Kirjaisat joululahjat

Joulu tuli, oli, ja meni. Ja se oli ihan hyvä. Monelle varmaan riittäisi joulujutut tältä vuodelta, mutta koska itse lomailin hyvillä mielin joulun, enkä viitsinyt liiaksi näpytellä blogia, niin palaan vielä hetkeksi jouluun, jotta saan tilaisuuden puhua (kirja)lahjoista. Saaduista ja ostetuista.

Meillä on ollut perheessä jo useamman vuoden tapa, että jokainen kertoo joululahjatoiveensa, jotta toiset osaavat ostaa toivotun lahjan. Kukaan ei oikein tahdo nurkkaansa turhaa tavaraa pyörimään ja on muutenkin mukava antaa lahja, jonka tietää tulevan tarpeeseen. Yleensä lahjatoiveet ovat käytännöllisiä, mutta sellaisia, joita ei ehkä itse raaski itselleen ostaa. Vähän kalliimmat astiat, hintavampi kylpypyyhe tai muu ekstra, johon ei arjessa välttämättä laita rahaa. Minulla on usein toivelistalla kirja tai pari, jotka ajattelen haluavani lukea joulun aikaan.  

Tänä vuonna en kuitenkaan toivonut mitään tiettyä kirjaa lahjaksi (paitsi ikuisuuden hankintalistalla ollutta Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa, jota on vaikea löytää enää mistään). Sen sijaan toivoin Fabriikki Kustannuksen ensi vuoden ennakkotilauksen, jotta saan ensi vuonna julkaistavat teokset heti käsiini ja voin samalla tukea pientä kustantamoa. Ja sen lahjaksi sain, kiitos siitä! Lisäksi sain kaksi lahjakorttia kirjakauppaan, joten voin rauhassa tutkailla, mitä niillä haluaisin ostaa.

Mutta sain minä kirjojakin lahjaksi, nimittäin itseltäni haha, ja se olikin yksi syy, miksen osannut enää oikein toivoa kirjoja lahjaksi. Vuoden mittainen kirjaostolakkoni kun onnistui paremmin kuin odotin, ja miten muutenkaan itsensä siitä palkita, kuin ostaa kirjoja!

Ostin itselleni Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet ja Riitta Jalosen Kirkkaus, jotka olen jo lukenut, mutta jotka halusin myös omaan hyllyyni. Lisäksi ostin Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti, joka puuttui kokoelmastani ja joululukemiseksi J.K. Rowling, John Tiffanyn & Jack Thornen kirjoittaman Harry Potter ja kirottu lapsi. Ostolakkoa lisää uhmaten heräteostoksena ostin vielä juuri ennen joulua George Saundersin Joulukuun kymmenes kahdella eurolla Akateemisesta. En voinut välttää kiusausta ja miksi tuolla hinnalla viitsisikään. Karkkipussikin maksaisi enemmän, piru vie!

Lisäksi olen ollut onnekas joulukuussa, sillä olen kirjablogien arvonnoista onnistunut nappaamaan kolme kirjaa itselleni! Peter Sandströmin Laudaturin ja Otto Lehtisen Wurlitzerin Kirsin Book Clubin mahtavasta joulukalenterista ja sen lisäksi Kristan blogiarvonnasta napsahti Hannele Mikaela Taivassalon In Transit. Niin huikeaa!

Kirjahyllyni siis voi ja elää paksusti, kirjaostolakoista ja muista huolimatta.

Itse ostin tänä vuonna aika niukasti kirjalahjoja muille, sillä muiden toivelistoilla niitä oli vain muutama. Asuinkumppanille ostin Riikka Kantikosken ja Susanna Venton Green Home Book, joka oli toiveissa, pikkusiskolle Emma Clinen The Girls, jota hän kertoi katselleensa kirjakaupassa ja asuinkumppanin isoäidille Terhi Rannelan Fraun, sillä hän yleensä lainaa minulta kirjoja ja en siksi viitsinyt ostaa kirjaa, jonka omistan, muuten olisin varmasti ostanut Puikkosen tai Jalosen kirjan. Lisäksi olin aika varma, että Rannelan kirja voisi kiinnostaa häntä.

Huh, mutta se minun kirjalahjoistani!  

Saitteko te hyviä kirjalahjoja? Ostitteko muille kirjoja lahjaksi?

John Green, Maureen Johnson & Lauren Myracle: Let It Snow

Let It Snow, Wsoy 2016

Sivut: 312
Alkuteos: Let It Snow 2008

Kirjastosta

Maureen Johnson: Jubilee Express 

suom. Inka Parpola
John Green: Lumienkeli-ilmiö

suom. Helene Bütsow

Lauren Myracle: Sikojen suojeluspyhimys

suom. Kaisa Kattelus

Olen hautautunut sohvaan peiton alle joulukuusen tuoksuun, kädessäni suklaata ja aina välillä kuppi kahvia, joka on tilattu ohi kävelleeltä ja joka kiltteydessään on sen luokseni kiikuttanut. Muutaman kupillisen olen keittänyt itsekin ja muille kiikuttanut, tasapuolisuuden nimissä. Nautin väsyttävästä pimeydestä täällä maalla (kaupungissa ei koskaan ole näin pimeää), turruttavasta paikallaan olemisesta, napostelusta ja illoista, jolloin nousen sohvasta vain mennäkseni saunaan. Ah! Loma!

Lomakirjoja pakkasin matkalaukun piukkaan, ja kaksi olen lukenut. Ensin luin uutta Potteria, josta kerron omassa postauksessa enemmän. Sen jälkeen nappasin luettavakseni kevyen nuortenkirjan Let It Snow, joka sisältää kolmelta eri kirjoittajalta kolme rakkaustarinaa, jotka kaikki tapahtuvat samassa lumimyrskyisessä pikkukylässä. Tarinat nivoutuvat lopulta yhteen.

Tarinoissa on pidätettyjä vanhempia ja lumimyrskyyn jumiin jäävä juna. Oudosti käyttäytyvä poikaytävä ja uusi tuntematon poika, kiva sellainen. On joukko cheerleadereita, jotka toimivat erään kilpajuoksun pääpalkintona (tietämättään sitä itse, ehkä). Mukana kilpajuoksussa on kolme ystävystä, joiden välillä huumori kukkii ja pieni kipinä odottaa syttymistään. Ja on omaa napaansa tuijottamaan unohtunut teinityttö, joka kokee jonkinlaisen joulun ihmeen muutaman ihmisen ja yhden sian avustuksella. Rakkautta riittää jokaiseen tarinaan suloisesti ja kuitenkin aidosti.

