J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin, Wsoy 2017

Kuvittanut: Tove Jansson

Suomentanut: Kersti Juva 

Alkuteos: The Hobbit or There and Back Again 1937

Omasta hyllystä 

Pitkähkö oli matkani Hobitin kanssa, tarkalleen 18 päivän reissu, mutta niin vain tuli kuljettua Sinne ja takaisin, välillä verkkaammin ja koukeroisemmin, mutta pääasiassa tasaista tahtia.

Pidän kirjan lukemista jonkinlaisena saavutuksena ja merkkipaaluna, sillä aiemmin Hobitti, Taru Sormusten herrasta tai muu Tolkienin tuotanto ei ole voinut vähempää kiinnostaa. Olen kyllä sinnikkäästi yrittänyt katsoa muutaman kerran Taru Sormusten herrasta -elokuvia, mutta joko olen nukahtanut, tai mielenkiintoni on nukahtanut, sillä elokuvista muistan vain juoksevat puut (tarkistin ystävältä, että onhan niissä varmasti juoksevia puita). Teininä yritin lukea Hobittia serkun vinkistä, mutta silloin luovutin muutaman sivun jälkeen. Nyt, reilu kymmenen vuotta myöhemmin, ei luovuttamisesta ollut tietoakaan, vaan kirja tuli luettua kannesta kanteen. Hurraa!

Havahduin Hobittiin, kun pohdin lastenkirjaklassikoita, jotka olisi mielestäni syytä lukea. Kuinka ollakaan samaan aikaan Hobitista julkaistiin 80-vuotispainos, jossa oli sekä jo aiemmin ihailemani Tove Janssonin kuvitus sekä kansi, jonka Jansson alunperin suunnitteli Hobittiin. Kustantamo ei tuolloin uskonut sen vetoavan lapsiin, joten Jansson kuvitti varmaan monelle tutuksi tulleen kannen, jossa on Bilbo. Joka tapauksessa alkuperäinen kansi lohikäärmeellä vetosi minuun sen verran, että tilasin kirjan omakseni.

Olen todennut, että kun innostun jostain, se hetki kannattaa käyttää hyväkseen. Eli kun Hobitti hyllyyni saapui ja se alkoi mieltäni kutkuttaa (mitä en olisi siis koskaan ikinä uskonut tapahtuvan), niin tartuin kirjaan ja luin sen. Parasta koko jutussa: pidin lukemastani.

Hobitti on hyvä satukirja. Se on hyvä omassa lajissaan fantasiakirjana ja seikkailutarinana. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran reilu 80 vuotta sitten, mutta tarina on iätön. Se on kestänyt jo vuosikymmeniä ja kestää varmasti tuleviakin vuosia. Uskon ja toivon ihmisten löytävän Hobitin ja lukevan sen juuri sellaisena klassikkona, kuin mitä se on.

Se on tarina ihanan mukavuudenhaluisesta, vähän laiskasta, paljon ruoasta ja levosta pitävästä Hobitista, Bilbosta, jonka velho Gandalf tempaisee mukaan seikkailuun. Hänet esitellään ammattivorona, aarteenmetsästäjänä kolmelletoista kääpiölle, jotka hieman epäillen suhtautuvat voroon. Bilbo itse lähinnä tutisee kauhusta, vaikka suurimman osan ajasta onkin hieman pihalla siitä, mitä nyt oikeastaan tapahtuu. Tällä poppoolla ja näillä eväillä lähdetään kohti Smaugin, lohikäärmeen, varastamia ja vartioimia aarteita - ja toivotaan parasta.

