keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenterin 7. luukku: Suomalainen tonttukirja


Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja, Otava 1979

Tervetuloa kurkistamaan kirjabloggaajien joulukalenterin 7. luukku! Tässä luukussa kerron huikeasta löydöstäni, hyvästä kirjasta ja joulumuistosta. Lopusta löytyy linkkilista joulukalenterissa mukana oleviin kirjablogeihin.

Voi sitä onnea ja autuutta, kun löysin pitkään haaveilemani Mauri Kunnaksen Suomalaisen tonttukirjan kirpparilta sopuhintaan. Enkä minkä tahansa painoksen, vaan ihka ensimmäisen painoksen vuodelta 1979. Mattaiset kannet, vanhat fontit ja pienet kulumat kulmissa tekevät kirjasta kuin pienen aarteen. 

Suomalainen tonttukirja tuo mieleeni paljon hyviä joulumuistoja. Mutta ei lapsuudestani, kuten voisi ajatella, vaan noin kuuden vuoden takaa. Ajoilta, jolloin olin töissä päiväkodissa. Silloin joulu kesti vähintään kuukauden, sillä päiväkodissa joulukuu oli täynnä kaikenlaista joulutohinaa ja joulutunnelmaa.

Erilaiset joulukalenterit olivat tietenkin tärkeä osa kuukautta. Eräänä jouluna toteutimme tarinajoulukalenterin juuri tästä kirjasta. Jokainen aikuisista esitti vuorotellen yhden kirjan tarinan. Tarina esitettiin rakentamalla omaan tarinaan sopivat kulissit (yhdellä työkavereistani oli pienen nukkekodin kokoinen ja muistaakseni melkoisesti riihen näköinen lavaste, jossa suurin osa tarinoista esitettiin) ja laittamalla sitten pienet tontut siellä touhuamaan sitä, mitä he kussakin tarinassa tekivät. Tarinat ovat jääneet elävästi mieleeni joulukalenterin vuoksi ja jo pelkkä kirjan näkeminen herättää hyviä muistoja. Voi niitä niin kiireisiä ja levottomia, mutta kuitenkin niin hauskoja ja tunnelmallisia päiväkodin joulukuukausia, jotka - onneksi - päättyivät yleensä rauhaisaan lomaan.


Mauri Kunnaksen tarinoissa ja piirroksissa kerrotaan kiinnostavasti erilaisista uskomuksista liittyen haltijoihin eli siis tonttuihin, joita "[e]nnen muinoin, vanhoina hyvinä aikoina" on ollut. Kirjassa ei puhuta ikkunan takana kurkistelevista Joulupukin apureista tai Tonttu Torvisesta, vaan erilaisista kotitontuista, tallitontuista, saunatontuista ja muista omalaatuisista tontuista omalaatuisine nimineen. Vai miltä kuulostavat Välikaton Feetu, Nippe Nokinokka tai Sarapäkki?

Tarinoiden tontut ovat melkoisia tapauksia. On äkäisiä tonttuja, jotka hermostuvat, jos asiat eivät mene heidän tahtonsa mukaan, mutta on myös tonttuja, jotka ahkerasti siivoilevat, hoitavat erilaisia askareita ja tuovat hyvää onnea taloon. Monissa Kunnaksen tarinoissa juonenkaari onkin melko samanlainen. Tonttu elelee hissukseen antaen talon väelle rauhan ja ehkä hyvää onnea, kunhan asiat menevät tontun mielestä hyvin, vaan auta armias jos ei mene, niin sen jälkeen ei mene kyllä kenellekään hyvin!


Tonttukirjan 14 tarinaa eivät välttämättä ole jouluisimmat tarinavaihtoehdot, mutta tonttukirja on hauska kurkistus sekä suomalaisten että tonttujen historiaan. Ja lopulta kuitenkin se koittaa - Tontun joulu.

"Jo kauan ennen Joulupukkia oli tonttu mukana joulun vietossa. Joulua tietysti vietettiin Kristuksen syntymisen muistoksi mutta se oli myös viljavuoden lopettamisen juhla eikä silloin talon hyvää haltijaa sopinut unohtaa; siitähän juuri riippui millainen sato oli ollut ja millainen se seuraavana vuonna tulisi olemaan." 

