Näytetään tekstit, joissa on tunniste neljä sydäntä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste neljä sydäntä. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Bryan Washington: Mitä meistä jää

 

Bryan Washington: Mitä meistä jää
Otava 2021
Kirjastosta

Luin Bryan Washingtonin kirjan Mitä meistä jää hieman vahingossa. Se ei ollut edes omalla lukulistallani, vaan nappasin sen luettavakseni kumppanini kirjastolainapinosta, kun oman pinon kirjoista mikään ei sillä hetkellä houkutellut. Luin kirjan nopeasti ja pidin siitä paljon. Yllätyinkin huomatessani, miten moni ei ollut lämmennyt kirjalle. Kiinnostavaa!

Mitä meistä jää kertoo Bensonista ja Mikesta, jotka ovat suhteessa. Suhde on kuitenkin ajautunut pisteeseen, jossa usein päädytään eroon. Tilalle on ehkä jo tullut jotain uutta. Vaikka miesten välinen suhde on tavallaan kirjan ydin, se ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä koko ajan. Kirja nimittäin alkaa oikeastaan hetkestä, jossa Mike on kutsunut äitinsä heidän luokseen Houstoniin. Miken äiti lentää Japanista vain saadakseen kuulla, että Mike on lähdössä Japaniin katsomaan sairasta isäänsä. Miken äiti ja Benson jäävät kahdestaan, vaikka eivät ole aiemmin edes nähneet toisiaan. Miken äiti on tuskin edes suostunut myöntämään, että hänen pojallaan on suhde toiseen mieheen. 

Kirjassa avataan Benson ja Miken suhteen kiemuroita. Benson on musta ja Miken juuret ovat Japanissa, eikä se ole merkityksetöntä. Molempien taustalla on eri tavoin rikkinäiset perheet ja vaikeat suhteet vanhempiin, joiden on ollut vaikea edes myöntää lastensa homoutta, hyväksymisestä puhumattakaan. 

Kirja kuvaa henkilöitä, jotka kuuluvat useampaan vähemmistöryhmään. Syrjintää voi olla monenlaista ja kulttuurit kohtaavat myös parisuhteessa. Pidin kuitenkin siitä, että kirjan keskiössä on kuitenkin paljon muuta, kuin vähemmistöihin kuuluminen. Keskiössä on hahmoja, joilla on omat painolastinsa ja jotka ovat vähän hajalla. Hahmot eivät ole helppoja ja miellyttäviä, ja itselläni kestikin hetki, ennen kuin edes aloin pitää kirjan hahmoista. Heitä kuitenkin kuvataan lämmöllä, empatialla ja huumorilla. Lopulta kirjan hahmoista tuli tärkeitä. Oma lempparini taisi lopulta olla Miken äiti, ja erityisesti Miken äidin ja Bensonin välinen suhde oli sykähdyttävä.

Pidin siitä, miten kirjassa kuvataan arkista elämää, joka tosin on hyvin kaukana omasta elämästäni. Kirjan kautta pääsi näkemään ihan toisenlaisen arjen. Pidin myös viipyilevästä elämän kuvaamisesta. Pidin siitä, kun oltiin Japanissa ja ne kappaleet olivat kuin olisi katsonut japanilaista elokuvaa. Jäinkin miettimään, millaiset suhteet kirjailijalla mahtaa Japaniin olla.

Kirja maalaa ihan omanlaisensa maailman. Kirja onnistuu herättämään hienosti eloon keskenään hyvin erilaisia hahmoja, ihmissuhteita, elämän ulottuvuuksia. Kirja onnistuu kuvaamaan muutamassa lauseessa yhteiskunnallisia muutoksia ja erilaisia kulttuureja.

Teos on taitava, koskettava, vahva ja väkevä. Monitahoinen ja ajatuksia herättävä. Silti kirja on lempeä ja helposti luettava. 

Minua häiritsi kirjassa oikeastaan vain kaksi asiaa. Tarinaa kerrottiin sekä Miken että Benson näkökulmista, heidän äänillään, mutta nämä äänet olivat keskenään todella samanlaiset. Kun tällaiseen ratkaisuun on päädytty, toivoisi äänien olevan selkeästi erilaisia. Lisäksi en oikein saanut kiinni miksi tekstin seassa oli pieniä mustavalkokuvia? Kuvat olisivat kaivanneet väriä ja kokoa, ja tällöin ne olisivat voineet toimiakin. 

Olen miettinyt sitä mikä kirjassa jakaa lukijoita. No tietenkään kaikki kirjat eivät miellytä kaikkia, eikä siihen liity välttämättä sen suurempaa mysteeriä. Kirja kuvaa hyvin arkisia askareita aika paljon, mikä saattaa tietenkin kääntyä kiinnostavasta tylsäksikin. Itse mietin omalla kohdallani, että olisinko pitänyt tästä kirjasta näin paljon, jos keskiössä olisikin ollut heteroita? Täytyy myöntää, että en välttämättä. Representaatiolla on väliä. Toisaalta suurin etuni taisi olla se, että tartuin kirjaan ilman mitään odotuksia tai ajatuksia. En kaivannut mitään erityistä, mutta sain paljon.

maanantai 14. helmikuuta 2022

Rachel Cusk: Toinen paikka


Rachel Cusk: Toinen paikka
S&S 2021
Kirjastosta


Voihan Rachel Cusk!

Luin aivan hetki sitten Cuskin Ääriviivat-trilogian ensimmäisen osan ja sitten kirjaston varausjono nytkähti niin, että kirjailijan uusin suomennettu teos saapui lukuvuoroon. Hyvin lyhyessä ajassa olen lukenut Cuskin kaksi teosta ja tehnyt kaksi huomiota: Cusk on loistava ja taiturimaisen nerokas kirjailija, mutta omaa lukukokemustani nakertaa sen jonkin henkilökohtaisen kosketuksen puuttuminen.

Nostin asian esille jo Ääriviivat-teoksen kohdalla. Minulla riittää ylistyssanoja tuolle teokselle, mutta se jokin liikahdus, joka kurkottaisi lähemmäs, jäi uupumaan. Pohdin, että ehkä joku toinen Cusk koskettaa enemmän. Kahden kirjan jälkeen odotan sitä edelleen. Eikä se haittaa. Aion lukea Cuskia jatkossakin.

Toinen paikka. Kun kertoja-nainen on ollut nuori, hänet pysäyttänyt erään taiteilijan teokset. Vuosia myöhemmin nainen kutsuu tämän taiteilijan luokseen, ei kotiinsa, vaan lähellä olevaan toiseen paikkaan, jossa välillä asustelee taiteentekijöitä. L saapuu, yllätyksen kera. 

L on erikoinen, oikukas hahmo. Hänellä on erikoista valtaa, jonka luonne paljastuu jo oikeastaan ennen, kuin hän edes saapuu paikalle. L ja hänen valtansa, tai vaikutuksensa, onnistuu myllertämään naisen elämää. Osansa siitä saavat naisen mies Tony, hänen tyttärensä poikaystävineen ja Brett.

Cusk kuvaa kiinnostavasti näitä kuutta hahmoa ja heidän välisiä suhteitaan. Keskiössä on tietenkin naisen ja L:n välinen outo valtasuhde, jossa L ei ikään kuin edes suostu katsomaan naista, vaikka mitään muuta nainen ei haluaisi, kuin tulla tuon taiteilijan näkemäksi. Mutta miksi hän janoaa sitä niin kovasti? 

Ihmisten erilaiset roolit, suhteet muihin, tarpeet, halut ja toisaalta torjutuksi tuleminen, nöyryytys, ovat hurjan hyvin kirjoitettu sanoiksi tässä teoksessa. Niitä on väkisinkin jäätävä miettimään. Kirjasta osa kohtauksista on jäänyt mieleeni, jopa melko lihallisina muistoina. Nainen hääpuvussaan, nauravat taiteilijat maalaamassa irvokasta kuvaa ja kirjailijaksi ryhtynyt nuori mies ovat kaikki mielessäni.

Vaikka kirja on kiinnostava ja kuvaa esimerkiksi kertoja-naisen mielenmaisemaa raa'an rehellisesti, niin loppujen lopuksi tässäkin keskiössä on yksi keski-ikäinen mies oikkuineen. Ei mitään kovin uutta tai mullistavaa.

Kirjan lopun sanoma kuitenkin yllätti. Tai siis se sanoma, jonka itse siitä poimin ja minähän olen poiminut ihan mitä oma mieleni on halunnut poimia. Ettäkö ruoho ei olekaan vihreämpää aidan toisella puolella? Ja joskus tajuaa vasta lähdettyään, miten hyvin asiat olivatkaan siinä hetkessä, josta lähti? Hmm, miten nokkelaa.

Cusk on hyvä kirjailija ja Toinen paikka on laadukas kaunokirjallinen teos, josta ei puutu taitoa, tematiikkaa tai vahvoja kuvia. Kaiken tämän luin ja näin, ja pidin. Ehkä kaiken ylistyksen jälkeen omat odotukseni ovat vain niin korkeat, ettei niitä voi oikein mikään täyttää. 

Suosittelen kaikesta omista mutinoistani huolimatta ehdottomasti lukemaan Cuskia.

lauantai 5. helmikuuta 2022

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

 


Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita
S&S 2019
Kirjastosta

Miehet selittävät minulle asioita on ehdottomasti feministisen nykykirjallisuuden klassikko. Tämän paljastavan, fiksun ja helppolukuisen teoksen soisi mahdollisimman monen lukevan.