Tarina on hyvin kaavamaisen juonirakenteen varaan rakennettu seikkailukertomus, jossa toistuu samat jutut, mikä voi vähän välillä kyllästyttää, mutta joka toisaalta toimii. On matka, jonka varrella on monenlaisia kiperiä tilanteita ja vaaroja, mutta niistä selvitään, jotta voidaan kohdata uusia vaaroja päämäärän ja suuren vaaran häämöttäessä vielä edessä. Tarinasta löytyy toimintaa, oveluutta, synkkyyttä ja paljon huumoria. Kertoja on lähes kaikkitietävä, mutta toteaa välillä, ettei tiedäkään jotain. Kertojan ääni on vahva, etenkin kun lukijaa puhutellaan suoraan. 

Kaikista eniten kuitenkin pidin kirjan luontokuvauksesta, joka on mieletön. Esimerkiksi Synkmetsän kuvaus on iholle hiipivän karmiva ja vaikuttava. Niin monta päivää viellä pimeässä metsässä kuljettiin, viruttiin... Näen vieläkin ne mustat puunrungot lähes yhtä mustaa taustaa vasten. Ja sinne tänne nukahtelevat kääpiöt.

Olen yllättynyt miten paljon lopulta pidin Hobitista. Ei siitä lempikirjani tullut, enkä voi sanoa, etteikö sen kanssa olisi takkuiltukin. Välillä oli tosi vaikea jaksaa pitää kiinnostusta yllä, luin sivuja uudelleen ja silti vaati ponnisteluja pysyä mukana matkassa. Tällaiset kääpiöiden, hiisien ja lohikäärmeiden täyteiset seikkailutarinat kun eivät ihan omin juttuni tosiaan ole.

Arvostan kuitenkin kirjaa, eikä lukukokemus ollut huono. Hobitti on hyvä ja kyllä vain Bilbo Reppuli jonnekin sydämeeni taisi jäädä asustelemaan, ja sydämeni taas saattoi jäädä asustelemaan Hobittilaan.

♥♥♥♥

Ulla Donner: Spleenish

Ulla Donner: Spleenish, S&S 2017

Suomentanut: Sinna Virtanen

Kirjastosta

"Spleen on raskasmielisyyttä, melankoliaa, haluttomuutta, ikävystymistä. Spleenish on olotilaa, jokka kaikki on yhtä aikaa helppoa ja epävarmaa. Muut ihmiset ovat fiksumpia, laihempia, aikaansaavempia."

Pongasin Ulla Donnerin sarjakuvan Spleenish Lauran blogista. Laura kuvaili sarjakuvaa sukupolvikokemukseksi, joka kohoaa punaviherkuplan sisältä. Koska Lauran kanssa samaa ikäluokkaa olemme, ja sinne punaviherkuplaankin mahdun, niin sarjakuva kuulosti ihan omalta jutulta. Sitä se olikin, ja ei kuitenkaan ollut.

Spleenish on hieno ja taitava, visuaalisesti erikoinen, ja hyvällä tavalla haastava sarjakuva. Sarjakuva kuvaa osuvasti nykyaikaa, iältään noin kolmenkympin hujakoilla olevien elämää somen, juhlien, pitäisi-olla-jotain-ajatusten ja tyhjyyden äärellä. Sarjakuvasta huokuu ehkä jotenkin ajallemme tyypillinen apaattisuus ja tympeys. Ulkokuori kiiltää, sisällä valuu ahdistava tahmeus.

Sarjakuvassa on niin osuvia juttuja ja sitä tuttuutta, jota voisi nimittää Lauran sanoin sukupolvikokemukseksi. Sarjakuvasta väkisinkin tunnistaa elementtejä, jotka voi liittää omaan, tuttavan tai ylipäänsä oman sukupolven elämään. Lukeminen teki tavallaan vähän kipeää juuri siksi, että se onnistui paikoin pistelemään jonnekin sisimpääni kaikella oman sukupolveni ahdistuksella.

