perjantai 17. helmikuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu, Reykjavikin yöt & Varjojen kujat


Olen pian vuoden verran hokenut fraasia "en lue dekkareita, mutta..." ja se mutta on islantilainen Arnaldur Indriðason. Viime vuoden maaliskuussa hurahdin Islantiin ja etsin käsiini islantilaista kirjallisuutta en-niin-kovin-hyvällä menestyksellä ja päädyin lukemaan islantilaisia dekkareita. Ihan sama mitä se on, jos se on islantilaista, saattoi joku pakkomielteestä kärsivä sanoa. Alle vuoden sisällä olen lukenut itselleni siis täysin epätyypillisesti kaksitoista dekkaria - en ole tainnut koko aiemman elämäni aikana lukea yhtä montaa dekkaria - ja pohtinut, että olisikohan pian aika varata se matka? Saattaisi ainakin olla tervehenkisempi vaihtoehto kuin vain lukea silmät kiiluen islantilaisista murhista.

Arnaldurin dekkarit ovat kohtalaisen hyviä omassa genressään, mitä nyt kröhöm vähäisellä tuntemuksellani uskallan sanoa, mutta itselleni niiden kantava voima on ollut ja on Islanti. Islantilaiset murhat, mikä ihana tekosyy. Kirjat ovat kurkistusikkunani maahan, josta muuten tuntuu olevan vaikea saada irti mitään aitoa. (Niin, nämä dekkarithan ovatkin todella aitoja kuvatessaan lukuisia rikoksia ja murhia tapahtuvan maassa, jossa niitä on oikeasti harvinaisen vähän...)

Dekkareina näissä on oma imunsa. Arnaldur ei mässäile raakuuksilla vaan kirjojen jännite on enemmän psykologista ja keskiössä ovat tarinat tapausten takana, mikä näköjään toimii minulla. Pidän kirjojen synkkyydestä, lohduttomuudesta, ja lakonisen toteavasta kerronnasta. Arnaldurin kirjoissa historia on yleensä kuvattu todellisena, esimerkiksi Mestaruusottelussa käydään 1972 shakin maailmanmestaruusottelu, joka pelattiin oikeasti samana vuonna Islannissa. Arnaldur nostaa tärkeitä aiheita kirjojen keskiöön, kuten Reykjavikin yössä kodittomat alkoholistit ja muut "laitapuolen kulkijat", joiden ihmisarvo tuntuu olevan pyöreä nolla. Jos joku heistä kuolee, siitä ei synny tapausta, koska ketään ei vaan kiinnosta. Kirjoissa on myös paljon vivahteita ja viittauksia, joita ei kuitenkaan sanota ääneen, vaan ne voi lukea rivien välistä. Arnaldurin tyyli tuoda erilaisia aiheita dekkareihinsa on mielestäni huomaamaton ja toimiva. Tosin siinä, missä osa näistä aiheista on mieleeni, niin joissakin teoksissa tuntuu paistavan läpi ajatusmaailma, jota en allekirjoita. Välillä mietin, onko se kirjailijan vai heijasteleeko jotain islantilaisuudesta? Hmm. 

Arnaldurin dekkareiden taso vaihtelee. Jotkut ovat oikein hyviä, syvällisiä, jännittäviä ja niin koukuttavia, että olen lukenut niitä pitkin öitä nukkumisen sijaan. Toiset taas ovat aika kehnoja, kuin haaleaa kaurapuuroa, josta maistuu läpi rahastus. Kaikki ontuu, mutta julkaistaan silti, koska kirjailija on jo lunastanut paikkansa ja kirja myy tasosta viis. Ja niinhän ne tekevät. Tai no, ainakin itse olen lukenut näitä ahmien täysin tietoisena siitä, ettei tässä nyt mitään mestariteosta olla lautaselle asettelemassa.

