tiistai 20. lokakuuta 2015

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki


Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki
Sivut: 273, Suuri Kurpitsa 2014
Ulkoasu: Noora Federley  

Kirjoitin hetki sitten Tiitu Takalon sarjakuvista ja mainitsin, etten millään malttaisi odottaa saavani lukea Minä, Mikko ja Annikkia. Olin odotellut, että sarjakuva olisi joku kerta kirjaston hyllyssä samaan aikaan kuin minä kirjastossa, mutta pyh, eihän minulla moista tuuria ollut. Ei auttanut kuin tehdä varaus. Jo parin päivän päästä varaus oli noudettavissa. Sen jälkeen jaksoin malttaa mieleni lukemisen suhteen tasan siihen asti, että ehdin kävellä kirjastosta kotiin. 

Minä, Mikko ja Annikki on Takalon omaelämänkerrallinen teos. Sarjakuva on sekä kuvaus Tampereen ja puutalokortteli Annikin historiasta että rakkaustarinana ja remonttipäiväkirja. Sarjakuvassa on samaan aikaan pieni pala muutaman ihmisen elämää, että todella yleismaailmallisia pohdintoja ja huomioita. Samalla kun kerrotaan yhden rakkaustarinan alkua, otetaan kantaa kulutukseen ja kestävään kehitykseen. Sukelletaan historian syövereihin paljastaen sellaisten päätösten pompottelun, että heikompia ja vahvempiakin hirvittää.Yleisen ja yksityisen välillä liikutaan joutuisasti ja jouhevasti. Kuten myös historian ja teoksen nykyisyyden välillä.

Sarjakuvassa on hirveästi mistä ammentaa. Itse jäin pohtimaan sitä, miten pienestä kaikki voi olla kiinni. Miten toisten taistelun tulos on se, mitä meillä on nyt käsissämme. Miten itsekin voi muokata ja muovata tulevaisuutta tekemällä nyt historiaa tuleville sukupolville. Miten uudistusvimmassa unohdetaan vanha ja jo hyvä. Vanhoja ja tuttuja ajatuksia, mutta aina sellaisia, joita on hyvä pohtia uudelleen ja uudelleen.

Sarjakuva ottaa kantaa, mutta se ei saarnaa. Sarjakuva on aito ja hauska, rempseä ja lempeä. Vaikka Annikin ja Tampereen historia on paikoitellen synkkää, niin sarjakuvan äärellä ei tarvitse liikaa synkistellä. Oikeastaan lukemisesta jää jälkeen harvinaisen hyvä mieli. Sarjakuva inspiroi.

Takalon jälki sarjakuvassa on hyvää, laadukasta ja kaunista. Sarjakuvassa kuljetaan eri ajoissa, jolloin värimaailmat ja piirrustustyyli vaihtelevat tuoden jokaiseen omaleimaisen tunnun. Minusta toimiva ratkaisu ja oli hauskaa, miten tunnelma vaihtui kun oli ensin kahlannut ruskeassa ja harmaassa historiamassassa ja sitten sai pompsahtaa monien värien nykyisyyteen. Toimii loistavasti.

Vaikka olen ylistänyt Takaloa ennenkin, niin kyllä tästä taisi tulla se lemppari, joka täytyy hankkia omaan hyllyyn. Haluan lukea ja ihastella tätä vielä monta kertaa.

Ja voi vitsit miten ihanaa on kun saa blogata näin kivasta teoksesta*. Ja hurjan hauskaa, että viimeisimmät postaukseni ovat kaikki käsitelleet kotimaisia huippuja. Kyllä täälläkin osataan! (*Viime aikoina innostukseni blogata on ollut vähäisempi kiireiden vuoksi Tuntuu työläältä kirjoittaa keskinkertaisista teoksista, mutta näin hyvistä tekee heti mieli kertoa kaikille!)

Ai niin, jos olisin lukioikäisenä saanut tutustua Suomen historiaan tällaisella tavalla, olisi se varmasti uponnut paremmin kuin mitä se aikoinaan upposi. Siinä vinkki, josta saa ottaa vaarin.

Takalo on suomalainen sarjakuvataiteilija, jota ei kannata sivuuttaa.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.