Lisa Taddeo: Eläin

Lisa Taddeo: Eläin

Gummerus 2021

Kirjastosta 

"Minut on tuomittu paitsi muihin ihmisiin kohdistamieni tekojen vuoksi, myös - julmasti - minulle tapahtuneiden asioiden vuoksi.

Kadehdin noita tuomioitaan jakelevia ihmisiä: niitä, jotka elävät elämäänsä siistillä ja ennustettavalla tavalla. -- Voisin lyödä vetoa, ettei suurin osa noista ihmisistä ole kokenut sadasosaakaan siitä mitä minä."

Eläin on kirja, jota haluan kuvailla sanoilla vahva, väkevä, raju, erikoinen, liiallinen, hyvä, kiinnostava, erilainen, koskettava, itkettävä ja oksettava. Kirja on yksi niitä teoksia, jotka voi melkein haistaa ja maistaa. Vaikuttava. 

Kirja alkaa hetkestä, kun kirjan kertoja Joan on ravintolassa syömässä miehen kanssa. Joanilla on suhde tähän mieheen; mies on naimisissa toisen naisen kanssa. Ravintolaan tulee myös toinen mies, jolla on ollut suhde Joanin kanssa; tämäkin mies on naimisissa toisen kanssa. Ravintolaan tullut mies ampuu itsensä siinä paikassa, Joanin silmien edessä.

Tästä hetkestä aletaan keriä auki Joanin tarinaa, joka on raju, täynnä väkivaltaa ja seksiä. Joanin menneisyydessä on tapahtunut kamalia asioita, ja ne selviävät lukijalle pikku hiljaa. Osan melkein osaa aavistaa. Samaan aikaan kuljetaan kohti jotain vääjäämätöntä pahaa. Joan tulee tappamaan jonkun. Joan kertoo tätä tarinaansa tulevalle sinulle, lapselleen, pienelle tyttärelleen. Hän haluaa kertoa millainen on maailma, millainen on naisen paikka maailmassa ja miten siitä selviää. Vai selviääkö siitä.

Joanin elämä on kuin väkivallan ja trauman kierre, ja se on sysännyt Joanin elämän aivan omille raiteilleen. Hänen elämässään ei ole ollut montaa hyvää, kestävää tai luotettavaa ihmissuhdetta. Ei varsinkaan miesten kanssa. Siitä huolimatta Joan hakeutuu suhteisiin miesten kanssa. Useat heistä ovat suhteissa muiden naisten kanssa. Suhteet eivät ole kovin terveitä. Vaikka Joania käytetään myös näissä suhteissa hyväksi, ei hän ole vain uhri. Myös Joan osaa käyttää valtaansa miehiin. Hän osaa käyttää miehiä. 

Kirja voisi olla kaikessa rajuudessaan kamalaa luettavaa, ja paikoin se onkin. Samaan aikaan kirjan feministinen ote tekee siitä vahvistavaa luettavaa. Kirja on liiallinen, mutta hyvällä tavalla. Kirjassa tehdään selväksi, missä kenenkin paikka oikeasti on. Miksi nainen, jolla on suhde varattuun mieheen, mielletään syylliseksi varatun miehen sijaan? 

Kirja käsittelee naisvihaa, sisäistettyä naisvihaa ja teos nostaa esiin patriarkaalisen yhteiskunnan ongelmia. 

"Maailma oli vain iskostanut minuun ajatuksen, että naiset ovat niitä, jotka tulevat hulluiksi. Vaikka oikeasti naisen tuska vain nähdään hulluutena."

"Lyhyesti sanottuna vihasin äitiä siksi, että hän oli nainen."

Kirja ei päästä helpolla. Onneksi. Oma suhteeni kirjaan on edelleen ristiriitainen. Sen lukeminen oli rajua, ja mielettömän upeaa. Kirja on niin erilainen kuin mitä yleensä lukee. Naisen rooli teoksessa on kaikkea muuta paitsi passiivinen, siloteltu tai kaunis. Kirja kuvaa karulla tavalla naisen hyväksikäyttöä, uhriksi joutumista. Samalla se kuvaa vahvasti sitä, miten ei enää suostu asettumaan siihen uhrin asemaan. Tavallaan kirjan päähenkilö tekee niitä tekoja, joita yleensä annetaan miehille. 

Suosittelen. 

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema

Kosmos 2021

Kirjastosta

Akwaeke Emezin suomennetut teokset ovat pyörineet paljon kirjasomessa, mutta silti ne ovat menneet itseltäni vähän ohi. Vasta kun kumppanini lainasi kirjastosta Vivek Ojin kuoleman, luki sen hetkessä ja suositteli kirjaa, päädyin itsekin kirjan lukemaan. Kirja on hyvä!

Vivek Ojin kuolema kertoo Vivek Ojista, joka kirjan nimen mukaisesti kuolee. Vivekin äiti löytää lapsensa ruumiin heidän kotitalonsa etukuistilta. Ruumis on riisuttu alasti, mutta peitetty kankaalla. Vivekin takaraivo on ruhjoutunut. Mitä on tapahtunut ja miksi? Kuka on tuonut ruumiin etukuistille? Samaan aikaan kun Vivekin äiti haluaa kuumeisesti selvittää mitä Vivekille tapahtui, koska poliisit eivät tee asialle juuri mitään, Vivekin ystävät yrittävät varjella Vivekin salaisuutta.

Kirja avaa hiljalleen Vivekin tarinaa, hänen perheensä tarinaa ja tarinaa kuoleman taustalla. Mysteeri pitää jännitystä yllä. Kirjassa kuitenkin annetaan paljon viitteitä tulevasta jo ennen, kuin se kirjoitetaan auki. 

