Ragnar Jónasson: Saari

Ragnar Jónasson: Saari

Tammi 2021

Kirjastosta

En lue dekkareita, paitsi silloin kun luen. 

Dekkarit ovat aina olleet genrenä se, joka ajatuksen tasolla kiinnostaa, mutta joka ei sitten kuitenkaan koskaan oikein lähde. Se on harmi, koska kulutan paljon true crimea ja rikossarjoja, joten tavallaan olisi sopivaa kohdeyleisöä erilaisilla jännäreille. Siitä huolimatta en ole koskaan lukenut sellaista dekkaria, josta olisin ajatellut, että tämä on loistava. Itseasiassa suurin osa dekkareista, joita olen yrittänyt lukea, on jäänyt kesken. Kaipaan kirjallisuudelta kuitenkin sitten jotain muuta, kuin mitä dekkarit tarjoavat.

Kaikesta tästä huolimatta olen sinnikäs lukija ja yhä silloin tällöin tartun dekkariin. Nimittäin islantilaisiin dekkareihin. Islantilaisissa dekkareissa kiinnostaa ehdottomasti tämä itselle vieras maa, kirjojen ainutlaatuinen miljöö eli Islanti, Islannin historia ja tietenkin se fakta, että Islannissa tapahtuu sen verran vähän rikoksia, että on kiinnostavaa nähdä, miten kirjailijat saavat murhansa istumaan paikkaan, jossa niitä ei juuri tapahdu.

Saari on Ragnar Jónassonin Hulda-sarjan toinen osa. Sarja on siitä erikoinen, että se etenee ajassa taaksepäin. Ensimmäisessä osassa Pimeys rikosetsivä Hulda oli lähes eläkeiässä, mutta toisessa osassa Hulda on nuorempi. Kiinnostava ratkaisu.

Saari kietoutuu yhden nuoren naisen murhan ympärille. Hänet murhattiin mökkiin 80-luvun lopulla ja murha ratkaistiin nopeasti. Kymmenen vuotta myöhemmin nuoren naisen läheisimmät kokoontuvat yhteen eräälle saarelle, kauas kaikesta, muistelemaan murhattua ystäväänsä. Saarella tapahtuu kuitenkin traaginen onnettomuus. Vai onko se sittenkään onnettomuus? Kun vyyhti alkaa aueta, joudutaan puntaroimaan myös 80-luvun murhan tapahtumia uudelleen. 

Saari on ihan hyvä. Tarina on kiinnostava ja koukuttava, ja sen lukee nopeasti ahmien. Itseäni ihastutti sitten kuitenkin kirjassa eniten juuri Islanti. Toisessa kehyksessä en välttämättä olisi tarinaa jaksanut lukea. Tarinan keskiössä on nuoren naisen murha, eli mitään kovin omaperäistä teos ei tarjoile. Kirjassa lukija on myös koko ajan askeleen edellä rikosetsivää, eli loppuratkaisu ei varsinaisesti yllätä. En oikein tiedä, onko tämä se tyyli, josta pidän. Ymmärrän sen fiiliksen, joka tulee, kun odottaa, että koska poliisit hoksaavat saman kuin itse, mutta se saattaa käydä myös vähän tylsäksi. Tosin tässä ei muutenkaan ollut mitään kovin yllättäviä elementtejä. 

Kokonaisuus on kuitenkin erittäin ok. Tarina pitää otteessaan ja itse luin teoksen parissa päivässä. Olikin tosi kiva lukea pitkästä aikaa jotain näin nopealukuista. 

Pauline Harmange: Miksi vihaan miehiä

Pauline Harmange: Miksi vihaan miehiä

S&S 2021

Kirjastosta

Kirja luettu vuonna 2021.

Miksi vihaan miehiä on pieni ja sähäkkä teos, pamfletti, jonka nimi varmasti onnistuu provosoimaan monia. Huomaan, että tästä kirjasta kirjoittaessa tekisi kovasti mieli pohjustaa tekstiä kertomalla millainen feministi olen; vihaanko miehiä vai en. Yritän nyt antaa sen olla. Keskitytään teokseen.

Miksi vihaan miehiä on sivumäärältään pieni teos, jossa on kuitenkin paljon asiaa ja pointteja. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa jotain feminististä ja ärhäkkää. Siitä onkin hetki, kun olen lukenut mitään vastaavaa. Itseasiassa tämän teoksen lukemisen jälkeen innostuin jälleen feminististä teoksista, ja olen jo ehtinyt lukea tähän vuoden alkuun pari teosta lisää. 

Miksi vihaan miehiä käsittelee nimensä mukaisesti miesvihaa. Harmange pureutuu joihinkin yhteiskunnallisiin ongelmakohtiin, kuten esimerkiksi sukupuolien väliseen epätasa-arvoon, ja perustelee tällä miesvihaansa. Käsittelyssä olevat aiheet, kuten esimerkiksi heteroparisuhteissa naisten vastuulle jäävä tunnetyö, ovat ikiaikaisia, eikä niissä ole sinänsä mitään uutta sellaiselle, joka on yhtään ottanut asioista selvää. 

Samalla kun Harmange perustelee miesvihaa, hän myös käsittelee naisvihaa. Miesviha ja naisviha eivät ole sama asia. Naisviha on tappanut naisia satoja, jo tuhansiakin vuosia, ja yhä edelleen raiskaamisen, kiduttamisen, alistamisen ja tappamisen linja vain jatkuu. Miesviha ei tapa. Miesviha tosin kumpuaa naisvihasta. Kun omaan etuoikeuteensa nojaavat miehet yhä tiedostaen ja tiedostamatta sortavat naisia, niin kyllähän se vihaksi pistää.

Kun puhutaan, ja kun nyt kirjoitan, miesvihasta, tuntuu siltä, että pitää olla todella sensitiivinen ja varovainen. Kun puhutaan miesten vihaamisesta, se kuohuttaa vähän kaikkia. Sen sijaan naisvihalla ei edes sanana ole sellaista kaikua. Naisviha on arkipäiväistä, se on rakenteissa, ja se on juurtunut satojen vuosien aikana niin syvälle, että naisetkin vihaavat naisia. Silti tämä naisiin kohdistuva sorto ja viha ei juurikaan kuohuta. Kun edes mainitsee miesvihasta, tuntuu siltä, kuin olisi tehnyt suuren vääryyden, vaikka itse kokee naisvihaa usein esimerkiksi omassa työssään asiakaspalvelussa.

En kuitenkaan itse ajattele, että ketään pitäisi vihata. Vihalla harvoin saavuttaa kovin hyviä asioita. On kuitenkin totta, että eivät asiat pelkällä lempeydellä muutu. Usein se on raivo, joka saa taistelemaan ja viemään asioita eteenpäin. Ainakin itse tarvitsen välillä annoksen sitä, jotta taas herään ja jaksan tehdä jokapäiväistä tasa-arvotyötä. Oman annokseni saan lukemalla näitä feministisiä teoksia!

