Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat 
S&S 2020
Kirjastosta

 

Maggie Nelsonin kirjoittama Jane / Punaiset osat on mykistävän upea teos, jossa on noin neljä sataa sivua, jotka ainakin minun oli pakko lukea kerralla. Kirja on kuin aarre. 

On vaikea sanoittaa kirjan hienoutta, ja tuntuu melkein brutaalin perverssiltä kertoa omasta lukukokemuksestani, ja sen herättämistä tunteista. Tuntuu nimittäin väärältä nauttia näin paljon kirjasta, joka käsittelee oikeassa elämässä tapahtunutta murhaa. Nelson kirjoittaa äitinsä sisaresta Janesta, joka murhattiin nuorena. Kirjailija itse ei ollut murhan aikaan vielä syntynyt.

Kun aloin lukea kirjaa, en enää muistanut mistä se kertoo. Olin lainannut kirjan kirjailijan perusteella, sillä olen pitänyt paljon Nelsonin kirjoittamasta teoksesta Argonautit. Se, että tartuin kirjaan kuin tyhjänä tauluna, teki lukukokemuksesta hyvin ainutlaatuisen, ja jopa hieman äärimmäisen. Nimittäin kun avasin ensimmäiset sivut ja aloin lukea runoutta, hämmennyin. En lue runoja. Hetken päästä olin täysin koukussa. Ensimmäistä kertaa ikinä olin koukussa runoteokseen. Se tuntui hurjalta.

Teosparin ensimmäinen osa Jane koostuu runoista, päiväkirjamerkinnöistä ja kirjeenvaihdosta. Nelson on kirjoittanut sen aikanaan saaden inspiraationsa tätinsä ratkaisemattomasta murhasta. Tai tarpeesta käsitellä järkyttävää tragediaa, joka on hänenkin lapsuuttaan varjostanut. Runot ovat kuin jännitysnäytelmää, mutta viiltävän terävin huomioin. Nelson on koonnut teoksen kuin palapelin paloista. Hän ei tuntenut itse Janea, hän ei voi kirjoittaa omia huomioitaan. Hän kerää muilta sirpaleita, lukee Janen päiväkirjoja, ja yrittää saada jonkinlaisen kokonaiskuvan Janesta esiin. Hän herättää Janen eloon. Tavallaan.

Kun runoteos pitäisi julkaista, tapahtuu jotain Janen murhatutkinnassa. On tapahtunut jokin käänne, tapausta on jälleen tutkittu aktiivisemmin. Yhtäkkiä Maggie Nelson itse onkin keskellä kaikkea, omaisena mukana murhatutkinnassa, näkemässä ja kokemassa sen. Teosparin toinen osa Punaiset osat kertoo siitä.

Kirjan lukemisen jälkeen ajattelin hetken, että olisivatpa dekkaritkin tällaisia. Tämä on sitä, mitä kaipaan itse rikoskirjallisuudelta. Samassa tajusin ajatuksen hirveyden, sillä olin kuitenkin juuri lukenut kirjan, jossa kirjailija avaa oman perheensä kokemaa suurta menetystä, surua ja traumaa, sen jättämiä jälkiä. En toivo maailmaan enempää tällaisia tarinoita, en tosielämässä tapahtuvia murhia. 

Mutta samaan aikaan on sanottava, että tämä teos on vain yksinkertaisesti niin hieno. Se on koukuttava, koska lukijana haluaa saada kiinni tapauksesta ja ymmärtää. On pakko saada tietää, mitä tutkinnassa tapahtuu, eteneekö se, selviääkö murha joskus. Samalla Nelsonin huomiot ovat tarkkanäköisiä, teräviä ja myös kriittisiä. Miksi nuorten kauniiden naisten murhat kiinnostavat? Entä jos Jane olikin ruma? Nelson kirjoittaa avoimesti ja kaunistelematta, mitään ei romantisoida. Se voikin yllättää. Tosielämässä tällainen tapaus, sen ympärillä olevat ihmiset, läheiset, suru, kaikki muut tunteet ja jopa rikostutkijat saattavat olla kaukana siitä, mitä elokuvien perusteella odottaisi. Totuus saattaa olla tarua raadollisempaa.

Miten kukaan osaa kirjoittaa näin hyvin?

Tässä kirjassa voi ajatella yhdistyvän true crime, autofiktio, murhamysteeri, elämäkerrallisuus ja runous, mutta silti se on ihan oma juttunsa. Kirjan kokonaisuuden synty on jo itsessään oma juttunsa. Olen paljon miettinyt lukemisen jälkeen omaa rooliani lukijana ja miten paljon tällaisesta saa pitää. Mutta kai hyvästä tekstistä saa pitää? Kirjailija on kuitenkin kirjoittanut sen omasta tahdostaan, halunnut jakaa hänen elämäänsä kietoutuvan tarinan. Ja hän on tehnyt sen taitavasti.

Jos haluaisin puristaa tämän teoksen yhteen sanaan, se sana olisi ainutlaatuinen. Sitä tämä teos on ja sitä oli myös lukukokemukseni.