Teos koostuu yhdeksästä esseestä. Nimikkoessee Miehet selittävät minulle asioita on syntynyt todellisen elämän hetkestä, jossa eräs mies on alkanut selittämään Solnitille tärkeästä, juuri julkaissusta teoksesta, josta mies on lukenut lehtiartikkelin. Miehen mielestä Solnitin pitäisi tutustua tähän teokseen. Kyseisen teoksen on kirjoittanut Solnit itse. Tapausta voisi pitää hauskana, mutta ennen kaikkea se on vain paljastava ja raadollinen. Mistä miehet ammentavat sen kaiken itsevarmuuden, jonka turvin he uskaltavat selittää mistä tahansa aiheesta naisille, kuin olisivat asian asiantuntijoita olematta sitä kuitenkaan? Tällaiset hetket paljastavat valta-asemia ja miesten vähättelevän suhtautumisen naisten tietämykseen. Tilan ottaminen tällä tavalla on myös yksi tapa vaientaa naisia. 

Muissa esseissä käsitellään muun muassa naisten kokemaa seksuaalista häirintää, lähisuhdeväkivaltaa ja raiskauskulttuuria. Solnit esittelee tilastoja, joiden kertoma on karu. Esimerkiksi Yhdysvalloissa arvion mukaan tapahtuu uusi raiskaus hiukan yli minuutin välein. Raiskauskulttuurin kuuluu vahvasti se, että vastuu raiskauksista siirretään naisille, vaikka suurin osa raiskauksista on miesten tekemiä. Naisia kehotetaan pysymään iltaisin kotona, ja kielletään kulkemasta yksin kaduilla pimeällä. Tämä on normaalia ja luonnollista. Kaikki naiset ja naiseksi oletetut ovat varmasti kuulleet nämä jutut ja miettineet itsekin, miten voimme itseämme suojella. Sen sijaan tuntuisi ja tuntuu naurettavalta, että entäpä jos ohjeet olisivatkin sellaiset, että miehet pysyisivät iltaisin sisällä, eivätkä saisi kulkea kaduilla enää pimeän tullen? Entä jos sisälle teljetäänkin raiskaavat miehet? 

Tilastot järkyttävät myös siinä kohtaa, kun raiskauksista siirrytään väkivaltaan ja naisten tappamiseen. Yhdysvalloissa raskaana olevien naisten yleisin kuolinsyy on puoliso. "Maailmanlaajuisesti 15-44-vuotiaiden naisten kuoleman tai vammautumisen syy on todennäköisemmin miesten väkivalta, kuin syöpä, malaria, sota ja liikenneonnettomuudet yhteensä." Naisia tapetaan säännönmukaisesti ja tasaiseen tahtiin ympäri maailman, aivan koko ajan. Usein tappaja on se kaikista läheisin, eli oma kumppani, puoliso tai entinen puoliso. Naiselle suhde mieheen voi olla hengenvaarallinen paikka.

Teoksen kokonaisuus käsittelee ja nostaa esiin sen, miten naisviha läpileikkaa koko yhteiskunnan, koko maailman ja maailmankatsomuksen. On aivan sama, minkä esseen teoksesta lukee, pohjavire on sama. Solnit avaa esseissään erilaisia tilanteita, tilastoja, tapahtumia, suhteita ja elämän osa-alueita, jotka ovat naisvihan ilmentymiä ja kumpuavat siitä.

Solnitin teoksen lukeminen on kuohuttava kokemus. Vaikka itselleni kirjassa ei sinänsä ollut mitään uutta, niin Solnitin tapa kirjoittaa suorasanaisesti, kaunistelematta ja anteeksipyytelemättä aiheista, joiden keskiössä on se, miten miehet käyttävät valtaansa naisiin, saa veren kiehumaan. Tilastoja lukiessa tekisi mieli huutaa. Miksi tälle asialle ei tehdä mitään? Miksi naisvihaa ei pidetä maailmankaikkeuden traagisimpana asiana ja ongelmana, joka pitää ratkaista? 

Solnitin teos on ehdottomasti nykyklassikon maineensa ansainnut. Se valaisee ja avaa suuria yhteiskunnallisia onglemia, ja tarkastelee asioita vahvan feministisestä näkökulmasta. Samaan aikaan, kuten jo totesin aiemmin, teos ei itselleni antanut hirveästi uutta. Toisaalta teoskaan ei ole aivan tuore. Solnit on kirjoittanut nämä esseet useita vuosia sitten. Teoksen vanhin essee on kirjoitettu vuonna 2008 ja tuoreemmat tekstit ovat vuodelta 2014, kahdeksan vuoden takaa. Teos on suomennettu hieman myöhään, vasta vuonna 2019. Mutta mikä tärkeintä, onneksi on! 

Teoksessa on muutama ontuva kohta. Esseet käsittelevät sen verran samoja aiheita, että toistoa on esseidenkin välillä. Omalla kohdallani esseet sekoittuivat päässä keskenään, ja esseiden sijaan tarkastelen teosta enemmän yhtenä kokonaisuutena, kuin erillisinä teksteinä. Tekstit painottuvat, ymmärrettävästi, Yhdysvaltoihin, mikä saattaa täältä pohjoismaista katsottuna tuntua hieman kaukaiselta. Solnit puolustelee omaa kotimaataan tavalla, joka myös herätti kysymyksiä. En kuitenkaan tahdo tarkertua siihen enempää. 

Suosittelen kirjaa kaikille. Etenkin heille, joille nämä aiheet eivät välttämättä ole täysin tuttuja tai joille feministinen ajattelu on uutta. Teos on todella hyvä feministinen perusteos, joka on helppo lukea ja ymmärtää. Koen teoksen tärkeäksi itselleni ja olen iloinen, että luin sen nyt, vaikka aiheet olivatkin jo tuttuja. Tämä on ylipäänsä tärkeä kirja, ja aina on hyvä herätellä omia tunteitaan näiden aiheiden äärellä.

keskiviikko 26. tammikuuta 2022

Lisa Taddeo: Eläin

Lisa Taddeo: Eläin
Gummerus 2021
Kirjastosta 

"Minut on tuomittu paitsi muihin ihmisiin kohdistamieni tekojen vuoksi, myös - julmasti - minulle tapahtuneiden asioiden vuoksi.

Kadehdin noita tuomioitaan jakelevia ihmisiä: niitä, jotka elävät elämäänsä siistillä ja ennustettavalla tavalla. -- Voisin lyödä vetoa, ettei suurin osa noista ihmisistä ole kokenut sadasosaakaan siitä mitä minä."

Eläin on kirja, jota haluan kuvailla sanoilla vahva, väkevä, raju, erikoinen, liiallinen, hyvä, kiinnostava, erilainen, koskettava, itkettävä ja oksettava. Kirja on yksi niitä teoksia, jotka voi melkein haistaa ja maistaa. Vaikuttava. 

Kirja alkaa hetkestä, kun kirjan kertoja Joan on ravintolassa syömässä miehen kanssa. Joanilla on suhde tähän mieheen; mies on naimisissa toisen naisen kanssa. Ravintolaan tulee myös toinen mies, jolla on ollut suhde Joanin kanssa; tämäkin mies on naimisissa toisen kanssa. Ravintolaan tullut mies ampuu itsensä siinä paikassa, Joanin silmien edessä.

Tästä hetkestä aletaan keriä auki Joanin tarinaa, joka on raju, täynnä väkivaltaa ja seksiä. Joanin menneisyydessä on tapahtunut kamalia asioita, ja ne selviävät lukijalle pikku hiljaa. Osan melkein osaa aavistaa. Samaan aikaan kuljetaan kohti jotain vääjäämätöntä pahaa. Joan tulee tappamaan jonkun. Joan kertoo tätä tarinaansa tulevalle sinulle, lapselleen, pienelle tyttärelleen. Hän haluaa kertoa millainen on maailma, millainen on naisen paikka maailmassa ja miten siitä selviää. Vai selviääkö siitä.

Joanin elämä on kuin väkivallan ja trauman kierre, ja se on sysännyt Joanin elämän aivan omille raiteilleen. Hänen elämässään ei ole ollut montaa hyvää, kestävää tai luotettavaa ihmissuhdetta. Ei varsinkaan miesten kanssa. Siitä huolimatta Joan hakeutuu suhteisiin miesten kanssa. Useat heistä ovat suhteissa muiden naisten kanssa. Suhteet eivät ole kovin terveitä. Vaikka Joania käytetään myös näissä suhteissa hyväksi, ei hän ole vain uhri. Myös Joan osaa käyttää valtaansa miehiin. Hän osaa käyttää miehiä. 

Kirja voisi olla kaikessa rajuudessaan kamalaa luettavaa, ja paikoin se onkin. Samaan aikaan kirjan feministinen ote tekee siitä vahvistavaa luettavaa. Kirja on liiallinen, mutta hyvällä tavalla. Kirjassa tehdään selväksi, missä kenenkin paikka oikeasti on. Miksi nainen, jolla on suhde varattuun mieheen, mielletään syylliseksi varatun miehen sijaan? 

Kirja käsittelee naisvihaa, sisäistettyä naisvihaa ja teos nostaa esiin patriarkaalisen yhteiskunnan ongelmia. 