Silti sarjakuva jäi hieman vieraaksi ja etäiseksi. Sen kuvaama apaattisuus ja tyhjyys, ehkä juuri sen ahdistuksen peittely ja venkoilu, eivät ehkä kuitenkaan ole niitä asioita, jotka olisivat tulleet todeksi omassa elämässäni. Ehkä kaltaiseni välillä onnellisuutta hyrisevä, pienistä asioista innostuva, jolla on harvoin tylsää, on kuitenkin aika kaukana siitä, ehkä jotenkin helsinkiläisestä, harmaasta maisemasta, jota sarjakuva kuvaa.

Mielestäni sarjakuva jäi myös aavistuksen pinnalliseksi. Tai vähän kuin se olisi jäänyt kesken. Jotenkin tuntui siltä, että olisi halunnut kääntää sivuja vielä sittenkin, kun niitä ei enää ollut jäljellä. Jotain inahduksen syvällisempää, jotain uutta, jäin odottamaan.

Spleenish on kuitenkin taidokas sarjakuva, joka kuvaa osuvasti aikaamme ja onnistuu herättämään ajatuksia ja tunteita. Sarjakuva kuvaa ahdistusta niin hyvin, että sarjakuvan raskasmielisyys oli paikoin raskasta luettavaa. Sarjakuvan sielunmaisemaa peilaa väkisinkin omaansa.

Tämä sarjakuva taisi olla turhankin tiukasti yhteen kuplaan suunnattu, mutta sen verran mielenkiintoinen tuttavuus kuitenkin, että mielelläni näkisin Donnerin töitä jatkossakin. Olen jo hänen tumblr-sivuaan selaillut ja löytänyt paljon siistejä juttuja. Kannattaa kurkata.

♥♥♥

Liv Strömquist: Nousu & tuho, Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist: Nousu & tuho, Sammakko 2017

Suomentanut: Helena Kulmala, Sivut: 133

Alkuteos: Uppgång och Fall 2016

Prinssi Charlesin tunne, Sammakko 2017

Suomentanut: Helena Kulmala, Sivut: 132

Alkuteos: Prins Charles känsla

Saatu arvostelukappaleina

Huh miten timanttista tavaraa! Liv Strömquistin sarjakuvat ovat ehdottomasti parhaimmasta päästä sarjakuvia, joita olen lukenut. Olen toistaiseksi ehtinyt suositella näitä muun muassa kaikille. Sanonkin jo nyt: lue nämä, kiitos.

Strömquistin sarjakuvat ovat yhteiskunnallisia, kantaa ottavia, oivaltavia ja rohkeita. Strömquist nostaa esiin ja läpivalaisee erilaisia yhteiskunnallisia, lähinnä miesten ja naisten väliseen epätasa-arvoon liittyviä, ongelmia. Hän nimeää henkilöitä, jotka omilla toimillaan joko ylläpitävät näitä, hyväksikäyttävät näitä tai toimivat muuten hyvänä esimerkkinä ongelman olemassaolosta. Esimerkiksi Prinssi Charlesin tunteessa viitataan Sex and the City-sarjasta tuttuun suhdekiemuraan Carrien ja Mr. Bigin välillä. Se toimii esimerkkinä ongelmista ja valtarakenteista, joita miesten ja naisten välisessä suhteessa voi olla. Esimerkkejä on useita, kaikki yhtä mainioita.

Strömquistin tyyli on kiihkeän vimmainen. Sarjakuvat ovat armottomia ja täynnä sellaista voimaa, jolla asioita viedään eteenpäin. Hän sanoo asiat suoraan. Kun hänen mielestään erään teollisuuspohatan yksityiset lennot koiran kanssa ovat järjettömiä, hän sanoo sen kaunistelematta. Ja mitä sitä kaunistelemaan? Järjetöntähän se on. Strömquistin suorapuheisuus ja särmä iskivät. Loputtomaan vaikenemiseen ja hyssyttelyyn kyllästyy, kun on asioita, joista pitäisi puhua.

