Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Gummerus 2018

Sivut 304

Arvostelukappale

Kyllä, myönnän, se olin minä, jonka mielestä tämä kirja on 300 sivua pelkkää ulinaa.

Ei kovin kauniita sanoja. Enkä voi puolustautua, kirjoitin nuo sanat - ja tarkoitin sitä. Toiset ovat kutsuneet kirjaa aikalaiskuvaukseksi, sukupolvikokemukseksi, sipsikirjaksi ja hyväksi viihteeksi. Moni on pitänyt kirjasta. Minä en.

Kirja on herättänyt paljon keskustelua, johon itse tulin vedetyksi mukaan lähes huomaamattani. Goodreadsin syövereistä oli kaivettu esiin, ja lainattu, minun erittäin epäimartelevaa laudahdustani kirjasta. Sain useammalta henkilöltä viestejä tähän liittyen. Mainitsin tästä henkilökohtaisessa somessani ja sielläkin heräsi keskustelu. Olen puhunut kirjasta useiden eri ihmisten kanssa useissa eri tilanteissa.

Nyt olen tässä, jotta voisin kertoa hieman pidemmin miksi en pitänyt kirjasta. Myönnän, että jonkinlainen tarve selitellä on. Mielipiteeni kirjasta ei kuitenkaan ole muuttunut.

"Siis tää kirjahan on kuin sulle kirjoitettu!" sanoi ystäväni luettuaan kirjan takakannen. Niin luulisi. Olenhan minäkin melkein kolmekymppinen, kaupungin keskustassa asuva sipsiaddikti. Elän sitä etuoikeutetun nykykolmekymppisen elämää, jossa päivän suurin murhe saattaa olla se, kun kaupasta on lempisipsit loppu. Lukuisista lähikaupoistani käyn siinä, jossa myydään mielestäni prasta kivennäisvettä. Arkisen elämäni ongelmat tuskin aukeavat muille, kuin samassa tilanteessa oleville, tämän hetken kolmekymppisille kaupunkilaisille.

Siinä missä sipsit tai oikean dippijauheen löytäminen saattaa joskus olla tärkeässä roolissa päivittäisessä elämässä, niin se ei ole silti aihe, josta haluaisin lukea kirjasta. Se ei oikeasti ole kovin kiinnostavaa. Kirjan aiheet pyörivät pitkälti samankaltaisten arkisten asioiden ympärillä, enkä löytänyt niiden joukosta tai ympäriltä sitä kipinää, jota kirjalta kaipaan.

Puuduin päähenkilön jatkuvaan valittamiseen ja oman elämän vastuun pakoilemiseen. En ymmärrä miten kukaan voi lentää New Yorkiin lainarahoilla ja löytää siitä sen jälkeen jotain valittamista. Olisiko tullut aika nostaa pää puskasta? Voisiko ymmärtää oman etuoikeutetun asemansa ja edes yrittää, vaikka vain kolmen sekunnin ajan, tajuta, että ehkä siinä omassa elämässä on kuitenkin jotain hyvää?

Päähenkilö ärsytti, mutta ei tarpeeksi. Joskus kirjoista saa paljon irti, kun niissä on oikein ärsyttävä hahmo. Se tuo oman mausteensa lukemiseen. Nyt päähenkilö ärsytti lähinnä tylsisyttävällä tavalla. En saanut kiinni hänen ongelmistaan tai siitä näkövinkkelistä, jolla hän maailmaa katseli. Tunnistan ja tunnustan kyllä sen Spleenishmäisen, apaattisen maiseman, jota tämäkin kirja kuvaa. Ymmärrän sen, elän sen keskellä, mutta silti se ei ole osa omaa sielunmaisemaani. Löydän asioille merkityksiä, en halua jäädä tuleen makaamaan ja innostun suhteettoman paljon elämän pienistä asioista. Minulla ei ole melkein koskaan tylsää. Ristiriita oman itseni ja kirjan päähenkilön välillä oli turhauttavan suuri.