Vaikka pidän Arnaldurin teoksista ja aion varmasti lukea uusimman suomennoksen ja mahdollisesti sen jälkeen tulevat myös, niin no, eivät nämä nyt vain kovin suurta kirjallisuutta ole. Juuri ja juuri räpiköivät siinä keskinkertaisen kirjallisuuden janalla. Ihan kiva lukea, mutta yleensä silloin, kun oma keskittymiskyky ei riitä siihen parempaan kirjallisuuteen. Arnaldurin dekkarit ovat vähän kuin kuppi hyvää teetä, joka tekee olosta lämpimän ja mukavan, mutta jonka jälkeen kuitenkin tekee mieli vielä juoda kuppi kahvia. Teelle on aikansa ja paikkansa, mutta päivän kohokohta on silti se kahvi, joka päräyttää.

Jotain kirjoista kertonee sekin, etten näe mitään syytä kirjoittaa näistä kaikista erikseen ajatuksiani, no, koska ajatukseni ovat melko identtisiä jokaisen dekkarin kohdalla. Ihan hyvä, luki mielellään, ei muuta sanottavaa, next! Mestaruusottelun luin joulukuussa, mutta jäin odottamaan, että luen vielä osan tai kaksi, ja bloggaan sitten kaikista yhdessä. Nyt hädin tuskin muistan mitä teoksessa tapahtui.

Nurinastani huolimatta Arnaldurilla on paikka, nykyään melko suuri sellainen, henkilökohtaisella kirjallisuuden kentälläni. Olipa luvassa se haalea kaurapuuro tai lohduton fiilis loputtoman harmaan sateen siivittämänä, niin näitä on luettu ja näitä tullaan lukemaan tässä taloudessa niin kauan kuin luettavaa riittää. Entinen dekkarin kaihtaja on nykyään varovaisen utelias, ainakin mitä islantilaisiin dekkareihin tulee.

 


Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu, Blue Moon 2013
Suom. Seija Holopainen
Alkuteos: Einvígið 2011

Reykjavikin yöt, Blue Moon 2014
Suom. Marjakaisa Matthíasson
Alkuteos: Reykjavíkurnætur 2012


Varjojen kujat, Blue Moon 2015
Suom. Seija Holopainen
Alkuteos: Skuggasund 2014

torstai 9. helmikuuta 2017

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja



Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja, Wsoy 2017
Sivut: 253
Kannet: Jussi Karjalainen
Arvostelukappale

Marisha Rasi-Koskinen on ehdottomasti yksi kiinnostavimpia kotimaisia kirjailijoita ja kuuluu vankkumattomasti omien lempikirjailijoideni joukkoon. Kirjailijalta on juuri julkaistu neljäs, hieno teos Eksymisen ja unohtamisen kirja. Kirjailijan terä lienee katkeamaton, niin varmasti neljäs teos asettuu kirjailijalta aiemmin julkaistujen teosten jatkoksi. 

Kirjailijan esikoinen Katariina* on oma suosikkini, mutta upeita ovat olleet myös Valheet, jolle myönnettiin Tiiliskivi-palkinto, ja novellikokoelma Vaaleapuneinen meri, joka puolestaan ylsi Runeberg-ehdokkaaksi. Jännityksellä odotan mihin tämä neljäs vielä kiipeää. Siitä huolimatta tuntuu, että kirjailija on jäänyt vähälle huomiolle. Se on harmi, mutta tavallaan ymmärrän myös miksi. (*Olen kirjoittanut kirjailijan suuren vaikutuksen tehneestä esikoisesta viisi vuotta sitten, joten pyydän armoa, mikäli vanhan tekstini luet.)

Rasi-Koskisen kirjat edustavat hyvää, laadukasta kirjallisuutta. Sellaista, jolta voi odottaa paljon ja saada vähän enemmän. Teoksia tekee mieli kuvata sellaisilla sanoilla kuin väkevä, väkivaltainen, raju, likainen, maaginen, erikoinen ja saavuttamaton. Viimeisestä sanasta huolimatta teokset eivät jätä kylmäksi, ne eivät vain huljuttele ohitse, vaan ne koskettavat, tarttuvat kiinni. Aina se ei tunnu mukavalta, vaan enemmänkin kipeältä, mutta se ei ole suinkaan huono asia. Teoksen pitää koskettaa ja liikuttaa jotain lukijassa, sehän on se pointti.