Olen aika pitkän linjan feministi, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että ihan hirveästi uutta kirja ei minulle tosiaan antanut. Kirjan ranskalaisuus piti hieman etäällä, sillä kulttuurisidonnaiset jutut jäivät itseltäni ymmärtämättä kunnolla. Lukiessani mietin, että miksi juuri tämä teksti on se, joka on päätetty julkaista. Samanlaisia on, ja olisi. Yhtään syvemmälle feminismiin paneutuneelle kirja tuskin avaa mitään uutta maailmaa. 

Tekstin heteronormatiivinen ote ja kaksinapainen sukupuolikäsitys eivät myöskään ole ihan tätä päivää. Olen kuitenkin lukenut tämän teoksen jälkeen toisenkin ranskalaisen kirjoittaman feministisen teoksen, joka ontui näissä aivan samoissa kohdissa. Kertooko tämä siis ennemmänkin siitä, missä pisteessä ranskalainen feminismi on? Tuskin! Eihän?

Pidin kuitenkin kirjan lukemisesta. Pidin siitä, miten kaunistelematta kirja nostaa epäkohdat esiin, kirjailija kertoo avoimesti omia ajatuksiaan, mutta perustelee asioita kuitenkin tilastojen valossa. Kirjan sähäkkäyys miellytti. Se antoi hyvällä tavalla voimaa jatkaa taistelua tasa-arvon saavuttamiseksi ja ehkä myös oikeutusta sille, että joskus on ihan okei, että vituttaa ja kunnolla. Aika usein nimittäin vituttaa ja kunnolla. 

Teos ei ole sitä feminististen tekstien kärkeä, jota itse suosittelisin ainakaan sellaiselle, joka on jo tutkinut ja lukenut paljon näistä yllä mainituista aiheista. Mutta kirja herätti paljon ajatuksia ja tunteita, ja sen vuoksi sitä itse suosittelisin. Lyhyt sivumäärä, mutta paljon ajatuksia. 

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä 

Siltala 2021

Kirjastosta

Kirja luettu vuonna 2021.

Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä yllätti minut. Tartuin kirjaan sen saamien kehujen vuoksi, ja koska sekä kirjan nimi että kansi vetosivat minuun. Tämänkin naisen elämä kiinnosti minua.

Heti kirjan alussa kuitenkin iski se sama tunne, joka usein iskee kotimaisen kaunokirjallisuuden äärellä. Olen lukenut tämän jo. Taas sama tarina, taas sama mielenmaisema. Ei mitään uutta suomalaisen kaunokirjallisuuden saralla, ihan kuin täällä ei olisi kuin yksi tarina ja yksi melankolinen sävel. 

Onnekseni tämä tunne ja ensivaikutelma ei tällä kertaa pitänytkään täysin paikkaansa. Kirja huiputti lukijaansa ja yllätti, useamman kerran. Kekkosen tarinassa oli sävyjä, mitkä eivät sopineet yhteen sen kanssa, mitä odotin. Hyvä niin. 

Tämän naisen elämä kertoo Helenasta, jonka äiti kuolee, kun hän on nuori. Äidin kuoleman ympärille tuntuu kytkeytyvän koko Helenan elämä, ja se värittää pitkälti hänen elämäänsä aina lapsuudesta aikuisuuteen.  

Kirja käsittelee hienosti ja sensitiivisesti mielenterveyden haasteita, surua, syyllisyyttä, traumaa ja sitä millaista on kasvaa aikuiseksi näiden varjossa. Omassa lapsuudessa saatuja eväitä kannetaan aikuisuuteen asti, eikä traumoja pääse pakoon. Sen Helenakin joutuu huomaamaan. 

Helenan menneisyys avautuu lukijalle samaan tahtia, kuin mitä Helena suostuu sen kohtaamaan tai ehkä sanoittamaan itselleen. Lukija saa paljon vihjeitä ja tavallaan tietää jo, ennen kuin se sanotaan ääneen. Niinhän se on. Monesti sen tietää jo, se vain pitää sanoa ääneen.

Kekkonen kirjoittaa kauniisti ja aidosti. Ihastuin erityisesti siihen, miten upeasti Kekkonen kuljettaa tarinaa ajassa. Tarina tuntuu kokonaiselta ja ehjältä, ydin on kirkas. Kirjan kansien väliin mahtuu kokonainen elämä.

Pidin kirjasta paljon enemmän, kuin mitä alun perusteella odotin. Kirja on taitava ja hieno, ja se kannattaa lukea. Siitä huolimatta omasta lukukokemuksestani jäi puuttumaan se säväys, joka olisi nostanut sen hyvien kirjojen joukosta harvinaisen hyvien kirjojen joukkoon. Ehkä se johtuu siitä, että lopulta kirjan mielenmaisema on kuitenkin tuttu, eikä tarinakaan ole aivan uniikki, joten siinä on kaiku siitä, kuin sen olisi jo lukenut. Saman asian kanssa painiskelen usein, kun luen kotimaista kaunokirjallisuutta. Elän siinä samassa maisemassa, kuin missä kirjat kirjoitetaan ja se maisema onnistuu harvoin antamaan mitään kovin uutta. 

Tämän naisen elämä on kirja, joka kannattaa lukea. Tulipa siitä uusi lempikirja tai ei, teos on kaikesta huolimatta todella hieno.

Kate Davies: Syvään päähän

Kate Davies: Syvään päähän

Gummerus 2020

Kirjastosta

Syvään päähän. Siinäpä vasta teos, josta ei oikein tiedä mitä ajattelisi tai sanoisi. Kirjaa voisi herkästi erehtyä luulemaan pelkäksi viihdekirjaksi, ja se oli omakin odotukseni, kun kirjaan tartuin. Viihdekirja, jonka keskiössä on queer-ihmisiä. Niitä ei varsinaisesti ole liikaa tarjolla. 

Mutta kenen mielestä tämä on viihdettä? Se oli huutava kysymykseni lukiessani, ja se on sitä edelleen, monta päivää lukemisen jälkeen. Kirjan liepeissä kirjaa kuvaillaan hauskaksi, seksikkääksi ja tuliseksi. Niin kai, jos manipuloiva ja toksinen ihmissuhdekuvaus lasketaan sellaiseksi.

Kirjan alkuasetelma on tyypillinen romanttisille viihdekirjoille. Kirjan päähenkilö Julia on alle kolmekymppinen nuori aikuinen, joka asuu hyvän ystävänsä ja tämän kumppanin kämppiksenä. Hän on valtiolla töissä vastaamassa kansalaisten lähettämiin viesteihin, sillä hän on joutunut luopumaan haaveistaan tanssijan urasta. Julia käy terapeutilla, vaikka terapeutti ei taidakaan noudattaa mitään terapeuttien normaaleja etikettejä työssään. Keskiöön nousee kuitenkin se, ettei Julialla ole ollut oikein mitään deitti- tai seksielämää vuosiin. No, tähänhän on tultava muutos, tietenkin!

Muutosta onkin tiedossa, sillä heti kirjan alussa Julia tajuaa, että heteron sijaan hän taitaakin olla lesbo. Julia tutustuu nopeasti Lontoon queer-mailmaan, ja päätyy sinne kaikista syvimpään päähän. Sinne, missä on villejä seksibileitä, suhdemuodot lähinnä polyamorisia ja tottakai kaikki ovat harrastaneet seksiä keskenään. Lesbon elämä pitääkin aloittaa seksikaupasta, jotta on valmis tulevaan seksielämään. Siihen Julia saakin tutustua, varsinkin kun hän päätyy jonkinlaiseen parisuhteeseen erään naisen kanssa.

