tiistai 30. syyskuuta 2014

#Kirjakuvapäivässä: 29-30 & syyskuun kuulumiset

paiva29.pienikirjasto
29. Kestosuosikki

paiva30.pienikirjasto
30. "Bookshelfie"

#Kirjakuvapäivässä: 1-7 / #Kirjakuvapäivässä: 8-14 / #Kirjakuvapäivässä: 15-21

Syyskuu alkaa olla ohi ja samoin Kirjakuva päivässä -haaste. Vaikka haaste on ollut kiva, niin en voi väittää, etteikö tänään olisi tehnyt mieli vetää pieniä voitontansseja kun viimeinenkin kuva oli otettu. Kuvaaminen oli kivaa, mutta kaikkien kiireiden keskellä se tuntui välillä melkoiselta taakalta. Varsinkin kun halusin ottaa kuvat aina varsinaisena haastapäivänä, enkä siksi halunnut kuvata etukäteen tai jälkikäteen päivän kuvia. Kahtena päivänä en ehtinyt ottamaan kuvaa, joten jouduin ottamaan ne seuraavana päivänä - ja ai että harmitti! Taidan ottaa nämä haasteet aina vähän turhan vakavasti.

Syyskuussa olen tehnyt muutakin kuin kuvaillut. Aloitin nimittäin monen vuoden tauon jälkeen opiskelut ja kouluun palaaminen on ollut samaan aikaan sekä mahtavaa, että todella uuvuttavaa. Kun on tottunut työssäkäyvänä yleensä vapaisiin iltapäiviin, niin nyt aikataulut ovat jotain aivan muuta. Onneksi olen ehtinyt kaiken keskellä lukea ja bloggaillakin, ainakin vielä. Katsotaan kuinka lokakuussa käy. JA minulla on pyhä ja syvä tarkoitus tehdä lähitulevaisuudessa oma postaus opiskelusta sekä uusi bloggaajan esittelyn niin uusia lukijoita varten, kuin myös kertoakseni kuulumisia vanhoille tutuille. Paljon on elämässä tapahtunut, ja olisi kiva päivittää blogikin ajantasalle. Mutta niistä lisää myöhemmin.

Syyskuussa aloitin myös puolivahingossa kahvilakon. Syyskuun ensimmäisen päivän aamuna olen viimeksi juonut kupillisen kahvia. Ensimmäisen viikon migreenit olivat melkoisen tappavat, mutta kun niistä pääsi yli, ei tehnyt mieli edes ajatella kahvia. Sen sijaan epävirallisesta viralliseksi muuttunut kahvilakkoni päättyy huomenna aamulla ja saattaa olla, että sen kunniaksi maittaisi kupillinen mantelimaitoon tehtyä lattea. Itseasiassa viimeiseen viikkoon en ole paljon muuta ajatellutkaan. (Nyt ihan naurattaa, että keksin syyskuusta mainita opiskeluni sekä tämän kahvilakon. No siitä lienee hyvä päätellä, että kahvilakko on saattanut olla melko puhuttu ja ajateltu aihe tässä viime aikoina.)

Mutta kirja-asiaan! 

Kuten jo sanoin, olen syyskuussa ehtinyt lukeakin ja jopa ostaa pari kirjaa.

Syyskuussa luin:

Gayle Forman: Jos vielä jään
Alice Munro: Liian paljon onnea
Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Sivuja yhteensä: 1674

Kuukauden parasta kirjaa ei tarvitse edes miettiä, sillä voiton vei kevyesti Jonas Gardellin trilogian upea päätösosa. Katsoin myös kirjasarjaan perustuvan minisarjan, enkä voi kuin suositella sitä aivan kaikille. Sekä kirjasarja, että tv-sarja tuntuvat jättäneen jokseenkin pysyvän jäljen jonnekin syvälle. Gardellin rinnalla loisti myös kirjailijarakkauteni Alice Munro upealla novellikokoelmallaan Liian paljon onnea. Murakamin uusimmasta pidin ja lukupiirissä luettu Tylerin kirjakin oli lopulta mieleen. Sen sijaan Formanin Jos vielä jään upposi enemmän elokuvana kuin kirjana ja Härkösen teoksesta en tahtonut keksiä oikein mitään hyvää sanottavaa.

Syyskuussa ostin kaksi kirjaa kirpparilta. Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taidon eurolla ja Märta Tikkasen Emma ja Uno maksoi kolme euroa. Arvostelukappaleita olen saanut muutaman, ja niistä on vielä osa lukematta. 