Nigeriaan sijoittuva queer-tarina oli itselleni uutta, ja erittäin tervetullutta. Vaikka onhan Nigeriaa ja seksuaalivähemmistöjen asemaa maassa käsitelty viime aikoina muun muassa Netflixin sarjassa Sex Education. Kirjailija itse on nigerialaistaustainen ja queer. Hän tietää, mistä kirjoittaa. Itse yllätyin hieman siitä, että kirjassa on melko miehinen näkökulma. Kumppanini pohti sen johtuvan siitä, että kirjailija haluaa ehkä tuoda esiin nigerialaisen machokulttuurin, ja en lainkaan pidä tätä kaukaa haettuna.

Itseasiassa kirjassa on melko räikeitä naisvihan ilmentymiä, joita tuodaan esiin miesten ajatusten kautta. Huvitti, ja vähän itketti, kun eräässä kohtauksessa yksi mies syyttelee mielessään erästä naista noidaksi, koska tämä nainen on tehnyt hänestä melkein uskottoman vaimolleen. Ah, miten sopivaa jatkumoa juuri lukemalleni Naisia vai noitia? -teokselle. 

Vivek Ojin kuolema on todella hyvä, mutta ei täydellinen. Luin kirjaa mielelläni ja pidin sen tarinasta. Tämä on tärkeä lisä kirjallisella kentällä. Mutta olisin kaivannut syvemmälle menemistä. Mielestäni hahmoja olisi voitu syventää, ja etenkin keskiössä olevaa Vivekiä. Tuntui, että tarina jäi ihan vähän pintapuoliseksi. 

Laitoin heti tämän luettuani varaukseen kirjailijan toisen suomennetun teokseen Makeaa vettä. Toivottavasti Emezin muut teokset suomennetaan myös!

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat

S&S 2018

Kirjastosta

Rachel Cuskin romaanitrilogian ensimmäinen osa Ääriviivat on oikeastaan juuri niin hyvä, kuin kaikki ovat sanoneet. Ymmärrän, miksi niin monet (haluaisin kovasti sanoa, että kaikki) hänestä puhuvat ja hänen teoksiaan ylistävät. Rachel Cusk on kirjailija, jota pitää lukea tässä hetkessä. 

Rachel Cuskin ympärillä leijailee ehkä vähän ajatus siitä, että kaikki häntä ovat jo lukeneet. Ainakin kaikki, jotka nauttivat hyvästä ja älykkäästä kirjallisuudesta. Rachel Cusk tuntuu olevan jonkinlainen kirjallinen ilmiö. Ja se vaikutti omaan lukukokemukseeni paljon. En lukenut vain kirjaa, vaan astuin sisälle ilmiöön, ja yritin lukemalla käsittää mistä siitä on kyse. 

Ääriviivat on hieno teos, ja olisi valhetta väittää, etteikö teos olisi nykykirjallisuuden helmiä. Teos on monella tasolla taitava, älykäs, upea, hiottu, ja silti vähän karhea. Kirja on kerrottu taitavasti, ovelasti ja tarkkanäköisesti. Kirja on kirjoitettu taidolla, tekee mieli sanoa huolellisesti. Kirjan jokainen lause vaikuttaa tarkkaan harkitulta, ja ne on asetettu juuri oikeaan paikkaan oikeassa muodossa. 

Kirja nojaa, tai hyödyntää, kirjailijan omaa elämää. Kirja alkaa siitä, kun kertoja, ehkä kirjailija itse, tai ainakin kertoja on kirjailija, istuu lentokoneessa ja puhuu vieressään istuvan entuudestaan tuntemattoman henkilön kanssa. He molemmat ovat matkalla Ateenaan. Kertojakirjailija on matkalla opettajaksi kirjoittamisen kurssille. Matkallaan kertojakirjailija kohtaa erilaisia ihmisiä ja heidän tarinoitaan, ja hän kertoo niistä. Näiden kohtaamisten kautta muodostuu kuva myös kertojasta itsestään, vähän kuin salassa.

Kirjassa on monta erilaista kohtaamista, ja monta tarinaa. Vaikka mistään juonivetoisesta tarinasta ei olekaan kyse, kirja vetää silti puoleensa ja sitä haluaa lukea kuin selvittääkseen jonkinlaisen mysteerin. Itse luin kirjan yhdessä päivässä, kahdessa erässä. Heti kirjan luettuani varasin seuraavan osan, enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan sen. 

Teoksen yksi hienous on ehdottomasti se, että kaikessa älykkäässä loistossaan se on helppo lukea. Kirja ei ole yksi niistä hienoista kirjoista, joista tietää, että tämä on sitä suurta kirjallisuutta, jota pitää arvostaa, vaikka sen lukeminen on vaikeaa ja monimutkaista. Kirja ei ole koukeroinen, eikä se jätä liikaa rivien väliin, vaikka lukijan tulkinnoille onkin tilaa. Lopussa kirja avaa itseään, ehkä ihan vähän alleviivaten, mutta toisaalta pidin siitäkin juuri siksi, että kirja tekee itsestään ymmärrettävän.

Silti, kaiken tämän kirjan upeuden ylistyksen keskellä on todettava, että kirja ei kuitenkaan ollut täydellinen. Se oli täydellinen, mutta se ei ollut sitä minulle. Suurin syy on ehdottomasti siinä, että kun kirjan ympärille syntyy tällainen ilmiö, se vaikuttaa väkisinkin odotuksiin tehden niistä ehkä mahdottomia. Kirjaa tulee puntaroitua paljon sen kautta, että täyttyvätkö odotukset vai eivät. Kun lukee kirjaa, joka on ollut joillekin koko kirjallisuuden kentän upein ja hienoin teos, niin pettymyksen vaara on naurettavan suuri. En pettynyt, mutta kun tiesin tulevani lukemaan jotain upeaa, en myöskään yllättynyt. 