Let It Snow on leppoisan viaton, hauska ja joululoman velttoiluun sopivan kepeä kirja. Lumimyrsky ja rakkaustarinat - tämä kirja on niin jouluun sopiva kuin vain kirja voi olla. Tai se voisi olla, ellei se olisi ärsyttänyt niin suunnattomasti.

Se ei ole ongelma, että tarinat ovat tavanomaisia. Ennen kuin on ehtinyt lukea ne, on oikeastaan jo lukenut ne. Tarinoiden elementit ovat tuttuja. Mutta ei se haittaa, sillä hyvin elementtejä käytetään, tehdään nuorten maailmaan istuvia tarinoita. Tuttuus ja turvallisuus sopivat kirjan luonteelle ja ainakaan itse lukijana en odottanutkaan mitää muuta kuin mitä kirja tarjosikin. Ei tällaisia jatkuvasti viitsisi lukea, eikä kannatakaan lukea ettei aivot tyystin tylsisty, mutta lomaan se sopi. Eikä kirjan yllätyksettömyys ärsyttänyt.

Vaan se, että.

Tarinat sijoittuvat vahvasti kahteen maailmanlaajuiseen ketjuliikkeeseen - ruokapaikkaan ja kahvilaan. Siis T-O-D-E-L-L-A vahvasti, ne ovat kuin kirjan kaksi päähenkilöä tärkeimpinä tapahtumapaikkoina. Ja mikä "parasta", viimeisessä tarinassa pohditaan puolustelevaan sävyyn, että mikä tässä maailmanlaajuiseen ketjuun kuuluvassa kahvilassa muka on niin tuomittavaa? 

En ole ottanut kirjan taustoista selvää sen enempää (vielä), mutta kirjan lukemisen jälkeen ei ole vaikea arvata, keneltä tuleva kirjan pohjalta tehtävä elokuva tulee oletettavasti saamaan rahoitusta. Tai millaisia motiiveja koko kirjan kokoamisen taustalla on. Tämä on toki puhdasta spekulaatiota, omia näkemyksiä ja olettamuksia, mutta olivatpa ne miten oikeita tai vääriä, niin tästä syystä kirja ärsytti. Jätti jälkeensä pahan jälkimaun.

Tässä nimittäin maistui raha monella tavalla. Ärsyttää, että nuortenkirjallisuuteen upotetaan tällaista. 

Ja ei, en ole ihan vielä niin käpy (pikkusiskoni ovat varmasti tästä asiasta eri mieltä), ettenkö ymmärtäisi tapahtumapaikkojen olevan juuri niitä, joissa nuoret muutenkin hengailevat. Mutta siitä huolimatta kirjasta jäi sellainen kaupallisuuden tuntu käsiin ja kirkuva mainos mieleen. Vaikka kirjan yllätyksettömyys ja lievän tylsämielisyys uppoavatkin lomamoodissa jotenkuten, niin jos tuntuus siltä kuin lukisi mainoskäsikirjoituksia, niin ollaan kaukana siitä kirjallisuudesta, jota mitä halua lukea.

Mutta jotta vaikuttaisin mahdollisimman ristiriitaiselta ja heikkopäiseltä, niin täytyy tunnustaa, nurinastani huolimatta voisin katsoa kirjan pohjalta tehtävän elokuvan. (Jep, se siitä kaupallisuuden ja mainosten pahasta jälkimausta.) Vaikka sitten ensi jouluna, lomalla suklaahumalassa, kun pipo ei kiristä eikä nuttura ole liian tiukalla.

♥♥½

Karita Sainio: Me emme elä samassa maailmassa kuin te

Karita Sainio: Me emme elä samassa maailmassa kuin te, Aula & Co 2016

Sivut: 205
Kansi: Tuomo Parikka

Kirjastosta 

"Me emme olleet läheisiä. Emme enää. Emme niin kuin meidän olisi kuulunut olla. Olin liian pitkiä aikoja poissa elämästäsi. Muuttaessani pois kotikaupungistamme en koskaan kaivannut sivua. Päinvastoin, olin helpottunut, kun pääsin eroon siitä jokapäiväisestä huolesta. Meni vuosia, enkä tiennyt mitä sinä teit. Suljin silmäni ja toivoin, että olisit onnellinen. Joskus on pakko pitää lappuja silmillä. Kipeiden asioiden kanssa oppii elämään, oppii olemaan näkemättä. Minun piti valita, halusinko yrittää elää onnellisena vai vajota mukanasi pimeyteen."

Tiedättekö sen mielikuvan, jossa kirjastonhoitaja istuu neuvontatiskin takan hiljaisessa kirjastossa lukien kirjoja ja palvellen satunnaisesti asiakkaita? Noh, oman kirjasto- ja työkokemukseni perusteella sanoisin, että mielikuva ei juurikaan vastaa todellisuutta. Kirjastosta ja neuvontavuorosta riippuen joskus saattaa olla aikaa silmäillä käteen osuvia kirjoja ja lukea takakansia, mikä on oiva tapa tutustua aineistoon, mutta kirjojen lukeminen on enemmän fantasiaa kuin todellisuutta, työtehtävät aivan muita. Teinpä hetki sitten työvuoron, jonka aikana ehdin istua kerran - lounaalle. 

Ja sitten tein työvuoron, jossa ehdin toteuttaa tämän fantasian! Tein vuoron, johon ei kuulunut asiakaspalvelua, vaan palautuneiden kirjojen lajittelua. Vuoro oli hiljainen, palautuksia vähän ja aika meni hiljaista lajittelukonetta vahtiessa ja peukaloita pyöritellessä, kunnes äkkäsin napata palautuneiden kirjojen joukosta yhden luettavakseni. Melkoisen siivun kirjaa ehdinkin työvuoron aikana lukea töiden lomassa, sillä kyllä niitä töitäkin sitten loppujen lopuksi oli ihan kiitettävästi.

Karita Sainion Me emme elä samassa maailmassa kuin te on yksi tämän vuoden aikana julkaistu esikoisteos. En muista kenen vinkistä kirjan lukulistalleni lisäsin, mutta kirjan aihe päihderiippuvuus ja sen vaikutus sisarusten väliseen suhteeseen kiinnosti. Takakannessa mainittu mustasävyinen trilleri epäilytti, mutta ei tämä mikään trilleri ollut. Ei ainakaan minulle. 

Me emme elä samassa maailmassa kuin te on rankka kuvaus päihderiippuvuudesta, rikollisuudesta ja ihmisten välisistä suhteista, etenkin sisarusten. Lähtöasetelmassa on veli, joka kuolee kolmekymppisenä käytettyään huumeita kaksikymmentä vuotta. On sisko, joka kärsii vierellä, napsii rauhoittavia punaviinin kanssa, on riippuvainen itsekin. Molempia painaa lapsuus. Tarina kerrotaan siskon, veljen ja parin muun lähipiiriin kuuluvan kautta. Miten veli syöksyy huumeiden, alkoholin ja rikosten läpi kohti kuolemaa ja miten sisko yrittää selvitä rinnalla.

