tiistai 2. syyskuuta 2014

Vieraskynä: Ruth Ozeki, A Tale for the Time Being



Hei! Syyskuu alkaakin blogissani ihan uudella jutulla, sillä nyt on vuorossa blogihistoriani ensimmäinen Vieraskynä -postaus. Minä olen odotellut tätä jo tovin sormet syyhyten, sillä pikkusiskoni lupautui jo jokin aika sitten kirjoittelemaan blogiini yhdestä lukemastaan todella hyvästä kirjasta, mutta viimein teksti on täällä! Tällä kertaa siis mielipiteitään kirjoittelee sisareni Kirsi, jonka käsialaa koko postaus aina kuvasta lähtien on. Minä en ole lukenut ko. kirjaa. Mahdollisiin tähän postauksiin tuleviin kommentteihin vastaamme molemmat sen perusteella, mitä kommentti koskee. T. Katri 


En muista koska olisin viimeksi kirjoittanut mitään asiatekstintyylistä kirjoihin (tai yhtään mihinkään) liittyen ja vaikka koin sen pienen hetkellisen ilon tunteen, kun Katri pyysi minua kirjoittamaan arvostelun blogiinsa, pian sen tilalle tuli pakokauhun omainen huuto:  ’ethän sä osaa kirjoittaa, ja mitä muka sit kirjoitat, mistä tää kirja ees kerto?’.

Tässä kuitenkin pieni sepustus, olkaa hyvä.

Tartuin Ruth Ozekin romaaniin A Tale For The Time Being heti kun pääsin kotiin kirjakaupasta ja olisinkin voinut lukea romaanin yhdeltä istumalta, jos sellainen asia kuin arki olisi väistynyt lukemisen tieltä.  Kirja on hyvin helppolukuinen ja syövereihinsä imaiseva.

Amerikassa kasvanut japanilaistyttö Nao palaa perheensä kanssa takaisin Japaniin asumaan, kun Naon isä joutuu rahallisiin vaikeuksiin.  Japani onkin kuitenkin kaikkea muuta kuin suuri seikkailu tai uusi alku eikä Nao tiedä kuin yhden tavan päästä eroon amerikkalaisuuden aiheuttamasta koulukiusaamisesta uudessa koulussa sekä perheen sisäisistä ongelmista. Elämän päättäminen tuntuu parhaalta ratkaisulta kaikkiin näihin ongelmiin, mutta ennen sitä Nao haluaa kuitenkin kirjoittaa yli satavuotiaasta isoisoäidistääne elämäntarinaa, joka elää buddhisti nunnana luostarissa. Näin syntyy Naon päiväkirja.

Kirjan toinen päähenkilöistä on kirjailija Ruth, joka asuu Valtameren toisella puolella pienellä saarella yhdessä miehensä kanssa. Hän löytää Naon pitämän päiväkirjan, joka on ajelehtinut lounaslaatikossa heidän rantaansa Tsunamin aikaansaannosta. Ruth ottaa päiväkirjan sekä Naon todellisuuden todistamisen sydämenasiakseen. Näin yhdistetään kaksi naista, kaksi tarinaa, luoden yksi yhtäläinen.  

Buddhalaisuus, 9/11 ja tsunami Japanissa 2011 ovat suuria keskeisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat tarinan kulkuun.

Nuoren tytön ahdinko ja aikuisen naisen suuri välittäminen tekivät minuun suuren vaikutuksen. Kirja voi joiltain osilta olla melko naiivi ja saakin välillä melko hölmöjä käännekohtia. Kirjaa on kovin vaikea laskea kädestä hetkeksikään, sen vaihdellessa kertojaa sekä tarinaa kappaleittain.  Tämä kerrontatyyli varmisti oman kiinnostuksen, halusin aina tietää mitä Nao oli kirjoittanut ja kuinka se vaikutti päiväkirjan lukijaan ja niin edelleen. 

Kirja imaisee lukijansa nopeasti mukaansa herättäen toiveita siitä että Nao olisi ”oikea tyttö”. Kirja on hyvin realistinen sekä samaistuttava, kuitenkin saaden paikoitellen selkeästi epäluonnollisuuteen viittaavia piirteitä.  