Kirja on juuri niin loistava, kuin sanotaan. Mutta minulle se oli ehkä juuri inahduksen verran liian harkittu, liian hiottu. On kyllä taas niin kauheaa, että sitä tuleekin lukeneeksi liian hyvän kirjan! Joka tapauksessa jäin kaipaamaan henkilökohtaista osumaa, jotain omaa oivallusta ja ajatusta. Sitä ei tullut. Kirja on upea, aion lukea sen jatko-osat ja kaiken muunkin Cuskilta, aivan ehdottomasti. Toivottavasti jokin niissä osuu myös sinne henkilökohtaisuuteeni. Toivon ja odotan sitä todella. 

Mona Chollet: Naisia vai noisia? Naisvainot ennen ja nyt

Mona Chollet: Naisia vai noitia? Naisvainot ennen ja nyt

Gummerus 2019

Kirjastosta

Ah miten rakastan lukea kaikkea feminististä taas tällä hetkellä! Välillä on pakko ottaa taukoa, mutta nyt viime viikkoina on tehnyt mieli lukea useampi teos. Joskus kaipaa teoksia, jotka herättävät voimakkaita tunteita. Feministiset teokset yleensä herättävät, ja niin tekin Mona Cholletin teoskin Naisia vai noitia? Naisvainot ennen ja nyt.

Itseasiassa on melkein vaikea kommentoida kirjan sisältöä, kun se herätti niin voimakkaita tunteita; raivoa, vihaa ja turhautumista, mutta myös huvittuneisuutta. Miten monta tuhatta vuotta täällä vielä saa rehottaa naisviha näin avoimena, ja sille ei tehdä mitään? Jos joku polttaa vaimonsa elävältä, miksei se ole päivän isoin uutinen? Tai ylipäänsä se, että maailmassa kuolee satoja, tuhansia naisia vuosittain pelkästään naisvihan takia? Aaargghh.

Kirjan asiasisältö on kiinnostavaa ja tärkeää. Vaikka kirja käsittelee ikiaikaisiakin teemoja, niin siinä oli myös paljon uutta, siis ainakin minulle. Olen lukenut noitavainoista eli naisvainoista aiemmin vain vähän. Miksi vain vähän? Koska jostain syystä tällaista tuhansien naisten vainoaminen, kiduttaminen ja tappaminen ei ilmeisesti ole se osa historiaa, josta haluttaisiin kertoa. Tässä kohtaa voi taas pysähtyä miettimään, että ketkä siitä historiasta kertovat ja mistä näkökulmasta. Ainakaan se näkökulma ei ole nostanut kovin näkyvään osaan sitä osaa naisvihan historiasta, jonka jäljet näkyvät nykypäivänäkin.

Cholletin kirja käsittelee noitavainojen eli naisvainojen historiaa. On raskasta lukea siitä, miten paljon naisia on tapettu noitina. Kirjailija shokeeraavasti kuvaa naisvainoja kertomalla, miten Saksassa kampanjointiin noitia vastaan niin tehokkaasti, että kahden kylän puhdistusten tuloksena eloon jäi vain yksi nainen. Yksi nainen! Yhtä lailla kirjailija mainitsee, miten jossain vaiheessa oli harvinaista, että joku nainen kuoli vanhana omaan sänkyynsä. Niin moni tapettiin. Mitään todisteita noituudelle ei tarvittu. Riitti esimerkiksi se, että joku mies sanoi naisen olevan noita, ja se oli siinä. Chollet nostaa esiin sen, miten moni historiaa tutkiva ei ole pitänyt näitä vainoja naisvihana. Osa on kieltänyt sen, vaikka heidän omat tutkimuksensa ovat osoittaneet, että siitähän se johtuu. 

Yhtä raskasta on lukea siitä, miten näiden vainojen jäljet näkyvät yhä edelleen. Naisviha rehottaa. Kirjailija käsittelee eniten juuri nykypäivän naisvainoja. Hän käsittelee muun muassa sitä, miten itsenäisiä naisia saatetaan yhä pitää uhkana, hän puhuu lapsettomuudesta ja siitä, miten vanhoihin naisiin suhtaudutaan. Lisäksi kirja kritisoi oikeastaan aika osuvasti sitä, miten länsimaalainen lääketiede ei huomioi naisia. Minna Salamin kirjan jälkitunnelmissa oli kiinnostavaa lukea toista europatriarkaalisen tiedon kyseenalaistavaa tekstiä. Näitä lisää, kiitos!

Kirjan sisältö on tärkeää, mutta kirjan tyyli valitettavasti ontuu. Teksti ei ole täysin sensitiivistä, mikä risoo erityisesti, kun kirjan on kirjoittanut itseään feministiksi tituleeraava henkilö. Kirjoittajan etuoikeutetun aseman ja etuoikeudet näkyvät tekstitasolla muun muassa näkökulmien valinnassa. Lisäksi seksuaalivähemmistöistä puhutaan toiseuttavasti. En ymmärrä kirjailijan pointtia verrata seksuaalivähemmistöjen saamaa lokaa siihen, millaista kohtelua naiset voivat saada liittyen sopimattomiin lapsikyselyihin. Sukupuolikäsitys vaikuttaa myös kaksinapaiselta. Lopussa oli yksi osuus, josta en pitänyt lainkaan. Kirjailijan tyyli oli yliampuva.

Kun on tarpeeksi monta kymmentä vuotta tituleerannut itseään feministiksi ja ajattelee olevansa ajan tasalla, tasa-arvoinen ja sensitiivinen, niin jossain vaiheessa ehkä unohtaa kouluttaa itseään. Unohtuu omaan etuoikeutettuun kuplaan, jossa taistelee kyllä tärkeiden asioiden puolesta, mutta siinä samalla jää menneelle vuosikymmenelle. Kirjan loppua lukiessa tuli sellainen fiilis kirjailijasta - olen ehkä täysin väärässä. Mutta oli miten oli, teksti ei ollut tarpeeksi sensitiivistä nykyajan feministiselle teokselle. 

