torstai 23. kesäkuuta 2016

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki


Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki, Blue Moon 2008
Sivut: 302
Suomentanut: Seija Holopainen
Alkuteos: Vetrarborgin 2005
Kirjastosta

Tämä on nyt ainakin kolmas kerta tämän vuoden aikana, kun kerron saman jutun, mutta kerrotaan nyt ainakin vielä kerran. Eli minähän en juurikaan lue dekkareita enkä dekkareista piittaa, eivätkä ne ole koskaan olleet juttuni. Olen joskus sanonut, puoliksi vitsillä ja puoliksi vähän tosissani, että kun on lukenut yhden dekkarin, on lukenut ne kaikki. Luen mieluummin jotain muuta.

Mutta sitten tuli Islantihuuma ja kun huumassani etsin Islantilaisia kirjailijoita, törmäsin nimeen Arnaldur Indriðason. Yksi Islannin tunnetuimpia kirjailijoita, nimittäin dekkarikirjailija. Islantihuumani taisi tehdä yhtä sokeaksi kuin rakkaus ja tartuin kirjailijalta ensimmäisenä suomennettuun teokseen Räme. Ja pidin siitä. Luin heti perään kaksi, seuraavassa kuussa oli vuorossa jo neljäs kirja. Nyt on luettuna viides miehen kirja ja yöpöydälle haettu kasa lisää. Olen koukussa.

Talvikaupunki alkaa kerrostalon pihalta, josta löytyy pienen pojan ruumis. Kuka on voinut käydä pienen lapsen päälle ja miksi? Samaan aikaan kuolleen pojan isoveli ei anna kuulua itsestään. Onko hänellekin sattunut jotain vai tietääkö hän mitä pikkuveljelle on tapahtunut? Rikoksen selvittäminen tuntuu lähtevän nollasta liikkelle, sillä kaikki on auki. Ei voi kuin kysyä, että kuka, mitä, ja miksi? Voisiko syynä olla rasismi? Pienen pojan äiti nimittäin on Thaimaasta kotoisin ja pieni kuollut poika mustatukkainen itsekin. Samaan aikaan kirjojen päätähti eli poliisi Erlendur yrittää ratkoa myös kadonneen naisen arvoitusta. 

Arnaldurin tarinoiden rikoksilla on yleensä syvään historiaan uppoavat juuret ja taisin juuri viimeksi mainita, että haluaisin lukea rikoksesta, joka sijoittuu kirjan nykyaikaan. No, tässähän se sitten heti tuli. Hyvin synkässä muodossa, vaan eipä Arnaldurin dekkareita valoisiksi muutenkaan voi kutsua.

Itseasiassa itseäni Arnaldurin dekkareissa kiehtookin nimenomaan kirjojen synkkyys, jopa lohduttomuus. Talvikaupunkikin oli sen verran lohduton, että kirjan lukemisen jälkeen oli tyhjä ja melankolinen olo. Ei siksi, että rikokset olisivat äärettömän julmia tai yliampuvia, vaan päinvastoin. Ne ovat melkein jopa ymmärrettäviä, mikä tekee niistä vielä kammottavampia ja surullisempia. Rikoksen ovatkin uskottavan oloisia, mutta eivät kuitenkaan tylsiä. Ainakin tähän asti loppuratkaisut ovat aika pitkälti onnistuneet yllättämään ja niin kävi nytkin. Vaikka lukijalle annetaan pieni vihje, johon osasin jopa tarttua, en kuitenkaan olisi ikinä keksinyt loppuratkaisua. Huh, miten neroa!

Mutta, olen aiemminkin todennut saman, että itselleni dekkareiden hohdosta suurin osa tulee siitä, että tarinat sijoittuvat Islantiin. Piskuiseen, turvalliseen Islantiin, jossa tapahtuu suurin piirtein pari murhaa vuodessa, jos sitäkään. Islannin rikostilastoja vasten dekkareiden rikokset ovat kiinnostavia, mutta myös Arnaldurin kuvaama islantilaisuus kiehtoo. Tai siis, etenkin se.

Tykkään! Siitäkin huolimatta, että näissä on kerta toisensa jälkeen aivan tolkuttoman ruma kansi. En ikinä tarttuisi näihin kannen perusteella.