"Maailma oli vain iskostanut minuun ajatuksen, että naiset ovat niitä, jotka tulevat hulluiksi. Vaikka oikeasti naisen tuska vain nähdään hulluutena."

"Lyhyesti sanottuna vihasin äitiä siksi, että hän oli nainen."

Kirja ei päästä helpolla. Onneksi. Oma suhteeni kirjaan on edelleen ristiriitainen. Sen lukeminen oli rajua, ja mielettömän upeaa. Kirja on niin erilainen kuin mitä yleensä lukee. Naisen rooli teoksessa on kaikkea muuta paitsi passiivinen, siloteltu tai kaunis. Kirja kuvaa karulla tavalla naisen hyväksikäyttöä, uhriksi joutumista. Samalla se kuvaa vahvasti sitä, miten ei enää suostu asettumaan siihen uhrin asemaan. Tavallaan kirjan päähenkilö tekee niitä tekoja, joita yleensä annetaan miehille. 

Suosittelen. 

sunnuntai 23. tammikuuta 2022

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema
Kosmos 2021
Kirjastosta

Akwaeke Emezin suomennetut teokset ovat pyörineet paljon kirjasomessa, mutta silti ne ovat menneet itseltäni vähän ohi. Vasta kun kumppanini lainasi kirjastosta Vivek Ojin kuoleman, luki sen hetkessä ja suositteli kirjaa, päädyin itsekin kirjan lukemaan. Kirja on hyvä!

Vivek Ojin kuolema kertoo Vivek Ojista, joka kirjan nimen mukaisesti kuolee. Vivekin äiti löytää lapsensa ruumiin heidän kotitalonsa etukuistilta. Ruumis on riisuttu alasti, mutta peitetty kankaalla. Vivekin takaraivo on ruhjoutunut. Mitä on tapahtunut ja miksi? Kuka on tuonut ruumiin etukuistille? Samaan aikaan kun Vivekin äiti haluaa kuumeisesti selvittää mitä Vivekille tapahtui, koska poliisit eivät tee asialle juuri mitään, Vivekin ystävät yrittävät varjella Vivekin salaisuutta.

Kirja avaa hiljalleen Vivekin tarinaa, hänen perheensä tarinaa ja tarinaa kuoleman taustalla. Mysteeri pitää jännitystä yllä. Kirjassa kuitenkin annetaan paljon viitteitä tulevasta jo ennen, kuin se kirjoitetaan auki. 

Nigeriaan sijoittuva queer-tarina oli itselleni uutta, ja erittäin tervetullutta. Vaikka onhan Nigeriaa ja seksuaalivähemmistöjen asemaa maassa käsitelty viime aikoina muun muassa Netflixin sarjassa Sex Education. Kirjailija itse on nigerialaistaustainen ja queer. Hän tietää, mistä kirjoittaa. Itse yllätyin hieman siitä, että kirjassa on melko miehinen näkökulma. Kumppanini pohti sen johtuvan siitä, että kirjailija haluaa ehkä tuoda esiin nigerialaisen machokulttuurin, ja en lainkaan pidä tätä kaukaa haettuna.

Itseasiassa kirjassa on melko räikeitä naisvihan ilmentymiä, joita tuodaan esiin miesten ajatusten kautta. Huvitti, ja vähän itketti, kun eräässä kohtauksessa yksi mies syyttelee mielessään erästä naista noidaksi, koska tämä nainen on tehnyt hänestä melkein uskottoman vaimolleen. Ah, miten sopivaa jatkumoa juuri lukemalleni Naisia vai noitia? -teokselle. 

Vivek Ojin kuolema on todella hyvä, mutta ei täydellinen. Luin kirjaa mielelläni ja pidin sen tarinasta. Tämä on tärkeä lisä kirjallisella kentällä. Mutta olisin kaivannut syvemmälle menemistä. Mielestäni hahmoja olisi voitu syventää, ja etenkin keskiössä olevaa Vivekiä. Tuntui, että tarina jäi ihan vähän pintapuoliseksi. 

Laitoin heti tämän luettuani varaukseen kirjailijan toisen suomennetun teokseen Makeaa vettä. Toivottavasti Emezin muut teokset suomennetaan myös!

keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat
S&S 2018
Kirjastosta

Rachel Cuskin romaanitrilogian ensimmäinen osa Ääriviivat on oikeastaan juuri niin hyvä, kuin kaikki ovat sanoneet. Ymmärrän, miksi niin monet (haluaisin kovasti sanoa, että kaikki) hänestä puhuvat ja hänen teoksiaan ylistävät. Rachel Cusk on kirjailija, jota pitää lukea tässä hetkessä. 

Rachel Cuskin ympärillä leijailee ehkä vähän ajatus siitä, että kaikki häntä ovat jo lukeneet. Ainakin kaikki, jotka nauttivat hyvästä ja älykkäästä kirjallisuudesta. Rachel Cusk tuntuu olevan jonkinlainen kirjallinen ilmiö. Ja se vaikutti omaan lukukokemukseeni paljon. En lukenut vain kirjaa, vaan astuin sisälle ilmiöön, ja yritin lukemalla käsittää mistä siitä on kyse. 

Ääriviivat on hieno teos, ja olisi valhetta väittää, etteikö teos olisi nykykirjallisuuden helmiä. Teos on monella tasolla taitava, älykäs, upea, hiottu, ja silti vähän karhea. Kirja on kerrottu taitavasti, ovelasti ja tarkkanäköisesti. Kirja on kirjoitettu taidolla, tekee mieli sanoa huolellisesti. Kirjan jokainen lause vaikuttaa tarkkaan harkitulta, ja ne on asetettu juuri oikeaan paikkaan oikeassa muodossa. 

Kirja nojaa, tai hyödyntää, kirjailijan omaa elämää. Kirja alkaa siitä, kun kertoja, ehkä kirjailija itse, tai ainakin kertoja on kirjailija, istuu lentokoneessa ja puhuu vieressään istuvan entuudestaan tuntemattoman henkilön kanssa. He molemmat ovat matkalla Ateenaan. Kertojakirjailija on matkalla opettajaksi kirjoittamisen kurssille. Matkallaan kertojakirjailija kohtaa erilaisia ihmisiä ja heidän tarinoitaan, ja hän kertoo niistä. Näiden kohtaamisten kautta muodostuu kuva myös kertojasta itsestään, vähän kuin salassa.

Kirjassa on monta erilaista kohtaamista, ja monta tarinaa. Vaikka mistään juonivetoisesta tarinasta ei olekaan kyse, kirja vetää silti puoleensa ja sitä haluaa lukea kuin selvittääkseen jonkinlaisen mysteerin. Itse luin kirjan yhdessä päivässä, kahdessa erässä. Heti kirjan luettuani varasin seuraavan osan, enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan sen. 

Teoksen yksi hienous on ehdottomasti se, että kaikessa älykkäässä loistossaan se on helppo lukea. Kirja ei ole yksi niistä hienoista kirjoista, joista tietää, että tämä on sitä suurta kirjallisuutta, jota pitää arvostaa, vaikka sen lukeminen on vaikeaa ja monimutkaista. Kirja ei ole koukeroinen, eikä se jätä liikaa rivien väliin, vaikka lukijan tulkinnoille onkin tilaa. Lopussa kirja avaa itseään, ehkä ihan vähän alleviivaten, mutta toisaalta pidin siitäkin juuri siksi, että kirja tekee itsestään ymmärrettävän.

Silti, kaiken tämän kirjan upeuden ylistyksen keskellä on todettava, että kirja ei kuitenkaan ollut täydellinen. Se oli täydellinen, mutta se ei ollut sitä minulle. Suurin syy on ehdottomasti siinä, että kun kirjan ympärille syntyy tällainen ilmiö, se vaikuttaa väkisinkin odotuksiin tehden niistä ehkä mahdottomia. Kirjaa tulee puntaroitua paljon sen kautta, että täyttyvätkö odotukset vai eivät. Kun lukee kirjaa, joka on ollut joillekin koko kirjallisuuden kentän upein ja hienoin teos, niin pettymyksen vaara on naurettavan suuri. En pettynyt, mutta kun tiesin tulevani lukemaan jotain upeaa, en myöskään yllättynyt. 

Kirja on juuri niin loistava, kuin sanotaan. Mutta minulle se oli ehkä juuri inahduksen verran liian harkittu, liian hiottu. On kyllä taas niin kauheaa, että sitä tuleekin lukeneeksi liian hyvän kirjan! Joka tapauksessa jäin kaipaamaan henkilökohtaista osumaa, jotain omaa oivallusta ja ajatusta. Sitä ei tullut. Kirja on upea, aion lukea sen jatko-osat ja kaiken muunkin Cuskilta, aivan ehdottomasti. Toivottavasti jokin niissä osuu myös sinne henkilökohtaisuuteeni. Toivon ja odotan sitä todella. 

maanantai 17. tammikuuta 2022

Mona Chollet: Naisia vai noisia? Naisvainot ennen ja nyt


Mona Chollet: Naisia vai noitia? Naisvainot ennen ja nyt
Gummerus 2019
Kirjastosta

Ah miten rakastan lukea kaikkea feminististä taas tällä hetkellä! Välillä on pakko ottaa taukoa, mutta nyt viime viikkoina on tehnyt mieli lukea useampi teos. Joskus kaipaa teoksia, jotka herättävät voimakkaita tunteita. Feministiset teokset yleensä herättävät, ja niin tekin Mona Cholletin teoskin Naisia vai noitia? Naisvainot ennen ja nyt.