Kirjoitin hetki sitten toisesta ranskalaisen kirjoittamasta feministisestä teoksesta, joka ontui aivan samojen asioiden kanssa. Näiden kahden kirjan jälkeen olen pohtinut, että kertooko tämä enemmänkin ranskalaisesta feminismistä vai onko kohdalleni vain sattumalta osunut kaksi samoja ongelmia toistavaa teosta? Jos joku on tutkinut feminismiä Ranskassa enemmänkin, niin kiinnostaisi kuulla siitä enemmän!

Kirjaa suosittelen sen aiheen puolesta, vaikka tekstin soisi olevan sensitiivisempi.

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westover: Opintiellä

Tammi 2018

Kirjastosta

Opintiellä on roikkunut lukulistallani ilmestymisestään asti. Tähän tarinaan ei liity mitään erityistä, sillä samalla listalla roikkuu satoja muitakin teoksia. Opintiellä on pitänyt minua loitolla sivumääränsä ja satunnaisesti kuulemieni kriittisten kommenttien vuoksi. Tammikuussa valitsin kirjan mukaani mökille ja luinkin sen parin illan aikana. Kirja ja sen melko uskomaton omakohtainen kertomus veivät mukanaan. 

Tara Westover kertoo kirjassa oman elämänsä tarinan. Hän elää perheessä, joka ei usko yhteiskuntaan, vaan odottaa maailmanloppua. Lapsena hän ei käy koulussa, koska hänen perheessään ei uskota sen tapaiseen koulutukseen, sen sijaan hän tottuu tekemään raskasta ruumiillista työtä perheensä tilalla ja isänsä yrityksissä. Perhe ei turvaudu perinteiseen lääketieteeseen, vaan he parantavat yrteillä jopa todella rajujen onnettomuuksien jälkeen.

Westoverin lapsuus ja nuoruus ovat kaukana tasapainoisesta, ja hän joutuu kokemaan niin henkistä kuin fyysistäkin pahoinpitelyä elämänsä aikana. Perheen isä on patriarkka, jota koko perhe tottelee. Perheen äiti osaa sulkea silmänsä oikeissa kohdissa. 

Westoverin elämä kuitenkin muuttuu täysin, kun hän päättää alkaa opiskella. Hän pääsee yliopistoon, vaikka ei tosiaan sitä ennen ole saanut päivääkään koulutusta. Westover on opiskellut vain itsenäisesti. Yliopistoon astuminen lähes tyhjänä tauluna ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys tai helppoa. Westoverilta puuttuu lähes kaikki yleissivistys, sen lisäksi häneltä uupuu myös sosiaalisia tietoja ja taitoja. Hän on elänyt aiemmin kuin pienessä kuplassa, oman perheensä luomassa omassa maailmassa isänsä sääntöjä noudattaen. Lopulta Westover väittelee itsensä tohtoriksi. 

Tarinassa on samaa henkeä, kuin useissa muissakin amerikkalaisissa ryysyistä rikkauksiin kertomuksissa, mitä kirjailija itsekin kommentoi tekstissään. Ja kyllä, onhan tässä tavallaan sama kaari. En kuitenkaan itse osannut lukea tätä aivan siitä näkökulmasta. Luin tarinan siitä, miten joskus täytyy pyristellä irti omasta myrkyllisestä perheestään, ja miten voi elää traumojensa kanssa. Eihän se helppoa ole, kuten Westoverin omatkin kokemukset kertovat. Koulutuksella on suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille.  

Westoverin tarinaan on suhtauduttu käsitykseni mukaan useilla tavoilla. Olen itse lukenut ja kuullut monenlaisia mielipiteitä ja kommentteja. Useat teoksen lukeneet ovat vaikuttuneita, ja jotkut lukijat kritisoivat muun muassa sitä, voiko kaikki kirjassa kerrottu pitää paikkaansa.

Itse en edes halua lähteä liikaa kyseenalaistamaan, kun joku kertoo näin traumaattista tarinaansa. Westover itse kyseenalaistaa omaa muistiaan, ja mielestäni sen pitää riittää lukijallekin. Itse yllätyin siitä, miten vähän epäuskottavana kirjaa pidin. Ennakkoasenteeni oli kriittinen kuulemieni kommenttien vuoksi, mutta kun luin kirjaa, niin totesin, että tällaistakin on, tällaistakin tapahtuu.

Mitä epäuskottavaa tässä on? Maailmassahan tapahtuu nimenomaan juuri kaikki se, jota emme osaa edes ajatella, ennen kuin joku siitä kertoo meille. Mutta toisaalta Westoverin elämässä ei sinänsä ole mitään ihan ennen kuulumatonta. Maailmanloppua odottava perhe, jossa lapsia ei laiteta kouluun? Ei ole ensimmäinen laatuaan tämä. 

Mutta okei, myönnän, että itsekin pidän ihmeenä sitä, että esimeriksi kirjailija itse on yhä elossa, puhumattakaan eräistä muista perheenjäsenistä. Se kuulostaa uskomattomalta. Enkä lainkaan ihmettele, jos kirjassa esitetyt todella erikoiset käänteen saavat ihmiset uskomaan ihmeisiin.

Kirjan ydinteema on se, miten koulutus voi muuttaa koko elämän, kuten kirjan nimi kertoo. Mutta kirjassa on niin paljon kaikkea muutakin, että teosta voi lukea useammasta näkökulmasta.

Itselleni kirjan vaikein pala taisi lopulta olla sen toteaminen, miten voimakas voi patriarkaatin ja naisvihan mahti olla taas kerran, ja miten syvälle naisetkin sen itseensä omaksuvat. Olen iloinen, että Westoverin uskomattoman ja raadollisen tarinan käänteet kulkevat sellaisella tiellä, jonka lopulla töyssyjä ja kolareita on toivottavasti paljon vähemmän, ehkä joskus ei enää ollenkaan. Tai sitten ne on niin pieniä töyssyjä, ettei niitä enää edes tahdo huomata.