Muissa blogeissa: Iltaluvut, Kirjavinkit

10 kommenttia:

  1. Aloitin kirjailijaan tutustumisen "Reykjavikin yöt"-teoksella, joka myös on selkeäsävyinen ja jossa lukijan ja virkavallan myötätunto kerrankin kohdistuu yhteiskunnan heikompiin lenkkeihin ja laitapuolen kulkijoihin omine tarinoineen. Islantilainen nimistö aiheutti alkuun paluuperiä, mutta sen voitti kerronnan ja maan kiehtovuus; kiintoisa kirjalijatuttavuus:)Vekkulia juhannusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reykjavikin yöt on minulla vasta edessä, mutta tokihan nämä aika samanlaisia keskenään ovat. Islantilainen nimistö ei ole ihan helpoimmasta päästä, kun on täysin vieras, mutta onneksi siitäkin pääsee yli :D

      Islantilainen kirjallisuus ylipäänsä kiehtoo, vaikka harmittavan vähän sitä löytyy suomennettuna. Ja kiitos, juhannus oli hyvä ja rauhallinen. Toivottavasti sinullakin!

      Poista
  2. Olet minusta löytänyt ehkä yhden uuden dekkarin viehätyksen eli autenttisen miljöön. Kultakauden dekkareissa puitteet olivat joko aristokraattiset, tai sitten oli tätä suljetun huoneen tematiikkaa, tai kuka sen teki -ongelmatiikkaa. Minusta Mankell oli hyvä kuvaamaan Skånen savipeltoja, ja keski-ikäisen miehen lohdutonta arkea, itse rikokset Mankellilla, kuten melkein kaikilla pohjoismaisilla uusdekkaristeilla (Maria Lang luetaan ainakin pois) ovat raakoja.
    Toisaalta hyvin moni kirjailija (muukin kuin dekkaristi) kirjoittaa "samaa kirjaa" eri variaatioilla ja eri henkilöillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miljööhän näissä hyvin pitkälle kantaakin. Ilman Islantia taustalla tuskin näitä lukisin. Vaikka dekkareista luen todella vähän, niin liian raa'at tai yliampuvat eivät toimi sitten lainkaan. Luin Robert Galbraithin (eli J.K. Rowlingin salanimellä kirjoittaman) Silkkiäistoukan, mutta se oli kaikilla tavoilla ihan liikaa. Käen kutsu oli ok, vaikka ei kovin erikoinen sekään.

      Ja totta se, että monet kirjat ovat samankaltaisia eli ei koske vain dekkareita. Joskus tuntuu, että "kaikki on jo kirjoitettu". Mutta toki se mikä itseä kiinnostaa, niin siitä jaksaa lukea useitakin versioita. :)

      Poista
  3. Olen lukenut kirjailijalta Haudan hiljaista kirjan, ja jäin myös koukkuun. Hyvää vaihtelua, kun Islantilaisiin kirjoihin ei kovin helposti tunnu törmäävän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, islantilaisia kirjoja ei ihan loputtomiin ole, mutta sen lisäksi niitä suomennetaan harmillisen vähän. Haudan hiljaista on hyvä! Mies järvessä oli minusta myös yllättävän hyvä. Vaikka no, aika samanlaisia nämä keskenään ovat :D

      Poista
  4. Dekkareissa on kyllä ihan parasta se, kun loppuratkaisu pääsee yllättämään! :) Mä kuulun niihin "yksi dekkari vuodessa"-ihmisiin, välillä se synkkyys ja kammottavuus uppoaa mutta yleensä ei.

    Blogissani on sinulle palkinto: http://bookishteaparty.blogspot.fi/2016/06/blogger-regognition-award.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep! Kun luin nuorempana Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa, joka nykyään on tosin Eikä yksikään pelastunut, niin se vasta yllättikin! :D

      Minulla ei ole aina mennyt edes se yksi dekkari vuodessa, mutta nyt on todella poikkeuksellista, kun näitä olen ahminut tällaisella vauhdilla!

      Ja kiitos! Yritän vastailla tuohon kun ehdin :)

      Poista
  5. Minä luin aikoinaan ensin Haudan hiljaista ja se oli menoa sen jälkeen. Hyllyssäni näyttäisi olevan seitsemän Arnalduria ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että on muitakin Arnaldurin faneja! Minulla ei ole omana näitä, vaikka kirppareilta olen yrittänyt katsella.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.