Itseasiassa on melkein vaikea kommentoida kirjan sisältöä, kun se herätti niin voimakkaita tunteita; raivoa, vihaa ja turhautumista, mutta myös huvittuneisuutta. Miten monta tuhatta vuotta täällä vielä saa rehottaa naisviha näin avoimena, ja sille ei tehdä mitään? Jos joku polttaa vaimonsa elävältä, miksei se ole päivän isoin uutinen? Tai ylipäänsä se, että maailmassa kuolee satoja, tuhansia naisia vuosittain pelkästään naisvihan takia? Aaargghh.

Kirjan asiasisältö on kiinnostavaa ja tärkeää. Vaikka kirja käsittelee ikiaikaisiakin teemoja, niin siinä oli myös paljon uutta, siis ainakin minulle. Olen lukenut noitavainoista eli naisvainoista aiemmin vain vähän. Miksi vain vähän? Koska jostain syystä tällaista tuhansien naisten vainoaminen, kiduttaminen ja tappaminen ei ilmeisesti ole se osa historiaa, josta haluttaisiin kertoa. Tässä kohtaa voi taas pysähtyä miettimään, että ketkä siitä historiasta kertovat ja mistä näkökulmasta. Ainakaan se näkökulma ei ole nostanut kovin näkyvään osaan sitä osaa naisvihan historiasta, jonka jäljet näkyvät nykypäivänäkin.

Cholletin kirja käsittelee noitavainojen eli naisvainojen historiaa. On raskasta lukea siitä, miten paljon naisia on tapettu noitina. Kirjailija shokeeraavasti kuvaa naisvainoja kertomalla, miten Saksassa kampanjointiin noitia vastaan niin tehokkaasti, että kahden kylän puhdistusten tuloksena eloon jäi vain yksi nainen. Yksi nainen! Yhtä lailla kirjailija mainitsee, miten jossain vaiheessa oli harvinaista, että joku nainen kuoli vanhana omaan sänkyynsä. Niin moni tapettiin. Mitään todisteita noituudelle ei tarvittu. Riitti esimerkiksi se, että joku mies sanoi naisen olevan noita, ja se oli siinä. Chollet nostaa esiin sen, miten moni historiaa tutkiva ei ole pitänyt näitä vainoja naisvihana. Osa on kieltänyt sen, vaikka heidän omat tutkimuksensa ovat osoittaneet, että siitähän se johtuu. 

Yhtä raskasta on lukea siitä, miten näiden vainojen jäljet näkyvät yhä edelleen. Naisviha rehottaa. Kirjailija käsittelee eniten juuri nykypäivän naisvainoja. Hän käsittelee muun muassa sitä, miten itsenäisiä naisia saatetaan yhä pitää uhkana, hän puhuu lapsettomuudesta ja siitä, miten vanhoihin naisiin suhtaudutaan. Lisäksi kirja kritisoi oikeastaan aika osuvasti sitä, miten länsimaalainen lääketiede ei huomioi naisia. Minna Salamin kirjan jälkitunnelmissa oli kiinnostavaa lukea toista europatriarkaalisen tiedon kyseenalaistavaa tekstiä. Näitä lisää, kiitos!

Kirjan sisältö on tärkeää, mutta kirjan tyyli valitettavasti ontuu. Teksti ei ole täysin sensitiivistä, mikä risoo erityisesti, kun kirjan on kirjoittanut itseään feministiksi tituleeraava henkilö. Kirjoittajan etuoikeutetun aseman ja etuoikeudet näkyvät tekstitasolla muun muassa näkökulmien valinnassa. Lisäksi seksuaalivähemmistöistä puhutaan toiseuttavasti. En ymmärrä kirjailijan pointtia verrata seksuaalivähemmistöjen saamaa lokaa siihen, millaista kohtelua naiset voivat saada liittyen sopimattomiin lapsikyselyihin. Sukupuolikäsitys vaikuttaa myös kaksinapaiselta. Lopussa oli yksi osuus, josta en pitänyt lainkaan. Kirjailijan tyyli oli yliampuva.

Kun on tarpeeksi monta kymmentä vuotta tituleerannut itseään feministiksi ja ajattelee olevansa ajan tasalla, tasa-arvoinen ja sensitiivinen, niin jossain vaiheessa ehkä unohtaa kouluttaa itseään. Unohtuu omaan etuoikeutettuun kuplaan, jossa taistelee kyllä tärkeiden asioiden puolesta, mutta siinä samalla jää menneelle vuosikymmenelle. Kirjan loppua lukiessa tuli sellainen fiilis kirjailijasta - olen ehkä täysin väärässä. Mutta oli miten oli, teksti ei ollut tarpeeksi sensitiivistä nykyajan feministiselle teokselle. 

Kirjoitin hetki sitten toisesta ranskalaisen kirjoittamasta feministisestä teoksesta, joka ontui aivan samojen asioiden kanssa. Näiden kahden kirjan jälkeen olen pohtinut, että kertooko tämä enemmänkin ranskalaisesta feminismistä vai onko kohdalleni vain sattumalta osunut kaksi samoja ongelmia toistavaa teosta? Jos joku on tutkinut feminismiä Ranskassa enemmänkin, niin kiinnostaisi kuulla siitä enemmän!

Kirjaa suosittelen sen aiheen puolesta, vaikka tekstin soisi olevan sensitiivisempi.

lauantai 15. tammikuuta 2022

Tara Westover: Opintiellä


Tara Westover: Opintiellä
Tammi 2018
Kirjastosta

Opintiellä on roikkunut lukulistallani ilmestymisestään asti. Tähän tarinaan ei liity mitään erityistä, sillä samalla listalla roikkuu satoja muitakin teoksia. Opintiellä on pitänyt minua loitolla sivumääränsä ja satunnaisesti kuulemieni kriittisten kommenttien vuoksi. Tammikuussa valitsin kirjan mukaani mökille ja luinkin sen parin illan aikana. Kirja ja sen melko uskomaton omakohtainen kertomus veivät mukanaan. 

Tara Westover kertoo kirjassa oman elämänsä tarinan. Hän elää perheessä, joka ei usko yhteiskuntaan, vaan odottaa maailmanloppua. Lapsena hän ei käy koulussa, koska hänen perheessään ei uskota sen tapaiseen koulutukseen, sen sijaan hän tottuu tekemään raskasta ruumiillista työtä perheensä tilalla ja isänsä yrityksissä. Perhe ei turvaudu perinteiseen lääketieteeseen, vaan he parantavat yrteillä jopa todella rajujen onnettomuuksien jälkeen.

Westoverin lapsuus ja nuoruus ovat kaukana tasapainoisesta, ja hän joutuu kokemaan niin henkistä kuin fyysistäkin pahoinpitelyä elämänsä aikana. Perheen isä on patriarkka, jota koko perhe tottelee. Perheen äiti osaa sulkea silmänsä oikeissa kohdissa. 

Westoverin elämä kuitenkin muuttuu täysin, kun hän päättää alkaa opiskella. Hän pääsee yliopistoon, vaikka ei tosiaan sitä ennen ole saanut päivääkään koulutusta. Westover on opiskellut vain itsenäisesti. Yliopistoon astuminen lähes tyhjänä tauluna ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys tai helppoa. Westoverilta puuttuu lähes kaikki yleissivistys, sen lisäksi häneltä uupuu myös sosiaalisia tietoja ja taitoja. Hän on elänyt aiemmin kuin pienessä kuplassa, oman perheensä luomassa omassa maailmassa isänsä sääntöjä noudattaen. Lopulta Westover väittelee itsensä tohtoriksi. 

Tarinassa on samaa henkeä, kuin useissa muissakin amerikkalaisissa ryysyistä rikkauksiin kertomuksissa, mitä kirjailija itsekin kommentoi tekstissään. Ja kyllä, onhan tässä tavallaan sama kaari. En kuitenkaan itse osannut lukea tätä aivan siitä näkökulmasta. Luin tarinan siitä, miten joskus täytyy pyristellä irti omasta myrkyllisestä perheestään, ja miten voi elää traumojensa kanssa. Eihän se helppoa ole, kuten Westoverin omatkin kokemukset kertovat. Koulutuksella on suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille.  

Westoverin tarinaan on suhtauduttu käsitykseni mukaan useilla tavoilla. Olen itse lukenut ja kuullut monenlaisia mielipiteitä ja kommentteja. Useat teoksen lukeneet ovat vaikuttuneita, ja jotkut lukijat kritisoivat muun muassa sitä, voiko kaikki kirjassa kerrottu pitää paikkaansa.

Itse en edes halua lähteä liikaa kyseenalaistamaan, kun joku kertoo näin traumaattista tarinaansa. Westover itse kyseenalaistaa omaa muistiaan, ja mielestäni sen pitää riittää lukijallekin. Itse yllätyin siitä, miten vähän epäuskottavana kirjaa pidin. Ennakkoasenteeni oli kriittinen kuulemieni kommenttien vuoksi, mutta kun luin kirjaa, niin totesin, että tällaistakin on, tällaistakin tapahtuu.

Mitä epäuskottavaa tässä on? Maailmassahan tapahtuu nimenomaan juuri kaikki se, jota emme osaa edes ajatella, ennen kuin joku siitä kertoo meille. Mutta toisaalta Westoverin elämässä ei sinänsä ole mitään ihan ennen kuulumatonta. Maailmanloppua odottava perhe, jossa lapsia ei laiteta kouluun? Ei ole ensimmäinen laatuaan tämä. 