Kirja sopii minusta sekä nuorille että aikuisille, koska siinä käsitellään tämän hetken yhteiskunnallisia ongelmia sekä nuoren että aikuisen ihmisen näkökulmasta. Puhutaan niin ekologisuudesta kuin yhteiskunnan luomista sosiaalisista paineista. Nähdään kuinka Amerikkalaisessa melko avoimessa ympäristössä kasvanut sosiaalinen nuori ei ehkä sovikaan Japanin paljon tiukempaan sosiaalinormiin ja kuinka helposti ennen ystäviä ympärilleen kerännyt nuori onkin kaikkien silmätikkuna.

Elin itse kirjan mukana hyvin voimakkaasti ja osittain tuntui jopa hyvin pahalta lukea niin julmasta koulukiusaamisesta mitä kirjassa kuvaillaan. Kaikki vain rohkeasti kokeilemaan, jos Ruth Ozekista tulisi teille yhtä tärkeä kirjailija kuin minulle heti kättelyssä kävi. Itselläni on aikomus lukea myös muita hänen teoksiaan! 

Ruth Ozeki: A Tale for the Time Being
Sivut: 422, Canongate Books Ltd 2013

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Elokuun kirjat ja muut jutut


Elokuussa olen: ollut Tukholmassa, yöpynyt mökillä, viettänyt aikaa maalla isäni kanssa, käynyt katsomassa Tove Jansson -näyttelyn Ateneumissa jo toisen kerran, kiljahdellut löydettyäni Tove Jansson -juhlarahan kukkarostani, itkenyt elokuvissa Tähtiin kirjoitetun virheen äärellä, täyttänyt 25 vuotta, saanut lahjaksi mukavan kasan kirjoja, ostanut yhden kirjan itsekin, aloittanut jotain ihan uutta, riemuinnut vanhoista tutuista jutuista, kaihoisasti hyvästellyt kesän ja kesävaatteet, innolla tarponut saappaissa pitkin sateista Turkua, järjestellyt kirjahyllyjä ja todennut, että enää ei mahdu, nukkunut paljon ja koukuttunut inkiväärikarkkeihin.  Ja olen minä lukenutkin, jotain.

Elokuussa luettuja:

Riikka Pulkkinen: Raja
Haruki Murakami: Kafka rannalla 
Bernard Beckett: Genesis
J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta  (luettu aiemminkin)
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Tove Jansson: Seuraleikki (arvio tulossa)
 
Sivuja yhteensä: 2414

Elokuussa luin melko monipuolisesti vähän kaikkea. Ihanaa vanhaa kunnon Harry Potteria, hurmaavan Murakamin kirjan ja yllättävän Genesiksen. Petyin Rajaan ja Kankimäen kirjasta inspiroiduin, vaikka kirjalta jäinkin kaipaamaan jotain muuta. Janssonin kirja oli vähintään niin hyvä kuin odotinkin ja siitä on tulossa pikapuolin arvio. Kirjoista neljä oli oman hyllyn lukemattomia, yksi oman hyllyn jo kertaalleen luettu ja yksi kirja oli lainattu kirjastosta. Hyvin on oman hyllyn kirjat maittaneet edelleen.

Elokuussa ostin ja sain lahjaksi:

Tove Jansson: Reilua peliä, toinen painos, 3,50 e

Minullahan on jo tämä kirja itseasiassa samana painoksena hyllyssäni, mutta niin hyvä löytö, etten edes kirjahyllyn romahtamisvaarasta huolimatta voinut harkita kirjan ostamatta jättämistä. Nyt minulla on näitä kaksi. Uusi kirjahylly on siirtynyt "ostetaan lähitulevaisuudessa" -listalta "ostetaan mitä pikimmiten" -listalle.

George Orwell: Vuonna 1984
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Karl Ove Knausgård: Taisteluni 4

Nämä huiput kirjalahjat sain syntymäpäivälahjaksi ja melkoisia aarteita ovatkin. Kiitos vielä!