Pidän kirjailijan tyylistä, omaleimaisesta äänestä ja teosten rakenteista. Pidän siitä, että tarinat ovat vähän hankalia, mutta antavat paljon. Pidän siitä, että lukijaa huijataan kerta toisensa jälkeen ja aina niihin ansoihin kompastuu. Pidän siitä, että tarinoiden henkilöt ovat kovia kokeneita, jotain menettäneitä, epämiellyttäviäkin. Pidän siitä, ettei kaikkea kerrota koskaan. Pidän raskaista ja vaikeista aiheista.

Eksymisen ja unohtamisen kirja alkaa kuin kolmella eri tarinalla yhtä aikaa. Alkuun ei tajua mitään. Sitten kaikki alkaa rullata hitaasti auki, tarina etenee niin, että annetaan ymmärtää, mutta jätetään kertomatta, sekoitetaan lukijan ajatuksia, johdatetaan harhaan, annetaan käteen vain suttuinen kartta, ja katsotaan pääseekö lukija ikinä perille. Mutta sitten kerätään lankoja yhteen, käännetään kartta oikeaan asentoon ja tarinasta tulee kokonainen, raju, ravisteleva.

Mistä tarina kertoo? No, eksymisestä ja unohtamisesta, vähän löytymisestäkin ja muistamisesta, erityisesti selviytymisestä. Maantierosvoista, veloista, valehtelemisesta ja huijaamisesta, erilaisista vanhemmista ja etenkin erilaisista lapsista. Erikoisista maailmoista, ja ajatuksista, joista tulee tekoja.
 


Kirja jatkaa samalla omalaatuisella, villillä, rujolla ja niin kutkuttavalla tiellä, kuin kirjailijan aiemmatkin teokset. Mutta tämä on tosiaan neljäs kirjailijalta lukemani teos, ja vaikka se on hyvä, erikoinen, omalaatuinen, erottuva ja kaikin puolin taitava, niin kirjailijalle se on melkein turhankin tyypillinen. Hyvä, yllättävä ja silti vähän kuin jo luettu. Pidin ja yllätyin, mutta juuri kuten odotinkin pitäväni ja yllättyväni. Ei kannata ymmärtää väärin. Teos on huikea, kirjallisuuden helmiä, mutta kirjailijan muiden teosten joukossa se ei erityisemmin erotu. Vaan onko se huono juttu? Ei välttämättä, koska usein lempikirjailijansa teokseen tarttuessa tietää jo mitä tuleman pitää, ja juuri siksi kirjan haluaa lukea. Mutta Rasi-Koskinen on osoittanut kovan tasonsa kirjailijana, enkä usko hänen teränsä tylsistyvän, vaikka hän kokeilisikin kirjoittaa toisenlaiselle paperille. Jotain vielä hurjempaa. Ja se vasta olisikin mahtavaa!

On tosiaan harmi, että kirjailija tuntuu jäävän löytymättä monelta lukijalta. Mutta kuten mainitsin, tavallaan ymmärrän osan siitä. Näitä kirjoja ei ole helppo suositella muille. Kun teoksen tietää olevan haastava, erikoinen ja varmasti jakavan mielipiteitä, niin sen suosittelemista arkailee. Vaan ihan turhaan, päätin minä. Näin ollen sanon teille, että tutustukaa Rasi-Koskisen teoksiin! Lukekaa ennakkoluulottomasti ja löytäkää teoksista koko kirjallisuuden rujous ja kauneus, koska se niistä löytyy.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Meik Wiking: The Little Book of Hygge


 Meik Wiking: The Little Book of Hygge, The Danish Way to Live Well
Penguin Life 2016
Sivut: 285
Suunnittelu: Hampton Associates
Omasta hyllystä

Ajatus siitä, että olemassa on Happines Research Istitute, saa hymyilemään. Ajatella nyt paikkaa, joka keskittyy onnellisuuden tutkimiseen. Onnellisuuden! Jos joskus kyllästyn kirjastohommiin, niin ainakin tiedän minne suuntaan sen jälkeen.