Sarjakuvissa on mustaa huumoria ja ironiaa. Pidin paljon Strömquistin tyylistä. Mutta juurikaan ei naurattanut, sillä ongelmat ovat todellisia ja vakavia. Sarjakuvat herättivät paljon ajatuksia, haastoivat ja samalla avarsivat omaa ajattelua. Vaikka kuinka ajattelin, että nämähän nyt ovat tuttua kauraa. Sarjakuvien aiheet ovat nousseet useita kertoja esiin eri ihmisten kanssa käymissäni keskusteluissa, sillä nämä tosissaan puhututtavat. Ja se on hyvä.

Nousu & tuho käsittelee äärimmäistä rikkautta. Se pureskelee sellaisia aiheita, kuin kapitalismi, varallisuuden järjettömän epätasainen jakautuminen ja yhteiskuntaluokat. Miksi toisilla on varaa lennättää koiraansa yksityiskoneella, ja toiset kuolevat köyhyyden seurauksena? Strömquist nostaa esiin sen, mitä ihminen itse on tehnyt oman rikkautensa tai köyhyytensä eteen - eli ei välttämättä mitään. Strömquist pistää omankin etuoikeutetun asemansa likoon.

Mieleeni jäi erityisesti se, miten Strömquist tekee näkvyäksi keinoja, joilla eri yhteiskuntaluokkia ylläpidetään ja miten yleinen on ajatus, että kaikkien pitäisi haluta pyrkiä elämään keskiluokkaisesti. Kuin se olisi ihanteellinen normi, ainoa oikea tapa olla ja elää.

Prinssi Charlesin tunne kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita, avioliittoja ja yksivioisuutta, rakkautta ja seksiä. Sarjakuva keskittyy heterokulttuuriin, jossa miesten ja naisten välisissä suhteissa roolit ja valta-asemat näyttäytyvät melko ongelmallisina ja haitallisina. Näitä tarkastellaan historiaa vasten sekä erilaisten tutkimusten kautta. Lisäksi sarjakuvissa nostetaan esimerkkejä viihteestä ja näin tehdään ongelmia monin tavoin näkyviksi. Strömquist tarkastelee hienosti myös erilaisia normeja, joita ihmissuhteisiin liitetään. Joihinkin niistä ei tunnu liittyvän järjen hiventäkään.

Molemmat sarjakuvat ovat todella kovia, upeita helmiä. Sarjakuvien aiheet ovat tärkeitä, näkökulmat kiinnostavia ja omaa ajattelua ravistelevia. Harvat teokset onnistuvat vaikuttamaan näin syvästi omaan ajatteluun.

♥♥♥♥

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945, Wsoy 2016
Suomentanut: Kari Koski

Sivut: 271

Alkuteos: Krigsdagböcker 1939-1945

Kirjastosta

"Luoja auttakoon meidän poloista hulluuden valtaamaa planeettaamme!"

Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjat oli merkillinen, merkityksellinen, raadollinen, rankka, ajatuksia herättävä ja silti kaiken sen alla lämmin, hymyilyttävä lukukokemus. Lukeminen oli paikoin haastavaa, puistattavaa ja pelottavaa, mutta hurjan mielenkiintoista ja palkitsevaa. Kun luin Jens Andersenin kirjoittaman elämäkerran Astrid Lindgrenistä, jäin kaipaamaan jotain enemmän, jotain aidompaa. Sotapäiväkirjoja vastasi tähän juuri niin, kuin toisen henkilökohtainen päiväkirja vaan voi vastata.

Mutta yksi iso kysymys.

Kuinka moni 30-vuotias on pitänyt päiväkirjaa sodan tapahtumista lehtileikkeiden ja uutisten avulla? Kuinka moni on seurannut poliitikkoja, politiikkaa ja sodan etenemistä yhtä intensiiviesti ja kirjoittanut siitä suuren osan omin sanoin omiin yksityisiin päiväkirjoihinsa? Ei voi kuin ihmetellä monta vuotta kestäneen projektin tarkoitus. Ihmetellä sitä tarmoa, jolla päiväkirjat on kirjoitettu. Lindgren ei ollut vielä julkaissut kirjailija näitä kirjoittaessaan.