Viimeinen katsaus kesään ja oman hyllyn lukemattomiin:

Kesäni (kesäkuu, heinäkuu ja elokuu) oli siitä poikkeuksellinen, että ostin koko kesän aikana vain kaksi kirjaa itselleni. Sen sijaan olen näiden kolmen kuukauden aikana lukenut omasta hyllystäni jopa 14 aiemmin lukematonta teosta (tosin yksi on sellainen, jonka sain kesän aikana eräältä toiselta bloggaajalta omakseni). Tällä hetkellä goodreadsiin listaamieni oman hyllyn lukemattomien määrä on 92, eli reippahasti jo alle sadan. Seuraavaksi haasteekseni otan tiputtaa tuon luvun alle 90 ja pitää sen siellä.

Ja tulevasta syksystä:

Tekisi hirveästi mieli supista jo vaikka mitä virallisesti kai huomenna alkavasta syksystä, mutta yritän pitää pihinät vielä tovin itselläni, sillä olen rustailemassa syksyn uusista jutuista aivan omia postauksia enkä halua pilata niitä kertomalla kaikkea etukäteen. Mutta sen verran voin kertoa, että aion ainakin listailla jossain välissä kirjoja, jotka haluaisin ehtiä syksyn aikana lukea (paljon oman hyllyn teoksia ja ehkä muutama uutuus) ja sitten tehdä vähän vähemmän kirjoihin liittyvän postauksen. Olen myös kaavaillut kirjahyllykuvien postailua pitkästä aikaa sekä yhtä pientä ylläriä, mikäli vain aika ja rahkeet riittävät. No jotain uutta on kuitenkin luvassa!

Olen myös ajatellut syyskuun aikana suorittaa Kirjakuva päivässä -haasteen. Monet muut ovat ottaneet kuvia elokuun ajan, mutta koska omat matkusteluni eivät oikein istuneet yhteen haasteen kanssa, niin päätin siirtää sen syyskuulle. Ideana siis kuvata kerran päivässä yksi kirjoihin liittyvä kuva annetun aiheen mukaan. Blogiini päivitän kerran viikossa viikon aikana ottamani kuvat.

Tekniset ongelmat: 

Kuvahaasteen tiimoilta tulikin mieleeni, että minulla ja blogillani on ollut hieman erimielisyyksiä liittyen kuviin. Yksi ongelma on kuvien laadun heikkeneminen siinä kohtaa, kun linkitän kuvan blogiin tai jos yritän listätä kuvan suoraan bloggeriin. Toinen ongelma on se, että joidenkin koneella kuvat näyttävät kääntyneen väärinpäin, vaikka minun koneellani blogia katsoessa kuvat ovat aivan kuten pitääkin. Yritän näitä selvitellä syksyn mittaan, mutta pahoitteluni toistaiseksi kuvien heikosta laadusta sekä mahdollisesta vinksinvonksin olemisesta.

Ihanaa kirjojen täyteistä ja teen tuoksuista syyskuuta kaikille!

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Sivut: 380, Otava 2013
Kannen suunnittelu: Piia Aho

Elokuun lukupiirikirjanamme oli Mia Kankimäen houkuttelevan niminen ja näköinen teos Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Ennen kirjaan tarttumista en tiennyt kirjasta juuri muuta kuin sen, että siinä on paljon listoja. Ainoa asia, joka muiden kehuvista blogiarvioista oli mieleeni jäänyt. Ja listoja kirjassa tosiaan riittää! En enää yhtään ihmettele, että useampi kirjabloggaaja on kirjan luettuuaan innostunut (tai ehkä minun tavoin kokenut lähes pakottavaa tarvetta ryhtyä) kirjoittamaan erilaisia listoja. Mutta on kirjassa muutakin kuin listoja. Siinä on jotain todella todella ihanaa, hengästyttävän herkkää ja upeaa, sekä äärimmäisen ärsyttävää ja turhauttavaa. Rehellisesti sanoen, en muista, koska viimeksi olisi kirjasta jäänyt näin ristiriitainen tunne. Samaan aikaan tiedän pitäneeni kirjasta paljon ja inhonneeni sitä syvästi. Kiitos Mia, olet onnistunut sekoittamaan pääni!