Meik Wiking, joka on kirjoittanut kirjan The Little Book of Hygge ja joka on vaatimattomasti Happines Research Instituten johtaja, on tutkinut vuosia onnellisuutta. Hän on perehtynyt tanskalaisten onnellisuuteen ja pyrkinyt selvittämään miksi tanskalaiset rankataan vuosi toisensa jälkeen onnellisimmiksi maailmassa. Vaikka ensimmäinen sija ei ole aivan joka vuosi lohjennut, niin kärjessä ovat silti aina olleet. Wiking on tullut tutkimuksissaan siihen tulokseen, että tanskalaisten onnellisuuteen vaikuttaa moni asia, tietenkin, mutta merkittävässä roolissa on hygge. Vaan mitä hygge tarkoittaa?

Itseasiassa sanalle hygge ei tahdo löytyä täydellistä vastinetta muista kielistä, vaikka moni käännös liippaakin läheltä. Esimerkiksi englanninkieliset sanat kuten cosy ja hominess ovat aika lähellä, mutta eivät kuitenkaan. Hyggeen sisältyy samanaikaisesti tietynlainen tunnelma, tilanne, tekeminen, mieliala, seura ja mukavuus - hygge on aivan oma juttunsa. Moni asia voi olla hyggelig (hygge-like) ja sanaa voi käyttää liitteenä kuten esimerkiksi familyhygge. Sanaa on vaikea kääntää, mutta Wiking onkin käyttänyt kokonaisen kirjan hyggen selittämiseen, jotta tulee varmasti selväksi. Ja kyllä tulee!

Wiking esittelee muun muassa tutkimusten tuloksia siitä, mikä tanskalaisten mielestä on hyggelig. Listan kärkipäässä ovat kynttilät ja valaistus, mukavuus, pitkäjänteinen tekeminen, tutut ja turvalliset seuralaiset, ja ylipäänsä kaikenlaisesta pingottamisesta irti päästäminen. Noin hyvin lyhykäisesti omin sanoin selitettynä, olkaa hyvä vain.

Vaikka hygge voi tuntua hölmöltä - tai se, että lukisi kokonaisen kirjan aiheesta - niin sen lisäksi, että kirja on kevyt, hauska ja no, vähän hölmö, siinä on ihan oikeaakin asiaa. Hyggeilyn salojen avaamisen lisäksi kirjassa pohditaan onnellisuutta, onnellista yhteiskuntaa ja jopa onnellisen kaupungin kaavoituksen salaisuuksia - oikeasti! Jos tarvehierarkia on päässyt unohtumaan, kerrataan sekin. Kirjassa teroitetaan aika selvästi, mitä ihminen tarvitsee ja mikä tukee ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta. Ei turhia juttuja. Itseasiassa tässä olisi jokaiselle maailman poliittiselle päättäjälle oiva välipalakirja.

Muutama asia kirjassa ei toiminut. Lähdetään nyt liikkeelle puhtaasti asiavirheistä, joista fiksuna kirjoitin ylös vain yhden. Kirjassa väitetään, että ranskalainen sanonta "rire dans sa barbe" on uniikki, mutta eikö missään muualla muka naureta partaansa? Niinpä. Wiking keskittyy pääasiassa vain Kööpenhaminaan ja melko keskiluokkaiseen elämäntapaan, mikä on vähän tylsää. Kirjassa mainitaan, että hyggeily ei välttämättä vaadi rahaa, mutta aika monta kertaa esimerkkinä käytettiin kaveriporukalla tehtyä mökkireissua, kahviloissa ja ravintoloissa käyntiä, ja muita puuhia, jotka käsityskykyni mukaan vaativat maksukykyä. Kirjan vitsitkin toimivat vain oikeassa hetkessä - tätä ei kannata edes yrittää lähestyä ryppyotsaisesti, ellei halua syventää ryppyjä entisestään.

Ihmettelen myös miksi osa kirjan kuvista on niin surkeita? Miksei kuviin ole panostettu enemmän? Kirjassa on kyllä paljon hienoakin kuvitusta, mutta kokonaisuus kärsi, kun seassa oli niin luvattoman huonoja kuvia. Hyvä mieli ja esteettinen nautinto olivat koetuksella, kun kirjassa oli kuvia, jotka olisi voinut kevyesti korvata vaikka omasta puhelimesta (oletettavasti kamerallinen) löytyvällä kahvikupin kuvalla, ja se olisi ollut kymmenen kertaa parempi.