Mutta okei, myönnän, että itsekin pidän ihmeenä sitä, että esimeriksi kirjailija itse on yhä elossa, puhumattakaan eräistä muista perheenjäsenistä. Se kuulostaa uskomattomalta. Enkä lainkaan ihmettele, jos kirjassa esitetyt todella erikoiset käänteen saavat ihmiset uskomaan ihmeisiin.

Kirjan ydinteema on se, miten koulutus voi muuttaa koko elämän, kuten kirjan nimi kertoo. Mutta kirjassa on niin paljon kaikkea muutakin, että teosta voi lukea useammasta näkökulmasta.

Itselleni kirjan vaikein pala taisi lopulta olla sen toteaminen, miten voimakas voi patriarkaatin ja naisvihan mahti olla taas kerran, ja miten syvälle naisetkin sen itseensä omaksuvat. Olen iloinen, että Westoverin uskomattoman ja raadollisen tarinan käänteet kulkevat sellaisella tiellä, jonka lopulla töyssyjä ja kolareita on toivottavasti paljon vähemmän, ehkä joskus ei enää ollenkaan. Tai sitten ne on niin pieniä töyssyjä, ettei niitä enää edes tahdo huomata.

On aina vähän vaikeaa kertoa mielipidettään kirjasta, jossa joku avaa omaa elämäänsä näin. Westoverin elämäntarina on raadollinen, mutta väistämättäkin kiinnostava. Westover kirjoittaa hyvin ja avoimesti. Hän osaa nostaa kiinnostavia yksityiskohtia esiin paljastaen esimerkiksi oman sosiaalisen taitamattomuutensa. Pidin paljon siitä, miten tarina on kerrottu. Ehdottomasti suosittelen kirjaa myös muille, jos se jollain on vielä lukematta.

torstai 30. joulukuuta 2021

Rauno Lahtinen: Murhia ja hirmutekoja Turussa


Rauno Lahtinen: Murhia ja hirmutekoja Turussa
Sammakko 2021
Kirjastosta

Murhia ja hirmutekoja Turussa on tuhti paketti true crimea sitä kaipaavalle, ja samalla kiinnostava sukellus historiaan hieman erikoisemmasta näkökulmasta. Itseäni kiinnostaa molemmat, ja tietenkin turkulaisena kiinnostaa erityisesti rikokset, jotka ovat sattuneet täällä omassa kotikaupungissani. Vaikka nyt lukemisen jälkeen täytyykin sanoa, että eihän se tietenkään mitään valheellista turvallisuudentunnetta varsinaisesti lisää, kun lukee murhista, joita on tehty samoilla kaduilla, joilla itse kävelee. Se olkoon pieni varoitus.

Kirjassa kerrotaan 61 eri tapauksesta, joiden joukossa on keskenään hyvin erilaisia rikoksia puukotuksista myrkytyksiin ja kidnappauksista terrorismiin. Kirjaan on koottu tapauksia 1900-luvun alusta vuoteen 2017. Tapaukset on esitelty aikajärjestyksessä, ja kirjaa lukiessa huomaa miten rikollisuus on vuosien aikana muuttunut. Siinä missä 1900-luvun alussa tapauksiin liittyy usein alkoholi, puukko ja suunnittelemattomuus, niin myöhemmin rikokset ovat muuttuneet monimutkaisemmiksi, eri tavoin tehdyiksi ja taustalla on monisyisiä motiiveja. 

Kirjassa käsitellyt tapaukset ovat kiinnostavia. Tuoreimmat jutut olivat itselleni tuttuja ja uskon, että niin on varmasti muillekin, jotka ovat jaksaneet vilkuilla 2010-luvulla vähintään uutisotsikot läpi. Ne saattavat silti yllättää! Vanhemmat tapaukset olivat pääasiassa vieraita, ihan muutamaa isompaa juttua laskematta. 

Yksi kirjan luku kertoo aina yhdestä rikoksesta. Luvut ovat suurimmaksi osaksi melko lyhyitä, vain muutaman sivun pituisia. Lahtinen on koonnut ne muun muassa vanhoja lehtileikkeitä käyttäen. Rikoksista kerrotaan pääpiirteet ja oleellisimmat tiedot, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Jutut pysyvät ytimekkäinä ja niistä selviää oleellisin. Kun puhutaan tosielämän rikoksista, on mielestäni hyvä valita neutraali ja asiallinen linja. Kirjassa on mukana rikoksista niiden tapahtuma-aikoina julkaistuja lehtileikkeitä ja muita tekstejä, ja niistä osa on kyllä melko levottomia ja nykyajasta katsottuna jopa huvittavia. Se, miten rikollisuudesta uutisoidaan, on myös muuttunut paljon vuosikymmenien kuluessa. 

On aika hurjaa ajatella, että vaikka moni näistä rikoksista on ratkennut ja tekijät saaneet tuomionsa, niin silti näidenkin joukossa on paljon tapauksia, jotka ovat jääneet ratkaisematta. Tekijät ovat saattaneet jäädä vapaalle, elleivät ole myöhemmin jääneet muista rikoksista kiinni.

Suosittelen!

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

IMG_7141

Tommi Kinnunen: Pintti, Wsoy 2018
Sivut: 291
Päällys: Martti Ruokonen 
Omasta hyllystä 

Tommi Kinnusesta on tullut nopeasti, oikeastaan jo ensimmäisen kirjan jälkeen, sellainen luottokirjailija, jolta uskaltaa odottaa hyvää. Samapa tuo mistä Kinnusen kirja kertoo, varmasti sen lukee ja siitä pitää. Pintti on oiva esimerkki siitä. Jos joku muu olisi kirjoittanut kolmen päivän romaanin pienestä kyläpahasesta, lasitehtaasta ja eräästä perheestä, perinteisin kotimaisin maustein, en välttämättä olisi löytänyt itseäni kirjan äärelle. Nyt en miettinyt hetkeäkään, kun ostin kirjan tuoreeltaan omakseni.

Pintti on Kinnusen kolmas romaani. Se ei ole jatkoa Neljäntienristeykselle ja Lopotille - vaikka tarinaan on tosin lupailtu vielä yhden kirjan verran lisää! -, vaan aivan oma tarinansa. Lopotin luettuani toivoin, että Kinnunen kokeilisi myös jotain uutta ja tässä sitä on. Tosin Pintistäkin löytyy aiemmista kirjoista tutuksi tulleita elementtejä, ja kirjailijan tuttu ääni kuuluu taustalla. 

Kinnusen kirjojen keskiössä on raadollisia, koskettavia ja aitoja ihmiskohtaloita. Menneeseen aikaan Pinttikin sijoittuu, ja herättää sen menneen hienosti eloon. Sulan lasin kuumuuden voi melkein tuntea, ja sodasta palanneiden miesten mykkyyden kuulla. Jussi, Helmi ja Raili ovat kaikki erilaisia, karheita ja eri tavalla mailmaa katsovia hahmoja. Kinnusen teksti on hyvää, kaunista, kuvailevaa ja varmaa.
 
Kirjaa tekee mieli muutenkin kuvailla sanalla varma, ja se on myös kirjan pienoinen ongelma. Kirja on ehkä liiankin varma. Paikoin kuvaileva ja oivaltava teksti tuntui menevän lauseen verran yli, nojattiin liiaksi kekseliäisiin sanakäänteisiin ja käytettiin niitä enemmän, kuin tarina olisi vaatinut. Siinä ei ole moitittavaa, sillä teksti on läpikotaisin hyvää. Mutta kun lukiessa tajuaa lukevansa, on jokin mennyt tarinan yli. Se ei ole huono asia, ja silti se vähän on. Joissain kohdissa kappaleen olisi voinut katkaista aiemmin, säästää kauniita sanoja toisaalle.

Tarina oli hyvä, ja koskettava. Tarinassa on voimakkaita kohtauksia, ja kirja täytti mielen elävillä kuvilla. Mutta ihan kuin olisin lukenut sen aiemmin. Tai ehkä kuullut, nähnyt jossain. Vai tuntuuko siltä siksi, että tällaista on ollut, tällaista elämä on ja tällaisia ovat ihmiset? Yksikään kirjan käänteistä ei yllättänyt, vaikka ehkä niiden olisi pitänyt. Kuvittelisin, että tarinan olisi pitänyt aueta kuin kerä, hiljalleen. Mutta arvasin aina heti, että taustalla on enemmän ja ratkaisut olivat, kuten olin ajatellut. Siinäkään ei ollut mitään vikaa, niin kaiken piti tapahtua, niin oli hyvä. Mutta toisaalta tarinaa olisi voinut hieman horjuttaa, rikkoa rajoja.


Vai olenko lukenut Kinnuseni niin hyvin, että hän ei voi minua yllättää? Tunnenko niin hyvin hänen tapansa kertoa, että aavistan mitä tuleman pitää? Ei, en usko tähän. Nyt vain kävi niin.

Toisaalta mielestäni Pintissä on jotain samaa, kuin Minna Rytisalon kirjassa Lempi. Ehkä se, ja kirjan rakenne ylipäänsä auttoivat arvaamaan tulevan. Samankaltaisuus kirjojen välillä muuten huvittaa, sillä olenhan jo jonkun aikaa puhunut siitä, että Rytisalo saattaa olla nousemassa Kinnusen rinnalle toiseksi kotimaiseksi luottokirjailijakseni. Heidän teksteissään on jotain samaa, joka saa minut puolelleen.