Parisuhde paljastuu hyvin pian ongelmalliseksi ja myrkylliseksi. Julia joutuu kokemaan paljon henkistä väkivaltaa, sekä seksiä, joka ei aina tunnu kovin mukavalta. Julia kuitenkin haluaa olla tässä suhteessa, myös muiden varoitteluista huolimatta. Kirjan takakannessa puhutaan omien rajojen etsimisestä ja löytämisestä, mutta tässä myös rikottiin niitä omia rajoja ja päädyttiin tilanteisiin, joissa muut ylittävät ja tallovat niitä rajoja. 

Niin, missä kohtaa olisi pitänyt viihtyä?

Kirja on kirjoitettu kepeän jouhevasti ja rakenne on tehty koukuttavaksi, joten kirjaa on nopea lukea ja samalla kun kirja puistattaa, sitä myös haluaa lukea lisää. Periaatteessa kirja käsittelee myös humoristisesti queer-elämään, ja etenkin lesbosuhteisiin, liitettäviä kliseitä, ja niille voikin nauraa. Mutta suuriman osan ajasta ainakin itse mietin, että onko nämä jutut kirjoitettu tosissaan vai vitsillä?

Kirja on monessa kohtaa ongelmallinen ja yliampuva. Kuten kirjan jälkeeni lukenut kumppanini totesi, viihdettä voi tehdä myös niin, että jutut ovat realistisempia, eivätkä näin lennokkaita. Vaikka omaa henkilökohtaista kokemusta Lontoon queer-piireistä ei nyt tässä kohtaa olekaan, niin täytyy sanoa, että kirja ei tosiaan vaikuttanut kovin uskottavalta. Vaikka kirjan onkin kirjoittanut itse queer-ihminen. 

Haluankin lisätä tähän oman huomautukseni, että jos tämä teos on sinun ensimmäisiä kosketuksia queer-maailmaan, ja olet nyt ihastuksen sijaan järkytyksestä shokissa siitä kuvastosta, että lesbous tarkoittaa yhtä kuin seksibileet ja polyamoriset suhteet, niin ei hätää, toisinkin voi elää. Sekin voi olla ihan kivaa ja ok. 

Kirja herätti paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia, jotka ovat monet vielä hyvin ristiriitaisia keskenään. Edelleen kummastelen sitä, että kirjaa kuvataan nimenomaan kepeänä, seksikkäänä ja viihdyttävänä, sillä kirja kuitenkin käsittelee hyvin rankkoja aiheita, ja siinä on paljon hyvin ongelmallista seksiä.

Tosiaan, vähänpä tiesin silloin, kun luulin päätyväni lukemaan kepeän queer-teemaisen viihdekirjan! 

---

Suomennoksesta huomio, että kirjassa mainittujen ei-binääristen ihmisten englanninkielessä käytetyt pronominit they ja them on käännetty suoraan suomeksi he ja heidän, vaikka meillä suomessa on hyvin käyttökelpoinen sukupuolineutraali ilmaus hän olemassa. Englannissa käytetään monikkoa they/them, sillä she ja he ovat sukupuolittavia. Samaa ongelmaa ei onneksi meillä suomenkielen kanssa ole!

Varoitus: Kirja voi triggeröidä, jos on kokenut seksuaalista väkivaltaa, ollut henkistä väkivaltaa sisältävässä suhteessa, on joutunut painostetuksi seksiin tai alistetuksi vastoin tahtoaan.

Sigri Sandberg: Pimeys

Sigri Sandberg: Pimeys

Nemo 2020

Kirjastosta

Se on suorastaan taivaallista, kun talvella on maalla tai mökillä, jossain kaukana kaupungin valoista, katulamppujen ulottumattomissa metsän keskellä, ehkä saaressa, ja tulee pimeää. Nukkumaan mennessä suljen vielä sälekaihtimet, vedän pimennysverhon eteen tai vähintään verhot, jotta pimeys on täydellistä. On ihana nukkua, kun täysin pimeää. Olipa silmät kiinni tai auki, on vain pimeää. Tällaisina öinä aina toivon, että kunpa kuukin tajuaisi pysyä pilvien takana.

Olen herkkä nukkuja. Vuosien varrella olen opetellut kaikki konstit, joilla voin helpottaa nukkumista. Yksi niistä on säädellä valoa, joka on ikuinen riesa kaupungissa. Olen aina nukkunut kaupungissa huonommin. Se johtuu juurikin valosta. Koskaan ei ole pimeää. Makuuhuoneessamme roikkuu mustat paksut verhot, jotka eivät miellytä silmää päivällä, mutta blokkaavat tehokkaasti valoa yöllä. Kunpa vain olisi pimeämpää.

Rakastan pimeää öisin, kun haluan nukkua. Mutta joskus se myös pelottaa. Kun olen ulkona, enkä tiedä mitä pimeässä mahtaa olla tai kuka sieltä voisi tulla. Eihän se itse pimeys pelota, vaan se, mikä pimeydessä saattaa vaania.

"Minä pelkäsin ihmisiä." kirjoittaa Sigrid Sandberg kirjassaan Pimeys, joka käsittelee muun muassa juurikin näitä aiheita: pimeyttä, pimeän pelkoa tai pelkoa, kaupunkien valosaastetta, valon vaikutusta uneen, uniongelmia, ihmisten tarvetta päivänvaloon, yötöntä yötä ja päiviä, kun aurinko ei nouse lainkaan.

Kirja alkaa siitä, kun Sandberg matkustaa Finseen. Hän aikoo olla viikon yksin mökissä, talvella, keskellä pimeyttä. Samaan aikaan hän kertoo tarinaa Christiane Ritteristä, joka matkusti Huippuvuorille miehensä perässä vuonna 1934. Sandberg aikoo olla viikon reissussa, mutta Ritter oli matkassa paljon kauemmin, koki kaamoksen ja arktisen kesän. Ritter on kirjoittanut kokemuksistaan myös kirjan. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta löytyy ainakin englanniksi.

Oman ja Ritterin tarinan lisäksi Sandberg avaa kirjassaan henkilökohtaisia kokemuksiaan pimeydestä, mutta etenkin sen puutteesta. Samalla hän tuo tekstiin mukaan tutkimustietoa esimerkiksi keinovalon tai ruutujen tuijottelun vaikutuksesta uneen. Sandberg käsittelee kirjassaan paljon sitä, millaisen määrän ihminen tarvitsisi päivänvaloa ja pimeyttä, ja miksi talven jatkuvassa pimeydessä voi olla vaikeampi nukahtaa, kuin kesällä, jolloin hämärää ja pimeää on vain hetken aikaa.

Kaikki tämä on hurjan kiinnostavaa! Näiden naisten tarinat, kaikki tämä (tutkimus)tieto ja ajatukset valosta ja pimeydestä herättävät paljonkin ajatuksia. Itseäni puhutteli eniten kaikki uneen liittyvä, kuten aina.