Kirjan viimeisessä tarinassa kerrotaan muutamista jouluun liittyvistä perinteistä ja tavoista. Esimerkiksi tuolloin uskottiin, että jos ruoka loppuisi kesken joulunpyhien, tarkoittaisi se talon köyhtymistä. Tästä syystä ruokaa on varattu runsain mitoin. Lieneekö tämä uskomus edelleen monen runsaan joulupöydän takana? 

Tämä ainakin taitaa olla yhä pätevä: "Oli joulu, ja yölläkin sai syödä."

Kirjan ensipainoksen löytyminen kirpparilta oli kuin joulu olisi tullut vähän etuajassa. Ja vaikka kirjaa en ole vielä lukenut kokonaan toistamiseen, halusin jakaa kirjalöytöni täällä. Nimittäin onhan se kuin - pieni aarre.

Onko kirja sinulle tuttu? Littyykö siihen hauska, tunnelmallinen tai ehkä pelottava muisto? 

Kirjabloggaajien joulukalenterissa mukana olevat blogit:

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Luetaanko tämä?
3. Limalepakon kirjablogi
4. Lukuhumua
5. Aarrekirjasto
6. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
7. Pieni kirjasto
8. Tuntematon lukija
9. Kirja hyllyssä
10. Hurja Hassu Lukija
11. Dysphoria
12. Annelin kirjoissa
13. Lukutoukan kulttuuriblogi
14. Aina joku kesken
15. Satun luetut
16. Kirjaluotsi
17. Tuulevin lukublogi
18. Hannan kirjokansi
19. Kirjakaapin avain
20. Pauline von Dahl
21. Unelmien aika
22. Luettua elämää
23. Karvakasan alta löytyi kirja
24. Pikun kirjablogi



Ihanaa ja rauhallista joulukuuta, joka toivottavasti jättää jälkeensä monta hyvää muistoa!

maanantai 5. joulukuuta 2016

Deborah Levy: Uiden kotiin


Deborah Levy: Uiden kotiin. Fabriikki Kustannus 2016
Suomentanut: Laura Vesanto  
Sivut: 144
Kannen kuva: Galina Gallo / Ulkoasu: Outi Vihlman
Alkuteos: Swimming Home 2011

Vaaleanpunainen kansi, olettettavasti naisen pitkät hiukset, kädet, jotka pitelevät kasvia, äsh, joku historiallinen ja romanttinen - ja niin ohitin Deborah Levyn pienoisromaanin (vain 144 sivua!) Uiden kotiin lukuisia kertoja niin fyysisissä kuin virtuaalisissakin tiloissa. Muistan jopa nostaneeni kirjan töissä uutuushyllyyn esille, mutta en katsonut edes kirjan nimeä, koska vaaleanpunaiset kannet olivat jo lyöneet leimansa. Siinä leimassa luki isolla historiallista hömppää. Tästä syystä olen myös blogeissa kivuttomasti skipannut postaukset, joissa on sama vaaleanpunainen kansi vilahtanut.

Mutta sitten julistin lukevani kaikki Fabriikki Kustannuksen teokset. Jälleen ne vaaleanpunaiset kannet. Tällä kertaa luin kansiin kirjoitetun nimen, luin kirjan kuvauksen ja varmuudeksi vielä pari blogiarviota, kunnes olin niin radikaali, että tilasin kirjan itselleni ihan omaksi. Ei ole kirjaa kansiin katsominen.

144 sivua. Pienoisromaani. Ja tsissus millainen pienoisromaani.

Olen toistaiseksi, paremman puutteessa, verrannut tätä Kultahattuun. Ei näissä tarinallisesti samaa ole, ei varsinaisesti kerronnallisestikaan, mutta Uiden kotiin voisi mainiosti seistä tuon pienen suuren klassikon vierellä, ehkä joskus klassikkona itsekin. Vai olenko aivan väärillä jäljillä?

Uiden kotiin on sivumäärältä kapea, mutta ei sisällöltään, siksipä sen jokainen lause on parasta lukea huolella. Joskus kahdestikin. Ja minä luin, hitaasti ja ajan kanssa, ja annoin tarinan kasvaa suureksi. Ja suureksi se kasvoi.

Kuuluisa englantilaisrunoilija on viettämässä perhelomaa huvilalla Ranskassa, kun huvilan altaasta löytyy kellumasta punatukkainen tyttö alasti. Runoilijan vaimo kutsuu tytön asumaan huvilaan, eikä kukaan ymmärrä miksi. Eikö vaimo näe tai ymmärrä, että tyttö on paikalla vain runoilijan vuoksi? No, pariskunnan tyttö Nina huomaa kyllä.