Mia Kankimäki on kyllästynyt elämäänsä. "Kuolen tylsyyteen. Kuolen ahdistukseen. Kuolen vitutukseen." kirjoittaa hän kirjansa ensimmäisellä sivulla. Päivätyö ei kiinnosta, eikä oikein mikään muukaan hänen nykyisessä elämässään. Hän haluaa muuta. Esimerkiksi toimivan auton, miehen tai syyn asua Japanissa. Sen sijaan, että Mia jäisi kuolemaan vitutukseen ja vain haluamaan asioita, hän päättää pitää vuorotteluvapaan ja lähteä Japaniin tutkimaan Sei Shõnagonia, Heian -kaudella elänyttä hovinaista, johon hänellä on jonkin sortin pakkomielle. Kun apurahahakemus poikii myöntävän vastauksen, ei tarvitse kuin pakata laukku (sekä tehdä tsiljoona muuta asiaa) ja lähteä. Ja Mia lähtee.

Mia lähtee Japaniin, osaamatta maan kieltä, tutkimaan naista, josta ei oikeastaan tiedä yhtään mitään vain todetakseen, että hän ei tosiaan taida tietää naisesta yhtään mitään. Mutta edessä on seikkailu. Seikkailu, joka kuljettaa Miaa ja lukijaa niin Kiotossa kuin muuallakin maailmassa. Matkalla tapahtuu niin isoja kuin pieniäkin asioita. Ja niistähän elämä koostuu. Ehkä vähän enemmän pienistä kuin isoista asioista.

Ja juuri siitä kirjassa pidin. Pidin siitä miten pienille hetkille ja asioille annettiin arvoa, miten elämän ilo löytyi sieltä, mistä sitä ei ehkä olisi lähtenyt etsimään. Pidin siitä, että Mian matkan kohokohdat tuntuivat tapahtuvan sattumalta. Ne olivat pieniä asioita, joita ei osaa odottaa. Oli myös jotenkin kutkuttavan upeaa, kun Mia vain lähti. Hän lähti täysin (anteeksi nyt vain) typerän pakkomielteen perässä Japaniin todetakseen itsekin olleensa ehkä hullu ja nautti siitä täysin sielun ja ruumin voimin. Vau, mikä uskallus ja mikä asenne! Koska juuri siitähän elämässä on kyse, että toteuttaa haaveitaan, vaikka sitten vähän pöhköjäkin ja uskaltaa laittaa itsensä likoon miettimättä mikä on lopputulos.

Mutta samaan aikaan kirja oli todella ärsyttävä. Sei Shõnagon, joka on Mian lisäksi kirjan toinen päähenkilö näin sanoakseni, tuntui oikeastaan aika turhalta. Mia vaelteli päämäärättömästi haahuillen tuon naisen perässä, ja sanottaisiinko, ettei tuo haahuilu tosiaankaan päättynyt ainakaan tätä lukijaa tyydyttävällä tavalla. Se ei lisännyt kirjan kiinnostavuutta, vaan tuntui jopa latistavan. Lisäksi oli todella ärsyttävää, että naisesta kerrottiin yhä uudelleen samoja asioita. Miten puuduttavaa - kyllä vähemmälläkin olisi uskonut. En myöskään täysin syttynyt Kankimäen kirjoitustyylille. Osittain pidin siitä valtavasti, se toi mieleeni blogit ja päiväkirjat. Mutta osa kirjasta tuntui todella väkisin väännetyltä ja etenkin hauskaksi tarkoitetut kohdat tuntuivat lähinnä aiheuttavan kiusallisia tuntemuksia. Ei, ei, ei. 

Haluan sanoakin nyt Mia, että kun seuraavan kerran matkustat Kiotoon tai jonnekin muualle kirjoittamaan kirjaa, niin älä kirjoita Seistä tai kenestäkään muustakaan vuonna viuhka ja sermi eläneestä naisesta. Kirjoita itsestäsi, ja niistä kirsikankukkapuista, hämyisistä baareista, hulvattomista kämppäkavereista, pyöräretkistä yöllä ja vaikka sateen tuoksusta aamulla. Kirjoita listoja, mutta älä runoja (ei millään pahalla). Sen kirjan minä lukisin ja tämän kirjan lukemisen perusteella sanoisin, että tykkäisin. Koska juuri ne jutut tässä kirjassa olivat se huikeus ja se muu se heikkous. (Eikö olisikin aika kätevää, jos näin voisi tilata kirjailijalta aina mieleisensä teoksen?)