Luin lehtijutun (täältä), jossa Savonlahti kysyy: Eikö ihminen saa olla epätäydellinen? Saa, ja saa olla luuseri. En tosin ajattele, että kukaan olemassa oleva ja päivästä toiseen elossa sinnittelevä olisi luuseri. En myöskään ajattele, että olisi luuseri, vaikka ei jaksaisikaan sinnitellä. Tässä kirjassa se ei kuitenkaan riittänyt. Tai ehkä ongelma onkin koko asetelmassa. En ajattele ihmisiä luusereina, enkä nähnyt päähenkilöäkään luuserina, enemminkin ihmisenä, joka tuntui kulkevan silmät kiinni, tarttumatta siihen, mitä hänellä jo oli. En tajunnut häntä, enkä hänen hätäänsä.

Yritin ja halusin löytää kirjasta sen jonkin jutun, nokkeluuden, hauskuuden tai vakavammat sävyt - ehkä masennuskertomus? Mutta en löytänyt. Oli sipsit ja loputon valitus. En kokenut saavani kirjasta mitään irti. Tarina tuntui pointittomalta, en löytänyt syvällisempää sanomaa, en minkäänlaista oivallusta. Odotin ja odotin, että jotain tapahtuisi, mutta mitään ei tapahtunut. En ymmärtänyt mitä kirjalla haluttiin sanoa, ja se oli ehdottomasti suurin ongelmani kirjan kanssa. En vain tajunnut.

Olen seurannut Savonlahtea somessa ja pidän hänen jutuistaan. Olen lukenut hänestä monta kiinnostavaa haastattelua ja allekirjoitan paljon hänen ajatuksiaan. Minäkään en pidä tästä yhteiskunnasta, jossa kaikkien pitäisi sujahtaa samaan muottiin. En pidä siitä, että työttömyyttä pitää selitellä, ja kiireistä ihmistä pidetään jotenkin parempana tai kiinnostavampana. Itsekin pienituloisena (aiemmin vielä pienituloisempana) tiedän sen syyllisyyden, joka siihen liittyy, kun vähistä varoistaan ostaa itselleen jotain ei-täysin-välttämätöntä. Tai kun edes haluaa joskus itselleen jotain sellaista.

Haluan lukea ja puhua näistä asioista. Mutta tämä kirja ei välittänyt minulle sitä samaa ajatusta, kuin mitä Savonlahti mielestäni muuten välittää. Savonlahden jutut kiinnostavat, mutta tämän kirjan lukeminen oli tylsä projekti, jonka melkein jätin kesken. Jaksoin sinnitellä loppuun, koska en voinut uskoa, että kirja olisi oikeasti 300 sivua pelkkää tätä. Ihmisen ei tarvitse olla sen enempää kuin on, elämän ei tarvitse olla sen enempää kuin on, mutta kirjan tarvitsee. Ainakin ollakseen minun mielestäni kiinnostava. 

Tämä on vain ja ainoastaan minun lukukokemukseni ja mielipiteeni. Moni on pitänyt kirjasta paljon, samaistunut, löytänyt lohtua ja vaikuttunut. Eikös se niin ole, että vaikuttavimmat kirjat jakavat mielipiteitä?

Syksy

Syksy tuntuu täydellisen tavalliselta. Hieman liian kiireiseltä makuuni, vaikka sekin on aika tavallista, sillä jostain syystä syysviikot tuntuvat aina olevan aika täysiä, täynnä uutta. Ilma on ollut juuri sopivan viileä, ruska upea ja synkkiä sadepäiviä riittävästi. Illat pimenevätkin jälleen liian nopeasti. On niin syksy, kuin syksy voi olla.

Yksi asia vain on tänä syksynä toisin.Valmistuin koulusta! Huh. Unohdan sen välillä, kun joku kysyy kuulumisia. Jaarittelen vain töistä ja miten tavallista kaikki on, kunnes yhtäkkiä muistan hihkaista, että: "Ai niin, mä muuten valmistuin!". Siitä on alle kuukausi, eikä se vieläkään tunnu ihan todelliselta. Oikeastaan viimeiseen pariin vuoteen mikään ei ole oikein tuntunut todelliselta, mitä töihin ja opiskeluun tulee. Ehkä siksi, että kaikki on mennyt - kaikesta stressistä huolimatta - lopulta paremmin kuin hyvin. Ehkä voisin järjestää juhlat sen kaiken kunniaksi.