On aina vähän vaikeaa kertoa mielipidettään kirjasta, jossa joku avaa omaa elämäänsä näin. Westoverin elämäntarina on raadollinen, mutta väistämättäkin kiinnostava. Westover kirjoittaa hyvin ja avoimesti. Hän osaa nostaa kiinnostavia yksityiskohtia esiin paljastaen esimerkiksi oman sosiaalisen taitamattomuutensa. Pidin paljon siitä, miten tarina on kerrottu. Ehdottomasti suosittelen kirjaa myös muille, jos se jollain on vielä lukematta.

Minna Salami: Aistien viisaus

Minna Salami: Aistien viisaus

S&S 2020

Kirjastosta

Lue tämä kirja.

Sillä mitä minä tästä kirjasta kirjoitan, ei ole juuri mitään merkitystä. Hapuillen olen hakenut sanoja omalle lukukokemukselleni ja sille myllytykselle, jonka kirja on pääkopassani tehnyt. Kirja puhuu puolestaan. 

Aistien viisaus on feministinen teos, joka pakottaa lukijansa pysähtymään ja katsomaan maailmaa aivan uudesta näkökulmasta. Ainakin, jos on kaltaiseni valkoinen peruna, joka on kasvanut ja elänyt koko elämänsä europatriarkaalisen maailmankuvan ja tiedon äärellä. Se on niin syvällä meissä, että sitä on melkein vaikea tajuta, että siellä se on, meille syötettynä. Minna Salami kyseenalaistaa sen kaiken, ja ei vain kyseenalaista, vaan tarjoaa myös uusia tapoja tarkastella maailmaa. Takakansi lupaa uudenlaista maailmankatsomuta, ja tämä lupaus lunastetaan.

Olen viime päivinä ollut hirvittävän vihainen siitä, miten patriarkaalisessa yhteiskunnassa elämme. Nämä vihan tunteet liittyvät omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eivätkä sinänsä liity tähän kirjaan. Mutta tämä kirja on osa vastausta sille, miten tätä yhteiskunnan sairaaksi tekevää rakennetta voisi purkaa. Miten sitä voisi purkaa, ja mitä tilalle voisi tulla. 

Salamin kirja koostuu esseistä. Ensimmäinen essee käsittelee tietoa, joka kritisoi suoraan sitä, miten tietoa europatriarkaalisessa yhteiskunnassa tuotetaan ja millaiselle tiedolle ylipäänsä annetaan arvoa. Ei varmaan ole kovin yllättävää, että kun tarkastellaan ketä europatriarkaalinen tieto palvelee parhaiten, on vastaus valkoinen mies. Pystymme keräämään tarpeeksi tietoa siitä, miten esimerkiksi päättää sodat, köyhyys ja sairaus, mutta niitä ei silti päätetä. Kuten Salami kirjoittaa: "Europatriarkaalinen tieto ei valistuneisuudestaan huolimatta tartu inhimilliseen kärsimykseen, koska kärsimyksen päättäminen tarkottaisi europatriarkaalisen tiedon valta-aseman päättymistä." Ajatella mitä tapahtuisi, jos kaikki valta ei enää olisikaan valkoisten miesten käsissä!

Muut esseet tarkastelevat yhtä lailla koko ajan europatriarkaalista tietokäsitystä kyseenalaistaen seuraavia aiheita: vapautuminen, dekolonisaatio, identiteetti, musta, naiseus,  sisaruus, valta ja kauneus. Kaikki esseet ovat vaikuttavia ja paljastavia. Ne valaisevat sitä, mihin kaikkeen europatriarkaalinen tietokäsitys ulottaa lonkeronsa ja miten se saa meidät tarkastelemaan asioita tietystä näkökulmasta. Mutta kuten jo kirjoitin. Salami ei vain paljasta ja näytä, vaan hän kyseenalaistaa ja sitten ojentaa uuden ajatuksen ja tavan tarkastella näitä asioita.

Kun puhutaan europatriarkaalisesta tiedon kyseenalaistamisesta, tarkoitus ei ole vain kritisoida tai kieltää kaikkea kerättyä tietoa tai esimerkiksi tiedettä. Meillä on paljon tietoa, ja tiede, jonka avulla pystytään ratkomaan paljon asioita ja tuottamaan hyvää maailmaan. Mutta tiedosta puhutaan usein, kuin se olisi neutraalia. Tämä käsitys on tarpeen muuttaa. Europatriarkaalisen tiedon ytimessä on valkoisen miehen näkökulma. Eikä valkoisen miehen näkökulma voi olla ainoa, koska se ei ole. 

Lukemisen jälkeen oli ja on hieman hengästynyt olo. Kirjan lukeminen ei ole helppoa, vaikkakin kyllä ihanaa. Ihanaa, sitä se on. Kirja on samaan aikaan henkilökohtainen että teoreettinen. Teoreettisuus vaati ainakin itselläni pysähtymistä. En varmasti ymmärtänyt kaikkea ja kirja vaatinee omalla kohdallani toisen lukukerran. Tai no, osittain jo kolmannen. Luin nimittäin kirjasta ensimmäiset noin 80 sivua kahdesti. En siksi, että kirja olisi ollut jotenkin käsittämättömän vaikea, vaan siksi, että kun sain kirjan ensimmäisen kerran käsiini, ehdin lukea kirjaa jonkin verran, ennen kuin se piti palauttaa seuraavalla varaajalle kirjastoon. Kun sain kirjan seuraavan kerran käsiini, en enää muistanut mihin kohtaan olin lukenut, joten päätin lukea kirjan alusta. Lukiessani tajusin, että olin ensimmäisellä kerralla lukenut sivulle 80. Mutta toinen lukukerta teki hyvää, ja sain kirjan alusta paljon enemmän irti, kuin mitä ensimmäisellä kerralla ehdin saada. Aion ehdottomasti lukea kirjaa vielä tämänkin jälkeen.