Ja niin kuuma kesäinen loma huvilalla saa kulissit rakoilemaan, huojumaan ja lopulta kaatumaan. Hahmot saavat värit ja totuus paljastuu sivu sivun jälkeen. Lopputulos on vähintään yllättävä.

Vaikutuin. Olen edelleen vaikuttunut. Edottomasti luen uudelleen.

Olen itseasiassa vähän yllättynyt, että kirja teki näin suuren vaikutuksen. Se ei kuitenkaan tarjonnut mitään ihan uutta, vaikka tarina todella hyvä onkin. Mutta jotenkin se, miten näin lyhyeen sivumäärään saa mahtumaan näin paljon oli jo hieno suoritus kirjailijalta. Vaikutun myös siitä, miten kirjan alkuasetelma laitettiin uusiksi, lukijan oletukset ja odotukset särjettiin ja kulissit murskattiin. En tiennyt mitä odottaa, mutta en todellakaan odottanut tätä. Värisyttävän hieno.

Ainoa asia, joka aluksi hämmensi - mutta ei enää muutaman sivun jälkeen - oli suomennos. Luin hetki sitten Laura Vesannon suomentaman Tietyissä piireissä ja aluksi tämän kirjan kielestä tuli hyvin vahvasti se mieleeni. Tietenkin suomentajilla on oma tyylinsä siinä missä kirjailijoillakin. Vesannon suomennoksista ja tyylistä pidän, mutta hetkellisesti se linkitti teokset mielessäni yhteen ja vaati muutaman sivun, että sain kiinni siitä, ettei tämä ole jatkumoa aiemmin lukemalleni.

Pidän edelleen kiinni ajatuksestani lukea kaikki Fabriikki Kustannuksen teokset. Jo julkaistuista on vielä kaksi lukematta ja mitä tuleviin suomennoksiin tulee, niin kovasti olen yrittänyt joulupukille kuiskia, että ennakkotilaus olisi mieleeni. Katsotaan osaako ottaa vinkistä vaarin.

Uiden kotiin saa vahvan suosituksen. Jos etsit itsellesi tai vaikka jollekin lahjaksi laadukasta pienoisromaania, niin se on tässä. Kultahattuun verrattavissa, väittäisin.

 

Muissa blogeissa: Hurja hassu lukija, Kirja hyllyssä, Kirjapolkuni, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogiLumiomena, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täysien sivujen nautinto

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Kate Morton: Salaisuuden kantaja



Kate Morton: Salaisuuden kantaja, Bazar 2016
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Sivut: 669
Alkuteos : The Secret Keeper 2012

Edellisessä postauksessa kerroin, etten juurikaan lue hömppää. En ole oikein koskaan - teinivuosia laskematta - kokenut saavani varsinaisista hömppäkirjoista mitään irti. Jos kaipaan aivojen nollausta hömpän parissa, niin turvaudun tv-sarjoihin ja elokuviin. Kuitenkin välillä kaipaan kevyempiä kirjoja. Kirjoja, joita voi lukea ahmimalla liikoja analysoimatta ja jotka ovat sellaisia mukavan turvallisia ja maata mullistamattomia, mutta joissa on sen verran enemmän rankaa, etteivät ne päädy hömppähyllyyn. Toisin sanoen näitä teoksia voisi kai luonnehtia sopivan epämääräisellä käsitteellä lukuromaani.

Kate Morton on ollut jo tovin luottokirjailijani hetkissä, kun niitä kevyempiä lukuromaaneja kaipaan. Ihastuin aikoinaan ikihyviksi Paluu Rivertoniin, vaikka en uskalla edes arvailla, mitä mieltä olisin siitä nyt. Hylätty puutarha ei noussut suosikikseni, mutta näin jälkikäteen ajatellen se saattaisi olla Mortonin teoksista se, jonka lukisin herkimmin uusiksi. Kaukaiset hetket taas osui niin täydelliseen saumaan, että olen rankannut sen Paluu Rivertonin jälkeen heti toiseksi parhaimmaksi. Kaikista olen pitänyt ja Mortonin tyyli on tuntunut miellyttävältä.

Vaan kuinka kävi Salaisuuden kantajan kanssa?