Mutta sivumäärällisesti näin pienessä kirjassa tämä kaikki tuntui paikoin liialliselta. Kirjassa kurkotettiin samaan aikaan moneen suuntaan, mutta mihinkään ei oikein kunnolla syvennytä. Olen usein saman ongelman äärellä lukiessani näitä suuria pieniä kirjoja. Tunnistan, että kirjassa on tarpeeksi kaikkea, mutta silti en aina saa kunnolla kiinni oikein mistään, jos yksittäiseen aiheeseen ei upota pidemmäksi aikaa. 

Pimeys on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos tällaiset aiheet kiinnostavat.

Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venho: Syyskirja

Wsoy 2021

Kirjastosta

Kaikki mitä Tove Janssonista kirjoitetaan on aika ihanaa. Niin tämäkin teos.

Syyskirja on elämäkertaromaani Tove Janssonista. Teos kuvailee Janssonin ja Tuulikki Pietilän viimeisiä päiviä Klovharun saarella, heidän omalla pienellä saarellaan. Heidän on tullut aika lähteä viimeistä kertaa pois, koska ikä on tullut vastaan. 

Kolmen päivän ajan Jansson ja Pietilä tekevät lähtöä. Pietilä puuhastelee, kantaa ja pakkaa. Samalla Jansson ajattelee läpi elämäänsä. Teoksessa käydäänkin läpi laajasti Janssonin elämä. Palataan Janssonin lapsuuteen ja nuoruuteen, käsitellään perhesuhteita ja romanttisia ihmissuhteita, uraa kuvataiteilijana ja kirjailijana, muumeja ja maalauksia. Isossa roolissa on Janssonin ja hänen äitinsä Hamin läheinen suhde, sekä Hamin juuret ja elämä. 

Venho on tehnyt taustatyöt huolella ja antaumuksella. Teoksen lukeminen tuntuu siltä, kuin olisi lukenut uudelleen jonkin Janssonia käsittelevän elämäkerran. Fiktion sijaan kirjassa tuntuu olevan enemmän faktaa, ja monet kirjassa esiin nostetut yksityiskohdat voi tarkistaa paikkansa pitäviksi. Kirja taittaa senkin verran paljon elämäkerraksi, että välillä menee sekaisin siitä, lukeeko nyt kaunokirjallista teosta, vai sittenkin jotain muuta. 

Minä kuitenkin pidin kirjasta juuri sen takia, että se nojaa enemmän faktoihin, sen sijaan, että olisi kirjailijan mielikuvituksen vahvasti värittämä. Koen välillä vaikeaksi lukea elämäkertaromaaneja, koska on vaikea lukea fiktiota ihmisestä, joka on oikeasti ollut olemassa. Siksi tämä ratkaisu puhutteli minua enemmän.

Kirja on kuitenkin romaani, yksi näkökulma Janssoniin ja hänen elämäänsä. Janssonin ajatukset tässä kirjassa ovat Venhon kynästä syntyneitä, ja teosta ei pidä lukea kuin se olisi totta.

Kirja kertoo Janssonin ja Pietilän lisäksi myös parikymppisestä Mariasta, joka on pakkomielteisen kiinnostunut Janssonista. Maria on lähettänyt kirjeen Janssonille, mutta ei ole saanut vastausta. Ehkä kirje on kadonnut, kuka tietää. Maria ujuttautuu mukaan Klovharun saarelle tehtävälle retkelle, koska haluaisi niin kovasti tavata Janssonin. Hän kohtaakin Janssonin, mutta se ei mene aivan kuten Maria toivoisi. Maria lähtee Klovharusta, mutta hän ei lähde kauas. Pian hän pystyttää telttaa paikalle, josta on hyvä näkymä Klovharuun. Sieltä hän tarkkailee saaren tapahtumia. 

Ymmärrän, miksi Maria on kirjoitettu kirjaan. Marian kautta kirja saa lisää sävyjä, ja tarinaa voi tulkita hänen kauttaan niin monella tapaa. Marialle Jansson on suuri taiteilija, jotain ihmeellistä ja pakkomielle. Marian suhtautuminen Janssoniin kuvaa hyvin varmasti monen suhdetta Janssoniin, ja siihen voikin tavallaan samaistua. Myös oma suhteeni Janssoniin on melko pakkomielteinen. Maria kuvastaa hyvin yleisöä, kun samaan aikaan Jansson kamppailee elämässään muun muassa juuri sen kanssa, miten yleisö häneen suhtautuu ja mitä häneltä odotetaan. Jansson on paennut aivan kaikkia ja kaikkea omaan saareensa. 

Marian osuudet kirjassa olivat melko tylsiä. Ne eivät tuntuneet kovin oleellisilta tai tärkeiltä. Maria ei tuntunut olevan kunnolla kiinni kokonaisuudessa, vaan hän jäi vähän irti kaikesta. Ehkä yksi syy irrallisuuden tunteelle on se, että Maria jäi niin vahvasti sivuhahmoksi, ettei hänestä tai hänen elämästään saanut otetta, ja siksi häneen ei syntynyt minkäänlaista suhdetta. Janssonin esimerkkiä seuraten hänet tahtoi sivuuttaa.

Venho on kirjoittanut hienon ja taitavan teoksen, johon hän on vanginnut aivan erityisen tunnelman. Kirja herättää Janssonin, Pietilän ja elämän saaressa kauniisti eloon. Tarina tuo mukanaan tuulahduksen saarelta, jossa tehdään lähtöä. Kirja välittää jotain samaa siitä, mitä Janssonin teokset ja työtkin välittävät. Elämän riemua, kauneutta ja haikeutta. 

Täydellinen teos tämä ei ole. Muutaman kerran mietin, miksi tämä on kirjoitettu, sillä teksti tuntui paikoin vain toistavan sen saman, mitä ollaan jo luettu elämäkerroista tai Janssonin haastatteluista. Mutta loppujen lopuksi pidin kirjasta odottamaani enemmän. Nyt kun kirjan lukemisesta on jo hetki, niin huomaan ajattelevani kirjaa kaihoisammin ja lämmöllä. Olen suositellut tätä myös muille. 

Ehkä, koska on aina niin ihanaa, kun joku kirjoittaa taidolla ja rakkaudella Tove Janssonista.

Minna Rytisalo: Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C. 

 Gummerus 2018.

Sivut: 367 

Omasta hyllystä

Rouva C. oli ensimmäinen tänä vuonna lukemani teos. Se oli myös ainoa, jota toivoin joululahjaksi. Kirja on hyvä, mutta lukukokemukseni oli hyvin ristiriitainen.

Koen aina vähän ongelmalliseksi teokset, joissa todellisesta henkilöstä tehdään fiktiivinen. Toisinaan koen ongelmalliseksi jo pelkän historian kuvauksen nykypäivästä käsin, mutta sen kanssa olen oppinut sentään elämään, heh. Ennen, kuin Rouva C. edes oli kuoriutunut  ulos lahjapaketistani, olin kuullut useamman pohtivan kriittisesti sitä, että Minna Canth on napattu mukaan fiktiiviseen tarinaan - saako näin tehdä? Lisäksi olin kuullut, että Minna Canth esitetään kirjassa melko typistetystä näkökulmasta - tyttärenä, vaimona, äitinä - suhteessa miehiin. Myönnän, että lähdin lukemaan kirjaa näistä lähtökohdista kriittisesti.