Mutta suosittelen kirjaa ihmisille, jotka pitävät Japanista, listoista, hovinaisista, uskaliaista ihmisistä ja suosittelen kirjaa ihmisille, jotka haluaisivat uskaltaa, lähteä ja toteuttaa haaveitaan tai ihmisille, jotka aikovat uskaltaa, lähteä ja toteuttaa haaveensa!

Ai niin ja tiedätte muuten ketä syyttää tai kiittää näistä yhtäkkiä tekstiini suurissa määrin eksyneistä suluista, ehkä hitusen normaalista poikkeastava kirjoitustyylistä ja mahdollisista tulevista listoista esimerkiksi asioista, jotka tekevät kirjasta hippasen paremman.

♥♥

maanantai 25. elokuuta 2014

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta


 J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Sivut: 1050, Tammi 2004
Suomentanut: Jaana Kapari
 Kannet: Mika Launis
Alkuteos: Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003

(Huom! Tekstini käsittelee Harry Potter -kirjasarjan viidettä osaa, joten oletan aiempien osien olevan lukijalle tuttuja. En tee juonipaljastuksia viidennestä tai sitä seuraavista osista, mutta yleisellä tasolla pohdin koko kirjasarjaa. Jos et ole lukenut kirjasarjaa, mutta haluat lukea sen tietämättä kirjoista etukäteen mitään, älä lue tätä postausta.)

Helmikuussa aloittamani Pottereiden uudelleenluku jatkui jälleen kesällä, kun päätin tehdä pienen tai vähän isomman visiitin Tylypahkaan vanhojen kavereiden luo ja samalla kunnon nostalgiaretken lapsuuteeni. Pakkasin nimittäin järkälemäisen Harry Potter ja Feeniksin kilta -kirjan matkalaukkuuni, hyppäsin bussiin ja matkasin lapsuudenkotiini maalle. Siellä sitten tutuissa tuoksuissa, tutun pirttipöydän ääressä, lapsuudesta tuttu peltomaisema ikkunan takana uppouduin jälleen Potteriin niin kuin joskus ennen. Sukelsin sen maailmaan kuin en olisi sieltä koskaan lähtenytkään. Ja nyt viimein on todettava, että arvion kirjoittaminen kirjasta, jota lukemisen sijaan elää yhä vuosienkin jälkeen, on jokseenkin mahdotonta. Nyt onkin tiedossa vain tunnelmointia, muutamia ajatuksia ja hehkutusta kirjasta, jonka olen lukenut puhki ja silti yhä jaksan innostua siitä uudelleen.

Kirjasarjan viides osa Harry Potter ja Feeniksin kilta on sarjan paksuin teos yli tuhannella sivullaan. Siitä huolimatta kirjan lukeminen alle neljän päivän ei ole edes haaste. Nimittäin jos tuolla maalla ei olisi ollut kaikenlaista puuhaa lukemisen lisäksi, niin olisin varmaan tahkonnut kirjan parissa päivässä. Välillä toki silmiä verrytellen ja jumpaten, sillä ne eivät ole enää samassa iskussa kuin nuorena, jolloin kirjan olisi voinut lukea ilman taukoja elämän välttämättömyyksistä välittämättä. (Ja nyt toki voidaan ihmetellä, että mistähän mahtavat johtua nämä nykyiset silmävaivat.)

