Christietä, josta ainakin nuorena tykkäsin ja blogiaikana olen lukenut ja vähän vähemmän tykännyt Robert Galbraithin Käen kutsun, Kate Atkinsonin Ihan tavallisena päivänä ja Sir Arthur Coylen Punaisten kirjainten arvoitus.

12 kommenttia:

  1. Eli ei ehkä kannata edes yrittää näitä Rowlingin dekkareita? En ole itsekään mikään dekkarifriikki ja monet dekkareista tuntuvat etenevän niin samalla kaavalla, nämäkin vaikuttavat sellaisilta aika tavallisen tylsiltä.

    Mutta vinkkejä, mitähän keksisin laajasta dekkaritietämyksestäni :D No, jos et ole kovin herkkä, niin Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogia voisi olla yksi vaihtoehto. Se on minusta vähän vaihtelua sellaiseen peruskauraan ja kirjoissa tapahtuvat rikokset ovat todella hurjia, mutta henkilöhahmot ovat minusta niiin ärsyttäviä. Entä ootko koskaan lukenut Millenium-trilogiaa? Luin ekan osan, joka oli musta kyllä hyvä, mutta en sitten jostain syystä enää jatkanut. Tais olla silloin vähän huonosti saatavilla kirjastosta ne jatko-osat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh, Rowling kirjoittaa ihan hyvin joo, mutta eivät nämä kovin erikoisia ole. Toisaalta jos tykkää vähän hitaammasta dekkarista, niin miksei? Mutta aika turvallisia ovat, että tuskin pääsee yllättymään...

      Erik Axl Sundia olen miettinyt, mutta kun ne tuntuvat jo vähän taittavan mässäilyn puolelle. Voisihan sitä toki yrittää, mutta katsotaan. Kaipaisin ehkä älykkäämpiä ja yllättävämpiä tapauksia. Milleniumista tykkäsin elokuvina (ne ruotsalaiset), mutta kun en ole dekkarityyppi, niin jotenkin tuntuisi turhalta lukea ne elokuvien jälkeen. Mutta ne varmasti ovat vähän erilaisempia! Kiitos vinkeistä, laitan korvan taakse ;)

      Poista
  2. Olisko Fred Vargas mitään? :)

    http://satunluetut.blogspot.fi/2009/09/fred-vargas-sinisten-ympyroiden-mies.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joku muukin kehui jossain yhteydessä Vargasta. Laitetaan harkintaan.

      Poista
  3. Heitänpä tässä pari vinkkiä: Viisi Ursula Poznanskilta ja John Verdonin dekkarit, erityisesti Numeropeli ja Sokkoleikki. Minäkään en yleisesti viihdy perusdekkareiden parissa, mutta nämä ovat olleet poikkeuksia. Verdonit ovat kyllä myös hitaanpuoleisia - niissä on muutakin sisältöä kuin pelkkä dekkariperusjuoni - mutta älykkäitä ja mielenkiintoisia. Ainakin minusta. =D Viisi on aika vauhdikas tapaus Verdoniin verrattuna, tykkäsin siitä paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistankin kun Viisi oli paljon esillä blogeissa. Harkitaan. Vaikka jotenkin ehkä sen perusjuoni ei noin muuten herättänyt kiinnostustani.
      Katsotaan! Kiitos vinkeistä!

      Poista
  4. Minun suosikkidekkareita ovat espanjalaisen Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä ja sen jatko-osat sekä Kati Hiekkapellon ja Pekka Hiltusen dekkarit. Jos taas tykkää enempi davincikoodityyppisistä seikkailuista, niin suosittelen Juan Gomez Juradon tai Michael Mortimerin kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Da Vinci-koodi on itselleni täysin vieras, joten en tiedä pidänkö niistä ylipäänsä haha. En yleensä pidä dekkareista, joten on vaikea määritellä millaisista pidän, jos pidän. Agatha Christien parista dekkarista pidin ja Sherlock Holmes on kiinnostava. Mutta niissä vaikuttaa sein, että ne ovat jo vanhempia.

      Laitan nimet ylös ja harkitsen, kun tulee sellainen olo, että voisin antaa dekkarille uuden mahdollisuuden.

      Poista
  5. Mä itse olen tykännyt Outi Pakkasen kirjoista ja Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjoista. Molemmat on melko epädekkarimaisia, kun niissä keskitytään melko paljon ihan muuhun kuin tapausten ratkaisuun. Perinteisemmistä dekkareista olen tykännyt Pirkko Arhipan kirjoittamista ja nyt viimeisimmäksi olen lukenut Donna Leonin kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mma Ramotswe kiinnostaisikin! Tai no, sen verran kun dekkarit nyt ylipäänsä voi kiinnostaa, mutta kuitenkin. Kiitos muistutuksesta!

      Poista
  6. Kommentoin tätä aika myöhässä, mutta jospa se ei haittaisi! Itekään en mikään suuri dekkari-ihminen ole, mutta Stieg Larssonin Millenium-trilogia oli todella hyvä ja muistaakseni kirjoissa pääsi paremmin sisälle hahmoihin kuin leffoissa (siitä on hetki, kun olen ne lukenut). Myös Dan Brownin Inferno on ihan mielettömän hyvä, ahmin sen supernopeasti! Dan Brown tekee pohjatyönsä hyvin ja kuvailee Euroopan kaupunkeja niin että tekisi mieli lähteä samantien matkustamaan. Lisäksi hänen kirjoissaan on paljon tiedettä ja älyä sen hidastamatta silti lukijaa. Da Vinci -koodi sekä Enkelit ja demonit olivat myös hyviä, mutta tuota Infernoa suosittelen eniten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei haittaa tietenkään, vaikka kommentoisi myöhemminkin. (Kröhöm, kunhan joku tässä päässä muistaa vastata...)

      Olen nähnyt Millenium-trilogian elokuvina ja ne olivat niin huikeat, etten jäänyt enää kaipaamaan kirjoja. Tietenkin voisin niitä harkita, mutta kun ei ole dekkarin lukija, niin sitten ei ehkä jaksaisi kahta kertaa samaa... :D Dan Brownista olen kuullut ristiriitaisia mielipiteitä, mutta laitanpa tuon Infernon nimen muistiin ja vilkaisen vaikka joku kerta kirjastossa. Kiitos vinkeistä! :)

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.