Kirja on kuvitelma siitä, mitä Minna Canthin elämä tyttärenä, vaimona ja äitinä olisi voinut olla, on saattanut olla, mutta tuskin on, sillä tämä on kuitenkin kirjailijan keksimä tarina. Kirja on avioliittoromaani, kuten kirjan nimestä saattaa arvata, ja siinä mielessä onnistunut. Avioliittoromaanina teos on kaunis, haikea ja surullinen. Hyvin koskettava. Kieli on kaunista, kuvailevaa ja elämänmakuista. Rytisalo kirjoittaa hyvin nautinnollista tekstiä, elävää ja mehevää, jonka sai todeta jo Lempiä lukiessa.  

Avioliittoromaani, kuvitteellinen tarina Minna Canthin avioliittoelämästä ja perhe-elämästä, ei kuitenkaan ollut näkökulma, jota itse olisin kaivannut. Ärsyynnyin, tai ehkä pikemminkin tylsistyin siihen, miten kirjassa yksi merkittävä suomalainen nainen on kutistettu mielestäni hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi. Synnyttäväksi naiseksi. Kaikki muu tapahtuu taustalla, jos tapahtuu. Oikeastaan kirja päättyy siihen, kun vasta alkaa tapahtua. Mikä lienee tarkoin harkittu valinta, mutta minä olisin mieluummin lukenut siitä eteenpäin.

En itse olisi lähtenyt kuvailemaan Minna Canthin kaltaista henkilöä tästä näkökulmasta. En olisi halunnut ahtaa Canthia tähän rooliin, ilman, että hänen tuotantonsa, elämäntyönsä ja muu tuotaisiin esille. Olen kuullut kommentteja, että tämä on uusi näkökulma Canthiin. Se lienee totta. En ole lukenut Canthista niin paljon, että osaisin ottaa tähän asiaan kantaa, mutta toki hänen töistään ja elämän suurista saavutuksista on saanut lukea enemmän. Mutta minusta tämä näkökulma on siitäkin huolimatta tylsä. Hyllyt ovat piukeina kirjoja, joissa naiset kuvataan juuri näin. Niin tärkeää kuin äiteys, vaimous ja perhe ovatkin - siis todella tärkeitä, ja tietenkin myös tiettyyn pisteeseen asti määrittäviä - niin minä kuulisin mieluummin toisenlaisen tarinan. Sen tarinan, jossa seitsemän lapsen äiti muuttaa yhteiskuntaa radikaalisti ja jättää jäljen, josta vielä yli sata vuotta myöhemmin kirjoitetaan ja puhutaan.
 
Rytisalon kirjoittama tarina on kuitenkin mielenkiintoinen. Se on fiktiivinen, mutta samalla kevyt johdatus Minna Canthiin. Se saa ajattelemaan mitä elämä on joskus ollut, saattanut olla. Se herättää pohtimaan naisen asemaa silloin ja nyt. Toisaalta juuri Minna Canth on se kiintopiste, jonka ansiosta kirjan jaksaa lukea. Jos tämä olisi historiaan sijoittuva avioliittoromaani ilman merkkihenkilöitä, en tiedä olisinko koskaan tähän edes tarttunut. No olisin, jos se olisi Rytisalon kirjoittama.

Kuten sanoin, lukukokemus oli ristiriitainen. Samaan aikaan pidin kirjasta, hyvin paljonkin. Silti moni asia hiersi ja harmittikin, sillä tämä ei sitten kuitenkaan ollut kirja minulle.

Mutta mikä tärkeintä, tämän jälkeen tartuin viimein Minna Canthin Työmiehen vaimoon ja luin sen. Lukiessa tosin heräsi kysymys, että luinko sitä sittenkään ensimmäistä kertaa. Tarinahan olikin jo tuttu! Mutta siitä kirjoitan myöhemmin lisää omassa postauksessaan.

Oletteko te lukeneet Rytisalon kirjoja?

Ulla Donner: Spleenish

Ulla Donner: Spleenish, S&S 2017

Suomentanut: Sinna Virtanen

Kirjastosta

"Spleen on raskasmielisyyttä, melankoliaa, haluttomuutta, ikävystymistä. Spleenish on olotilaa, jokka kaikki on yhtä aikaa helppoa ja epävarmaa. Muut ihmiset ovat fiksumpia, laihempia, aikaansaavempia."

Pongasin Ulla Donnerin sarjakuvan Spleenish Lauran blogista. Laura kuvaili sarjakuvaa sukupolvikokemukseksi, joka kohoaa punaviherkuplan sisältä. Koska Lauran kanssa samaa ikäluokkaa olemme, ja sinne punaviherkuplaankin mahdun, niin sarjakuva kuulosti ihan omalta jutulta. Sitä se olikin, ja ei kuitenkaan ollut.

Spleenish on hieno ja taitava, visuaalisesti erikoinen, ja hyvällä tavalla haastava sarjakuva. Sarjakuva kuvaa osuvasti nykyaikaa, iältään noin kolmenkympin hujakoilla olevien elämää somen, juhlien, pitäisi-olla-jotain-ajatusten ja tyhjyyden äärellä. Sarjakuvasta huokuu ehkä jotenkin ajallemme tyypillinen apaattisuus ja tympeys. Ulkokuori kiiltää, sisällä valuu ahdistava tahmeus.

Sarjakuvassa on niin osuvia juttuja ja sitä tuttuutta, jota voisi nimittää Lauran sanoin sukupolvikokemukseksi. Sarjakuvasta väkisinkin tunnistaa elementtejä, jotka voi liittää omaan, tuttavan tai ylipäänsä oman sukupolven elämään. Lukeminen teki tavallaan vähän kipeää juuri siksi, että se onnistui paikoin pistelemään jonnekin sisimpääni kaikella oman sukupolveni ahdistuksella.

Silti sarjakuva jäi hieman vieraaksi ja etäiseksi. Sen kuvaama apaattisuus ja tyhjyys, ehkä juuri sen ahdistuksen peittely ja venkoilu, eivät ehkä kuitenkaan ole niitä asioita, jotka olisivat tulleet todeksi omassa elämässäni. Ehkä kaltaiseni välillä onnellisuutta hyrisevä, pienistä asioista innostuva, jolla on harvoin tylsää, on kuitenkin aika kaukana siitä, ehkä jotenkin helsinkiläisestä, harmaasta maisemasta, jota sarjakuva kuvaa.

Mielestäni sarjakuva jäi myös aavistuksen pinnalliseksi. Tai vähän kuin se olisi jäänyt kesken. Jotenkin tuntui siltä, että olisi halunnut kääntää sivuja vielä sittenkin, kun niitä ei enää ollut jäljellä. Jotain inahduksen syvällisempää, jotain uutta, jäin odottamaan.

Spleenish on kuitenkin taidokas sarjakuva, joka kuvaa osuvasti aikaamme ja onnistuu herättämään ajatuksia ja tunteita. Sarjakuva kuvaa ahdistusta niin hyvin, että sarjakuvan raskasmielisyys oli paikoin raskasta luettavaa. Sarjakuvan sielunmaisemaa peilaa väkisinkin omaansa.