Feeniksin kilta alkaa aiemmistakin kirjoista tuttuun tapaan Harryn kesälomasta, jotka eivät koskaan tunnu menevän suunnitelmien mukaan. Juuri ennen kesälomansa alkua Harry on nähnyt Voldemortin ja yhdessä Dumbledoren kanssa kertonut tämän koko taikamaailmalle. Kaikki on muuttunut. Ja siitä huolimatta Harry saa viettää tavanomaisesti pitkäveteistä kesälomaansa inhokkisukulaistensa luona vain huomatakseen, ettei esimerkiksi taikamaailman tärkein lehti Päivän Profeetta tiedota tapahtuneista mitään. Taikamaailmassa velhot ja noidat elävät kuten ennenkin - Harryn näkemästä välittämättä. Kaiken huippu on kuitenkin Harryn ystävien kirjeet, jotka ovat yhtä nuivia ja vähäsanaisia kuin Päivän Profeettakin. Harry ei voi ymmärtää tätä välinpitämättömyyttä. Hän tuntee olevansa yksinäisempi kuin koskaan ja käyhän moinen itsetunnonkin päälle.

Kesäloma kuitenkin saa melkoisen käänteen, kun Harry törmää jästimaailmassa, aivan kotikulmillaan kahteen ankeuttajaan. Pelastaakseen itsensä ja paikalla olevan serkkunsa hän taikoo ja rikkoo näin velhomaailman sääntöjä. Nopeasti hän saakin kirjeen, jossa tiedotetaan hänelle tehtävästä kuulustelusta ja mahdollisesta koulusta erottamisesta. Pian tapahtuneen jälkeen hänet haetaan Feeniksin killan päämajaan, jossa muut hänen ystänsä ovat viettäneet koko kesän ilman, että ovat kertoneet hänelle. Feeniksin kilta on ryhmä velhoja ja noitia, jotka aktiivisesti toimivat Voldemortia vastaan vaikka muu velhomaailma tuntuu sulkeneen asialta silmänsä.

 
Harryn kuulustelun jälkeen voisi kuvitella asioiden viimein palaavan ennalleen kun juna puuskuttaa kohti Tylypahkaa, mutta pahin tuntuu olevan vasta edessä. Ministeriö on päättänyt julistaa, ettei Voldemortin paluuseen ole mitään syytä uskoa ja näin ollen sekä Dumbledore että Harry nimitetään kajahtaneiksi valehtelijoiksi. Ministeriö on nimittänyt Tylypahkaan uuden opettajan, joka on kuin painajainen. Kaiken lisäksi Harrya riivaavat eläväiset unet Voldemortista, näitä unia Harryn ei ilmeisesti pitäisi nähdä ja Dumledore puolestaan ei tunnu haluavan nähdä Harrya lainkaan. Kaiken tämän keskellä Harry ystävineen painiskelee viidennen kouluvuoden V.I.P. -kokeiden, tyttöongelmien, Albuksen kaartin ja ties minkä parissa. Sellainen soppa on vireillä, että heikompaa hirvittäisi. Onneksi Harry on kuitenkin lujaa tekoa.

Feeniksin killassa riittää sivujensa verran tapahtumia, käänteitä ja tarinaa eteenpäin vieviä sysäyksiä. Tuhdin kirjan lukeminen on sekä hengästyttävää, että ihanaa. Kirjaa lukee ahmien pakkomielteisesti siitäkin huolimatta, että kirja on läpikotaisin tuttu ja moneen kertaan luettu. Jotenkin taikamaailman vetovoima vaan onnistuu joka kerta viemään mukanaan ja valloittamaan uudelleen. On muuten jotenkin tosi ihanaa lukea, kun tekstin pohjalta ei synny uusia mielikuvia tai maailmoja, vaan voi sujahtaa vanhoihin tuttuihin koulun käytäviin, Tylyahoon, Hagridin mökkiin ja minne sitä Harrya ja kumppaneita sitten seuraakin. Se tekee kirjan lukemisesta niin mukavaa, että ei oikein edes tajua lukevansa. No, kuten yllä sanoin, eihän Pottereita lueta, ne eletään.