Kirja on kipeää luettavaa siitä, kuinka lapsuuden pyristely, onnen tavoittelu, on muuttunut ensin raivoksi, huomion hakemiseksi ja lopulta käsittämättömäksi välinpitämättömyydeksi. Jos lapsuudessa olisi ollut jotain hyvää, jos joku olisi välittänyt - olisiko tältä voinut välttyä?

Kirjan aihe tai näkökulmat eivät ole uusia, eivätkä kovin moniulotteisia. Kirja kuvaa hienosti erilaisia suhtautumistapoja oirehtiviin ihmisiin, päihderiippuvuuteen ja mielialasairauksiin, mutta kuva jää silti hieman mustavalkoiseksi. Siitä huolimatta kirja oli ihan hyvä, se herätti eloon yhden maailman. Tai yhden palan siitä maailmasta. Aihe taas osuu itselläni niin lähelle, että muuten kirja oli lukukokemuksena lähes henkeäsalpaava, kuristava.

Luin tätä töiden lomassa muutaman rivin ja välillä muutaman sivun kerrallaan, mutta tarina oli sen verran voimakas, että pätkittäinen ja häiriöinen ympäristö ei tehnyt mielestäni liikaa hallaa. Tarinaan oli helppo upota hetkeksikin ja helppolukuisuus takasi, että kirjaa luki sujuvasti. Hieman pintapuoliseksi lukeminen jäi, mutta tässä tapauksessa se saattoi olla hyvä. Sillä kun luin kirjan loppuun kotisohvassa kaikessa rauhassa, alkoi kirjan maailma vyöryä ylitse melkoisella voimalla. Jos koko kirja olisi mennyt sohvan nurkassa, olisi se voinut olla liikaa. Nyt väliimme jäi turvallinen etäisyys.

Me emme elä samassa maailmassa kuin te voi toimia vertaistukena, jos lähipiirissä on päihderiippuvainen. Tai kirja voi avata silmiä niille, jotka haluavat nähdä sitä maailmaa, jossa eivät ehkä elä, tai ehkä elävät sittenkin. Sopii luettavaksi pätkissä vaikka bussimatkoilla ja myös kiireen ja miljoonista asioista suhisevan pään kanssa.

♥♥♥

Blogattu myös: Ullan luetut kirjat

Oman blogin perustamisesta ja vinkkejä aloitteleville bloggaajille

Hurmaava Lumiomenan Katja lähetti minulle Blogger Recognition Awardin. Voi kiitos Katja! Ja sen enempää henkseleitäni paukuttelematta - vaan ennemminkin nolostellen - tunnustan, että palkinto on kilahtanut blogiini aiemminkin, mutta koska en tehnyt asialle heti jotain, niin se livahti muistini ulottumattomiin ja en vaan saa päähäni, keneltä tuo aiempi palkinto oli. Nöyrimmät pahoitteluni ja suurimmat kiitokseni kuitenkin sinullekin, joka muistit minua aiemmin! 

Haasteen idea on:

♥ Kirjoittaa postaus palkinnosta logoineen

♥ Kertoa lyhyesti kuinka on aloittanut bloggaamisen

♥ Antaa ohjeita aloitteleville bloggaajille

♥ Mainita ja linkittää hänet, joka sinut nimesi

♥ Ja nimetä sitten itse 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi! 

 

Kirjabloggaamisen aloitin hitusen vajaat kuusi vuotta sitten. Olin sitä ennen kirjoitellut vuosia suljettua pienen lukijakunnan nähtävissä olevaa nettipäiväkirjaa ja kokeillut siipiäni blogata aiheesta x, y ja z, aiheet koskivat lähinnä omaa elämää yleisesti, mutta jokainen blogi kuoli nopeasti kun oma innostus sammui. En osannut kertoa elämästäni vain pieniä, pinnallisimpia juttuja ja syvällisempiä juttuja en ollut valmis jakamaan. 

Ennen varsinaista kirjabloggaamista olin kirjoitellut nettipäiväkirjaani lukemistani kirjoista, sitten löydin goodreadsin ja aloin pitää kirjanpitoa siellä. Kirjablogeista innostuin kuitenkin kun tuttuni Laura perusti oman kirjabloginsa. Hei, miksen minä ollut tuota keksinyt! Olen lukenut ja kirjoittanut niin kauan kuin olen osannut. Olinkin aina ajatellut, että blogi, jos jokin, olisi minua ja pettynyt, kun ei se ottanutkaan tuulta siipiensä alle. Vaan näin jälkiviisana sanottakoon, että en ollut vain keksinyt blogilleni aihetta, joka jaksaisi kiinnostaa ja inspiroida vuodesta toiseen. 

Sitten keksin ja tässä ollaan.

Kohta on 6 vuotta kirjabloggaamista takana ja kovin äkkiä en usko pistäväni lappua luukulle.

Aloitteleville bloggaajille voisin vinkata muutaman jutun oman kokemukseni pohjalta. Ensiksi perusjuttu. Blogia ei kannata lähteä perustamaan välttämättä vain bloggaamisen ilosta, vaan sisältö mielessä. Jos sinulla on mielessä aihe, josta kirjoittaa, niin kirjoita! Mutta jos sinulla on blogipohja valmiina ilman aihetta, niin edessä voi olla turhauttavia tuhahduksia. Motiivi blogata on myös hyvä selventää itselleen. Harrastus vai jotain muuta?

Mieti blogillesi hyvä nimi - oikeasti mieti. Ensimmäisenä mieleen tullut ranskankielinen väännös oman lempikirjan nimestä voi olla kiva idea, kunnes olet ensimmäistä kertaa tilanteessa, että se pitäisi ranskaa taitamattomana sanoa ääneen. Ei ollut elämäni paras hetki se. On hyvä jos blogin nimi ja osoite ovat samat, se helpottaa blogin muistamista ja löytämistä.

Ota selvää tekijänoikeuksista ja pidä niistä kiinni. Lakisääteinen juttu, jota ei sovi unohtaa. On kirjablogimaailmassakin tullut törmättyä ilmiöön, että yksi bloggaaja jakoi ottamansa kuvan ja parin viikon päästä se sama kuva oli eräässä toisen kirjabloggaajan käytössä luvatta. Nolohkoa, mutta ei myöskään sallittua. Älä käytä siis mitä tahansa blogissasi vaan varmista, että jakamasi materiaali on luvallista jakaa.