Kirjan ajatukset eivät ole sellaisinaan jääneet mitenkään pysyvästi mieleeni, eivätkä muuttaneet yhtäkkiä radikaalisti omaa maailmankatsomustani. Eikä se edes olisi mahdollista, ja syy on nimenomaan se, että olen elänyt yli kolmekymmentä vuotta imemässä itseeni kaikki ne käsitykset, ajatukset ja asenteet, jotka ovat syntyneet täällä europatriarkaalisen yhteiskunnan sisällä. Ne eivät muutu hetkessä. Kirja jätti kuitenkin merkittävän jäljen. Pyörittelen sen nostamia aiheita päässäni koko ajan. Huomaan olevani entistä kriittisempi ja kyseenalaistavampi. Kyseenalaistan omia ajatuksiani ja reaktioitani. Huomaan myös sisuuntuneeni. Se on aika mahtavaa! 

Kirja tarjosi sen hellän kosketuksen, joka antaa luvan olla vihainen sille, miten asiat ovat ja haluamaan, sekä tavoittelemaan paljon parempaa. 

Minna Salami on nigerialais-suomalainen kirjailija, yhteiskuntakriitikko ja kansainvälinen puhuja. Hän pitää MsAfropolitan -blogia. 

Lue tämä kirja. 

Pauline Harmange: Miksi vihaan miehiä

Pauline Harmange: Miksi vihaan miehiä

S&S 2021

Kirjastosta

Kirja luettu vuonna 2021.

Miksi vihaan miehiä on pieni ja sähäkkä teos, pamfletti, jonka nimi varmasti onnistuu provosoimaan monia. Huomaan, että tästä kirjasta kirjoittaessa tekisi kovasti mieli pohjustaa tekstiä kertomalla millainen feministi olen; vihaanko miehiä vai en. Yritän nyt antaa sen olla. Keskitytään teokseen.

Miksi vihaan miehiä on sivumäärältään pieni teos, jossa on kuitenkin paljon asiaa ja pointteja. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa jotain feminististä ja ärhäkkää. Siitä onkin hetki, kun olen lukenut mitään vastaavaa. Itseasiassa tämän teoksen lukemisen jälkeen innostuin jälleen feminististä teoksista, ja olen jo ehtinyt lukea tähän vuoden alkuun pari teosta lisää. 

Miksi vihaan miehiä käsittelee nimensä mukaisesti miesvihaa. Harmange pureutuu joihinkin yhteiskunnallisiin ongelmakohtiin, kuten esimerkiksi sukupuolien väliseen epätasa-arvoon, ja perustelee tällä miesvihaansa. Käsittelyssä olevat aiheet, kuten esimerkiksi heteroparisuhteissa naisten vastuulle jäävä tunnetyö, ovat ikiaikaisia, eikä niissä ole sinänsä mitään uutta sellaiselle, joka on yhtään ottanut asioista selvää. 

Samalla kun Harmange perustelee miesvihaa, hän myös käsittelee naisvihaa. Miesviha ja naisviha eivät ole sama asia. Naisviha on tappanut naisia satoja, jo tuhansiakin vuosia, ja yhä edelleen raiskaamisen, kiduttamisen, alistamisen ja tappamisen linja vain jatkuu. Miesviha ei tapa. Miesviha tosin kumpuaa naisvihasta. Kun omaan etuoikeuteensa nojaavat miehet yhä tiedostaen ja tiedostamatta sortavat naisia, niin kyllähän se vihaksi pistää.

Kun puhutaan, ja kun nyt kirjoitan, miesvihasta, tuntuu siltä, että pitää olla todella sensitiivinen ja varovainen. Kun puhutaan miesten vihaamisesta, se kuohuttaa vähän kaikkia. Sen sijaan naisvihalla ei edes sanana ole sellaista kaikua. Naisviha on arkipäiväistä, se on rakenteissa, ja se on juurtunut satojen vuosien aikana niin syvälle, että naisetkin vihaavat naisia. Silti tämä naisiin kohdistuva sorto ja viha ei juurikaan kuohuta. Kun edes mainitsee miesvihasta, tuntuu siltä, kuin olisi tehnyt suuren vääryyden, vaikka itse kokee naisvihaa usein esimerkiksi omassa työssään asiakaspalvelussa.

En kuitenkaan itse ajattele, että ketään pitäisi vihata. Vihalla harvoin saavuttaa kovin hyviä asioita. On kuitenkin totta, että eivät asiat pelkällä lempeydellä muutu. Usein se on raivo, joka saa taistelemaan ja viemään asioita eteenpäin. Ainakin itse tarvitsen välillä annoksen sitä, jotta taas herään ja jaksan tehdä jokapäiväistä tasa-arvotyötä. Oman annokseni saan lukemalla näitä feministisiä teoksia!

Olen aika pitkän linjan feministi, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että ihan hirveästi uutta kirja ei minulle tosiaan antanut. Kirjan ranskalaisuus piti hieman etäällä, sillä kulttuurisidonnaiset jutut jäivät itseltäni ymmärtämättä kunnolla. Lukiessani mietin, että miksi juuri tämä teksti on se, joka on päätetty julkaista. Samanlaisia on, ja olisi. Yhtään syvemmälle feminismiin paneutuneelle kirja tuskin avaa mitään uutta maailmaa. 

Tekstin heteronormatiivinen ote ja kaksinapainen sukupuolikäsitys eivät myöskään ole ihan tätä päivää. Olen kuitenkin lukenut tämän teoksen jälkeen toisenkin ranskalaisen kirjoittaman feministisen teoksen, joka ontui näissä aivan samoissa kohdissa. Kertooko tämä siis ennemmänkin siitä, missä pisteessä ranskalainen feminismi on? Tuskin! Eihän?