Pintissä oli muutama, vähän hiertämään jäänyt ristiriitaisuus, joista ei tiennyt, ovatko ne tarkoituksellisia, asioita, joihin kuuluu tarttua, vai eivät. Ainakin minut ne herättivät lukijana, kun kesken lukemisen pitikin kääntää sivuja taaksepäin ja tarkistaa, olinko hetki sitten lukenut jotain väärin.

Joka tapauksessa Pintti on loistava kirja - jos se jollekin oli vielä epäselvää. Jonkun toisen kirjoittamana se olisi vielä parempi, ja sillä tarkoitan sitä, että  Kinnunen on tehnyt itselleen ansan, kun on niin hyvä, että häneltä odottaa aina vielä vähän enemmän. Jos tämä olisi jonkun toisen teksti, olisin varmaan mykistynyt. Nyt sain mitä odotin, mutta Kinnusen taidoilla voi kirjoittaa vielä parempaa.

Sitten tärkein: joko Kinnunen kirjoittaa seuraavaa kirjaansa?

tiistai 30. tammikuuta 2018

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin

IMG_E1363

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin, Wsoy 2017
Kuvittanut: Tove Jansson
Suomentanut: Kersti Juva 
Alkuteos: The Hobbit or There and Back Again 1937
Omasta hyllystä 

Pitkähkö oli matkani Hobitin kanssa, tarkalleen 18 päivän reissu, mutta niin vain tuli kuljettua Sinne ja takaisin, välillä verkkaammin ja koukeroisemmin, mutta pääasiassa tasaista tahtia.

Pidän kirjan lukemista jonkinlaisena saavutuksena ja merkkipaaluna, sillä aiemmin Hobitti, Taru Sormusten herrasta tai muu Tolkienin tuotanto ei ole voinut vähempää kiinnostaa. Olen kyllä sinnikkäästi yrittänyt katsoa muutaman kerran Taru Sormusten herrasta -elokuvia, mutta joko olen nukahtanut, tai mielenkiintoni on nukahtanut, sillä elokuvista muistan vain juoksevat puut (tarkistin ystävältä, että onhan niissä varmasti juoksevia puita). Teininä yritin lukea Hobittia serkun vinkistä, mutta silloin luovutin muutaman sivun jälkeen. Nyt, reilu kymmenen vuotta myöhemmin, ei luovuttamisesta ollut tietoakaan, vaan kirja tuli luettua kannesta kanteen. Hurraa!

Havahduin Hobittiin, kun pohdin lastenkirjaklassikoita, jotka olisi mielestäni syytä lukea. Kuinka ollakaan samaan aikaan Hobitista julkaistiin 80-vuotispainos, jossa oli sekä jo aiemmin ihailemani Tove Janssonin kuvitus sekä kansi, jonka Jansson alunperin suunnitteli Hobittiin. Kustantamo ei tuolloin uskonut sen vetoavan lapsiin, joten Jansson kuvitti varmaan monelle tutuksi tulleen kannen, jossa on Bilbo. Joka tapauksessa alkuperäinen kansi lohikäärmeellä vetosi minuun sen verran, että tilasin kirjan omakseni.

Olen todennut, että kun innostun jostain, se hetki kannattaa käyttää hyväkseen. Eli kun Hobitti hyllyyni saapui ja se alkoi mieltäni kutkuttaa (mitä en olisi siis koskaan ikinä uskonut tapahtuvan), niin tartuin kirjaan ja luin sen. Parasta koko jutussa: pidin lukemastani.

Hobitti on hyvä satukirja. Se on hyvä omassa lajissaan fantasiakirjana ja seikkailutarinana. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran reilu 80 vuotta sitten, mutta tarina on iätön. Se on kestänyt jo vuosikymmeniä ja kestää varmasti tuleviakin vuosia. Uskon ja toivon ihmisten löytävän Hobitin ja lukevan sen juuri sellaisena klassikkona, kuin mitä se on.

Se on tarina ihanan mukavuudenhaluisesta, vähän laiskasta, paljon ruoasta ja levosta pitävästä Hobitista, Bilbosta, jonka velho Gandalf tempaisee mukaan seikkailuun. Hänet esitellään ammattivorona, aarteenmetsästäjänä kolmelletoista kääpiölle, jotka hieman epäillen suhtautuvat voroon. Bilbo itse lähinnä tutisee kauhusta, vaikka suurimman osan ajasta onkin hieman pihalla siitä, mitä nyt oikeastaan tapahtuu. Tällä poppoolla ja näillä eväillä lähdetään kohti Smaugin, lohikäärmeen, varastamia ja vartioimia aarteita - ja toivotaan parasta.

Tarina on hyvin kaavamaisen juonirakenteen varaan rakennettu seikkailukertomus, jossa toistuu samat jutut, mikä voi vähän välillä kyllästyttää, mutta joka toisaalta toimii. On matka, jonka varrella on monenlaisia kiperiä tilanteita ja vaaroja, mutta niistä selvitään, jotta voidaan kohdata uusia vaaroja päämäärän ja suuren vaaran häämöttäessä vielä edessä. Tarinasta löytyy toimintaa, oveluutta, synkkyyttä ja paljon huumoria. Kertoja on lähes kaikkitietävä, mutta toteaa välillä, ettei tiedäkään jotain. Kertojan ääni on vahva, etenkin kun lukijaa puhutellaan suoraan. 


Kaikista eniten kuitenkin pidin kirjan luontokuvauksesta, joka on mieletön. Esimerkiksi Synkmetsän kuvaus on iholle hiipivän karmiva ja vaikuttava. Niin monta päivää viellä pimeässä metsässä kuljettiin, viruttiin... Näen vieläkin ne mustat puunrungot lähes yhtä mustaa taustaa vasten. Ja sinne tänne nukahtelevat kääpiöt.

Olen yllättynyt miten paljon lopulta pidin Hobitista. Ei siitä lempikirjani tullut, enkä voi sanoa, etteikö sen kanssa olisi takkuiltukin. Välillä oli tosi vaikea jaksaa pitää kiinnostusta yllä, luin sivuja uudelleen ja silti vaati ponnisteluja pysyä mukana matkassa. Tällaiset kääpiöiden, hiisien ja lohikäärmeiden täyteiset seikkailutarinat kun eivät ihan omin juttuni tosiaan ole.

Arvostan kuitenkin kirjaa, eikä lukukokemus ollut huono. Hobitti on hyvä ja kyllä vain Bilbo Reppuli jonnekin sydämeeni taisi jäädä asustelemaan, ja sydämeni taas saattoi jäädä asustelemaan Hobittilaan.



perjantai 19. tammikuuta 2018

Liv Strömquist: Nousu & tuho, Prinssi Charlesin tunne

IMG_E1322

Liv Strömquist: Nousu & tuho, Sammakko 2017
Suomentanut: Helena Kulmala, Sivut: 133
Alkuteos: Uppgång och Fall 2016

Prinssi Charlesin tunne, Sammakko 2017
Suomentanut: Helena Kulmala, Sivut: 132
Alkuteos: Prins Charles känsla

Saatu arvostelukappaleina

Huh miten timanttista tavaraa! Liv Strömquistin sarjakuvat ovat ehdottomasti parhaimmasta päästä sarjakuvia, joita olen lukenut. Olen toistaiseksi ehtinyt suositella näitä muun muassa kaikille. Sanonkin jo nyt: lue nämä, kiitos.

Strömquistin sarjakuvat ovat yhteiskunnallisia, kantaa ottavia, oivaltavia ja rohkeita. Strömquist nostaa esiin ja läpivalaisee erilaisia yhteiskunnallisia, lähinnä miesten ja naisten väliseen epätasa-arvoon liittyviä, ongelmia. Hän nimeää henkilöitä, jotka omilla toimillaan joko ylläpitävät näitä, hyväksikäyttävät näitä tai toimivat muuten hyvänä esimerkkinä ongelman olemassaolosta. Esimerkiksi Prinssi Charlesin tunteessa viitataan Sex and the City-sarjasta tuttuun suhdekiemuraan Carrien ja Mr. Bigin välillä. Se toimii esimerkkinä ongelmista ja valtarakenteista, joita miesten ja naisten välisessä suhteessa voi olla. Esimerkkejä on useita, kaikki yhtä mainioita.

Strömquistin tyyli on kiihkeän vimmainen. Sarjakuvat ovat armottomia ja täynnä sellaista voimaa, jolla asioita viedään eteenpäin. Hän sanoo asiat suoraan. Kun hänen mielestään erään teollisuuspohatan yksityiset lennot koiran kanssa ovat järjettömiä, hän sanoo sen kaunistelematta. Ja mitä sitä kaunistelemaan? Järjetöntähän se on. Strömquistin suorapuheisuus ja särmä iskivät. Loputtomaan vaikenemiseen ja hyssyttelyyn kyllästyy, kun on asioita, joista pitäisi puhua.

Sarjakuvissa on mustaa huumoria ja ironiaa. Pidin paljon Strömquistin tyylistä. Mutta juurikaan ei naurattanut, sillä ongelmat ovat todellisia ja vakavia. Sarjakuvat herättivät paljon ajatuksia, haastoivat ja samalla avarsivat omaa ajattelua. Vaikka kuinka ajattelin, että nämähän nyt ovat tuttua kauraa. Sarjakuvien aiheet ovat nousseet useita kertoja esiin eri ihmisten kanssa käymissäni keskusteluissa, sillä nämä tosissaan puhututtavat. Ja se on hyvä.