The Little Book of Hygge on hauska ja höpö, oikein oivaa luettavaa, kun tekee mieli lukea jotain kevyttä, vähän pöhköä, mutta kuitenkin tärkeää. Tanskasta innostuneille aivan ehdoton.

Kirja löytyy suomeksi nimellä Hygge - Hyvän elämän kirja.


 Muissa blogeissa: Uusi muusa

tiistai 31. tammikuuta 2017

Tammikuu


It has been shitty month.

Tammikuu, sinua ei totisesti tule ikävä. Kuukausi on ollut niin surkea, ettei vastaavaa ole nähty lyhyeen naismuistiini. Synkkä, julma, armoton. Olisi liioittelua väittää käyneensä pohjalla, mutta sanottaisiinko, että sen verran syvällä kuitenkin, että vilaus pohjasta on nähty. Tuntuu, kuin lävitseni olisi kulkenut mahdollisimman monta ikävää tunnetta ja fiilis on ollut sen mukainen. Enkä varmasti ole ainoa, tuntuu kuin koko maailma rämpisi suossa juuri nyt. Niin se taitaa tehdäkin.

Tammikuussa sain muistutuksen siitä, että joskus on pysähdyttävä. On ollut pakko raivata aikaa puhtaalle ei-millekään, upota syvälle sohvannurkkaan ja hengitellä. Tietenkään omaa elämäänsä ei voi pysäyttää, välillä tekemistä on tahtonut olla enemmän kuin jaksamista, mutta oikeasti aika pysähdyksissä on oltu. Mutta kuten aiemmassa postauksessani uhosin nousevani vaikka kahvikuppi ja kirja kerrallaan, niin noustu on ja näkisin suunnan olevan vain ylöspäin. Ehkä se on tämä tammikuun loppu, mutta olo on, no, ei nyt varsinaisesti kuin uudesti syntyneellä tai supernaisella, mutta hyvä. Parempi.

Tammikuun aallokossakin luin kirjoja. Luin neljä viime vuonna julkaistua teosta ja yhden muutaman vuoden vanhemman. Kaksi englanniksi ja kolme suomeksi. Kaksi kotimaista ja kolme ulkomaista. Kolme tosi hyvää ja kaksi ihan hyvää. 
  
Jessica Schiefauer: Ester & Isak
Hanna Weselius: Alma! 
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
  Rainbow Rowell: Fangirl
Meik Wiking: The Little Book of Hygge - The Danish Way to Live Well (Arvio tulossa)

Kuukauden parhaat olivat Alma!, Tiranan sydän ja Fangirl. Viimeinen näistä oli kuukauden pelastaja, lohtukirja, joka valoi vähän uskoa ja toivoa huomiseen. Alma! ja Tiranan sydän olivat huikeita, vaan eivät kevyimmästä päästä. Ester & Isak oli kuukauden ensimmäinen kirja, jonka sain luettua loppuun. Moni muu jäi kesken. The Little Book of Hygge oli suloinen ja piristävä, täynnä tärkeitä pointteja, mutta hieman heppoinen. Kirjoittelen siitä oman postauksensa myöhemmin.

Tammikuussa listasin 10 oman hyllyn himotuinta ja osallistuin Blogistanian äänestykseen viime vuoden parhaista kirjoista. Tammikuun alusta blogillani on ollut oma tili Instagramissa, löytyy täältä.