Ajattelin, että kun koulu loppuu, niin aikaa on taas vaikka mihin. Töiden jälkeen ei tarvitse enää tulla kotiin kirjoittamaan opparia, vaan vapaa-aikaa on ja sillä voi tehdä mitä vain. Olen tehnytkin kaikenlaista, mutta enimmäkseen toipunut ja haahuillut. Sekin vaatii aikansa. Viimeiset hetket opparin parissa olivat aika kuluttavia, kun deadline lähestyi, kihisin stressistä. Viimeisinä vuorokausina istuin vielä yhden aikaan yöllä kirjoittamassa, vaikka seuraavana aamuna oli työpäivä. Se tuntui silloin tärkeältä, mutta ei se varmaan ollut. En suosittele.

Haahuillut olen, koska no, se varmaan on osa koko prosessia. Tai no, osa elämää. Sitä vain miettii, että mitä seuraavaksi, mihin suuntaan lähtee ja sitten ei oikein näköjään osaa tarttua mihinkään. Ehkä siksi tartun vähän kaikkeen. Riehaantuneena mahdollisuuksista! Ehkä ihan hyvä, että päivistä suurin osa täyttyy töistä. Pitää jalat maassa.

Blogin suhteen en tiedä mitä tekisin.Olen julkaissut tekstini viimeksi elokuun alussa. Bloggausintoa tavallaan on. Olen kirjoitellut tekstejä, mutta jättänyt ne roikkumaan luonnoksiin. En jotenkin haluaisi luopua tästä, koska tiedän, miten paljon tämä on tukenut ja vienyt lukuharrastustani eteenpäin. Silti blogi on harvoin mielessäni. En tiedä miksi. Onko aika vain ajanut tämän ohi? Onko motivaatio kadonnut ja kirjojen lukeminen ilman niiden jakamista sittenkin parempaa? En tiedä. Mietin näitä juttuja, koska vastauksia ei vielä ole.

Ehkä pitää malttaa antaa ajan näyttää mihin suuntaan mennään. Malttaa odottaa, että elämänmuutoksiin liittyvät kuohunnat tyyntyvät, ja ajatukset taas kulkevat. Malttaa odottaa, että tämä kurkkukipu on ohi ja kuume laskenut. Jep, syksyn eka kunnon tauti on päällä. Siksi kai tännekin kirjoitan. Kun on maannut puolitoista vuorokautta television edessä, alkaa blogikin kummasti houkutella. Ehkä pitäisi kuitenkin keksiä joku muukin tapa saada itsensä blogin pariin, kuin sairastuminen. Ellen sitten aio sairastella rutkasti lähitulevaisuudessa. Toivottavasti en.

Nauttikaa syksystä. Toivottavasti se on ihana!

Helteisen heinäkuun luetut ja ostetut kirjat

Heinäkuu vaihtui elokuuksi varkain. Kuumat, helteiset päivät ovat sulautuneet yhdeksi kuumaksi kesäksi. Joka päivä on ollut töitä ja uimista, tai vapaata ja uimista. Kalenteria on katsottu vain töissä, sielläkin harvakseltaan. Muistan silti, että elokuun ensimmäisenä iltana olin meressä kello kymmenen ja vesi oli niin lämmintä, etten tainnut heinäkuussa päästää edes suihkussa niin lämmintä vettä. Viime aikoina en ole muusta puhunut, kuin säästä ja meriveden lämpötilasta.

Nyt istun asuntoni lattialla ja nautin siitä, että ikkunasta virtaa viileää, melkein kylmää ilmaa. Voi hetkeksi pysähtyä, jäädä kotiin, kun ei tarvitse paeta tukahduttavaa asuntoa. Vaikka kesä on aina ihana, on syksy silti vuodenaikani. Niin on ollut aina. 