Nousu & tuho käsittelee äärimmäistä rikkautta. Se pureskelee sellaisia aiheita, kuin kapitalismi, varallisuuden järjettömän epätasainen jakautuminen ja yhteiskuntaluokat. Miksi toisilla on varaa lennättää koiraansa yksityiskoneella, ja toiset kuolevat köyhyyden seurauksena? Strömquist nostaa esiin sen, mitä ihminen itse on tehnyt oman rikkautensa tai köyhyytensä eteen - eli ei välttämättä mitään. Strömquist pistää omankin etuoikeutetun asemansa likoon.

Mieleeni jäi erityisesti se, miten Strömquist tekee näkvyäksi keinoja, joilla eri yhteiskuntaluokkia ylläpidetään ja miten yleinen on ajatus, että kaikkien pitäisi haluta pyrkiä elämään keskiluokkaisesti. Kuin se olisi ihanteellinen normi, ainoa oikea tapa olla ja elää.

Prinssi Charlesin tunne kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita, avioliittoja ja yksivioisuutta, rakkautta ja seksiä. Sarjakuva keskittyy heterokulttuuriin, jossa miesten ja naisten välisissä suhteissa roolit ja valta-asemat näyttäytyvät melko ongelmallisina ja haitallisina. Näitä tarkastellaan historiaa vasten sekä erilaisten tutkimusten kautta. Lisäksi sarjakuvissa nostetaan esimerkkejä viihteestä ja näin tehdään ongelmia monin tavoin näkyviksi. Strömquist tarkastelee hienosti myös erilaisia normeja, joita ihmissuhteisiin liitetään. Joihinkin niistä ei tunnu liittyvän järjen hiventäkään.

Molemmat sarjakuvat ovat todella kovia, upeita helmiä. Sarjakuvien aiheet ovat tärkeitä, näkökulmat kiinnostavia ja omaa ajattelua ravistelevia. Harvat teokset onnistuvat vaikuttamaan näin syvästi omaan ajatteluun.


lauantai 13. tammikuuta 2018

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

IMG_E1278

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945, Wsoy 2016
Suomentanut: Kari Koski
Sivut: 271
Alkuteos: Krigsdagböcker 1939-1945
Kirjastosta

"Luoja auttakoon meidän poloista hulluuden valtaamaa planeettaamme!"

Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjat oli merkillinen, merkityksellinen, raadollinen, rankka, ajatuksia herättävä ja silti kaiken sen alla lämmin, hymyilyttävä lukukokemus. Lukeminen oli paikoin haastavaa, puistattavaa ja pelottavaa, mutta hurjan mielenkiintoista ja palkitsevaa. Kun luin Jens Andersenin kirjoittaman elämäkerran Astrid Lindgrenistä, jäin kaipaamaan jotain enemmän, jotain aidompaa. Sotapäiväkirjoja vastasi tähän juuri niin, kuin toisen henkilökohtainen päiväkirja vaan voi vastata.

Mutta yksi iso kysymys.

Kuinka moni 30-vuotias on pitänyt päiväkirjaa sodan tapahtumista lehtileikkeiden ja uutisten avulla? Kuinka moni on seurannut poliitikkoja, politiikkaa ja sodan etenemistä yhtä intensiiviesti ja kirjoittanut siitä suuren osan omin sanoin omiin yksityisiin päiväkirjoihinsa? Ei voi kuin ihmetellä monta vuotta kestäneen projektin tarkoitus. Ihmetellä sitä tarmoa, jolla päiväkirjat on kirjoitettu. Lindgren ei ollut vielä julkaissut kirjailija näitä kirjoittaessaan.

Päiväkirjat on kirjoitettu todella hyvin. Tekstit ovat kiinnostavia, mukaansa tempaavia ja vetoavia. Vaikka sodan kauheus, raadollisuus ja täydellinen järjettömyys eivät jää epäselväksi, eikä se, kuinka Lindgren toivoo koko ajan sodan loppuvan, niin silti Lindgrenin tyyli on myös lämmin ja inhimillinen, jopa paikoin humoristinen. Ehkä se on keino selvitä siitä kaikesta hulluudesta - pitää kiinni kynsin ja hampain siitä hyvästä, mitä on jäljellä. Lindgren ymmärsi oman etuoikeutensa, teki sen näkyväksi, mutta myös nautti siitä kiitollisena. Niinhän se on elettävä, kun ei koskaan tiedä, tempaiseeko sota joskus oman maan, kodin ja perheen kokonaan mukaansa. Sota vaikutti kuitenkin Ruotsissa ja Lindgrenin perheessäkin.

Astrid itse työskenteli kirjesensuurissa, jossa hän joutui lukemaan päivittäin henkilökohtaisia kertomuksia ihmisten kokemista julmuuksista. Ruotsissa elettiin säännöstelyn mukaisesti ja vaikka Lindgrenin perheessä ei nälkää jouduttu näkemään, vaikutti säännöstely silti päivittäiseen elämään. Lindgrenin lapsi Karin oireili psyykkisesti sodan aikana.

Lindgrenin päiväkirjoissa pääasiasa on kuitenkin sota, siitä miten sota etenee, mitä tapahtuu missäkin ja myös miten se näkyy kotona Ruotsissa. Päiväkirjoja lukiessa tuntui uppoavansa aika syvälle sotaan ja sen aikaiseen maailmaan, sai uuden näkökulman sotaan ja Lindgren kirjoittaa sellaisista karuista yksittäisistä tapauksista, joista ei ole lukenut aiemmin mistään. Sodan kauhut tulivat iholle.  Päiväkirjoissa on kuitenkin mainintoja Lindgrenin yksityiselämästä, ajatuksista ja tuntemuksista. Lindgren kirjoittaa lapsistaan, työstään, vapaa-ajan menoistaan, jouluista, aviomiehestään ja avioliiton rakoilusta. Päiväkirjat ovat henkilökohtaisia, tietenkin.

Samaan aikaan on vaikea uskoa, ettei tätä ole muiden silmille tarkoitettu. Tekstin laatu, tyyli ja oman yksityiselämän siistinä pitäminen herättävät ajattelemaan, että oliko Lindgrenillä ajatus, että tämä voisi joskus olla enemmän kuin vain hänen päiväkirjansa? Ehkä, ehkä ei. Olen iloinen, että päiväkirjat ovat julkaistu ja niitä voi lukea ilman, että tuntee tonkivansa jonkun yksityiselämää luvatta. Päiväkirjat on julkaistu lyhentämättöminä.

En yleensä hakeudu lukemaan kirjoja, joissa käsitellään sotaa, politiikkaa tai väkivaltaa. Tässä kirjassa on ne kaikki. Päiväkirjojen kautta näitä lähestytään kuitenkin sellaisesta henkilökohtaisesta kulmasta, mikä tekee niistä luettavia ja kiinnostavia. Ajattelin lisätä tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21. kirja ei ole mukavuusalueellani.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Astrid Lindgren: Ronja, Ryövärintytär

IMG_0724

Astrid Lindgren: Ronja, Ryövärintytär, Wsoy 2015 
Sivut: 268
Suomentanut: Tuula Taanila
Kuvitus: Ilon Wikland
Alkuteos: Ronja Rövardotter 1981
Kirjastosta

Kirjoitin lokakuussa Peppi Pitkätossusta ja suhteestani Astrid Lindgreniin. Tai itseasiassa sen suhteen puuttumisesta, sillä Lindgrenin tarinat ovat enimmäkseen vieraita minulle. En ole lukenut tai kuullut niitä lapsena, tai jos olenkin, niin en muista sitä. Olen ollut niin vahvasti muumilapsi, että moni muu on jäänyt sen varjoon. Nyt vanhempana ja lastenkirjallisuudesta uudelleen innostuneena on Lindgren alkanut kiinnosta enemmän. Luettuani Pepin oli luontevaa siirtyä lukemaan Ronja, ryövärintytär, siirtyä anarkistista toiseen. Veljeni Leijonamielen olen lukenut kahdeksan vuotta sitten.

Voi miksi tätä ei ole luettu minulle lapsena? Ronja, ryövärintytär on niin upea klassikko, että lukemisen jälkeen harmittelin, että näin hieno tarina on ollut minulta pimennossa näin pitkään. Kirjan tarina on ikiaikainen. Siinä on kaikkea tuttua, kuin palasia poimittuna perinteisistä tarinoista, ja silti se on aivan oma tarinansa. Tarina, jossa hahmot ovat ryöväreitä, yhteiskunnan normeja rikkovia, mutta silti hyväsydämisiä hölmöjä. Tarina, jossa on vahvoja naisia miesten maailmassa - vaikka yhtälailla se on naisten maailma. Tarina, jossa kipunoi rakkaus toisiin ihmisiin ja luontoon. Tarina, joka käsittelee luonnon ja eläinten kunnioitusta ja kohtelua, kuinka sen pitäisi olla hyvää.

Rohkea ja hurjapäinen, mutta silti sydänjuuriaan myöten täyttä kultaa oleva Ronja voitti minut puolelleen samoin kuin Peppi teki lokakuussa. Vaikka Ronja joutuikin omaan makuuni hieman liian usein vaikeuksiin ja päätyi pelastettavaksi, ja vaikka turhan usein hänen maailmaansa pyöri isän tai pojan ympärillä, niin silti Ronja oli ihana.