Syyskuu oli hyvä kirjakuukausi ja täytyy toivoa, että lokakuussakin likenisi aikaa lukea. Nyt on nimittäin kesken sekä Marisha Rasi-Koskisen uusin että vanha tuttu Harry Potter ja puoliverinen prinssi. Ja yöpöydältä löytyisi kyllä kasa kaikkea muutakin ihanaa, kuten esimerkiksi yksi lukematon Munro. No jos ei päivällä ehdi lukea, niin yöllä sitten...

Kivaa huomenna alkavaa lokakuuta kaikille!

maanantai 29. syyskuuta 2014

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

haruki.murakami.pienikirjasto

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Suomentanut: Raisa Porrasmaa
Sivut: 330, Tammi 2014
Päällys: Jussi Kaakinen
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013

Haruki Murakamin uutuusteos Värittömän miehen vaellusvuodet tuntuu olleen monelle melkoinen pettymys. Ei ole tämä uusin teos tainnut yltää täyttämään odotuksia, jotka Kafka rannalla ja 1Q84 ovat jättäneet jälkeensä. Enkä lainkaan ihmettele, sillä Värittömän miehen vaellusvuodet on jotain aivan muuta. Kirja on hyvin erilaista Murakamia, paljon realistisempaa ja jopa tavanomaisempaa. Mutta minä pidin kirjasta ja vieläpä aika paljon. Ehkä yksi syy on muiden melko murskaavat mielipiteet, joiden jälkeen en odottanut kirjalta oikeastaan mitään, enkä päässyt pettymään vaan ilahduin positiivisesti. Kirjahan on hyvä!

Värittömän miehen vaellusvuodet on kuvaus Tazaki Tsukurun elämästä ja etenkin yhdestä isommasta käännekohdasta. Tazaki Tsukuru on lukioaikoinaan kuulunut tiiviiseen viiden hengen kaveriryhmään, jossa jokainen on tärkeä ja korvaamaton. He pitävät yhteyttä ja näkevät vielä silloinkin, kun Tsukuru on jo muuttanut toisaalle opiskelemaan. Kunnes kaveriryhmä yhtäkkiä hylkää Tsukurun. Varoittamatta ja mitään selittämättä kaveriporukan neljä muuta jäsentä katkaisevat kaikki yhteydet häneen. Tsukuru ei hämmennykseltään kykene kysymään miksi. Hänen elämänsä muuttuu täysin, eikä hän osaa tai voi tehdä asialle mitään. Hän vain jatkaa elämäänsä, kunnes tulee hetki, jolloin ei voi jatkaa eteenpäin katsomatta ensin taakseen. Hänen täytyy selvittää menneensä.

Kuten jo kirjan nimi viittaa, voi kirjan tarinaa ajatella eräänlaisena vaelluksena ihmisen elämässä sekä ajassa. Kuinka välillä tarvitsee katsoa taaksepäin voidakseen kulkea eteenpäin. Kuinka asiat katoavat tai ovat katoamatta ajan virtaan. Vaikka kyllä kirjassa ihan konkreettisesti vaellellaankin. Kirjaa voi yksinkertaisimmillaan pitää kehitysromaanina, ja Murakamille ehkä epätyypillisesti hyvinkin realistisena sellaisena. Kirjassa on Murakamille tuttua unenomaisuutta, mutta enemmän tämä taittaa realismiin kuin surrealismiin. Kirjaa lukiessa tulee jopa olo, kuin kirjailija itse yrittäisi hakea ja tarjota lukijalleen järkevää selitystä oudompien tapahtumien taustalla. Mutta täytyy huomioida, että kun mainitaan Murakami ja realismi samassa lauseessa, niin se lähinnä tarkoittaa sitä, ettei kirjassa välttämättä sada kaloja taivaalta tai ole kissojen kanssa keskustelevia ihmisiä. Omanlaistaan outoutta ja maagisuutta löytyy, mutta harvinaisen vähän.