Salaisuuden kantaja alkaa hetkestä, kun nuori Laurel päätyy todistamaan käsittämätöntä rikosta. Kuva särkyy ja nähty jää vaivaamaan Laurelia, vaikka muut taputtelevat sen nopeasti unohduksiin. Vuosikymmenten jälkeen, kun Laurelin äiti ja mysteerin kannalta avainasemassa oleva Dorothy täyttää 90, alkaa olla viimeiset hetket saada kysymyksiin vastauksia. Miksi äiti tappoi miehen heidän kotitalonsa pihaan?

Tarina kulkee useammassa aikatasossa aina 1930-luvulta 2000-luvulle. Ollaan Dorothyn menneisyydessä, pienet hetket Laurelin nuoruudessa ja sitten nykyhetkessä, jossa Laurel yrittää ymmärtää historiaansa, äitinsä historiaa ja koko perheen historiaa. Ja melkoinen historia se onkin.

Kirjan juju on kuitenkin muualla. Nimittäin kirjaa lukiessa ymmärtää, ettei kaikki ole kohdallaan. Vaikka salaisuutta avataan sivu kerrallaan ja vastauksia alkaa tipahdella, jokin hiertää kipeästi. Mikä on se ratkaiseva tekijä, joka tekee kokonaisuudesta eheän? Jännittää saa kirjan viimeisille sivuille asti.

Kirjoitin heti kirjan luettuani: "Salaisuuden kantaja on hyvä tarina, mutta ei hyvä kirja.

Tarinan idea ja ydin on hyvä, ja loppu onnistui yllättämään (pari juttua arvasin, onneksi en kuitenkaan suurta kokonaisuutta), mutta toteutus ei täysin toiminut. Tuskailin ensimmäiset 200 sivua ja jos teos ei olisi ollut Mortonin, olisi se jäänyt kesken. 200 sivua lämmittelyyn tai ihmettelyyn on aivan liikaa, vaikka kirja sen jälkeen nappaisikin mukaansa. Kirjasta olisi voinut kevyesit napsaista sata sivua pois, tarina olisi silti säilynyt ja luettavuus parantunut. Eikä kyse ole siitä, ettenkö pitäisi runsaudesta ja jännityksen pitkittämisestä, mutta tässä se ei vain toiminut kuten muissa Mortonin kirjoissa.

Kirjan alussa oli paljon sellaista, mikä ei itseäni kiinnostanut. Ne Lontoon pommitukset (joista kerroin jo täällä saaneeni tarpeekseni), aivan typeryyksiin asti haihatteleva tyttö, joka ei miellyttänyt eikä edes kiinnostanut, ja lisäksi jotenkin ontuva psykologinen näkökulma. Jotenkin tuntui, että vähän kaikesta puuttui se jokin, joka olisi saanut kirjan loistamaan. Kirjan loppu teki kokonaisuudesta kuitenkin ihan miellyttävän. Kliseiltä ei tietenkään vältytä, mutta sitä en edes odottanut.

Ostin Mortonin kirjan heti sen ilmestyttyä omakseni, koska olin varma, että pitäisin kirjasta ainakin jonkin verran (ja koska ärsyttää vieläkin, että kokoelmastani puuttuu Hylätty puutarha kovakantisena) ja luinkin kirjan jo lokakuussa. Ja nyt täytyy myöntää, että äskeistä juonikuvausta varten jouduin tarkistamaan yksityiskohtia muista blogeista, sillä en enää muistanut (!) kaikkea ja kirja on lainassa ystävällä. Kovin mieleenpainuvaksi kirjaa en kutsuisi.

Salaisuuden kantaja ei ollut itselleni aiempien Mortonien veroinen, mutta sen lukeminen ei onneksi harmita. Aion jatkossakin mahdollisesti suomennettavat Mortonit lukea, vaikka tämä valjuksi jäi. Tosin yksi hyvä ystäväni oli tämän uusimman juuri lukenut ja kovasti pitänyt, eli toiselle iskee ja toiselle ei, kuten asia kirjojen kanssa aina on.


Muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Kasoittain kirjoja, Kirja vieköön!, Kirjojen keskellä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Nti Kirjastotäti, Sonjan lukuhetket, Ullan luetut kirjat



perjantai 2. joulukuuta 2016

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

jojo moyes kerro minulle jotain hyvää pienikirjasto

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää, Gummerus 2015
Suomentanut: Heli Naski
Sivut: 476
Alkuteos: Me Before You 2012
Omasta hyllystä*


Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää on kirja, jota en koskaan ajatellut lukevani.  Hömppä ei yksinkertaisesti ole my cup of tea. Muistan, että Jojo Moyes -hehkutuksen myötä yritin kyllä hetken tavailla Ole niin kiltti älä rakasta häntä -kirjaa, mutta meinasin tukehtua nauruun jo ensimmäisellä sivulla. Ei todellakaan minun kuppini teetä saati mitään muutakaan.

Vaan sitten Jojo Moyesin kehuttu ja kohuttu Kerro minulle jotain hyvää vähän kuin törkättiin käteeni (*rehellisesti: pongasin sen kirjaston kirjojen kierrätyshyllystä ja nappasin mukaani) ja se tapahtui juuri oikealla hetkellä. Olin lähdössä lomalle ja halusin mukaani jotain helppoa, kevyttä ja no, ehkä ihan vähän romanttista. Mukaan lähti useampi kirja, painottaisin että laadukas kirja, ja sitten tämä. Vähän resuinen pokkaripolo.

Vaan oliko pokkaripolo se reissuni suuri pelastaja? Sydämen käpristävä lukukokemus, joka sai itkemään itsensä uneen? Avasiko kirja silmäni uudelleen ja teki minusta hömppähyllyn ystävän?

No ei, ei ja ei. Kerro minulle jotain hyvää oli juuri niin hömppää kuin kuvittelinkin. Vaikka kevyttä kirjaa kaipasin, niin tässä valuttiin kevyestä viihteestä sinne varsinaisen hötön puolelle. Kyynelten sijaan - en saanut tirautettua edes yhtä, vaikka kuinka yritin - taisin lukiessani pyöritellä silmiäni. Puolustuksena sanottakoon, että tiesin loppuratkaisun.

Alkuasetelma: Kirjan päähenkilö nuori nainen menettää työnsä ja pääsee (tai päätyy) henkilökohtaiseksi avustajaksi neliraajahalvaantuneelle nuorelle miehelle. Mies on äkäinen ja vähän ilkeä, tyttö yrittää pysyä näkymättömissä ja tehdä vain työnsä. Vaan sitten tulee käänne, tunteet lämpenevät ja...

Mutta kirja oli parempi kuin kuvittelin. Ensinnäkin on annettava arvostusta siitä, että joku osaa kirjoittaa lähes 500 sivuisen teoksen, joka on näin nopealukuinen. On taito kirjoittaa tekstiä, joka soljuu kuin itsestään eteenpäin ja tarinaa voi lukea monta kymmentä sivua kuin huomaamatta. Kirjan loppu häämöttää ennen kuin arvaakaan. Siitäkin huolimatta, ettei se tarina ihan tahdo olla se omin juttu. Viihteen kirjoittaminen on kuitenkin taitolaji sekin.

Toiseksi, vaikka kirja on kevyt, siirappinen ja vähän höttöinen, sen aihe ei ole kevyimmästä päästä. Neliraajahalvaantunut nuori tuo kirjaan oman ulottuvuutensa, ja siitäkin huolimatta, että tuohon neliraajahalvaantumiseen liittyy edelleen se kepeys ja romantiikka, eikä aihe suinkaan ole uusi tai pureskelematon, antaa kirja ajattelemisen aihetta. Kirjaa ei voi lukea ilman, etteikö se jotain liikuttaisi sisällä. Jos kepeään kirjaan kätketään tällainen aihe, näen sen positiivisena asiana. Lisäksi kirja ei ole täynnä vain stereotypioita. Asia, jolle nostan myös kuvitteellista hattuani.

Ei kirja minun kirjani ollut. Vaikka teksti oli helppoa ja soljuvaa, niin se, että pystyin lukemaan tätä puolinukuksissa, aivot off-tilassa, toinen silmä ummessa keskellä yötä, ei ole vain hyvä asia. Laadukas teksti antaa, mutta se myös vaatii, ainakin hippusen enemmän, keskittymiskykyä. Kliseistä en viitsi edes aloittaa, sillä aika moni voi ne varmaan kuvitella perinteisistä köyhä tyttö, rikas poika -asetelmista kolmiodraamaan asti. Myös päähenkilön erikoisen pukeutumisen ja ilmeisesti sen myötä erikoisen persoonan loputon alleviivaus alkoi tympäistä. Eiköhän nyt vähän vähemmästäkin uskota, että päähenkilö haluaa pukeutua amppariraitaisiin sukkahousuihin! Lisäksi lopun vatulointi ja pitkittäminen ärsyttivät. 