Nyt kun olen lukenut Pottereita neljän vuoden tauon jälkeen uusin, hieman vanhemmin silmin (heh heh) ja ehkä vähän fiksumpana (mutta vain vähän), niin on kirjasta tuntunut löytävän uusiakin puolia. Entistä paremmin tuntuu pistävän pienet vihjaukset silmään, naurattavan sekä vanhat että uudet jutut ja toisaalta uusia ajatuksia, kyseenalaistaviakin on noussut esiin. Juuri yhtenä yönä valvotin poikaystävääni pohtimalla tämän kirjan "asetta" ja sitä, että miksi asioiden annetaan kehkeytyä niin pitkälle eikä tehdä niille jo aiemmin jotain ratkaisevaa. Kyseessä kun kuitenkin on ase, jolle - noh - voitaisiin ehkä tehdäkin jotain ennen traagisia käänteitä. Mutta lopulta päädyttiin melko tyydyttävään selitykseen ja voitiin alkaa nukkua hyvillä mielin kun lempparikirjaa saattoi edelleen pitää lempparikirjana.

Feeniksin kilta on kokonsa puolesta oikeaa herkkua Potter -fanille, koska jos joskus, niin tämän kirjan ääressä saa kyllä ryvetä Tylypahkassa oikein kunnolla. Eikä voi kuin ylistää kirjailijan taitoa pitää näin jäätävän kokoinen kirja kasassa, sekä tehdä siitä samalla armottoman koukuttavana ja mukanaan vievänä. Sanotaan Rowlingista mitä tahansa, niin elävä legenda hän ainakin on. Vaikka hänen kirjansa eivät ehkä ole kirjallisesti ihan parhaimpien klassikoiden veroisia, niin eipä kyllä kaukanaan ole. Jotkut ovat poimineet kirjoista jotain virheitä tai ristiriitoja - ja itseasiassa minäkin taisin pongata tästä jotain, mutta sen olen jo unohtanut - niin melko pieniä ne ovat, kun kirjasarjan massiivista kokoa pohtii. Kyllä J.K. Rowling vaan on luonut mielettömän maailman, josta on kasvanut mieletön ilmiö.

Suosittelen kirjasarjaa jälleen aivan kaikille, koska tässä on kyllä maailma, joka parhaimmillaan vie mukanaan kokonaan. Kirjasta voi löytää itselleen uusia ystäviä ja oppia näkemään enemmän kuin mihin mielikuvitukseltaan vajavaiset jästit yleensä kykenevät. Muistakaahan kuitenkin, että kirjasarja ei sovi aivan pienimmille lukijoille.


Nyt vain kohti seuraavaa Potteria! (Jota yritän kyllä ihan vähän säästellä myöhempään, mutta eiköhän se tässä parin kuukauden sisällä tule luettua.)

 ♥♥

lauantai 23. elokuuta 2014

Bernard Beckett: Genesis


Bernard Beckett: Genesis
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Sivut: 164, Tammi 2009
Kannen kuva: W. H. Chong
Kansisuunnittelu: Eveliina Rusanen
Alkuteos: Genesis 2009

Tässä on kuulkaas sellainen kirja, joka kannattaa muitta mutkitta nakata lukulistalle! Niin minäkin tein kun Anna minun lukea enemmän -blogin Annami kirjaa kovasti suositteli. Sattuipa vielä niin sopivasti, että löysin kirjan kirjaston poistohyllystä vähän Annamin vinkin jälkeen. Tai saattoihan se olla ollut siellä jo sitä ennenkin, mutta vasta tuon suosituksen jälkeen osasin kiinnittää kirjaan huomioni ja napata sen mukaani. Ja kyllä kannatti! Kirja oli todella hyvä ja olen iloinen, että nyt se löytyy omastakin hyllystäni, josta sen voin napata luettavakseni vielä uudelleenkin (ja lainata kavereille, joiden uskon tästä pitävän).

Genesis on kirja, josta ei oikeastaan voi kertoa kovinkaan paljon, ettei vahingossakaan pilaa kirjaa muilta. Parasta on kun tarttuu kirjaan tietämättä siitä juuri mitään. Sen verran uskallan kertoa, että kirjan tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jonnekin 2000-luvun loppuun. Kirjan keskiössä on Akatemiaan pyrkivä Anax, jonka pitää viiden tunnin aikana vakuuttaa tutkintolautakunta siitä, että hän on sopiva jäsen tuohon yhteiskunnan ylimpään elimeen. Hänen tutkielmansa käsittelee Adam Fordea, jolla on ollut hyvin merkittävä vaikutus historian kulkuun. Kirja on ohut, siinä on vain 164 sivua ja kirja kuvaa näitä viittä Anaxin kuulusteluun kuluvaa tuntia. Anaxin tutkielman kautta päästään sukeltamaan myös aiempiin tapahtumiin ja kirjan varsinaiseen ytimeen, joka saattaa yllättää lukijansa.