Heinäkuusta tuntuu jääneen mieleen vain helle, uiminen ja työt, jotka jatkuivat pitkän loman jälkeen. Kaikkea muutakin oli. Oli mökkiyö ystävän kanssa, Ruisrock kymmenen vuoden tauon jälkeen, erään ystävän näkemistä pitkästä aikaa, Pomponrahka, Jalkapallon MM-kisojen loppuottelun katsominen kuumassa baarissa, ja kaksi keikkaa. Varmasti muutakin, sellaista, jota en ole kirjoittanut kalenteriin ja jota en saa mieleeni nyt. Heinäkuu oli hyvä.

Kesäkuussa iskenyt lukujumi tahtoi vain vaivata heinäkuussakin, mutta sain silti hieman enemmän luettua. Maria Veitolan kirjan luin lähes kokonaan maatessani mökin pihalla. Pitkään kesken ollut Morriganin koetukset sain loppuun, kun jälleen yksi työkaveri kehui kirjaa ja onnistui ujuttamaan keskusteluun koukun ("Halusin vain tietää, että mikä tässä tytössä nyt on niin erikoista?"). Se sai minut kaivamaan kirjan lainapinoni pohjalta ja ravistelemaan siitä pölyt. Mattilan Järistyksiä oli niin upea, että luin sitä yöunien kustannuksella. Synkät vedet -sarjan toisen osan miljöö oli koukuttava. Itämeren saaristo - se riitti kantamaan koko kirjan läpi, vaikka tarina tahtoi hieman ontua.

H E I N Ä K U U N  L U E T U T

Maria Veitola: Veitola. Wsoy 2018.

Jessica Townsend: Morriganin koetukset (Nevermoor #1). Otava 2018.

Riina Mattila: Järistyksiä. Wsoy 2018.

Camilla ja Viveca Sten: Sumussa (Synkät vedet #2).  Otava 2018. 

Kaikki kirjat oli lainattu kirjastosta.

H E I N Ä K U U N   O S T E T U T

Emily Bronte: Humiseva harju (vanhan pokkarin tilalle nätimpi painos)

Elisabeth Harrower: Tietyissä piireissä (luettu, ostin omaksi)

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (luettu, ostin omaksi)

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Siri Pettersen: Mahti (omistan trilogian 2. ja 3. osan, 1. puuttuu, yhtäkään en ole lukenut)

George Saunders: Sotapuiston perikato

Heinäkuun kirja-alet yllättivät, sillä en ole aikoihin tehnyt alelöytöjä. Akateemisessa kuitenkin kertyi helposti pino, kun kirjojen hinnat olivat 2 tai 5 euroa. Muistaakseni ostokseni maksoivat yhteensä 21 euroa. Vaikka välillä kyseenalaistan tarvettani omistaa kirjoja, tai ostaa kirjoja, jotka olen jo lukenut, niin silti niitä kertyy hyllyihin. Kun asunnossani katselee ympärilleen, näkee lähinnä kirjat, kahvinkeittimen ja sängyn. Voisi sitä tietenkin turhempiakin juttuja ostella, mutta onneksi en. Kirjojen ostamistakin olen vähentänyt radikaalisti, enkä vain siksi, ettei 25 neliötä oikein tahdo antaa periksi enää neljännelle kirjahyllylle.

Elokuu on jo menossa hurjaa vauhtia eteenpäin. Tässä kuussa haluaisin käydä uimassa vielä kerran tai kaksi, mennä maalle isäni luokse, tehdä pyöräretkiä ja ulkoilla, käydä kahvilla ystävien kanssa, viettää syntymäpäivääni, lukea kirjoja, laittaa opparin viimeinenkin pilkku oikeaan kohtaan ja olla kotona. Olla kotona niin, että olisi aikaa kirjoittaa tänne ja päästä taas kartalle siitä, miltä Netflixin tarjonta näyttää tällä hetkellä.