Tämä sarjakuva taisi olla turhankin tiukasti yhteen kuplaan suunnattu, mutta sen verran mielenkiintoinen tuttavuus kuitenkin, että mielelläni näkisin Donnerin töitä jatkossakin. Olen jo hänen tumblr-sivuaan selaillut ja löytänyt paljon siistejä juttuja. Kannattaa kurkata.

♥♥♥

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä. Wsoy 2015.

Suomentanut: Kari Koski.

Sivut: 435

Alkuteos: Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren 2014. 
Omasta hyllystä

Vuoden ensimmäinen loppuun luettu teos on Astrid Lindgrenin elämäkerta - hurraa! Aloitin teoksen lukemisen tosin joulukuussa, mutta sain kirjan loppuun tämän vuoden ensimmäisenä päivänä, joten siitä tulee pettämättömällä laskutavallani vuoden ensimmäinen luettu teos.

Innostuin viime vuonna lastenkirjallisuuden klassikoista. Käytännössä tämä tarkoittaa Astrid Lindgreniä, johon olen nyt tutustunut kahden Peppi-kirjan, Ronja, ryövärintyttären ja tämän elämäkerran verran. Kirjailija on jäänyt minulle aiemmin vieraaksi, eivätkä hänen tarinansakaan ole olleet Peppiä lukuun ottamatta tuttuja.

Tanskalaisen kirjailija ja kriitikko Jens Andersenin kirjoittama elämäkerta Lindgrenistä on kattava kuvaus kirjailijan elämästä. Se tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa niin Lindgrenin kirjoittamien teosten taakse kuin myös tirkistelyreiän hänen hyvin yksityiseen elämäänsä. Teos vaikuttaa hyvän taustatyön tulokselta, ja henkilökohtaiseltakin. Kirjassa on katkelmia Lindgrenin päiväkirjoista ja kirjeistä, joiden vuoksi Lindgrenin oma ääni pääsee kuuluviin. Samaan aikaan teos tuntuu hieman epämiellyttävän skandaalinkäryiseltä, mikä on hassua, sillä puhumme elämäkerrasta.

Joidenkin asioiden käsittely vain tuntui hieman erikoiselta. Esimerkiksi Astrid Lindgren tuli raskaaksi vain 19-vuotiaana lähes 50-vuotiaalle esimiehelleen, joka oli naimisissa. Näin syntyi Lasse, Lindgrenin ensimmäinen lapsi, joka vietti ensimmäiset elinvuotensa ilman äitiään Tanskassa. Kuvio on kiistämättä erikoinen, mutta ei tavaton tuohon aikaan. (Syyttävä sormi osoitti tietenkin Lindgreniin enemmän, kuin tähän reilusti vanhempaan mieheen.) Tätä käytiin läpi yksityiskohtineen ties kuinka monta kymmentä sivua. Oli vihjaus Lindgrenin aviomiehen uskottomuudesta. Paljon tilaa sai myös Lindgrenin kirjeenvaihto ja ystävyys saksalaisen Louise Hartungin kanssa. Louise oli olettevasti lesbo ja ihastunut Lindgreniin. Tunne on ilmeisesti ollut täysin yksipuolista, mutta siitä huolimatta siitä on saatu juttua useamman aukeaman verran.

Tietenkin nämä ovat seikkoja, jotka kuuluvat elämäkertaan ja asioita, jotka ruoditaan läpi. Minua kuitenkin häiritsi tapa, miten niitä käsiteltiin. Samaan aikaan kun lukija saa tietää kaiken Lindgrenin ensimmäisestä raskaudesta ja kirjeenvaihdoista, niin etsimällä saa etsiä tietoa, kuinka monta teosta kirjailija on julkaissut elämänsä aikana. Tekstistä puskee läpi Andersenin mielipiteet, kun tämä lukija kaipaisi ennemmin tiukkaa faktaa. Vaan mitä se tiukka fakta on kun puhutaan ihmisen elämästä, se on toki hyvä kysymys.

Andersenin elämäkerta on hyvä, mutta silti paljon kertoo se, että lukemisen jälkeen ajattelin haluavani lukea seuraavaksi oikean elämäkerran Lindgrenistä. Millainen se on? Sekin on hyvä kysymys. Kaikesta huolimatta Lindgren on ollut mielenkiintoinen ihminen ja hänen elämänsäkin kiinnostavaa, joten mielelläni tätä luin. Kirjan ehdottomia hyviä puoli on sen kattavuus, henkilökohtainen sävy ja lämmin tunne, jota se kirjailijasta välittää.

♥♥♥

Kepler62 ja uusi dekkarisarja nuorille

Viime aikoina olen jälleen lukenut enemmän kirjoja, kuin mitä ehdin blogata. Tuntuu vähän siltä, että kun luen etenkin lastenkirjoja, niin ehdin käsitellä niitä sen jälkeen niin paljon töissä, että meinaan unohtaa tuoda ne tänne. Ja kun aikaa kuluu, niin ei jaksaisi enää toistaa itseään vielä täälläkin. Pieniä, mutta tällä hetkellä todellisia kompastuskiviä tämän bloggaajan tiellä. Mutta olen muutaman koontipostauksen räpeltänyt kasaan, ja tässä niistä ensimmäinen.

Bjorn Sortland & Timo Parvela: Kepler62 - Kirja kuusi: Salaisuus, Wsoy 2017

Kuvitus: Pasi Pitkänen

Suomentanut: Outi Menna

Sivut: 187

Kirjastosta

Kepler62-kirjasarjan viimeisen osan kanssa kävi kuten vähän pelkäsinkin; Sortlandin osuudet eivät ole olleet lemppareitani, ja viimeinen osa oli pettymys. Sortland ei ole mielestäni yhtä hyvä kuljettamaan juonta, luomaan jännitettä ja kokoamaan palasia yhteen kuin Parvela. Tämä viimeinen osa oli liian sirpalemainen, löysä ja väkivaltainen. En ymmärtänyt kaiken romantiikan ja väkivallan tarpeellisuutta, sillä ne tuntuivat ajavan tarinan syvällisemmän osuuden yli. Loppuratkaisu oli kuitenkin odotettu ja ihan hyvä.

Kepler62 on kokonaisuutena hyvä kirjasarja, mutta harmittaa, ettei sen osat ole keskenään tasalaatuisia. Lisäksi kirjat ovat huomattavasti rankempia mitä pidemmälle sarja etenee. Ensimmäistä osaa uskaltaa suositella melko nuorellekin lukijalle, mutta viimeisiä osia ei. Tämän kanssa pitäisi kasvaa kuin Pottereita lukiessa.

Kirjasarjasta on tulossa toinen tuotantokausi, mitä ikinä se kirjojen kohdalla tarkoittaakaan, ja toivon, että sen kanssa on ratkottu ongelmat, jotka nyt vaivaavat näitä ensimmäistä kuutta osaa. 

Aion kuitenkin jatkossakin suositella kirjasarjaa, mutta viimeisiä osia varauksella nuorimmille lukijoille. 