Värittömän miehen vaellusvuodet on yhden miehen tarina, ja minusta hyvä sellainen. Kirjaa ei edes kannata yrittää verrata esimerkiksi Kafka rannalla -teokseen, sillä kirja painii aivan eri sarjassa, mutta pärjää omassa sarjassaan hyvin. Ainakin minua kirjan tarina veti puoleensa ja halusin tosissani tietää taustat kaikkien tapahtumien takana. Hieman avoimeksi jäävä loppu harmitti, koska olisin mielelläni lukenut vielä lisää. Pidin kirjan rakenteesta, vaikkei siinä kirjallisessa mielessä ollutkaan mitään uutta. Murakami tuntui hienosti sekoittaneen keskenään jotain perinteikästä ja omaa ainutlaatuisuuttaan. Hyvä suomennos täytyy mainita erikseen, sillä tämä on ensimmäinen Murakamilta suoraan japanista suomeksi käänetty teos ja suomennos toimii hyvin.

Kirjaa on kovasti markkinoitu (ainakin Suomessa) sillä, että Murakami johdattelee lukijansa Suomeen. Ja toden totta kirjan päähenkilö pakkaa laukkunsa ja matkustaa Helsinkiin ja Hämeenlinnaan. Suomi oli minusta mielenkiintoinen lisä kirjassa - joskin huomasin lukevani juuri Suomen tapahtumista aivan eri kriteerein kuin muuta kirjaa - , mutta ei minusta se, miksi kirja kannattaa lukea. Kirja on tarinaltaan mielenkiintoinen, melankolinen, mutta kuitenkin toiveikas. Murakami kirjoittaa omalla tavallaan, kauniisti ja hämmentävästi. Siinä syitä, miksi kirja kannattaa lukea.


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

#Kirjakuvapäivässä: 22-28

Kirjakuva päivässä -haaste alkaa olla melkein, mutta ei kuitenkaan ihan vielä, lopuillaan ja näin viimeisenä syyskuun sunnuntaina on jälleen aika koota viikon aikana napatut kuvat. Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että jonkin sortin väsähdys jatkuvaan kuvailemiseen on iskenyt ja jo ihan vähän odotankin, että saan ensi viikolla ne kaksi viimeistä kuvaa ottaa ja heittää hyvästit haasteelle. Mutta sen aika ei ole ihan vielä, vaan nyt on aika viimeisen kokonaisen haasteviikon kuvien. Ensi viikon kuvat sekä lopulliset fiilikset tulen kertomaan blogiin haastepäivien jälkeen heti kun ehdin. Ihanaa aurinkoista sunnuntaita!

paiva22.pienikirjasto
22. Kirja ja sopiva asuste
(Syksyn käytetyin asuste, röhnösukat!)

paiva23.pienikirjasto
23. Kirjasarja
(Se tärkein ja luetuin.)

paiva24.pienikirjasto
24. Paksuin kirjasi
(Paksuimman tittelistä kilpailevat nämä.)

paiva25.pienikirjasto
25. Upea kansikuva
(Muutama oma suosikki omasta hyllystä.)

paiva26
26. Kirjoja joka paikassa

paiva27.pienikirjasto
27. Puhutteleva nimi
(Tai puhuttelevia nimiä, koska enhän osaa valita. Juoksee saksien kanssa on myös aika kova, se tosin puuttuu kuvasta.)

paiva28.pienikirjasto
28. Lukematta jo ikuisuuden
(No MUUN MUASSA nämä...)



lauantai 27. syyskuuta 2014

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

hengitysharjoituksia.pienikirjasto

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia
Suomentanut: Saara Villa
Sivut:  316, Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy 2000
Alkuteos: Breathing lessons 1988
Kansi: Jaakko Ollikainen
Ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1989


Syyskuun lukupiirikirjanamme oli Anne Tylerin Hengitysharjoituksia, joka sattui sopivasti löytymään omasta hyllystäni lukemattomana. Minulla on etäinen muistikuva, että olisin joskus muinoin saanut kirjan jostain kirja-arvonnasta ja siitä asti se onkin kerännyt pölyä hyllyssäni. Luin nimittäin noin kolme vuotta sitten - myöskin kirja-arvonnasta saamani - Tylerin kirjan Amerikan lapset, joka ei kovinkaan suurta vaikutusta tehnyt, enkä siksi ole mielinyt palata kirjailijan pariin. No mutta, joskus täytyy antaa toinen mahdollisuus. Siitäkin huolimatta, että se ei välttämättä muuta asiaa suuntaan tai toiseen, kuten tällä kertaa kävi. Tylerista ei vieläkään tullut kirjailijani.

