sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Kate Morton: Salaisuuden kantaja



Kate Morton: Salaisuuden kantaja, Bazar 2016
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Sivut: 669
Alkuteos : The Secret Keeper 2012

Edellisessä postauksessa kerroin, etten juurikaan lue hömppää. En ole oikein koskaan - teinivuosia laskematta - kokenut saavani varsinaisista hömppäkirjoista mitään irti. Jos kaipaan aivojen nollausta hömpän parissa, niin turvaudun tv-sarjoihin ja elokuviin. Kuitenkin välillä kaipaan kevyempiä kirjoja. Kirjoja, joita voi lukea ahmimalla liikoja analysoimatta ja jotka ovat sellaisia mukavan turvallisia ja maata mullistamattomia, mutta joissa on sen verran enemmän rankaa, etteivät ne päädy hömppähyllyyn. Toisin sanoen näitä teoksia voisi kai luonnehtia sopivan epämääräisellä käsitteellä lukuromaani.

Kate Morton on ollut jo tovin luottokirjailijani hetkissä, kun niitä kevyempiä lukuromaaneja kaipaan. Ihastuin aikoinaan ikihyviksi Paluu Rivertoniin, vaikka en uskalla edes arvailla, mitä mieltä olisin siitä nyt. Hylätty puutarha ei noussut suosikikseni, mutta näin jälkikäteen ajatellen se saattaisi olla Mortonin teoksista se, jonka lukisin herkimmin uusiksi. Kaukaiset hetket taas osui niin täydelliseen saumaan, että olen rankannut sen Paluu Rivertonin jälkeen heti toiseksi parhaimmaksi. Kaikista olen pitänyt ja Mortonin tyyli on tuntunut miellyttävältä.

Vaan kuinka kävi Salaisuuden kantajan kanssa?

Salaisuuden kantaja alkaa hetkestä, kun nuori Laurel päätyy todistamaan käsittämätöntä rikosta. Kuva särkyy ja nähty jää vaivaamaan Laurelia, vaikka muut taputtelevat sen nopeasti unohduksiin. Vuosikymmenten jälkeen, kun Laurelin äiti ja mysteerin kannalta avainasemassa oleva Dorothy täyttää 90, alkaa olla viimeiset hetket saada kysymyksiin vastauksia. Miksi äiti tappoi miehen heidän kotitalonsa pihaan?

Tarina kulkee useammassa aikatasossa aina 1930-luvulta 2000-luvulle. Ollaan Dorothyn menneisyydessä, pienet hetket Laurelin nuoruudessa ja sitten nykyhetkessä, jossa Laurel yrittää ymmärtää historiaansa, äitinsä historiaa ja koko perheen historiaa. Ja melkoinen historia se onkin.

Kirjan juju on kuitenkin muualla. Nimittäin kirjaa lukiessa ymmärtää, ettei kaikki ole kohdallaan. Vaikka salaisuutta avataan sivu kerrallaan ja vastauksia alkaa tipahdella, jokin hiertää kipeästi. Mikä on se ratkaiseva tekijä, joka tekee kokonaisuudesta eheän? Jännittää saa kirjan viimeisille sivuille asti.

Kirjoitin heti kirjan luettuani: "Salaisuuden kantaja on hyvä tarina, mutta ei hyvä kirja.

Tarinan idea ja ydin on hyvä, ja loppu onnistui yllättämään (pari juttua arvasin, onneksi en kuitenkaan suurta kokonaisuutta), mutta toteutus ei täysin toiminut. Tuskailin ensimmäiset 200 sivua ja jos teos ei olisi ollut Mortonin, olisi se jäänyt kesken. 200 sivua lämmittelyyn tai ihmettelyyn on aivan liikaa, vaikka kirja sen jälkeen nappaisikin mukaansa. Kirjasta olisi voinut kevyesit napsaista sata sivua pois, tarina olisi silti säilynyt ja luettavuus parantunut. Eikä kyse ole siitä, ettenkö pitäisi runsaudesta ja jännityksen pitkittämisestä, mutta tässä se ei vain toiminut kuten muissa Mortonin kirjoissa.

Kirjan alussa oli paljon sellaista, mikä ei itseäni kiinnostanut. Ne Lontoon pommitukset (joista kerroin jo täällä saaneeni tarpeekseni), aivan typeryyksiin asti haihatteleva tyttö, joka ei miellyttänyt eikä edes kiinnostanut, ja lisäksi jotenkin ontuva psykologinen näkökulma. Jotenkin tuntui, että vähän kaikesta puuttui se jokin, joka olisi saanut kirjan loistamaan. Kirjan loppu teki kokonaisuudesta kuitenkin ihan miellyttävän. Kliseiltä ei tietenkään vältytä, mutta sitä en edes odottanut.