Sen verran vielä palatakseni kirjoista hetkeksi muuhun elämään, niin olen ajatellut, että jos ei ole mitään kivaa sanottavaa, ehkä on parempi olla hiljaa. Aika monessa tilanteessa tuo on ohjenuora, jota toivoisin monen muunkin noudattavan. Riippuen toki aina asiasta, mutta noin yleisesti. Mutta joskus kun elämä on just tätä, niin siitäkin pitää voida sanoa. Olisi valheellista yrittää vääntää tammikuun koosteesta kovin positiivista, kun kuukausi on ollut harvinaisen miserable

Vaikka on niitä kivojakin juttuja ollut. On ollut kirjoja ja kahvia, hyviä tv-sarjoja kuten Skam, Pintandwefallin keikka ja hetken soitetuin biisi osuvalla nimellään Come to Rest. Ystävät, opiskelukaverit ja työkaverit - kaikki aina yhtä kivoja. Ai niin ja hei, juhlan paikka: taisin tänään keksiä opinnäytetyölleni aiheen! Tästä lisää myöhemmin, sillä liittyyhän opinnäytetyöni kirjastoon.

Just nyt tuntuu siltä, että seison jonkin uuden edessä. Toivon totisesti, että se jokin uusi on hyvä juttu. Tai ainakin vähän parempi.

Parempaa helmikuuta ihmiset! Muistakaa levätä, ja taistella surkeutta vastaan, olipa kyse omista murheista tai maailman murheista.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Rainbow Rowell: Fangirl

 
Rainbow Rowell: Fangirl
1. kerran julkaissut Yhdysvalloissa St. Martin Press 2013
1. kerran julkaissut Briteissä Macmillan Chikdren's Books 2014
Ulkoasun suunnitellut Anna Gorovoy
Sivut: 459 + ekstrat lopussa

Fangirl pelasti tammikuuni. Se oli kaipaamani comfort book, jonka lukeminen oli lohdullista ja piristävää. Kirjaa lukiessa nauratti, kirjan suloisuus kipristi vatsassa ja välillä vatsasta sieppasi kirjan kaihoisuus. Kirjaa lukiessa valvoi vähän liian myöhään, koska eihän sitä malttanut laskea käsistään, vaan sen halusi lukea heti. Ja samalla säästellä loputtomiin. Onnekseni olen hidas lukemaan englanniksi, niin kirjasta riitti iloa useammaksi päiväksi.

Fangirl on sitä itseään - teinidraamaa. Mutta ei aivan perinteisimmästä näkökulmasta, ja ilman niitä liiankin tutuksi tulleita kliseitä. Fangirl kertoo kaksosista, Cathista ja Wrenistä, jotka aloittavat opiskelun collegessa. Kaiken uuden edessä he seisovat kuin yhteen hitsattu pari, tai niin heidän ehkä pitäisi seistä, mutta Wren ilmoittaakin, ettei ole toivonut Cathia huonetoverikseen. Wrenille, joka on ulospäin suuntaunut ja kuin kala vedessä missä vain, college on suuri, ihana seikkailu. Cathille se kaikki on kuin isku palleaan. Cath viettää mieluiten aikaa yksin, tai siskonsa kanssa, ja sukeltaa fiktiiviseen maailmaan kirjoittamalla nettiin erittäin suosittua fanfictionia (suomeksi käännettynä kuulostaa höpöltä - fanifiktio). Se on Cathille pakkomielle, pakotie, suurempaa kuin elämä, ja sitä se oli joskus Wrenillekin. Vaan ei enää.

Kun siskosten tiet erkanevat, ne todellakin erkanevat. Wren ei vietä aikaansa Cathin kanssa kuten ennen, vaan hän viihtyy huonetoverinsa kanssa bilettäen. Cath hautautuu omaan huoneeseensa fanfictionia kirjoittamaan nörttipaidoissaan. Cathille college on haaste, kampukselta hän oppii tuntemaan vain muutaman paikan ja muista opiskelijoista ei juuri ketään, vain huonetoverinsa Reaganiin, joka on onneksi usein poissa, ja tämän poikaystävän Levin. Niin ja sitten on Nick, joka on samalla luovan kirjoittamisen kurssilla.

Vaikka Fangirl on suloinen sekoitus monen nuoren elämään kuuluvista elementeistä kun collegesta, ihastumisista, bileistä, ryyppäämisestä ja seksistä, niin siinä on muutakin. Cathin ja Wrenin lapsuus ei ole ollut ruusuisin, ja jo kirjan alussa käy selväksi, että kaksoset ovat huolissaan yksin jäävästä isästään. Wrenilläkin menee aika lujaa, eikä sotkuilta välty edes Cath. Kuitenkaan kyseessä ei ole mikään nyyhkytarina, vaan realistinen ja toiveikas kaikin puolin. Fanfictio ja sen tapainen fanikulttuuri romaanissa oli ihanan tuoretta ja erilaista, enpä ole itse aiemmin tainnut lukea vastaavaa.