Hengitysharjoituksia on samaan aikaan kertomus erään avioparin yhdestä päivästä sekä takautumien kautta tarina heidän perheensä menneisyydestä. Maggie ja Ira ovat olleet naimisissa 28 vuotta ja ovat kirjassa matkalla Maggien nuoruudenystävän miehen hautajaisiin. Matka ei suju ilman hämmentäviä tapahtumia, jotka tuntuvat syntyvän avioparin erilaisten luonteiden yhteentörmäilyistä. Maggie on raivostuttavuuteen asti puhumassa ja puimassa niin omaansa kuin kaikkien muidenkin elämää. Hän kokee lähes velvollisuudekseen puuttua ja ohjailla muita, ja saa niistä päähänpinttymiä. Ira taas on vakavamielinen Maggien vastakohta, joka ei aina tahtoisi kestää kaikkia Maggien hömpötyksiä. Etenkään silloin, kun Maggie tuntuu menettäneen arvostelukykynsä täysin. 

Maggien ja Iran lisäksi kirjassa sukelletaan avioparin pojan Jessen ja hänen entisen vaimonsa Fionan suhteeseen. Suhteeseen, joka tuntuu jo syntyneen väärille perusteille ja joka ei kestä kuin hetken. Maggie kuitenkin näkee asian toisin ja hänen puuttumisensa muiden ihmisten asioihin saattaa mennä hieman liian pitkälle - niin historiassa kuin nykyhetkessäni.

Minulle jäi kirjasta hyvin ristiriitaiset tunteet. Voisinkin sanoa pitäneeni kirjasta yhtä paljon kuin mitä inhosin sitä. Ensimmäiset sata sivua tuntui niin tahmealta tarpomiselta, että ellei kirja olisi ollut lukupiirikirjana, olisin jättänyt sen kesken ja laittanut kiertoon. Sinnittelin kuitenkin sata sivua jokaista kirjan hahmoa ja tapahtumaa inhoten, kunnes yhtäkkiä olinkin kirjan imussa. Vahvat, ärsyttävyyteen taittavat hahmot sekä voimakas tunnelma vetivät puoleensa, ja toivat kirjaan aivan uuden ulottuvuuden. Se tuntui sukeltavan jonnekin syvälle tummien sielujen ja realismin maailmaan, joka saattaa joskus olla kaukana kauniista.

Tarina itsessään ei ollut kovinkaan erikoinen, sillä se käsitteli keskeisesti pitkää avioliittoa, perhesuhteita ja ihmisen elämää ylipäänsä. Kukapa aiheesta ei olisi ennen lukenut? Sen sijaan hahmojen rosoisuudessa, likaisuudessa ja ärsyttävyydessä oli jotain hyvin kiehtovaa. Hahmot olivat vähän epäonnisia, alakuloisia ja unelmansa menettäneitä. Rumaan realismiin asti hyvin todellisia, vähän erikoisia tapauksia. Kun pääsi yli siitä, että inhoaa kirjassa lähes jokaista hahmoa, niin nopeasti juuri se muodostui kirjan jujuksi. 

Pidin siitä hämmentävästä tunteesta, joka kirjan lukemisesta jäi päälle. Valitettavasti kirja kokonaisuutena jää kuitenkin hyvin keskikertaiseksi ja siinä oli paljon sellaista, josta en pitänyt lainkaan. Usemmassa kohdassa koin kirjan pitkästyttäväksi eikä inhorealismi onnistunut kuljettamaan sen yli. Siitä syystä kirja jää vahvasti siihen kirjojen keskiviivalle. Kirja sekä ihastutti, että vihastutti, sen luki lopulta mielellään, mutta ei sitä silti osaisi oikein suositella kenellekään. Avioliittoromaanina ihan kelpo, joskin parempiakin löytyy. Vahvan keskinkertainen kirja.

♥♥♥

Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukutuulia

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

takanapuhumisentaito.pienikirjasto

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito
Sivut: 156, Kirjakauppaliitto 2014
Ulkoasun suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Anna Leena-Härkösen Takana puhumisen taito oli tämän vuoden 2014 Kirjan ja ruusun päivän teos. Kirja oli mahdollista saada omakseen vain kolmen päivän ajan kirjakaupasta tehdyn kirjaostoksen yhteydessä kaupanpäällisenä. Kirja on kirjoitettu juhlapäivää varten, eikä sitä voi ostaa itsenäisenä. Koska en ole koskaan ollut mikään maailman suurin Anna-Leena Härkösen fani  - tai jos ollaan rehellisiä, en oikeastaan fani lainkaan - niin en hankkinut kirjaa omakseni Kirjan ja ruusun päivänä. Sen sijaan kun kirja tuli vastaan kipparilla kohtuulliseen euron hintaan, päädyin tämän jollain tavalla harvinaisen kirjan omakseni hankkimaan.