Kirjan luontokuvaus ja viisaus oli kuitenkin se, joka minut lumosi lopullisesti. Olisin lukenut kirjan hetkessä, ellen olisi halunnut tankata jokaista lausetta kuin suurempaakin totuutta, sillä kirja on täynnä todella taitavia kohtauksia ja kuvauksia sekä syvälle uppoavia ajatuksia. Kirjallisuuden helmi, joka on samaan aikaan seikkailutarina ja filosofinen eepos.

Tietenkin kirja on lastenkirja, mutta onneksi siitä voi nauttia myös aikuinen lukija. Jos minulla olisi lapsi, jolle lukea kirjoja, olisi tämä pinossa päällimäisenä Pepin ja muumikirjojen kanssa.

Lindgren on onnistunut luikertelemaan nopeasti suosiooni ja tutustuminen hänen tuotantoonsa jatkuu. Mutta ehkä seuraavaksi voisin lukea kirjailijan elämäkerran.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Lastenkirjalauantai

Olen viime aikoina lukenut enemmän lastenkirjoja (ja kirjoja), kuin mitä ehdin blogata. Niinpä päätin koota niitä tähän samaan postaukseen. Tässä satsissa on kaksi lastenkirjasyksyn ehdotonta hittiä, pari keskivertoa ja yksi oudohko tapaus.

IMG_0415 
Vuokko Hurme: Kiepaus
S&S 2017
Sivut: 250
Kuvittaja: Susanna Iivanainen

Kiepaus on ehdottomasti yksi syksyn lastenkirjahitti. Aivan todella hyvä lastenkirja!

Kirjassa on maailmanlopun jälkeinen maailma, jossa pinovoima on kiepsahtanut niin, että maa ei enää vedä puoleensa, vaan taivas. Kiepaus on tuhonnut maapallon, jonka me tunnemme. Ihmisiä on jäljellä vain vähän, ruoasta ja vedestä on pulaa. Läsnä on jatkuva pelko siitä, että taivaaseen tipahtaa joko itse, joku läheinen tai vaikka rakennus. Ihmiset ovat kuitenkin kekseliäitä selvitäkseen tässä ylösalaisin olevassa maailmassa ja elättelevät toivoa paremmasta. Mutta kuten tiedetään, maailmanlopun jälkeisessä maailmassa ei aina ole varaa pelkkään hyvyyteen...

Kirja on hyvin kirjoitettu ja kieli on hyvää. Tarina on oikeasti jännittävä seikkailuineen. Kirja käsittelee muun muassa menetystä ja kuolemaa, mutta ei ole kuitenkaan liian pelottava tai synkkä. Kirjan tunnelma on toiveikas. Ihastuin siihen, että kirjassa äiti on perheen levoton seikkailija ja sankari. Kirjassa on muutenkin vahvoja naisia ja tyttöjä. Pidin myös siitä miten kirjassa oli kuvattu erilaisia ihmissuhteita.

Kiepaus on Huimaa-kirjasarjan ensimmäinen osa, ja ensi vuonna ilmestyy seuraava osa. En malttaisi odottaa! 


Linna, Martti: Isän luokse
Myllylahti 2017
Sivut: 175

"Meidän luokan pojista kolme haluaa poliiseiksi, kaksi haluaa lentäjiksi ja loput haluaa merimiehiksi. Pojat on sellaisia. Ne lulee, että se on hienoa kun ne lähtee aikuisina laivalla merelle, ja tytöt jää rannalle huiskutamaan niille ja itkemään. Ne pojat ei tajua, että oikeasti tytöt itkee siitä ilosta, kun ne pääsee lopultakin niistä pojista eroon."

Toinen hitti on ehdottomasti Isän luokse.

Katri saa isältään nimipäivälahjaksi Al Goren Epämiellyttävä totuus. Ilmaston lämpeneminen. Dokumentin katsottuaan Katri päättää pelastaa maailman, vaikka sitten yksin. Toimeliaan Katrin nokka ei kauaa tuhise kun hän laittaa tuulemaan. Tämä rohkea anarkisti ei juurikaan keinoja kaihda, tai poliiseja säikähdä missiossaan. Sen sijaan häntä harmittaa, kun isä asuu Brasiliassa ja äidin uusi miesystävä on tyhmä, joka tykkää autoista, vaikka ne saastuttavat. Katrin veli on Veli, huonoilla keuhkoilla varustettu.

Hulvattoman hauska tarina, jonka aihe on tärkeä. Kirja viihdyttää niin, että itse nauroin monesti tääneen ja tarjoaa paljon ajateltavaa lukijalleen. Teksti on pääosin tosi hyvää, kiva lukea, mutta jonkin verran virheitä bongasin.

Kirjan alku on tosin hieman sekava, mutta tasaantuu kuitenkin nopeasti sujuvaksi luettavaksi. Tarinan lopussa on taas pientä löystymistä. Alussa uusioperhesotkut ja maailmanpelastus kulkevat hyvin rinnakkain, mutta loppua kohden tasapaino horjuu. Loppu tuntui vähän lattealta muuten niin hyvän tarinan päätteeksi. Tai ainakin itse odotin enemmän. Kokonaisuus on kuitenkin hyvä.

"-- tuo meidän Katri on tulossa vaikeaan ikään. Mitä vaikeaa siinä on, jos ihminen tulee viisaammaksi?"

"Se on ihan totta: joskus on parempi ensin toimia ja vasta sitten ajatella. Se on kaikkien meidän maailman Katrien tunnuslause."




Ala-Harja, Riikka: Kahden maan Ebba
Otava 2017
Sivut: 109
Kuvittaja: Marika Maijala

 
Kertomus 4. luokkalaisesta Ebbasta, jonka toinen koti on Helsingissä äidin luona, toinen Berliinissä isän luona. Ebba on tottunut lentämään kahden kaupungin välillä ihan yksin. Nyt Ebbaa ei huvittaisi lähteä, kun on ollut itsenäisyyspäivän tanssit ja kavereiden kanssa olisi niin paljon viestiteltävää. Lisäksi Ebbaa harmittaa, ettei hän saa viettää aikaa isänsä kanssa kahdestaan, vaan mukana on isän uusi perhe.

Joskus pieniin kirjoihin tungetaan paljon asiaa, ja niin on tämänkin laita. 108 sivuun on mahdutettu ainakin seuraavat: vanhempien ero, uusioperhe, koti kahdessa eri maassa, lentäminen, terrorismi, kasvissyönti, homous, keinohedelmöitys ja rasismi. Hyviä aiheita, joita käsiteltiin aika pintapuolisesti, mutta toisaalta joidenkin aiheiden kohdalla kiva, että pudotellaan ohimennen arkiseen sävyyn, tehdään niistä ihan peruskauraa. Isoimman huomion saa kuitenkin yksin lentäminen ja uusioperheeseen sopeutuminen tai sopeutumattomuus, eli päähenkilön kiukuttelu. (Tilaa oli myös päähenkilön ulkonäkökeskeisyydelle, joka itseäni tässä ärsytti.)

Mielestäni kirja jää aika ohueksi (muutenkin kuin sivumäärältään) ja sellaiseksi keskitason kirjaksi. Suosittelen tilanteeseen, kun kaivataan kirjaa nimenomaan avioeroon ja uusioperheeseen liittyen.



Hai, Magdalena: Kurnivamahainen kissa
Karisto 2017
Sivut: 46
Kuvittaja: Teemu Juhani 



Kurnivamahainen kissa on perinteinen satukirja, joka käsittelee ahneutta ja pienen tytön rohkeutta. Tarina alkaa kun tyttö tapaa kissan, jolla on koko ajan nälkä. Kissa syö, syö ja syö, kasvaa, kasvaa ja kasvaa. Aina niin, että pian pieni tyttö päätyy itsekin kissan vatsaan, josta löytyykin melkoinen yllätys... Kirjan tarina on ihan jännä, ja sanoma on hyvä. Kuvitus on hienoa, vaikka vähän synkkä.

Kovasti olisin halunnut tästä pitää, mutta lukukokemus jäi aika tylsäksi. Pitäisi lukea lapsen kanssa, jotta tietäisi miten uppoaa kohderyhmälleen.


Lindeberg, Minna ja Lucander, Jenny: Lumi Azharian yllä
Teos & Förlaget 2017
Sivut: 42 

Kirja, jota en tajunnut.

Lumi Azharian yllä
on kertomus 4. luokkalaisten tyttöjen välisestä ystävyydestä ja rakkaudesta. Tytöt karkaavat luokkaretkeltä leikkimään keskenään ja uppoutuvat omaan tummasävyiseen mielikuvitusmaailmaansa. Kirjan tarina on mystinen ja kerronta runollista. Kuvitus on taiteellinen ja erikoinen, mutta taitava kyllä. Tavallaan kirja on hieno, mutta tarina sen verran vaikeaselkoinen (ja pointiton?), etten tiedä kenelle tätä suosittelisi ja lukemissani nettikeskusteluissa muutama muu mietti ihan samaa. Aika kapealle lukijakunnalle on suunnattu. Teos on kuin kuvakirjan, runokirjan ja satukirjan sekoitus. 

Ei minun kirjani, mutta varmasti jonkun toisen on.