Kirjan tarina on itsessään jo kutkuttava, mutta varsinainen anti on kirjan pohdinnat ja lukijassa heränneet ajatukset ihmisyydestä, sielusta ja tietoisuudesta sekä tekoälystä. Pieneen kirjaan mahtuu yllättävän paljon. Hyvä tarina, paljon pohdiskelun aiheita sekä yllätyksiä. Kuitenkin kirja on todella nopea ja helppo lukea. Se ei missään vaiheessa taita liian filosofiseksi (vaikka filosofisten pohdiskelujen ystävänä en tätäkään pistäisi pahakseni) tai vaikeaksi, vaan päinvastoin. Oli todella mukavaa lukea jotain näin helppotajuista kuitenkin näinkin syvällisestä aiheesta. Itse vähän kohottelin kulmiani takakannessa mainitulle tekoälylle, koska pelkkä ajatuskin tekoälyn pohdiskelusta tahtoo saada aivoni runttuun, mutta voin taata, että kirjaan voi huoletta tarttua, vaikka olisi samanlainen runttuaivo kuin minä. 

Genesis oli monella tapaa todella virkistävä lukukokemus. Vaikka kirja on dystopiaa, niin se poikkeaa täydellisesti tällä hetkellä trendissä olevista trilogioista, joiden keskiössä tuntuu aina enemmän olevan rakkaustarinat kuin se varsinainen tulevaisuuden yhteiskunta. Kirjassa ei juurikaan rakkaustarinoita nähdä ja tarinaa ei ole jaettu moneksi osaksi, vaan tämän voi lukea vaikka yhdellä istumalla. Kirja tuntuu myös yllättävän aidolta. Kun on lukenut kaiken maailman tulevaisuuden yhteiskunnissa, joissa on ihmisiltä poistettu milloin kyky rakastaa ja milloin jaoteltu ominaisuuksien mukaan, niin tämä kirja on sellainen, johon voisi jopa melkein uskoa. Se tekee lukukokemuksesta vaikuttavan, joskin hippasen pelottavan.

Kirjan kerronta on suoraviivaista ja helppolukuista. Minusta kirjan rakenne on kivan erilainen ja poikkeaa perinteistä tuomalla oman lisänsä teokseen. Kerronta on yksinkertaista, mutta ei huonoa, vaan minusta kirjaan sopivaa. Kirjan tarina on etusijalla, eikä kerronnan kanssa turhaan kikkailla. Minusta kirjailija onnistuu hienosti loihtimaan pienessä sivumäärässä suuren maailman, tarinan ja ajatukset. Ja kirja pysyy täydellisesti kasassa ilman, että se hutiloisi tai jättäisi liiaksi mitään pois. Minusta kirjassa on aika lailla kaikki kohdillaan.

Hehkutteluni jälkeen täytynee vielä se todeta, että vaikka vierastaisi dystopiaa tai filosofiaa, niin sen takia tätä kirjaa ei kannata jättää lukematta. Ja vaikka kirja lasketaankin nuortenkirjaksi, niin uskallan väittää, että kirja uppoaa kyllä vanhempaankin lukijaan.  Olenkin iloinen, että kirjaa on viime aikoina jonkin verran luettu kirjabloggareidenkin keskuudessa, sillä kirja tosiaan ansaitsee tulla luetuksi. Täytyy toivoa, että nyt vain niin nuoret kuin vähän vanhemmatkin lukijat uskaltavat tämän sieltä kirjaston hyllystä (josta se toivon mukaan löytyy vielä, eikä vain poistokärrystä) poimia ja lukea.

No, joko nakkasit lukulistalle vai joko jopa luit? Ajatuksia kirjasta olisi mukava vaihtaa muidenkin kirjan lukeneiden kesken!

 ♥♥