torstai 27. lokakuuta 2016

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet



Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet, Blue Moon 2012
Suomentanut: Seija Holopainen
Sivut: 283
Alkuteos: Furðustrandir 2010
Kirjastosta

Kun on koko syyskuun paahtanut vain tämän vuoden uutuusten parissa, on lokakuun alku hyvä hetki huuhdella aivot vähän vanhemmalla ja ah niin aivonystyröitä herättelemättömällä dekkarilla. Kaiken tämän sanon rakkaudesta, sillä joskus kaipaa kirjaa, joka on yhtä tuttu ja turvallinen kuin oma kolo sohvannurkassa. Se tuntuu hyvältä ilman, että asiaa tarvitsisi juurikaan miettiä.

Joka kerta kun kirjoitan Arnaldurin dekkareista, niin muistan mainita kuinka normaalisti en juurikaan lue dekkareita. Se pitää paikkansa, sillä dekkarit eivät vain tahdo olla juttuni. Nyt viime vuosina on kyllä tullut muutama dekkari, joiden lukemista olen jopa harkinnut. Tosin huomatkaa, että harkinta ei ole toistaiseksi johtanut tekoihin. Ehkä sitten joskus.

Arnaldur on poikkeus, islantilainen poikkeus ja islantilaisuus onkin syy siihen, miksi kirja ovat lukuun valikoituneet ja myös lukulistalla pysyneet. Arnaldurin synkät ja lohduttomat dekkarit tuntuvat sopivan minulle, mutta parhaiten juurikin taustalla häämöttävän kiehtovan Islannin vuoksi. 

Menneet ja kadonneet on siitä jännittävä tapaus Arnaldurin tuotannossa, että se kuvaa samaa ajanjaksoa kuin kaksi aiemmin julkaistua dekkaria. Sameissa veissä oli kuvaus Erlendurin työkaverin  Elínborgin näkökulmasta ja Jyrkänteen reunalla Sigurður Ólin näkökulmasta. Kahdessa aiemmassa kirjassa päähenkilö Erlendur loistaa poissaolollaan ja hänen katoamistaan pidetään hieman huolestuttavana. Hänen olisi pitänyt jo palata. Nyt ääneen pääsee jälleen Erlendur paljastaen missä hän on ollut.

Erlendur on lapsena menettänyt pikkuveljensä. Veli katosi lumimyrkyssä eikä häntä koskaan löydetty. Katoaminen jäi täydelliseksi mysteeriksi. Tapaus on vaivannut Erlenduria koko hänen ikänsä. Erlendurin takaraivossa tuntuu olevan jatkuvasti pieni toive, että veljen kohtalo vielä joskus ratkeaisi. Vaikka tiedetään, ettei veli ole enää elossa, niin Erlendur kaipaisi silti jonkinlaisen vahvistuksen. Nyt Erlendur on jälleen synnyinseuduillaan, juuri siellä missä veli katosi, ja hän kuulee muistakin seudulla tapahtuneista oudoista katoamisista. Hän ei voi jättää tarttumatta niihin. Samalla yrittäen päästä selvyyteen veljensä katoamisesta... jälleen kerran.

Menneet ja kadonneet lähti liikkeelle aika hitaasti. Mietin jo, että olinko sittenkin napannut tämän aivan väärään hetkeen. Mutta lopulta kirja kasvoi mielenkiintoiseksi tapaukseksi, jossa oli mukana myös ripaus traagista rakkaustarinaa. Kaikessa karuudessaan, synkkyydessään ja lohduttomuudessaan hieno tarina.

Menneet ja kadonneet ei ole dekkaristin parhaimpia, mutta ei mielestäni huonoinkaan. Tuttua ja turvallista Arnalduria - kuin se sohvannurkka - mutta mukavilla lisämausteilla.

Tämä on jo yhdeksäs miehen dekkari, jonka olen tämän vuoden aikana lukenut ja seuraava osa on haettu kirjastosta. Kirjailija vetää puoleensa, kuin se sohvannurkka. Ja edelleen, rakkaudella.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.