♥♥♥

Camilla ja Viveca Sten: Syvyyksissä (Synkät vedet #1), Otava 2017
Suomentanut: Tuula Kojo

Sivut: 268

Kirjastosta

Syksyn yllättäjä taitaa olla Camilla ja Viveca Stenin - äiti ja tytär! -yhdessä kirjoittama Syvyyksissä. Hieno perusdekkari nuorille, jonka miljöönä on upeasti eloon herätetty Itämeren saaristo. Kirjan tunnelma ja jännitys veivät mennessään. Mikä voisikaan olla kutkuttavampaa kuin saaristoon kadonneet ihmiset ja mysteerit, joita tuntuu riittävän jokaisen kylmää hönkäilevän saarennyppylän takana? Kirjassa on mystiikkaa, myyttejä ja salaisuuksia. Teos ottaa myös hienosti kantaa Itämeren saastuneisuuteen. Mielestäni sopii eri-ikäisille lukijoille hyvin.

Kirjan heikkouksia oli paikoitellen tökkivä ja virheellinen kieli. Ainakin heti alussa oli sellainen kirjoitusvirhe, että olisin saattanut jättää lukematta, ellei työkaveri olisi kirjaa kehunut. Lisäksi lopussa kun isoin salaisuus oli paljastunut, niin itseltäni meinasi loppua kiinnostus lukea viimeiset sivut. Vika ei liene kirjan, vaan kärsimättömän lukijan, sillä pidin kirjasta kyllä muuten kovasti.

Syvyyksissä aloittaa Synkät vedet -kirjasarjan, jonka melko varmasti luen, jos sarjassa pysytellään saaristossa. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan.

♥♥♥

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi?

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi?

 Wsoy 2016

Sivut: 216
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen

Kirjastosta

Luin lokakuun alussa Eveliina Talvitien kertomuksen siitä, miten hänestä, tavallisesta porilaistytöstä, tuli feministi. Tarina on melko tyypillinen kasvukertomus siitä, kuinka elää tiettyjen opittujen sukupuoliroolien ja normien mukaan, kunnes herää kyseenalaistamaan ne syystä tai toisesta. Tuttu tarina, joka ei välttämättä tarjoa mitään uutta syvien vesien feministille, mutta joka on silti tärkeä. 

Talvitien tarina on jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, miten meitä kasvatetaan tiettyyn muottiin, millaisia ongelmia yhteiskunnassamme on ja miten ne tiedostamalla voi oppia toimimaan eri tavalla. Talvitien tarina on helppo väylä oppia ymmärtämään mitä on feminismi, miten feministiksi saattaa tulla ja mitä se oikeastaan tarkoittaa. Sekä saada otetta niistä syvään juurtuneista rakenteellisista epäkohdista, joita yhteiskunnassamme edelleen on, vaikka kuinka oma henkilökohtainen kokemusmaailma ei niitä tunnistaisikaan.

Talvitien kirja osui käteeni samassa rytäkässä kun luin ison kasan muitakin feministisiä teoksia. Niiden joukosta tämä ei erityisemmin erottunut, tai tuonut kentälle mitään uutta, mutta toimii hyvänä perusteoksena aiheesta. Henkilökohtaisten kokemusten kautta on aina jotenkin helpompi saada kiinni ja ymmärtää sellaisiakin aiheita kuin feminismi. Minusta oli mahtava lukea toisen kertomus siitä, miten hänestä tuli feministi.

Mutta miten helvetissä minusta sitten tuli feministi? No, voisin itsekin kirjoittaa aiheesta vaikka kirjan. Tai laajahkon esseen ainakin. Feministiksi kun ei aina niin vain synnytä, vaan sitä kohti kuljetaan mutkaista polkua, käydään läpi useita kipupisteitä ja löydetään itsensä kyseenalaistamasta milloin mitäkin. Se on tarina, jossa riittää kerrottavaa varmaan aika monella. Ja koska ihminen ei koskana ole valmis, niin samaan tapaan oma tapa olla feministi muuttuu ja muovautuu. Toivottavasti joka päivä vähän tiedostavampaan ja reilummin toimivaan suuntaan.

Minusta kuitenkin tuli jonkin sortin feministi silloin kun maailmani mureni tajutessani, ettei se olekaan kaikille tasa-arvoinen. Olin vasta lapsi kun ymmärsin, että sukupuoleni saattaa vaikuttaa siihen miten minua kohdellaan tai mitä minulta odotetaan, ja sehän oli aivan täysin typerä ajatus. En tietenkään silloin ajatellut itseäni feministinä. Enkä vielä silloinkaan, kun yläasteikäisenä lopetin päivittäisen meikkaamisen kun en hyväksynyt sitä, että minun odotettiin meikkaavan mutta luokan poikien ei. Vaikka usein koin ja muiden suusta sain kuulla, etten ole kuten toiset tytöt (niin toksista kuin tällainen toteaminen onkin), vaan rikon normeja olemalla mitä olen, niin en ajatellut itseäni feministinä. En ajatellut taistelevani mitään vastaan. Olin vain minä, en ihan kaikkia juttuja ymmärtävä tai niistä piittaava, kyseenalaistava, monesti vähän ulkopuolinen tai ainakin monissa tilanteissa koin itseni sinne kuulumattomaksi. 

En ajatellut olevani feministi vuosiin, koska käsitykseni feministeistä oli juuri niin väärä kuin mitä se voi olla. Feministithän vihaavat miehiä, jättävät rintaliivit käyttämättä, sääret ajamatta ja meikit ostamatta. Liittyi tähän väärään mielikuvaani varmasti vielä muutakin, mutta nämä ovat jääneen parhaiten mieleeni.

Onneksi otin asioista selvää. Onneksi tajusin, että olin väärässä siitä, mitä feminismi tarkoittaa. Ja halusinpa tai en, tajusin olevani feministi. Olin sitä jo lapsena, vielä enemmän teininä ja todella paljon aikuisena. Vuosi vuodelta tiedostavammin, lisää oppien ja kasvaen. Vuosi vuodelta tasa-arvoa tiukasti eteenpäin vieden, yksin ja yhdessä muiden kanssa.

Siten helvetissä minusta tuli feministi. 

Ps. Miten sinusta tuli feministi?

♥♥♥

Lastenkirjalauantai

Olen viime aikoina lukenut enemmän lastenkirjoja (ja kirjoja), kuin mitä ehdin blogata. Niinpä päätin koota niitä tähän samaan postaukseen. Tässä satsissa on kaksi lastenkirjasyksyn ehdotonta hittiä, pari keskivertoa ja yksi oudohko tapaus.

 

Vuokko Hurme: Kiepaus
S&S 2017

Sivut: 250

Kuvittaja: Susanna Iivanainen

Kiepaus on ehdottomasti yksi syksyn lastenkirjahitti. Aivan todella hyvä lastenkirja!

Kirjassa on maailmanlopun jälkeinen maailma, jossa pinovoima on kiepsahtanut niin, että maa ei enää vedä puoleensa, vaan taivas. Kiepaus on tuhonnut maapallon, jonka me tunnemme. Ihmisiä on jäljellä vain vähän, ruoasta ja vedestä on pulaa. Läsnä on jatkuva pelko siitä, että taivaaseen tipahtaa joko itse, joku läheinen tai vaikka rakennus. Ihmiset ovat kuitenkin kekseliäitä selvitäkseen tässä ylösalaisin olevassa maailmassa ja elättelevät toivoa paremmasta. Mutta kuten tiedetään, maailmanlopun jälkeisessä maailmassa ei aina ole varaa pelkkään hyvyyteen...