Pidin kuitenkin kirjan lukemisesta. Pidin siitä, miten kaunistelematta kirja nostaa epäkohdat esiin, kirjailija kertoo avoimesti omia ajatuksiaan, mutta perustelee asioita kuitenkin tilastojen valossa. Kirjan sähäkkäyys miellytti. Se antoi hyvällä tavalla voimaa jatkaa taistelua tasa-arvon saavuttamiseksi ja ehkä myös oikeutusta sille, että joskus on ihan okei, että vituttaa ja kunnolla. Aika usein nimittäin vituttaa ja kunnolla. 

Teos ei ole sitä feminististen tekstien kärkeä, jota itse suosittelisin ainakaan sellaiselle, joka on jo tutkinut ja lukenut paljon näistä yllä mainituista aiheista. Mutta kirja herätti paljon ajatuksia ja tunteita, ja sen vuoksi sitä itse suosittelisin. Lyhyt sivumäärä, mutta paljon ajatuksia. 

Andreas Slätt & Karlsson-Dahlenin perhe: Kevinin kuolema

Andreas Slätt & Karlsson-Dahlenin perhe: Kevinin kuolema -

kuinka Ruotsin suurin rikosskandaali tuhosi yhden perheen elämän
Atena 2021
Kirjastosta

Kirja luettu vuonna 2021.

Kevinin kuolema käsittelee yhtä Ruotsin tunnetuimmista ja suurimmista rikosskandaaleista. Tapaus lienee varmasti usealle ainakin jollain tasolla tuttu. Kevin murhattiin 4-vuotiaana, ja murhasta syytettiin veljeksiä, Robinia ja Christiania, jotka olivat tapahtuma-aikaan itsekin vasta 5- ja 7-vuotiaita. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2018 Robin ja Christian todettiin syyttömiksi Kevinin murhaan. 

On varmaan sanomattakin selvää, että tapaus ei tuhonnut vain Kevinin läheisten elämää, vaan myös syyttömänä tuomittujen lasten ja heidän perheidensä elämät. Millaista on elää kaksikymmentä vuotta syytettynä lapsen murhasta, kun on syytön? Tämä kirja kertoo siitä.

Kirjassa avataan Kevinin murhaa, sekä sen selvittämiseksi tehtyä suorastaan naurettavan huonoa poliisityötä, jos sitä edes poliisityöksi voi kutsua. Robinilla ja Christianilla nimittäin oli alibi tapahtuma-ajalle, ja se pystyttiin vahvistamaan. Tämä kuitenkin sivuutettiin täysin. Sen sijaan tutkimus pohjasi 5- ja 7-vuotiaiden kertomukseen siitä, mitä Kevinille oli tapahtunut. Tämä siitäkin huolimatta, että lasten kertomukset tapahtumista muuttuivat koko ajan, eikä Keviniä edes tapettu tavalla, jolla lapset väittivät sen tapahtuneen. Kuulustelut olivat sietämättömiä ja rikkoivat lasten oikeuksia. Tapahtuman, kuulustelujen ja lopulta syyttömäksi tuomitseminen ovat asioita, joiden seurauksia Robin ja Christian joutuvat kantamaan mukanaan lopun elämäänsä. 

Tapaus tuntuu käsittämättömältä. Miten näin voi käydä? Kun tapaukseen tutustuu, on helpompi ymmärtää miten näin tosiaan voi käydä, vaikka mitään reilua siinä ei olekaan. Kirjan sanoma on aika selkeä; asiat eivät toimi, kun yhdellä ihmisellä on liikaa valtaa ja tapauksen ratkaisemista pidetään tärkeämpänä, kuin tapauksen kunnollista tutkimista.

Tapaus on kiinnostava ja järkyttävä. Suosittelen siihen tutustumista, mutta en voi suositella tätä kirjaa. Kirjan toteutus on surkea. Pisteitä se ansaitsee siitä, että se käsittelee tapausta ja päästää tapaukseen liittyneet ihmiset ääneen. Se avaa rohkeasti epäkohtia, joita tapauksen tutkintaan liittyy.

En kuitenkaan itse siedä näin romantisoitua, kaunisteltua ja siloteltua teosta, kun kyseessä on tosielämän rikos. Kirjan tyyli tuntui tökeröltä ja teennäiseltä. Esimerkiksi kirjan loppupuolella säteiltiin kilpaa auringon kanssa, mikä kertonee tarpeeksi siitä, mitä tarkoitan teennäisellä. Rikokset ovat järkyttäviä ja tämä tapaus hirveä, tapahtuipa se maailman onnellisimmalle ja kunnollisimmalle perheelle, tai sitten ei. 

Kirjassa oli jonkin verran melko turhaa toistoa ja sitä oli venytetty pidemmäksi, kuin mitä tapauksen käsittely olisi vaatinut. Lyhyemmässäkin sivumäärässä olisi saatu asiat käsiteltyä ja kunnioitettua perheitä. Kirjan tyyli teki siitä paikoin pitkäveteisen, vaikka voisi kuvitella, ettei se tällaisen tapauksen äärellä olisi edes mahdollista.

Kirjassa nostetaan aivan syystä esiin lasten oikeudet. Pidän sitä tärkeänä osana teosta. Samalla kirja kuitenkin sortuu osoittelemaan syyttävällä sormella Kevinin murhasta kolmatta lasta, jota ei ole tapauksesta syytetty. On mahdollista, että tämä kolmas lapsi on syyllinen tapaukseen. On mahdollista, että ei ole. En tiedä millä oikeudella tässä kirjassa hänestä tehdään sellaista. 