Ihanaa elokuuta!

Kesä, jolloin lähdin useammin kuin jäin

Kesä on tuntunut pitkältä, kuumalta ja ihanalta. Salaa mietin syksyä. Vahingossa ostin uuden takin syksyksi, kuin se alkaisi jo ensi viikolla, vaikka on vasta heinäkuu. Sisäinen kalenterini on mennyt nurin, olenhan nauttinut kesästä ja lomasta toukokuusta lähtien. Kun loma alkoi, sanoin kirjoittavani opparini ja eläväni parhaimman kesän ikinä. Olen tehnyt kummatkin. Oppari on viimeistä silausta vailla valmis. Kesä on ollut mielettömän upea.

Kesä, jolloin lähdin useammin kuin jäin. Kuin olisin elänyt kaksi kesää yhden sijasta.

Lähdin uimaan toukokuussa, vaikka ajattelin, että sellaiseen ei kyllä ikinä kykenisi. Järvessä vesi oli lämmintä. Lähdin uimaan kesäkuussa ja heinäkuussakin. Vielä heinäkuussakin merivesi on tuntunut hyiseltä.

Lähdin viikoksi maaseudulle. Päädyin pystyttämään rakenteita isäni puuliiteriin. Puin naularepun päälle, kannoin ja kannattelin lautoja, naulasin ja kiipesin muutaman metrin korkeuteen, kunnes kattopalkeet olivat paikallaan. Oli hauskaa, mutta aika loppui kesken, koska täytyi lähteä.

Lähdin Ahvenanmaalle neljäksi päiväksi. En ollut aiemmin käynyt. Pyöräilin laivaan autojen seassa ja pian pyöräilin ympäri Ahvenanmaata. Lähdin polkemaan 46 kilometrin matkaa, pyöräilin 50 kilometriä, koska aina täytyy ajaa harhaan. Ahvenanmaa oli ihana. Suosikkini Nåtön luonnonsuojelualue. Ehdin nähdä ja tehdä paljon. Matka oli minun ja ystäväni ensimmäinen yhteinen.

Lähdin Ruissalon kasvitieteellisen puutarhaan perheeni kanssa, kun isä saapui pariksi päiväksi Turkuun. Olin siellä ensimmäistä kertaa. En tiedä, miksen ole käynyt aiemmin!

Lähdin viikonlopuksi Helsinkiin ja Helsinki Prideen, jossa en ole aiemmin ollut. Helsingissä kierrettiin sisaren kanssa muutamat näyttelyt, lempikahvilat ja  ruokapaikat, kirpparit ja pari vaatekauppaa. Oltiin mukana Suomen historian suurimmassa mielenosoituksessa, 100 000 ihmisen kulkuueessa. Oltiin yötä tuttavan luona, ensimmäistä kertaa. Sitten lähdettiin takaisin kotiin, Turkuun.

Lähdin ystävän kanssa kahville Qwenseliin, ensimmäistä kertaa sielläkin. Sitten lähdin sinne toisen ystävän kanssa. Kolmannen ystävän kanssa lähdin lounaalle ja kahville, mutta muualle. No, koskapa en olisi lähtenyt jonkun kanssa kahville?

Lähdin ystävän kanssa mökille vain parin tunnin varoajalla, oltiin yksi yö. Isuttiin saunassa, grillattiin, uitiin jäätävän kylmässä meressä useamman kerran ja luettiin kirjoja. Oli ihanaa.

Seuraavana päivänä lähdin Ruisrockiin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Tarina menee niin, että oli kevät ja sisareni valitti, ettei hänellä ole seuraa festareille. Huokaisin no-kai-mä-ehkä-voisin-tulla-seuraksi ja puoli minuuttia myöhemmin sisareni huudahti ostaneensa meille liput. Oli siis mentävä. Onneksi mentiin. Ihmismassasta, vessajonoista ja toivottomalta tuntuneesta kotimatkasta huolimatta oli hauskaa.