Takana puhumisen taito sisältää 32 hyvin lyhyttä tekstiä erilaisista elämän ilmiöistä, tapahtumista ja tilanteista. Pääasiassa tekstit käsittelivät asioita, jotka tuntuvat herättävän ihmisissä ärtymystä tai ainakin ilmeisesti kirjailijassa itsessään. Aiheina ovat muun muassa jonottaminen, rantatuolien varaaminen pyyheliinalla lomapaikoissa ja kamalat pomot. Yleensä pidän kirjoista, joissa käsitellään tähän tapaan elämän pieniä hetkiä ja tilanteita, mutta nyt aiheita lähestyttiin tavalla, joka ei tuntunut lainkaan omalta. Useat teksteistä tuntuivat pelkiltä valitusvirsiltä.
 
Se lienee yksi syy siihen, etten ole tahtonut saada kirjasta mitään järkevää sanottavaa aikaiseksi, vaikka lukemisesta on jo tovi ja aikaa sulatella kirjaa on ollut paljon. En osaa sanoa oikein muuta kuin, että osalle teksteistä nyökytin, osan unohdin heti luettuani ja pari aiheutti lievää ärtymystä. En oikein tiedä mitä olisin kirjan teksteistä ylipäänsä ajatellut tai mitä niillä haettiin takaa. Muutama teksti puhutteli, esimerkiksi "Eläköön ero!" oli mielestäni hyvä ja osa tuntui yrittävän provosoida. Liian monen kohdalla kuitenkin ärsyynnyin pelkästään turhautumisen vuoksi enkä ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Valittaminen pikkuasioista ei ole oma juttuni ja tästä syystä siitä oli jotenkin turhauttavaa lukeakin.   

Kuka on ikinä päättänyt kirjoittaa saati kustantaa tekstiä esimerkiksi jonottamisen kauheudesta? Siitä kuinka tympäisee seistä kaupassa kassajonossa, kun kassalla mummo maksaa viisi senttisillä ostoksiaan? Voi hohhoijaa. Ensinnäkin, eikö tämä aihe ole aika läpikäyty jo? Ja toisekseen, mite olisi vaikka kärsivällisyys tai kaupan vältteleminen ruuhka-aikaan? No joo. Voisihan tässä todeta, että kirja puhutteli. Ja onhan sekin tietynlainen positiivinen ilmiö, että kirja herättää tunteita, vaikka sitten negatiivisia.

Yhden asian mitä kirja herätti pohtimaan, oli Kirjan ja ruusun päivän kirjojen tarkoitus. Olen lukenut sekä Tuomas Kyrön Miniän että tämän, ja molempien kohdalla kokenut kirjat vähän keskinkertaiseksi. Ne viehättävät juuri siksi, että ne ovat tietyllä tapaa harvinaisia ja erityisiä painoksia, mutta loppujen lopuksi kirjat eivät tunnu olevan kovin kummoisia sisällöltään. Härkönenkin on kuitenkin pitkän uran tehnyt kirjailija, jolla varmasti lahjoja riittäisi enempäänkin. Onko kirjailijoilla liian vähän aikaa kirjoittaa näitä kirjoja vai eikö sisältöön haluta panostaa enempää kun houkutin on jo muuten niin suuri? No, tiedä häntä, mutta myönnän pettyneeni vähän Kirjan ja ruusun päivän kirjoihin, vaikka lähtökohtaisesti olen päivän ideasta pitänytkin.

Kaiken marinan päätteeksi täytyy kuitenkin todeta kirjassa olleen omat plussansakin. Ensinnäkin kirja on mielestäni houkuttelevan näköinen, eli ulkoasu tuntuu onnistuneelta. Lisäksi kirjan luki todella nopeasti, eikä lukutahtia nujertanut edes kuume. Ja kaikkien valitusvirsien seassa oli kuitenkin ne muutamat hyvät tekstit, joita pidin jopa keskivertoa enemmän. Tiedän myös lukijoita, jotka ovat tästä pitäneet paljon enemmän kuin minä. Mutta tällä kertaa omalla kohdallani kokonaisuus jäi kuitenkin latteaksi - ehkä niinkin latteaksi, että tekisi mieli lukea kirja uudelleen ihan vain kokeillakseen, että onko tämä kirja ihan tosissaan näin kehno.


Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Jokken kirjanurkka, Kirjojen keskellä, Kirsin kirjanurkka