Minua kiinnostaa tosielämän rikokset, mutta kaipaan asiallista ja neutraalia linjaa niiden käsittelyn yhteydessä. Tietenkään kirjassa, jonka tekijöissä on mukana itse tapauksen kokenut perhe, ei voi olla puolueeton, eikä tarvitsekaan. Vaikka monipuolisempaa näkökulmaa oli ehkä turhakin odottaa, niin siitä huolimatta olisi voitu pysyä asiassa ja siivota korulauseita pois.

Vaikka itse en kirjaa suosittele, on kirja saanut myös kehuvia arvioita.

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä 

Siltala 2021

Kirjastosta

Kirja luettu vuonna 2021.

Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä yllätti minut. Tartuin kirjaan sen saamien kehujen vuoksi, ja koska sekä kirjan nimi että kansi vetosivat minuun. Tämänkin naisen elämä kiinnosti minua.

Heti kirjan alussa kuitenkin iski se sama tunne, joka usein iskee kotimaisen kaunokirjallisuuden äärellä. Olen lukenut tämän jo. Taas sama tarina, taas sama mielenmaisema. Ei mitään uutta suomalaisen kaunokirjallisuuden saralla, ihan kuin täällä ei olisi kuin yksi tarina ja yksi melankolinen sävel. 

Onnekseni tämä tunne ja ensivaikutelma ei tällä kertaa pitänytkään täysin paikkaansa. Kirja huiputti lukijaansa ja yllätti, useamman kerran. Kekkosen tarinassa oli sävyjä, mitkä eivät sopineet yhteen sen kanssa, mitä odotin. Hyvä niin. 

Tämän naisen elämä kertoo Helenasta, jonka äiti kuolee, kun hän on nuori. Äidin kuoleman ympärille tuntuu kytkeytyvän koko Helenan elämä, ja se värittää pitkälti hänen elämäänsä aina lapsuudesta aikuisuuteen.  

Kirja käsittelee hienosti ja sensitiivisesti mielenterveyden haasteita, surua, syyllisyyttä, traumaa ja sitä millaista on kasvaa aikuiseksi näiden varjossa. Omassa lapsuudessa saatuja eväitä kannetaan aikuisuuteen asti, eikä traumoja pääse pakoon. Sen Helenakin joutuu huomaamaan. 

Helenan menneisyys avautuu lukijalle samaan tahtia, kuin mitä Helena suostuu sen kohtaamaan tai ehkä sanoittamaan itselleen. Lukija saa paljon vihjeitä ja tavallaan tietää jo, ennen kuin se sanotaan ääneen. Niinhän se on. Monesti sen tietää jo, se vain pitää sanoa ääneen.

Kekkonen kirjoittaa kauniisti ja aidosti. Ihastuin erityisesti siihen, miten upeasti Kekkonen kuljettaa tarinaa ajassa. Tarina tuntuu kokonaiselta ja ehjältä, ydin on kirkas. Kirjan kansien väliin mahtuu kokonainen elämä.

Pidin kirjasta paljon enemmän, kuin mitä alun perusteella odotin. Kirja on taitava ja hieno, ja se kannattaa lukea. Siitä huolimatta omasta lukukokemuksestani jäi puuttumaan se säväys, joka olisi nostanut sen hyvien kirjojen joukosta harvinaisen hyvien kirjojen joukkoon. Ehkä se johtuu siitä, että lopulta kirjan mielenmaisema on kuitenkin tuttu, eikä tarinakaan ole aivan uniikki, joten siinä on kaiku siitä, kuin sen olisi jo lukenut. Saman asian kanssa painiskelen usein, kun luen kotimaista kaunokirjallisuutta. Elän siinä samassa maisemassa, kuin missä kirjat kirjoitetaan ja se maisema onnistuu harvoin antamaan mitään kovin uutta. 

Tämän naisen elämä on kirja, joka kannattaa lukea. Tulipa siitä uusi lempikirja tai ei, teos on kaikesta huolimatta todella hieno.

Vuoden 2021 kirjat

Kirjavuottani 2021 on ehdottomasti kuvailtava sarjakuvapainotteiseksi. En ole varmaan koskaan lukenut yhtä montaa sarjakuvaa saman vuoden aikana. Olen kyllä aina lukenut paljon sarjakuvia, mutta tänä vuonna varmasti rikkonut kaikki ennätykseni! Sarjakuvat ovat usein täydellisiä siihen hetkeen, kun haluaa lukea, mutta keskittymiskyky ei riitä romaaniin. Viime vuoteen mahtui näitä hetkiä paljon. Sarjakuvia väheksymättä olen onneksi ehtinyt lukea myös useita hyviä romaaneja ja tietokirjoja. Kirjavuoden parhaiden luettujen teosten valinta olikin haastavaa. Jätin listalta lopulta sarjakuvat pois kokonaan. Jos innostun, teen niistä vielä jossain vaiheessa kokonaan oman postauksen. 

Kirjavuoteni merkittävä käänne oli myös paluu blogin ääreen joulukuussa. Vajaassa kuukaudessa olen ehtinyt todeta sen, etten ehdi kirjoittaa blogiin samaa tahtia kuin saan kirjoja luetuksi, mikä on sinänsä positiivinen ongelma, sillä lukeminen edellähän tässä mennään. Lisäksi muistan jälleen miten vaikea on löytää valoa kirjakuville tähän aikaan vuodesta.

Vuonna 2021

Luin yhteensä 97 teosta.

55 sarjakuvaa.

25 romaania.

14 tietokirjaa/elämäkertaa/muita tietohyllystä löytyviä.

3 lastenromaania (joita en lukenut töihin, työkirjoja en listannut tähän lainkaan).

Vuoden parhaat kirjat

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa

Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Yōko Ogawa: Muistipoliisi

Vanessa Springora: Suostumus

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

Lista kaikista lukemistani teoksista löytyy täältä.