Lähdin pyöräretkille useina iltoina. Näköalapaikalle iltakahvit mukana, meren rannalle limupullo repussa. Välillä piipahdin, välillä olin pitkään. Välillä yksin, välillä seurassa. Lähdin kävelylle, tai istumaan jokirantaan. Lähdin puistoon, aamukahvin, kirjan tai ystävän kanssa.

Lähdin elokuviin seurassa (A Moment in the Reeds) ja ensimmäistä kertaa ikinä yksin (Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville).

Lähdin luontopolulle. Lähdin seuraksi mattopyykille. Lähdin baariin. Lähdin lähikauppaan kaatosateessa. Lähdin ja lähdin ja lähdin.

Olen lähtenyt kun on pyydetty. Olen lähtenyt yksin. Olen lähtenyt, vaikka ensin olin ajatellut jäädä kotiin.

Olen myös jäänyt. Jäänyt kirjoittamaan opparia, jotta saan sen valmiiksi ja jäänyt lepäämään, jotta jaksan taas lähteä. Mutta harvassa ovat päivät, jolloin en ole lähtenyt.

Kertaakaan en ole vielä katunut, että lähdin ja tein ja koin ja näin. Ja monta juttua tein ensimmäistä kertaa ikinä. Se on ollut jännittävää ja hauskaa.

Tämä kesä on opettanut, että joskus paras loma on se, jolloin on enemmän menossa kuin levossa. Vaikka lomalla pitää ehdottomasti levätä ja palautua, niin joskus se tapahtuu parhaiten, kun lähtee, menee, tekee ja kokee. En muista koska olisin viimeksi pyyhkinyt yhtä tehokkaasti kaikki työ- ja opiskeluasiat mielestäni, kuin tämän kesän aikana. Samalla tämä on se kesä, kun kirjoitin opparini valmiiksi.

Huomenna alkaa työt. Tällaisen loman jälkeen ei harmita yhtään. Ehkä töiden ohessa voi nauttia enemmän siitä hitaammasta kesästä, jolloin istutaan puistossa kirja kädessä. Käydään jokirannassa syömässä sushia ja toteamassa, että se on aina vähän hasardia. Tehdään iltalenkki uimarantaan. Ehkä täytyy punoa juoni tai kaksi myös tulevia vapaita päiviä varten.

Nyt tuntuu myös hyvältä palata jälleen blogin pariin ja muutaman kirjallisen jutun olen kirjoitellut luonnoksiin. Julkaisen ne pian.

Ihanaa heinäkuuta kaikille!

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin, Wsoy 2017

Kuvittanut: Tove Jansson

Suomentanut: Kersti Juva 

Alkuteos: The Hobbit or There and Back Again 1937

Omasta hyllystä 

Pitkähkö oli matkani Hobitin kanssa, tarkalleen 18 päivän reissu, mutta niin vain tuli kuljettua Sinne ja takaisin, välillä verkkaammin ja koukeroisemmin, mutta pääasiassa tasaista tahtia.

Pidän kirjan lukemista jonkinlaisena saavutuksena ja merkkipaaluna, sillä aiemmin Hobitti, Taru Sormusten herrasta tai muu Tolkienin tuotanto ei ole voinut vähempää kiinnostaa. Olen kyllä sinnikkäästi yrittänyt katsoa muutaman kerran Taru Sormusten herrasta -elokuvia, mutta joko olen nukahtanut, tai mielenkiintoni on nukahtanut, sillä elokuvista muistan vain juoksevat puut (tarkistin ystävältä, että onhan niissä varmasti juoksevia puita). Teininä yritin lukea Hobittia serkun vinkistä, mutta silloin luovutin muutaman sivun jälkeen. Nyt, reilu kymmenen vuotta myöhemmin, ei luovuttamisesta ollut tietoakaan, vaan kirja tuli luettua kannesta kanteen. Hurraa!