Kirja on hyvin kirjoitettu ja kieli on hyvää. Tarina on oikeasti jännittävä seikkailuineen. Kirja käsittelee muun muassa menetystä ja kuolemaa, mutta ei ole kuitenkaan liian pelottava tai synkkä. Kirjan tunnelma on toiveikas. Ihastuin siihen, että kirjassa äiti on perheen levoton seikkailija ja sankari. Kirjassa on muutenkin vahvoja naisia ja tyttöjä. Pidin myös siitä miten kirjassa oli kuvattu erilaisia ihmissuhteita.

Kiepaus on Huimaa-kirjasarjan ensimmäinen osa, ja ensi vuonna ilmestyy seuraava osa. En malttaisi odottaa! 

♥♥♥♥

Linna, Martti: Isän luokse
Myllylahti 2017
Sivut: 175

"Meidän luokan pojista kolme haluaa poliiseiksi, kaksi haluaa lentäjiksi ja loput haluaa merimiehiksi. Pojat on sellaisia. Ne lulee, että se on hienoa kun ne lähtee aikuisina laivalla merelle, ja tytöt jää rannalle huiskutamaan niille ja itkemään. Ne pojat ei tajua, että oikeasti tytöt itkee siitä ilosta, kun ne pääsee lopultakin niistä pojista eroon."

Toinen hitti on ehdottomasti Isän luokse.

Katri saa isältään nimipäivälahjaksi Al Goren Epämiellyttävä totuus. Ilmaston lämpeneminen. Dokumentin katsottuaan Katri päättää pelastaa maailman, vaikka sitten yksin. Toimeliaan Katrin nokka ei kauaa tuhise kun hän laittaa tuulemaan. Tämä rohkea anarkisti ei juurikaan keinoja kaihda, tai poliiseja säikähdä missiossaan. Sen sijaan häntä harmittaa, kun isä asuu Brasiliassa ja äidin uusi miesystävä on tyhmä, joka tykkää autoista, vaikka ne saastuttavat. Katrin veli on Veli, huonoilla keuhkoilla varustettu.

Hulvattoman hauska tarina, jonka aihe on tärkeä. Kirja viihdyttää niin, että itse nauroin monesti tääneen ja tarjoaa paljon ajateltavaa lukijalleen. Teksti on pääosin tosi hyvää, kiva lukea, mutta jonkin verran virheitä bongasin.

Kirjan alku on tosin hieman sekava, mutta tasaantuu kuitenkin nopeasti sujuvaksi luettavaksi. Tarinan lopussa on taas pientä löystymistä. Alussa uusioperhesotkut ja maailmanpelastus kulkevat hyvin rinnakkain, mutta loppua kohden tasapaino horjuu. Loppu tuntui vähän lattealta muuten niin hyvän tarinan päätteeksi. Tai ainakin itse odotin enemmän. Kokonaisuus on kuitenkin hyvä.

"-- tuo meidän Katri on tulossa vaikeaan ikään. Mitä vaikeaa siinä on, jos ihminen tulee viisaammaksi?"

"Se on ihan totta: joskus on parempi ensin toimia ja vasta sitten ajatella. Se on kaikkien meidän maailman Katrien tunnuslause."

♥♥♥♥

Ala-Harja, Riikka: Kahden maan Ebba
Otava 2017
Sivut: 109
Kuvittaja: Marika Maijala
 

Kertomus 4. luokkalaisesta Ebbasta, jonka toinen koti on Helsingissä äidin luona, toinen Berliinissä isän luona. Ebba on tottunut lentämään kahden kaupungin välillä ihan yksin. Nyt Ebbaa ei huvittaisi lähteä, kun on ollut itsenäisyyspäivän tanssit ja kavereiden kanssa olisi niin paljon viestiteltävää. Lisäksi Ebbaa harmittaa, ettei hän saa viettää aikaa isänsä kanssa kahdestaan, vaan mukana on isän uusi perhe.

Joskus pieniin kirjoihin tungetaan paljon asiaa, ja niin on tämänkin laita. 108 sivuun on mahdutettu ainakin seuraavat: vanhempien ero, uusioperhe, koti kahdessa eri maassa, lentäminen, terrorismi, kasvissyönti, homous, keinohedelmöitys ja rasismi. Hyviä aiheita, joita käsiteltiin aika pintapuolisesti, mutta toisaalta joidenkin aiheiden kohdalla kiva, että pudotellaan ohimennen arkiseen sävyyn, tehdään niistä ihan peruskauraa. Isoimman huomion saa kuitenkin yksin lentäminen ja uusioperheeseen sopeutuminen tai sopeutumattomuus, eli päähenkilön kiukuttelu. (Tilaa oli myös päähenkilön ulkonäkökeskeisyydelle, joka itseäni tässä ärsytti.)

Mielestäni kirja jää aika ohueksi (muutenkin kuin sivumäärältään) ja sellaiseksi keskitason kirjaksi. Suosittelen tilanteeseen, kun kaivataan kirjaa nimenomaan avioeroon ja uusioperheeseen liittyen.

♥♥♥

Hai, Magdalena: Kurnivamahainen kissa
Karisto 2017
Sivut: 46
Kuvittaja: Teemu Juhani 

Kurnivamahainen kissa on perinteinen satukirja, joka käsittelee ahneutta ja pienen tytön rohkeutta. Tarina alkaa kun tyttö tapaa kissan, jolla on koko ajan nälkä. Kissa syö, syö ja syö, kasvaa, kasvaa ja kasvaa. Aina niin, että pian pieni tyttö päätyy itsekin kissan vatsaan, josta löytyykin melkoinen yllätys... Kirjan tarina on ihan jännä, ja sanoma on hyvä. Kuvitus on hienoa, vaikka vähän synkkä.

Kovasti olisin halunnut tästä pitää, mutta lukukokemus jäi aika tylsäksi. Pitäisi lukea lapsen kanssa, jotta tietäisi miten uppoaa kohderyhmälleen.

♥♥

Lindeberg, Minna ja Lucander, Jenny: Lumi Azharian yllä
Teos & Förlaget 2017

Sivut: 42 

Kirja, jota en tajunnut.

Lumi Azharian yllä on kertomus 4. luokkalaisten tyttöjen välisestä ystävyydestä ja rakkaudesta. Tytöt karkaavat luokkaretkeltä leikkimään keskenään ja uppoutuvat omaan tummasävyiseen mielikuvitusmaailmaansa. Kirjan tarina on mystinen ja kerronta runollista. Kuvitus on taiteellinen ja erikoinen, mutta taitava kyllä. Tavallaan kirja on hieno, mutta tarina sen verran vaikeaselkoinen (ja pointiton?), etten tiedä kenelle tätä suosittelisi ja lukemissani nettikeskusteluissa muutama muu mietti ihan samaa. Aika kapealle lukijakunnalle on suunnattu. Teos on kuin kuvakirjan, runokirjan ja satukirjan sekoitus. 

Ei minun kirjani, mutta varmasti jonkun toisen on.

♥♥