Sigri Sandberg: Pimeys

Sigri Sandberg: Pimeys

Nemo 2020

Kirjastosta

Se on suorastaan taivaallista, kun talvella on maalla tai mökillä, jossain kaukana kaupungin valoista, katulamppujen ulottumattomissa metsän keskellä, ehkä saaressa, ja tulee pimeää. Nukkumaan mennessä suljen vielä sälekaihtimet, vedän pimennysverhon eteen tai vähintään verhot, jotta pimeys on täydellistä. On ihana nukkua, kun täysin pimeää. Olipa silmät kiinni tai auki, on vain pimeää. Tällaisina öinä aina toivon, että kunpa kuukin tajuaisi pysyä pilvien takana.

Olen herkkä nukkuja. Vuosien varrella olen opetellut kaikki konstit, joilla voin helpottaa nukkumista. Yksi niistä on säädellä valoa, joka on ikuinen riesa kaupungissa. Olen aina nukkunut kaupungissa huonommin. Se johtuu juurikin valosta. Koskaan ei ole pimeää. Makuuhuoneessamme roikkuu mustat paksut verhot, jotka eivät miellytä silmää päivällä, mutta blokkaavat tehokkaasti valoa yöllä. Kunpa vain olisi pimeämpää.

Rakastan pimeää öisin, kun haluan nukkua. Mutta joskus se myös pelottaa. Kun olen ulkona, enkä tiedä mitä pimeässä mahtaa olla tai kuka sieltä voisi tulla. Eihän se itse pimeys pelota, vaan se, mikä pimeydessä saattaa vaania.

"Minä pelkäsin ihmisiä." kirjoittaa Sigrid Sandberg kirjassaan Pimeys, joka käsittelee muun muassa juurikin näitä aiheita: pimeyttä, pimeän pelkoa tai pelkoa, kaupunkien valosaastetta, valon vaikutusta uneen, uniongelmia, ihmisten tarvetta päivänvaloon, yötöntä yötä ja päiviä, kun aurinko ei nouse lainkaan.

Kirja alkaa siitä, kun Sandberg matkustaa Finseen. Hän aikoo olla viikon yksin mökissä, talvella, keskellä pimeyttä. Samaan aikaan hän kertoo tarinaa Christiane Ritteristä, joka matkusti Huippuvuorille miehensä perässä vuonna 1934. Sandberg aikoo olla viikon reissussa, mutta Ritter oli matkassa paljon kauemmin, koki kaamoksen ja arktisen kesän. Ritter on kirjoittanut kokemuksistaan myös kirjan. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta löytyy ainakin englanniksi.

Oman ja Ritterin tarinan lisäksi Sandberg avaa kirjassaan henkilökohtaisia kokemuksiaan pimeydestä, mutta etenkin sen puutteesta. Samalla hän tuo tekstiin mukaan tutkimustietoa esimerkiksi keinovalon tai ruutujen tuijottelun vaikutuksesta uneen. Sandberg käsittelee kirjassaan paljon sitä, millaisen määrän ihminen tarvitsisi päivänvaloa ja pimeyttä, ja miksi talven jatkuvassa pimeydessä voi olla vaikeampi nukahtaa, kuin kesällä, jolloin hämärää ja pimeää on vain hetken aikaa.

Kaikki tämä on hurjan kiinnostavaa! Näiden naisten tarinat, kaikki tämä (tutkimus)tieto ja ajatukset valosta ja pimeydestä herättävät paljonkin ajatuksia. Itseäni puhutteli eniten kaikki uneen liittyvä, kuten aina.

Mutta sivumäärällisesti näin pienessä kirjassa tämä kaikki tuntui paikoin liialliselta. Kirjassa kurkotettiin samaan aikaan moneen suuntaan, mutta mihinkään ei oikein kunnolla syvennytä. Olen usein saman ongelman äärellä lukiessani näitä suuria pieniä kirjoja. Tunnistan, että kirjassa on tarpeeksi kaikkea, mutta silti en aina saa kunnolla kiinni oikein mistään, jos yksittäiseen aiheeseen ei upota pidemmäksi aikaa. 

Pimeys on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos tällaiset aiheet kiinnostavat.