Havahduin Hobittiin, kun pohdin lastenkirjaklassikoita, jotka olisi mielestäni syytä lukea. Kuinka ollakaan samaan aikaan Hobitista julkaistiin 80-vuotispainos, jossa oli sekä jo aiemmin ihailemani Tove Janssonin kuvitus sekä kansi, jonka Jansson alunperin suunnitteli Hobittiin. Kustantamo ei tuolloin uskonut sen vetoavan lapsiin, joten Jansson kuvitti varmaan monelle tutuksi tulleen kannen, jossa on Bilbo. Joka tapauksessa alkuperäinen kansi lohikäärmeellä vetosi minuun sen verran, että tilasin kirjan omakseni.

Olen todennut, että kun innostun jostain, se hetki kannattaa käyttää hyväkseen. Eli kun Hobitti hyllyyni saapui ja se alkoi mieltäni kutkuttaa (mitä en olisi siis koskaan ikinä uskonut tapahtuvan), niin tartuin kirjaan ja luin sen. Parasta koko jutussa: pidin lukemastani.

Hobitti on hyvä satukirja. Se on hyvä omassa lajissaan fantasiakirjana ja seikkailutarinana. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran reilu 80 vuotta sitten, mutta tarina on iätön. Se on kestänyt jo vuosikymmeniä ja kestää varmasti tuleviakin vuosia. Uskon ja toivon ihmisten löytävän Hobitin ja lukevan sen juuri sellaisena klassikkona, kuin mitä se on.

Se on tarina ihanan mukavuudenhaluisesta, vähän laiskasta, paljon ruoasta ja levosta pitävästä Hobitista, Bilbosta, jonka velho Gandalf tempaisee mukaan seikkailuun. Hänet esitellään ammattivorona, aarteenmetsästäjänä kolmelletoista kääpiölle, jotka hieman epäillen suhtautuvat voroon. Bilbo itse lähinnä tutisee kauhusta, vaikka suurimman osan ajasta onkin hieman pihalla siitä, mitä nyt oikeastaan tapahtuu. Tällä poppoolla ja näillä eväillä lähdetään kohti Smaugin, lohikäärmeen, varastamia ja vartioimia aarteita - ja toivotaan parasta.

Tarina on hyvin kaavamaisen juonirakenteen varaan rakennettu seikkailukertomus, jossa toistuu samat jutut, mikä voi vähän välillä kyllästyttää, mutta joka toisaalta toimii. On matka, jonka varrella on monenlaisia kiperiä tilanteita ja vaaroja, mutta niistä selvitään, jotta voidaan kohdata uusia vaaroja päämäärän ja suuren vaaran häämöttäessä vielä edessä. Tarinasta löytyy toimintaa, oveluutta, synkkyyttä ja paljon huumoria. Kertoja on lähes kaikkitietävä, mutta toteaa välillä, ettei tiedäkään jotain. Kertojan ääni on vahva, etenkin kun lukijaa puhutellaan suoraan. 

Kaikista eniten kuitenkin pidin kirjan luontokuvauksesta, joka on mieletön. Esimerkiksi Synkmetsän kuvaus on iholle hiipivän karmiva ja vaikuttava. Niin monta päivää viellä pimeässä metsässä kuljettiin, viruttiin... Näen vieläkin ne mustat puunrungot lähes yhtä mustaa taustaa vasten. Ja sinne tänne nukahtelevat kääpiöt.

Olen yllättynyt miten paljon lopulta pidin Hobitista. Ei siitä lempikirjani tullut, enkä voi sanoa, etteikö sen kanssa olisi takkuiltukin. Välillä oli tosi vaikea jaksaa pitää kiinnostusta yllä, luin sivuja uudelleen ja silti vaati ponnisteluja pysyä mukana matkassa. Tällaiset kääpiöiden, hiisien ja lohikäärmeiden täyteiset seikkailutarinat kun eivät ihan omin juttuni tosiaan ole.

Arvostan kuitenkin kirjaa, eikä lukukokemus ollut huono. Hobitti on hyvä ja kyllä vain Bilbo Reppuli jonnekin sydämeeni taisi jäädä asustelemaan, ja sydämeni taas saattoi jäädä asustelemaan Hobittilaan.

♥♥♥♥