Päiväkirjat on kirjoitettu todella hyvin. Tekstit ovat kiinnostavia, mukaansa tempaavia ja vetoavia. Vaikka sodan kauheus, raadollisuus ja täydellinen järjettömyys eivät jää epäselväksi, eikä se, kuinka Lindgren toivoo koko ajan sodan loppuvan, niin silti Lindgrenin tyyli on myös lämmin ja inhimillinen, jopa paikoin humoristinen. Ehkä se on keino selvitä siitä kaikesta hulluudesta - pitää kiinni kynsin ja hampain siitä hyvästä, mitä on jäljellä. Lindgren ymmärsi oman etuoikeutensa, teki sen näkyväksi, mutta myös nautti siitä kiitollisena. Niinhän se on elettävä, kun ei koskaan tiedä, tempaiseeko sota joskus oman maan, kodin ja perheen kokonaan mukaansa. Sota vaikutti kuitenkin Ruotsissa ja Lindgrenin perheessäkin.

Astrid itse työskenteli kirjesensuurissa, jossa hän joutui lukemaan päivittäin henkilökohtaisia kertomuksia ihmisten kokemista julmuuksista. Ruotsissa elettiin säännöstelyn mukaisesti ja vaikka Lindgrenin perheessä ei nälkää jouduttu näkemään, vaikutti säännöstely silti päivittäiseen elämään. Lindgrenin lapsi Karin oireili psyykkisesti sodan aikana.

Lindgrenin päiväkirjoissa pääasiasa on kuitenkin sota, siitä miten sota etenee, mitä tapahtuu missäkin ja myös miten se näkyy kotona Ruotsissa. Päiväkirjoja lukiessa tuntui uppoavansa aika syvälle sotaan ja sen aikaiseen maailmaan, sai uuden näkökulman sotaan ja Lindgren kirjoittaa sellaisista karuista yksittäisistä tapauksista, joista ei ole lukenut aiemmin mistään. Sodan kauhut tulivat iholle.  Päiväkirjoissa on kuitenkin mainintoja Lindgrenin yksityiselämästä, ajatuksista ja tuntemuksista. Lindgren kirjoittaa lapsistaan, työstään, vapaa-ajan menoistaan, jouluista, aviomiehestään ja avioliiton rakoilusta. Päiväkirjat ovat henkilökohtaisia, tietenkin.

Samaan aikaan on vaikea uskoa, ettei tätä ole muiden silmille tarkoitettu. Tekstin laatu, tyyli ja oman yksityiselämän siistinä pitäminen herättävät ajattelemaan, että oliko Lindgrenillä ajatus, että tämä voisi joskus olla enemmän kuin vain hänen päiväkirjansa? Ehkä, ehkä ei. Olen iloinen, että päiväkirjat ovat julkaistu ja niitä voi lukea ilman, että tuntee tonkivansa jonkun yksityiselämää luvatta. Päiväkirjat on julkaistu lyhentämättöminä.

En yleensä hakeudu lukemaan kirjoja, joissa käsitellään sotaa, politiikkaa tai väkivaltaa. Tässä kirjassa on ne kaikki. Päiväkirjojen kautta näitä lähestytään kuitenkin sellaisesta henkilökohtaisesta kulmasta, mikä tekee niistä luettavia ja kiinnostavia. Ajattelin lisätä tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21. kirja ei ole mukavuusalueellani.

♥♥♥♥

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä. Wsoy 2015.

Suomentanut: Kari Koski.

Sivut: 435

Alkuteos: Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren 2014. 
Omasta hyllystä

Vuoden ensimmäinen loppuun luettu teos on Astrid Lindgrenin elämäkerta - hurraa! Aloitin teoksen lukemisen tosin joulukuussa, mutta sain kirjan loppuun tämän vuoden ensimmäisenä päivänä, joten siitä tulee pettämättömällä laskutavallani vuoden ensimmäinen luettu teos.