Ja voi, olisipa kirjallisuudessa enemmän tuollaisia Kat... siis Cathin kaltaisia hahmoja. Omissa oloissaan viihtyviä, ei niin smoothisti aina muiden seassa liikuskelevia ja fiktioon pakenevia hahmoja. Mutta ilman, että hahmon täytyy olla täydellisen intovertti, todella erikoinen tai jotenkin supernolo. Cath viihtyy omissa oloissaan kyllä, mutta kaipaa useita samoja asioita kuin muutkin. Eikä omissa oloissa viihtyminen tarkoita, etteikö viihtyisi muidenkin kanssa.

Fangirl ei sorru nuortenkirjojen tyypillisimpiin kliseisiin. Hahmot eivät ole vain mustavalkoisia, elämä ei ole vain mustavalkoista, ja perinteiset kolmiodraamatkin loistavat poissaolollaan - ah miten virkistävää. Collegeen mennessä monen nuoren elämässä on ehtinyt tapahtua monia asioita ja se myös näkyy. Ei ole vain yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla ja elää. Tarina tuntuikin niin aidolta, että kun oli viettänyt Cathin kanssa monta päivää, niin on mahdoton ajatella, etteikö tämä kaikki olisi totta.

Ihastuin Rainbow Rowelliin Eleanor & Parkin myötä. Tuolloin harmittelin kovasti kun kirjaa ei oltu suomennettu, ja ehkä joku kuuli tämän voivottelun, sillä kirja löytyy nykyään suomeksi! Itse ostin sen heti ilmestymisen jälkeen pikkusiskolleni lahjaksi. Mutta Fangirl todellakin vakuutti, että Rainbow Rowell osaa kirjoittaa hyvin ja aidosti nuorten elämästä. Nyt olen pöyristynyt, ettei tätä ole suomennettu. Rainbow Rowell päihittää kevyesti John Greenit ja muut ei-nyt-juuri-mieleeni-tulevat kirjailijat, jotka yrittävät kirjoittaa nuorten elämästä, mutta tekevät sen jotenkin ihan överisti.

Kirjaa lukiessa ajattelin, että ollapa kahdeksantoista! Ja luojan kiitos onneksi ei! Olen useammassa postauksessani tuonut esiin ajatuksen, miten koen monet nuortenkirjat itselleni liian lapsellisiksi. Viisitoistavuotiaiden elämästä lukeminen ei enää vain kiinnosta. En tiedä kiinnostiko se edes silloin kun olin itse sen ikäinen. Mutta nämä niin sanotut young adult books (ya-books, opin lyhenteen hetki sitten!), joissa hahmot ovat lähempänä omaa ikää (kröhöm, onhan se nyt paljon, että hahmo on vain kymmenisen vuotta nuorempi eikä sentään kolmetoista), uppoavat kyllä. Ne tuovat oman nuoruuden elävästi mieleen ja niissä on elementtejä, jotka ovat edelleen ajankohtaisia.

Tässä on kirja, jonka jokaisen oman elämänsä Cathin kannattaisi lukea. Ja jos Skam on jo katsottu ja sen jättämää tyhjiötä haluaa paikkailla, niin tämä ei varmastikaan ole huono vaihtoehto.

Valitettavasti kirjaa ei tosiaan löydy suomeksi, vielä, mutta toivottavasti se suomennetaan. Kyllä kirjan luetuksi saa vähän heikommallakin englannilla (trust me, oma englantini ei ole vahvimmasta päästä). Mutta jos englanniksi lukeminen tuntuu ihan mahdottomalta, niin älä kuitenkaan jätä välistä kirjailijan toista teosta Eleanor & Parkia, joka on suomennettu. Tarina on todella koskettava.

Kiitos Fangirl, että toit valoa ja lohtua tähän surkeaan ja synkkään tammikuuhun!