Panosta blogisi ulkoasussa erityisesti luettavuuteen. Tumma teksti vaalealla pohjalla ja joku tavallinen fontti voi tuntua tylsältä, mutta sen yleisyydelle on myös syynsä - sitä on helppo lukea. Vaikka ei tekisi mieli kadota vaaleasävyisten blogien massaan, niin värioksennus toimii harvoin. Lisäksi kannattaa miettiä tarvitseeko blogisi sivubanneria tai ainakaan useampaa kuin yhden? Ja tarvitseeko blogin etusivulle änkeä ihan kaikki? Jos blogi on täynnä tavaraa, se alkaa herkästi häiritä lukemista. Nämä ovat toki vain minun mielipiteitäni, ja jokainen tehköön blogistaan näköisensä, mutta suosittelen pitämään luettavuuden mielessä!

Tärkeintä kuitenkin on, että blogisi on näköisesi. Kun hommaa tekee aidosti, omasta innostuksestaan, niin jälki on usein aika hyvää ja kiinnostavaa. Kirjablogimaailmassa oma persoonallisuus ja mielipiteet ovat tärkeä juttu - kirjan takakannen kun voi muualtakin lukea.

Sellaset tarinat ja vinkit. En yhtään tiedä kenellä tämä on jo kiertänyt, mutta en minäkään pahakseni laittanut, vaikka kahdesti tämän sain, joten uhkarohkeasti heitän tämän seuraaville, säännöistä luistaen, viidelle blogeille: Ajatuksia kirjamaasta, Eniten minua kiinnostaa tie, Hyönteisdokumentti, Lukuisa & Tässä kaupungissa tuulee aina. Olkaa hyvä!

Postauksen kuvissa bloggaajan selkä ja takaraivo seikkailevat Köpiksessä.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi & Musta kuin eebenpuu

Salla Simukka: Valkea kuin lumi, Tammi 2013
Sivut: 237

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu, Tammi 2014
Sivut: 192

Kansien suunnittelu: Laura Lyytinen 

Kirjastosta

Puolitoista vuotta sitten luimme lukupiirissä Salla Simukan suositun Lumikki-trilogian ensimmäisen osan Punainen kuin veri. Tuolloin en tahtonut löytää sanoja fiilikselle, joita ajatus lukea nuorille suunnattu dekkari herätti ja ilman lukupiiriä kirja olisi varmaan jäänyt lukematta. Kirjoittelin, että kirja oli todella hyvä lukupiirikirjaksi, mutta arvelin, etten lukisi enää jatko-osia.

No, väärin meni se veikkaus. Nyt on jatko-osat luettu ja täällä kuuma kahvikuppi käsieni välissä myhäilen mitä kirjoittaisin. Mutta ennen kuin jatkan pidemmälle niin vinkki: jos olet minua noin 10-12 vuotta nuorempi (15-17 vuotias tai jotain siihen suuntaan), niin suosittelen skippaamaan tämän tekstin ja lukemaan kirjat sen sijaan. Seuraavaksi aion nimittäin vähän rutista siitä, miten olen kasvanut auttamattomasti nuortenkirjoista yli (vai olenko?).

Tai lähdetään liikkelle siitä, että miksi jatko-osiin tartuin. Syitä on kaksi. Olen viime päivinä opiskellut rankemman kaavan kautta. Kun raporttien, esseiden ja tenttien tekemiset venyvät toistuvasti työpäiviä pidemmiksi rupeamiksi (ja sitten siinä välissä vielä käy välillä siellä töissä!), niin iltaisin tuppaa pää vähän suhisemaan. Rutistusten jälkeen aivokapasiteetti riittää juuri ja juuri television päälle laittamiseen iltaisin, eikä aina siihenkään. Turhaan olen yrittänyt lukea kesken olevaa hyvää aikuisten romaania. Mutta olen kuitenkin halunnut lukea, joten lähdin hakemaan ratkaisua nuortenkirjoista. Ja kun sain muistutuksen, että Lumikki-trilogiasta on tulossa ihan Hollywood-elokuva, niin valinta oli selvä. 

Ja valinta oli hyvä. Kirjat sopivat mainiosti hetkiin, kun teki hurjasti mieli lukea, mutta ei yksinkertaisesti jaksanut mitään liian monimutkaista. Valkea kuin lumi meni parissa päivässä ja eilen illalla rykäisin kerralla viimeisen osan Musta kuin eebenpuun. Trilogian viimeinen osa olikin suosikkini.

Lumikki on lukioikäinen nuori, jolla on harvinainen taipumus joutua keskelle rikoksia ja ratkoa niitä. Ensimmäisessä osassa kukoisti huumebisnes Tampereella, toisessa osassa juostaan ja hikoillaan(!) pitkin Prahan katuja, kun uskonlahko ja media heittelevät kapuloita Lumikin turistiloman rattaisiin. Viimeisessä osassa ollaan jälleen Tampereella, tällä kertaa näyttämölle astelee niin Lumikki kuin tämän stalkkerikin. Viimeisessä osassa keskitytään ratkomaan Lumikin omia menneisyyden mysteereitä, jotka ovat vilahdelleet kirjasarjassa aiemminkin. 

Jatko-osat(kin) olivat oikein kelvollisia nuortenkirjoja ja saavat ehdottomasti pisteitä päähenkilön vahvuudesta, kirjojen esiin nostamien aiheiden tärkeydestä ja käsittelystä, kantaa ottavuudestaan ja koukuttavuudestaan - viimeinen osa oli pakko lukea kerralla! Lisäksi erilaisten ihmissuhteiden käsittely on kirjassa taitavaa ja kutkuttavaakin. Haluaisin tavallaan kiittää, että ihmissuhteet eivät kuitenkaan ole kirjojen pääpointti, mutta sitten taas toisaalta - olisin niin halunnut lukea lisää Lumikin ja Liekin välisestä ihmissuhteesta! Syvyyttä jäinkin kaipaamaan kirjoilta.

Mutta nämä ovat nimenomaan kelvollisia nuortenkirjoja ja vaikka ne mielelläni luin, niin kyllä vaan painoi päälle se, etten ole enää 17 tai edes 20, vaan ovella alkaa kolkutella se tutisuttava 30 (no ei nyt ihan vielä kolkutella, mutta ei se enää kaukanakaan ole) - kirjat olivat väistämättä liian lapsellisia. Kirjat olivat hyvää viihdettä ja viimeistä kirjaa oli ihana lukea oikein ahmimalla sohvaan käpertyneenä, mutta hetken huvia suuremmaksi näistä ei ollut. Ihan hyviä, mutta ei sen enempää. Huomaan kuitenkin, että siinä missä osa nuorille aikuisille suunnatuista kirjoista vielä iskee (esim. Eleanor & Park), niin ihan varsinaisille nuortenkirjoille olen liian vanha.