Innostuin viime vuonna lastenkirjallisuuden klassikoista. Käytännössä tämä tarkoittaa Astrid Lindgreniä, johon olen nyt tutustunut kahden Peppi-kirjan, Ronja, ryövärintyttären ja tämän elämäkerran verran. Kirjailija on jäänyt minulle aiemmin vieraaksi, eivätkä hänen tarinansakaan ole olleet Peppiä lukuun ottamatta tuttuja.

Tanskalaisen kirjailija ja kriitikko Jens Andersenin kirjoittama elämäkerta Lindgrenistä on kattava kuvaus kirjailijan elämästä. Se tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa niin Lindgrenin kirjoittamien teosten taakse kuin myös tirkistelyreiän hänen hyvin yksityiseen elämäänsä. Teos vaikuttaa hyvän taustatyön tulokselta, ja henkilökohtaiseltakin. Kirjassa on katkelmia Lindgrenin päiväkirjoista ja kirjeistä, joiden vuoksi Lindgrenin oma ääni pääsee kuuluviin. Samaan aikaan teos tuntuu hieman epämiellyttävän skandaalinkäryiseltä, mikä on hassua, sillä puhumme elämäkerrasta.

Joidenkin asioiden käsittely vain tuntui hieman erikoiselta. Esimerkiksi Astrid Lindgren tuli raskaaksi vain 19-vuotiaana lähes 50-vuotiaalle esimiehelleen, joka oli naimisissa. Näin syntyi Lasse, Lindgrenin ensimmäinen lapsi, joka vietti ensimmäiset elinvuotensa ilman äitiään Tanskassa. Kuvio on kiistämättä erikoinen, mutta ei tavaton tuohon aikaan. (Syyttävä sormi osoitti tietenkin Lindgreniin enemmän, kuin tähän reilusti vanhempaan mieheen.) Tätä käytiin läpi yksityiskohtineen ties kuinka monta kymmentä sivua. Oli vihjaus Lindgrenin aviomiehen uskottomuudesta. Paljon tilaa sai myös Lindgrenin kirjeenvaihto ja ystävyys saksalaisen Louise Hartungin kanssa. Louise oli olettevasti lesbo ja ihastunut Lindgreniin. Tunne on ilmeisesti ollut täysin yksipuolista, mutta siitä huolimatta siitä on saatu juttua useamman aukeaman verran.

Tietenkin nämä ovat seikkoja, jotka kuuluvat elämäkertaan ja asioita, jotka ruoditaan läpi. Minua kuitenkin häiritsi tapa, miten niitä käsiteltiin. Samaan aikaan kun lukija saa tietää kaiken Lindgrenin ensimmäisestä raskaudesta ja kirjeenvaihdoista, niin etsimällä saa etsiä tietoa, kuinka monta teosta kirjailija on julkaissut elämänsä aikana. Tekstistä puskee läpi Andersenin mielipiteet, kun tämä lukija kaipaisi ennemmin tiukkaa faktaa. Vaan mitä se tiukka fakta on kun puhutaan ihmisen elämästä, se on toki hyvä kysymys.

Andersenin elämäkerta on hyvä, mutta silti paljon kertoo se, että lukemisen jälkeen ajattelin haluavani lukea seuraavaksi oikean elämäkerran Lindgrenistä. Millainen se on? Sekin on hyvä kysymys. Kaikesta huolimatta Lindgren on ollut mielenkiintoinen ihminen ja hänen elämänsäkin kiinnostavaa, joten mielelläni tätä luin. Kirjan ehdottomia hyviä puoli on sen kattavuus, henkilökohtainen sävy ja lämmin tunne, jota se kirjailijasta välittää.

♥♥♥