Ostin Mortonin kirjan heti sen ilmestyttyä omakseni, koska olin varma, että pitäisin kirjasta ainakin jonkin verran (ja koska ärsyttää vieläkin, että kokoelmastani puuttuu Hylätty puutarha kovakantisena) ja luinkin kirjan jo lokakuussa. Ja nyt täytyy myöntää, että äskeistä juonikuvausta varten jouduin tarkistamaan yksityiskohtia muista blogeista, sillä en enää muistanut (!) kaikkea ja kirja on lainassa ystävällä. Kovin mieleenpainuvaksi kirjaa en kutsuisi.

Salaisuuden kantaja ei ollut itselleni aiempien Mortonien veroinen, mutta sen lukeminen ei onneksi harmita. Aion jatkossakin mahdollisesti suomennettavat Mortonit lukea, vaikka tämä valjuksi jäi. Tosin yksi hyvä ystäväni oli tämän uusimman juuri lukenut ja kovasti pitänyt, eli toiselle iskee ja toiselle ei, kuten asia kirjojen kanssa aina on.


Muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Kasoittain kirjoja, Kirja vieköön!, Kirjojen keskellä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Nti Kirjastotäti, Sonjan lukuhetket, Ullan luetut kirjat



10 kommenttia:

  1. Onpa hyvin sanottu tuo: hyvä tarina, muttei hyvä kirja. Se on ihan totta! Minusta tämä oli aika huono kirja, ikävä kyllä, mutta tämä olisi voinut olla hyvä omassa lajissaan: viihdyttävänä lukuromaanina. Vaikken minäkään lue sellaisia kovin usein, joskus sellainen tulee tarpeeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No minua ihan ärsytti, että tavallaan todella hyvä idea ja juoni oli haaskattu näin keskinkertaiseen kirjaan. Vaikka Morton ei mikään huippukirjailija olekaan, minä olen pitänyt häntä hyvänä viihteen kirjoittajan, vaan nyt petyin.

      Minulle menee joskus viihdyttävät lukuromaanit, mutta hömppä todella harvoin. Vaikka tässä juuri mietiskelin, että missä sekin raja sitten menee ;)

      Poista
    2. Minäkin mietin noita rajoja: mun mielestä Morton on hömpintä mitä luen. :)

      T. Lumiompun Katja töistä

      Poista
    3. Sama täällä. Tai no, nyt luin sen Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää, mutta se ei ollut makuuni, se meni niin hömpäksi. Mortonit siis saattavat itselläkin olla se hömpin, jota vielä siedän ja viitsin lukea. Mutta nekin toki vain oikeassa hetkessä, juuri sen kevyen kirjan kaipuussa.

      Poista
  2. Hieno kuva!

    En ole nyt Mortonin kahta viimeisintä kirjaa lukenut, sillä Hylätty Puutarhakaan ei lopulta jäänyt hirveästi mieleen. On vähän tunne etten oikein taida jaksaa näitä paksukaisia lukea... Varsinkin, kun hieman ristiriitaisia arvioita niistä tullut. Paluu Rivertoniin -kirjasta muistan pitäneeni :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      No, et paljon menetä, vaikka lukematta jättäisit. Minulle nämä uppoavat kun on sellainen kevyen kirjan ahmimishalu, mutta ei oikein muuten. Ja tosiaan, tätäkin olisi saanut karsia :D

      Poista
  3. Samoilla linjoilla mennään, hömppä ei oikein iske. Välillä olen yrittänyt esim. Himoshoppaajien kanssa, mutta ei herran jestas jaksa sitä hössöttämistä ja hösäämistä, mikä yleensä liittyy päähenkilöön:D Morton on jo sellainen tuttu ja turvallinen, jonka tarinoista pitää vaikkei niistä oikeastaan edes innostuisi niin kovasti. Silti lukukokemus jää plussalle, vaikka kritisoitavaa aina löytyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin joskus Himoshoppaajista sen jonku kummituskirjan? Tai siis samalta tekijältä, ja jooh.... se oli kokemus lajissaan :D Luin sen lukupiiriin, muuten en tod. olisi edes kokeillut.

      Tuo on totta, että Mortonin teokset jäävät usein kuitenkin positiivisiksi lukukokemuksiksi, vaikka kirjat eivät mitään maailman suurinta kirjallisuutta olekaan.

      Poista
  4. Minäkin allekirjoitan näkemyksesi, että ko. kirja on hyvä tarinana, mutta toteutus nyt kyllä ontui. Tämän kirjan lukemista voisi verrata vaikka yli neljäntuhannen palan palapelin rakentamiseen. Alku on aina helppo ja nappaa, kun tasasivuiset palaset saadaan omille paikoilleen, mutta sitten voi puuduttaa. Ennen kuin alkaa kuvio hahmottua ja palaset löytävät omille paikoilleen, jolloin saatu kuvio voi yllättää tekijänsä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä vertaus! Harmi, ettei Morton tällä kertaa onnistunut niin hyvin kuin aiempien suomennettujen kanssa.

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössäni roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.