Vaan mitäpä sillä väliä, mitä tällainen vanha patu näistä ajattelee, kun nuoremmille nämä ovat suunnattu. Ja siltikin, kaikesta huolimatta, elokuvat aion katsoa varmasti. Ja jos tämä trilogia venyisi pidemmäksi, sitäkään en laittaisi pahakseni. Kyllä vaan lukisin. Ihan jo siksi, että voisin sitten taas itkeä kun ikä painaa kumaraan.

Mutta mitähän näiden jälkeen lukisi tämän suhisevan pään kanssa? Hmm.

♥♥♥

Kirjabloggaajien joulukalenterin 7. luukku: Suomalainen tonttukirja

Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja, Otava 1979

Tervetuloa kurkistamaan kirjabloggaajien joulukalenterin 7. luukku! Tässä luukussa kerron huikeasta löydöstäni, hyvästä kirjasta ja joulumuistosta. Lopusta löytyy linkkilista joulukalenterissa mukana oleviin kirjablogeihin.

Voi sitä onnea ja autuutta, kun löysin pitkään haaveilemani Mauri Kunnaksen Suomalaisen tonttukirjan kirpparilta sopuhintaan. Enkä minkä tahansa painoksen, vaan ihka ensimmäisen painoksen vuodelta 1979. Mattaiset kannet, vanhat fontit ja pienet kulumat kulmissa tekevät kirjasta kuin pienen aarteen. 

Suomalainen tonttukirja tuo mieleeni paljon hyviä joulumuistoja. Mutta ei lapsuudestani, kuten voisi ajatella, vaan noin kuuden vuoden takaa. Ajoilta, jolloin olin töissä päiväkodissa. Silloin joulu kesti vähintään kuukauden, sillä päiväkodissa joulukuu oli täynnä kaikenlaista joulutohinaa ja joulutunnelmaa.

Erilaiset joulukalenterit olivat tietenkin tärkeä osa kuukautta. Eräänä jouluna toteutimme tarinajoulukalenterin juuri tästä kirjasta. Jokainen aikuisista esitti vuorotellen yhden kirjan tarinan. Tarina esitettiin rakentamalla omaan tarinaan sopivat kulissit (yhdellä työkavereistani oli pienen nukkekodin kokoinen ja muistaakseni melkoisesti riihen näköinen lavaste, jossa suurin osa tarinoista esitettiin) ja laittamalla sitten pienet tontut siellä touhuamaan sitä, mitä he kussakin tarinassa tekivät. Tarinat ovat jääneet elävästi mieleeni joulukalenterin vuoksi ja jo pelkkä kirjan näkeminen herättää hyviä muistoja. Voi niitä niin kiireisiä ja levottomia, mutta kuitenkin niin hauskoja ja tunnelmallisia päiväkodin joulukuukausia, jotka - onneksi - päättyivät yleensä rauhaisaan lomaan.

Mauri Kunnaksen tarinoissa ja piirroksissa kerrotaan kiinnostavasti erilaisista uskomuksista liittyen haltijoihin eli siis tonttuihin, joita "[e]nnen muinoin, vanhoina hyvinä aikoina" on ollut. Kirjassa ei puhuta ikkunan takana kurkistelevista Joulupukin apureista tai Tonttu Torvisesta, vaan erilaisista kotitontuista, tallitontuista, saunatontuista ja muista omalaatuisista tontuista omalaatuisine nimineen. Vai miltä kuulostavat Välikaton Feetu, Nippe Nokinokka tai Sarapäkki?

Tarinoiden tontut ovat melkoisia tapauksia. On äkäisiä tonttuja, jotka hermostuvat, jos asiat eivät mene heidän tahtonsa mukaan, mutta on myös tonttuja, jotka ahkerasti siivoilevat, hoitavat erilaisia askareita ja tuovat hyvää onnea taloon. Monissa Kunnaksen tarinoissa juonenkaari onkin melko samanlainen. Tonttu elelee hissukseen antaen talon väelle rauhan ja ehkä hyvää onnea, kunhan asiat menevät tontun mielestä hyvin, vaan auta armias jos ei mene, niin sen jälkeen ei mene kyllä kenellekään hyvin!

Tonttukirjan 14 tarinaa eivät välttämättä ole jouluisimmat tarinavaihtoehdot, mutta tonttukirja on hauska kurkistus sekä suomalaisten että tonttujen historiaan. Ja lopulta kuitenkin se koittaa - Tontun joulu.

"Jo kauan ennen Joulupukkia oli tonttu mukana joulun vietossa. Joulua tietysti vietettiin Kristuksen syntymisen muistoksi mutta se oli myös viljavuoden lopettamisen juhla eikä silloin talon hyvää haltijaa sopinut unohtaa; siitähän juuri riippui millainen sato oli ollut ja millainen se seuraavana vuonna tulisi olemaan." 

Kirjan viimeisessä tarinassa kerrotaan muutamista jouluun liittyvistä perinteistä ja tavoista. Esimerkiksi tuolloin uskottiin, että jos ruoka loppuisi kesken joulunpyhien, tarkoittaisi se talon köyhtymistä. Tästä syystä ruokaa on varattu runsain mitoin. Lieneekö tämä uskomus edelleen monen runsaan joulupöydän takana? 

Tämä ainakin taitaa olla yhä pätevä: "Oli joulu, ja yölläkin sai syödä."

Kirjan ensipainoksen löytyminen kirpparilta oli kuin joulu olisi tullut vähän etuajassa. Ja vaikka kirjaa en ole vielä lukenut kokonaan toistamiseen, halusin jakaa kirjalöytöni täällä. Nimittäin onhan se kuin - pieni aarre.

Onko kirja sinulle tuttu? Littyykö siihen hauska, tunnelmallinen tai ehkä pelottava muisto? 

Kirjabloggaajien joulukalenterissa mukana olevat blogit:

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Luetaanko tämä?
3. Limalepakon kirjablogi
4. Lukuhumua
5. Aarrekirjasto
6. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
7. Pieni kirjasto
8. Tuntematon lukija
9. Kirja hyllyssä
10. Hurja Hassu Lukija
11. Dysphoria
12. Annelin kirjoissa
13. Lukutoukan kulttuuriblogi
14. Aina joku kesken
15. Satun luetut
16. Kirjaluotsi
17. Tuulevin lukublogi
18. Hannan kirjokansi
19. Kirjakaapin avain
20. Pauline von Dahl
21. Unelmien aika
22. Luettua elämää
23. Karvakasan alta löytyi kirja
24. Pikun kirjablogi


Ihanaa ja rauhallista joulukuuta, joka toivottavasti jättää jälkeensä monta hyvää muistoa!

