En lue dekkareita, paitsi silloin kun luen.
Dekkarit ovat aina olleet genrenä se, joka ajatuksen tasolla kiinnostaa, mutta joka ei sitten kuitenkaan koskaan oikein lähde. Se on harmi, koska kulutan paljon true crimea ja rikossarjoja, joten tavallaan olisi sopivaa kohdeyleisöä erilaisilla jännäreille. Siitä huolimatta en ole koskaan lukenut sellaista dekkaria, josta olisin ajatellut, että tämä on loistava. Itseasiassa suurin osa dekkareista, joita olen yrittänyt lukea, on jäänyt kesken. Kaipaan kirjallisuudelta kuitenkin sitten jotain muuta, kuin mitä dekkarit tarjoavat.
Kaikesta tästä huolimatta olen sinnikäs lukija ja yhä silloin tällöin tartun dekkariin. Nimittäin islantilaisiin dekkareihin. Islantilaisissa dekkareissa kiinnostaa ehdottomasti tämä itselle vieras maa, kirjojen ainutlaatuinen miljöö eli Islanti, Islannin historia ja tietenkin se fakta, että Islannissa tapahtuu sen verran vähän rikoksia, että on kiinnostavaa nähdä, miten kirjailijat saavat murhansa istumaan paikkaan, jossa niitä ei juuri tapahdu.
Saari on Ragnar Jónassonin Hulda-sarjan toinen osa. Sarja on siitä erikoinen, että se etenee ajassa taaksepäin. Ensimmäisessä osassa Pimeys rikosetsivä Hulda oli lähes eläkeiässä, mutta toisessa osassa Hulda on nuorempi. Kiinnostava ratkaisu.
Saari kietoutuu yhden nuoren naisen murhan ympärille. Hänet murhattiin mökkiin 80-luvun lopulla ja murha ratkaistiin nopeasti. Kymmenen vuotta myöhemmin nuoren naisen läheisimmät kokoontuvat yhteen eräälle saarelle, kauas kaikesta, muistelemaan murhattua ystäväänsä. Saarella tapahtuu kuitenkin traaginen onnettomuus. Vai onko se sittenkään onnettomuus? Kun vyyhti alkaa aueta, joudutaan puntaroimaan myös 80-luvun murhan tapahtumia uudelleen.
Saari on ihan hyvä. Tarina on kiinnostava ja koukuttava, ja sen lukee nopeasti ahmien. Itseäni ihastutti sitten kuitenkin kirjassa eniten juuri Islanti. Toisessa kehyksessä en välttämättä olisi tarinaa jaksanut lukea. Tarinan keskiössä on nuoren naisen murha, eli mitään kovin omaperäistä teos ei tarjoile. Kirjassa lukija on myös koko ajan askeleen edellä rikosetsivää, eli loppuratkaisu ei varsinaisesti yllätä. En oikein tiedä, onko tämä se tyyli, josta pidän. Ymmärrän sen fiiliksen, joka tulee, kun odottaa, että koska poliisit hoksaavat saman kuin itse, mutta se saattaa käydä myös vähän tylsäksi. Tosin tässä ei muutenkaan ollut mitään kovin yllättäviä elementtejä.
Kokonaisuus on kuitenkin erittäin ok. Tarina pitää otteessaan ja itse luin teoksen parissa päivässä. Olikin tosi kiva lukea pitkästä aikaa jotain näin nopealukuista.
Lisää tätä blogia!
VastaaPoista