Ja arvatkaa mikä muu? No ne kyyneleet. Lopulta jäin kaipaamaan kirjalta kaikista eniten suurempia tunteita. Väliäkö sillä onko tekstissä mitään aivoja kutkuttavaa, mutta olisi nyt edes sydäntä tai kyynelkanavia kutitellut.

Tiivistetymmin kai voisi sanoa, että vaikka kirja ei ollut kovin erikoinen eikä varsinaisesti minun kirjani, oli lukukokemus kuitenkin enemmän positiivinen kuin negatiivinen. Ja jos haluaa lukea jotain kevyttä, niin en epäröi suositella tätä. Lukemistani kevyistä kirjoista tämä ei ole huonoin, ei edes lähellä sitä. En varsinaisesti näe itseäni lukemassa kirjan jatko-osaa, mutta toisaalta en nähnyt itseäni lukemassa tätäkään, joten vannomatta paras. Elokuvaversion voisin (ehkä) katsoa.



Muissa blogeissa: Amman lukuhetket, Järjellä ja tunteella, Kanava Klassikko, Kasoittain kirjoja, Kirjanainen, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen keskellä, Kirsin Book Club, Lukuisa, Lukuneuvoja,  P.S. Rakastan kirjoja, Sivutiellä

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Marraskuun kirjat ja kipuilut



Chigozie Obioma: Kalamiehet
Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Paperi T: post-alfa
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Bjørn Sortland & Timo Parvela: Kepler62 - Kirja neljä: Pioneerit
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi 

 Sivuja yhteensä: 1 796

 
Voihan marraskuu

Marraskuussa on opiskeltu, oltu töissä ja sairastettu 10 päivää, siis 1/3 kuusta. Eikä kyseessä ollut mikään pikkuflunssa vaan sängyn pohjalle kaatava tauti kirjavan oirelistan kera. Korkeasta kuumeesta täydelliseen ruokahaluttomuuteen ja kovasta kurkkukivusta täydelliseen puhekyvyttömyyteen käytiin kaikki läpi. En ole koskaan aiemmin menettänyt kokonaan ääntäni, joten pari päivää olivat aika vaikeita, etenkin kun täytyi käydä labrassa. Ei auttanut kuin kirjoittaa asiansa paperille. No mutta, kokemus sekin, jos näin positiivisesti yrittää asiaa lähestyä.

Kipeänä ollessa lukeminen jäi vähälle, sen sijaan keräsin makuuhaavoja Downton Abbeyn (uusintakierros menossa) ja Gilmoren tyttöjen uusien jaksojen parissa. Mutta kyllä marraskuuhun kirjojakin mahtui. Ja hyviä kirjoja, sillä yksikään ei osoittautunut pettymykseksi. Kaikista pidin enemmän tai vähemmän. 

 

Kuukauden parasta ei kuitenkaan tarvitse arpoa, sillä Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on yksinkertaisesti mieletön teos. Heti toisena Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka lukeutuu kevyesti yhdeksi vuoden parhaista. Lukekaa ne.

Kuukauden ihanin kirja oli Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja, tärkeää vertaistukea tarjosi Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä ja Chigozie Obioman Kalamiehet oli raikas afrikkalainen uutuus, jota pystyi kevyesti vertaamaan Adichieen. Sen sijaan Finlandia-palkinnon voittanut Akvarelleja Engelin kaupungista ei noussut omaksi suosikikseni ja kirjoittelinkin ajatuksiani Finlandia-palkinnosta.

Koska marraskuussa sairaus söi kymmenen päivää, tarkoittaa se, että tekemättömiä koulujuttuja on kasautunut melkoiseksi pinoksi ja deadlinet lähestyvät uhkaavasti, joten tällä hetkellä töitä riittää ja tulevat viikot ennen joulua ovat varmasti kiireisiä. Vaikka niinhän nuo viikot aina ennen joulua tuppaavat olemaan. Toivottavasti kuitenkin ehdin levätä ja lukeakin jotain tulevan kuukauden aikana. 

Miten te olette selvinneet marraskuusta?