Deborah Levy: Uiden kotiin

Deborah Levy: Uiden kotiin. Fabriikki Kustannus 2016

Suomentanut: Laura Vesanto  

Sivut: 144

Kannen kuva: Galina Gallo / Ulkoasu: Outi Vihlman

Alkuteos: Swimming Home 2011

Vaaleanpunainen kansi, olettettavasti naisen pitkät hiukset, kädet, jotka pitelevät kasvia, äsh, joku historiallinen ja romanttinen - ja niin ohitin Deborah Levyn pienoisromaanin (vain 144 sivua!) Uiden kotiin lukuisia kertoja niin fyysisissä kuin virtuaalisissakin tiloissa. Muistan jopa nostaneeni kirjan töissä uutuushyllyyn esille, mutta en katsonut edes kirjan nimeä, koska vaaleanpunaiset kannet olivat jo lyöneet leimansa. Siinä leimassa luki isolla historiallista hömppää. Tästä syystä olen myös blogeissa kivuttomasti skipannut postaukset, joissa on sama vaaleanpunainen kansi vilahtanut.

Mutta sitten julistin lukevani kaikki Fabriikki Kustannuksen teokset. Jälleen ne vaaleanpunaiset kannet. Tällä kertaa luin kansiin kirjoitetun nimen, luin kirjan kuvauksen ja varmuudeksi vielä pari blogiarviota, kunnes olin niin radikaali, että tilasin kirjan itselleni ihan omaksi. Ei ole kirjaa kansiin katsominen.

144 sivua. Pienoisromaani. Ja tsissus millainen pienoisromaani.

Olen toistaiseksi, paremman puutteessa, verrannut tätä Kultahattuun. Ei näissä tarinallisesti samaa ole, ei varsinaisesti kerronnallisestikaan, mutta Uiden kotiin voisi mainiosti seistä tuon pienen suuren klassikon vierellä, ehkä joskus klassikkona itsekin. Vai olenko aivan väärillä jäljillä?

Uiden kotiin on sivumäärältä kapea, mutta ei sisällöltään, siksipä sen jokainen lause on parasta lukea huolella. Joskus kahdestikin. Ja minä luin, hitaasti ja ajan kanssa, ja annoin tarinan kasvaa suureksi. Ja suureksi se kasvoi.

Kuuluisa englantilaisrunoilija on viettämässä perhelomaa huvilalla Ranskassa, kun huvilan altaasta löytyy kellumasta punatukkainen tyttö alasti. Runoilijan vaimo kutsuu tytön asumaan huvilaan, eikä kukaan ymmärrä miksi. Eikö vaimo näe tai ymmärrä, että tyttö on paikalla vain runoilijan vuoksi? No, pariskunnan tyttö Nina huomaa kyllä.

Ja niin kuuma kesäinen loma huvilalla saa kulissit rakoilemaan, huojumaan ja lopulta kaatumaan. Hahmot saavat värit ja totuus paljastuu sivu sivun jälkeen. Lopputulos on vähintään yllättävä.

Vaikutuin. Olen edelleen vaikuttunut. Edottomasti luen uudelleen.

Olen itseasiassa vähän yllättynyt, että kirja teki näin suuren vaikutuksen. Se ei kuitenkaan tarjonnut mitään ihan uutta, vaikka tarina todella hyvä onkin. Mutta jotenkin se, miten näin lyhyeen sivumäärään saa mahtumaan näin paljon oli jo hieno suoritus kirjailijalta. Vaikutun myös siitä, miten kirjan alkuasetelma laitettiin uusiksi, lukijan oletukset ja odotukset särjettiin ja kulissit murskattiin. En tiennyt mitä odottaa, mutta en todellakaan odottanut tätä. Värisyttävän hieno.

Ainoa asia, joka aluksi hämmensi - mutta ei enää muutaman sivun jälkeen - oli suomennos. Luin hetki sitten Laura Vesannon suomentaman Tietyissä piireissä ja aluksi tämän kirjan kielestä tuli hyvin vahvasti se mieleeni. Tietenkin suomentajilla on oma tyylinsä siinä missä kirjailijoillakin. Vesannon suomennoksista ja tyylistä pidän, mutta hetkellisesti se linkitti teokset mielessäni yhteen ja vaati muutaman sivun, että sain kiinni siitä, ettei tämä ole jatkumoa aiemmin lukemalleni.

Pidän edelleen kiinni ajatuksestani lukea kaikki Fabriikki Kustannuksen teokset. Jo julkaistuista on vielä kaksi lukematta ja mitä tuleviin suomennoksiin tulee, niin kovasti olen yrittänyt joulupukille kuiskia, että ennakkotilaus olisi mieleeni. Katsotaan osaako ottaa vinkistä vaarin.

Uiden kotiin saa vahvan suosituksen. Jos etsit itsellesi tai vaikka jollekin lahjaksi laadukasta pienoisromaania, niin se on tässä. Kultahattuun verrattavissa, väittäisin.

 ♥♥♥♥

Muissa blogeissa: Hurja hassu lukija, Kirja hyllyssä, Kirjapolkuni, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi,  Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täysien sivujen nautinto

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja, Bazar 2016

Suomentanut: Hilkka Pekkanen

Sivut: 669

Alkuteos : The Secret Keeper 2012

Edellisessä postauksessa kerroin, etten juurikaan lue hömppää. En ole oikein koskaan - teinivuosia laskematta - kokenut saavani varsinaisista hömppäkirjoista mitään irti. Jos kaipaan aivojen nollausta hömpän parissa, niin turvaudun tv-sarjoihin ja elokuviin. Kuitenkin välillä kaipaan kevyempiä kirjoja. Kirjoja, joita voi lukea ahmimalla liikoja analysoimatta ja jotka ovat sellaisia mukavan turvallisia ja maata mullistamattomia, mutta joissa on sen verran enemmän rankaa, etteivät ne päädy hömppähyllyyn. Toisin sanoen näitä teoksia voisi kai luonnehtia sopivan epämääräisellä käsitteellä lukuromaani.

Kate Morton on ollut jo tovin luottokirjailijani hetkissä, kun niitä kevyempiä lukuromaaneja kaipaan. Ihastuin aikoinaan ikihyviksi Paluu Rivertoniin, vaikka en uskalla edes arvailla, mitä mieltä olisin siitä nyt. Hylätty puutarha ei noussut suosikikseni, mutta näin jälkikäteen ajatellen se saattaisi olla Mortonin teoksista se, jonka lukisin herkimmin uusiksi. Kaukaiset hetket taas osui niin täydelliseen saumaan, että olen rankannut sen Paluu Rivertonin jälkeen heti toiseksi parhaimmaksi. Kaikista olen pitänyt ja Mortonin tyyli on tuntunut miellyttävältä.

Vaan kuinka kävi Salaisuuden kantajan kanssa?

Salaisuuden kantaja alkaa hetkestä, kun nuori Laurel päätyy todistamaan käsittämätöntä rikosta. Kuva särkyy ja nähty jää vaivaamaan Laurelia, vaikka muut taputtelevat sen nopeasti unohduksiin. Vuosikymmenten jälkeen, kun Laurelin äiti ja mysteerin kannalta avainasemassa oleva Dorothy täyttää 90, alkaa olla viimeiset hetket saada kysymyksiin vastauksia. Miksi äiti tappoi miehen heidän kotitalonsa pihaan?

Tarina kulkee useammassa aikatasossa aina 1930-luvulta 2000-luvulle. Ollaan Dorothyn menneisyydessä, pienet hetket Laurelin nuoruudessa ja sitten nykyhetkessä, jossa Laurel yrittää ymmärtää historiaansa, äitinsä historiaa ja koko perheen historiaa. Ja melkoinen historia se onkin.

Kirjan juju on kuitenkin muualla. Nimittäin kirjaa lukiessa ymmärtää, ettei kaikki ole kohdallaan. Vaikka salaisuutta avataan sivu kerrallaan ja vastauksia alkaa tipahdella, jokin hiertää kipeästi. Mikä on se ratkaiseva tekijä, joka tekee kokonaisuudesta eheän? Jännittää saa kirjan viimeisille sivuille asti.

Kirjoitin heti kirjan luettuani: "Salaisuuden kantaja on hyvä tarina, mutta ei hyvä kirja." 

Tarinan idea ja ydin on hyvä, ja loppu onnistui yllättämään (pari juttua arvasin, onneksi en kuitenkaan suurta kokonaisuutta), mutta toteutus ei täysin toiminut. Tuskailin ensimmäiset 200 sivua ja jos teos ei olisi ollut Mortonin, olisi se jäänyt kesken. 200 sivua lämmittelyyn tai ihmettelyyn on aivan liikaa, vaikka kirja sen jälkeen nappaisikin mukaansa. Kirjasta olisi voinut kevyesit napsaista sata sivua pois, tarina olisi silti säilynyt ja luettavuus parantunut. Eikä kyse ole siitä, ettenkö pitäisi runsaudesta ja jännityksen pitkittämisestä, mutta tässä se ei vain toiminut kuten muissa Mortonin kirjoissa.

Kirjan alussa oli paljon sellaista, mikä ei itseäni kiinnostanut. Ne Lontoon pommitukset (joista kerroin jo täällä saaneeni tarpeekseni), aivan typeryyksiin asti haihatteleva tyttö, joka ei miellyttänyt eikä edes kiinnostanut, ja lisäksi jotenkin ontuva psykologinen näkökulma. Jotenkin tuntui, että vähän kaikesta puuttui se jokin, joka olisi saanut kirjan loistamaan. Kirjan loppu teki kokonaisuudesta kuitenkin ihan miellyttävän. Kliseiltä ei tietenkään vältytä, mutta sitä en edes odottanut.

Ostin Mortonin kirjan heti sen ilmestyttyä omakseni, koska olin varma, että pitäisin kirjasta ainakin jonkin verran (ja koska ärsyttää vieläkin, että kokoelmastani puuttuu Hylätty puutarha kovakantisena) ja luinkin kirjan jo lokakuussa. Ja nyt täytyy myöntää, että äskeistä juonikuvausta varten jouduin tarkistamaan yksityiskohtia muista blogeista, sillä en enää muistanut (!) kaikkea ja kirja on lainassa ystävällä. Kovin mieleenpainuvaksi kirjaa en kutsuisi.

Salaisuuden kantaja ei ollut itselleni aiempien Mortonien veroinen, mutta sen lukeminen ei onneksi harmita. Aion jatkossakin mahdollisesti suomennettavat Mortonit lukea, vaikka tämä valjuksi jäi. Tosin yksi hyvä ystäväni oli tämän uusimman juuri lukenut ja kovasti pitänyt, eli toiselle iskee ja toiselle ei, kuten asia kirjojen kanssa aina on.

♥♥♥

Muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Kasoittain kirjoja, Kirja vieköön!, Kirjojen keskellä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Nti Kirjastotäti, Sonjan lukuhetket, Ullan luetut kirjat

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää, Gummerus 2015

Suomentanut: Heli Naski

Sivut: 476
Alkuteos: Me Before You 2012

Omasta hyllystä*

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää on kirja, jota en koskaan ajatellut lukevani.  Hömppä ei yksinkertaisesti ole my cup of tea. Muistan, että Jojo Moyes -hehkutuksen myötä yritin kyllä hetken tavailla Ole niin kiltti älä rakasta häntä -kirjaa, mutta meinasin tukehtua nauruun jo ensimmäisellä sivulla. Ei todellakaan minun kuppini teetä saati mitään muutakaan.

Vaan sitten Jojo Moyesin kehuttu ja kohuttu Kerro minulle jotain hyvää vähän kuin törkättiin käteeni (*rehellisesti: pongasin sen kirjaston kirjojen kierrätyshyllystä ja nappasin mukaani) ja se tapahtui juuri oikealla hetkellä. Olin lähdössä lomalle ja halusin mukaani jotain helppoa, kevyttä ja no, ehkä ihan vähän romanttista. Mukaan lähti useampi kirja, painottaisin että laadukas kirja, ja sitten tämä. Vähän resuinen pokkaripolo.

Vaan oliko pokkaripolo se reissuni suuri pelastaja? Sydämen käpristävä lukukokemus, joka sai itkemään itsensä uneen? Avasiko kirja silmäni uudelleen ja teki minusta hömppähyllyn ystävän?

No ei, ei ja ei. Kerro minulle jotain hyvää oli juuri niin hömppää kuin kuvittelinkin. Vaikka kevyttä kirjaa kaipasin, niin tässä valuttiin kevyestä viihteestä sinne varsinaisen hötön puolelle. Kyynelten sijaan - en saanut tirautettua edes yhtä, vaikka kuinka yritin - taisin lukiessani pyöritellä silmiäni. Puolustuksena sanottakoon, että tiesin loppuratkaisun.

Alkuasetelma: Kirjan päähenkilö nuori nainen menettää työnsä ja pääsee (tai päätyy) henkilökohtaiseksi avustajaksi neliraajahalvaantuneelle nuorelle miehelle. Mies on äkäinen ja vähän ilkeä, tyttö yrittää pysyä näkymättömissä ja tehdä vain työnsä. Vaan sitten tulee käänne, tunteet lämpenevät ja...

Mutta kirja oli parempi kuin kuvittelin. Ensinnäkin on annettava arvostusta siitä, että joku osaa kirjoittaa lähes 500 sivuisen teoksen, joka on näin nopealukuinen. On taito kirjoittaa tekstiä, joka soljuu kuin itsestään eteenpäin ja tarinaa voi lukea monta kymmentä sivua kuin huomaamatta. Kirjan loppu häämöttää ennen kuin arvaakaan. Siitäkin huolimatta, ettei se tarina ihan tahdo olla se omin juttu. Viihteen kirjoittaminen on kuitenkin taitolaji sekin.

Toiseksi, vaikka kirja on kevyt, siirappinen ja vähän höttöinen, sen aihe ei ole kevyimmästä päästä. Neliraajahalvaantunut nuori tuo kirjaan oman ulottuvuutensa, ja siitäkin huolimatta, että tuohon neliraajahalvaantumiseen liittyy edelleen se kepeys ja romantiikka, eikä aihe suinkaan ole uusi tai pureskelematon, antaa kirja ajattelemisen aihetta. Kirjaa ei voi lukea ilman, etteikö se jotain liikuttaisi sisällä. Jos kepeään kirjaan kätketään tällainen aihe, näen sen positiivisena asiana. Lisäksi kirja ei ole täynnä vain stereotypioita. Asia, jolle nostan myös kuvitteellista hattuani.

Ei kirja minun kirjani ollut. Vaikka teksti oli helppoa ja soljuvaa, niin se, että pystyin lukemaan tätä puolinukuksissa, aivot off-tilassa, toinen silmä ummessa keskellä yötä, ei ole vain hyvä asia. Laadukas teksti antaa, mutta se myös vaatii, ainakin hippusen enemmän, keskittymiskykyä. Kliseistä en viitsi edes aloittaa, sillä aika moni voi ne varmaan kuvitella perinteisistä köyhä tyttö, rikas poika -asetelmista kolmiodraamaan asti. Myös päähenkilön erikoisen pukeutumisen ja ilmeisesti sen myötä erikoisen persoonan loputon alleviivaus alkoi tympäistä. Eiköhän nyt vähän vähemmästäkin uskota, että päähenkilö haluaa pukeutua amppariraitaisiin sukkahousuihin! Lisäksi lopun vatulointi ja pitkittäminen ärsyttivät. 

Ja arvatkaa mikä muu? No ne kyyneleet. Lopulta jäin kaipaamaan kirjalta kaikista eniten suurempia tunteita. Väliäkö sillä onko tekstissä mitään aivoja kutkuttavaa, mutta olisi nyt edes sydäntä tai kyynelkanavia kutitellut.

Tiivistetymmin kai voisi sanoa, että vaikka kirja ei ollut kovin erikoinen eikä varsinaisesti minun kirjani, oli lukukokemus kuitenkin enemmän positiivinen kuin negatiivinen. Ja jos haluaa lukea jotain kevyttä, niin en epäröi suositella tätä. Lukemistani kevyistä kirjoista tämä ei ole huonoin, ei edes lähellä sitä. En varsinaisesti näe itseäni lukemassa kirjan jatko-osaa, mutta toisaalta en nähnyt itseäni lukemassa tätäkään, joten vannomatta paras. Elokuvaversion voisin (ehkä) katsoa.

♥♥

Muissa blogeissa: Amman lukuhetket, Järjellä ja tunteella, Kanava Klassikko, Kasoittain kirjoja, Kirjanainen, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä, Kirsin Book Club, Lukuisa, Lukuneuvoja,  P.S. Rakastan kirjoja, Sivutiellä

Marraskuun kirjat ja kipuilut

♥ Chigozie Obioma: Kalamiehet

♥ Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

♥ Paperi T: post-alfa

♥ Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

♥ Bjørn Sortland & Timo Parvela: Kepler62 - Kirja neljä: Pioneerit

♥ Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

♥ Yōko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

♥ Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi 

 Sivuja yhteensä: 1 796

 
Voihan marraskuu. 

Marraskuussa on opiskeltu, oltu töissä ja sairastettu 10 päivää, siis 1/3 kuusta. Eikä kyseessä ollut mikään pikkuflunssa vaan sängyn pohjalle kaatava tauti kirjavan oirelistan kera. Korkeasta kuumeesta täydelliseen ruokahaluttomuuteen ja kovasta kurkkukivusta täydelliseen puhekyvyttömyyteen käytiin kaikki läpi. En ole koskaan aiemmin menettänyt kokonaan ääntäni, joten pari päivää olivat aika vaikeita, etenkin kun täytyi käydä labrassa. Ei auttanut kuin kirjoittaa asiansa paperille. No mutta, kokemus sekin, jos näin positiivisesti yrittää asiaa lähestyä.

Kipeänä ollessa lukeminen jäi vähälle, sen sijaan keräsin makuuhaavoja Downton Abbeyn (uusintakierros menossa) ja Gilmoren tyttöjen uusien jaksojen parissa. Mutta kyllä marraskuuhun kirjojakin mahtui. Ja hyviä kirjoja, sillä yksikään ei osoittautunut pettymykseksi. Kaikista pidin enemmän tai vähemmän. 

 

Kuukauden parasta ei kuitenkaan tarvitse arpoa, sillä Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on yksinkertaisesti mieletön teos. Heti toisena Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka lukeutuu kevyesti yhdeksi vuoden parhaista. Lukekaa ne.

Kuukauden ihanin kirja oli Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja, tärkeää vertaistukea tarjosi Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä ja Chigozie Obioman Kalamiehet oli raikas afrikkalainen uutuus, jota pystyi kevyesti vertaamaan Adichieen. Sen sijaan Finlandia-palkinnon voittanut Akvarelleja Engelin kaupungista ei noussut omaksi suosikikseni ja kirjoittelinkin ajatuksiani Finlandia-palkinnosta.

Koska marraskuussa sairaus söi kymmenen päivää, tarkoittaa se, että tekemättömiä koulujuttuja on kasautunut melkoiseksi pinoksi ja deadlinet lähestyvät uhkaavasti, joten tällä hetkellä töitä riittää ja tulevat viikot ennen joulua ovat varmasti kiireisiä. Vaikka niinhän nuo viikot aina ennen joulua tuppaavat olemaan. Toivottavasti kuitenkin ehdin levätä ja lukeakin jotain tulevan kuukauden aikana. 

Miten te olette selvinneet marraskuusta?