sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Hullun kirjanaisen hullut kirjaostokset



Kyllä vain mopo karkasi käsistä eikä itsehillinnästä ollut tietoakaan, kun tämä kirjarotta raivasi tiensä tuonne keltaisten muovipussien, hikipäissään niitä kantavien ihmisten ja - mikä parasta - tarjouskirjojen paratiisiin. Siellä minä toisten kaltaisteni kirjarakastajien ympäröimänä hipelöin kirjoja ja huokailin ääneen, kunnes kävelin kassoille sylissäni huojuva kirjapino. Tai jos ollaan rehellisiä, tein tämän saman - kolmesti. Hupsista huijaa.

Vaikka muuten en keltaisten muovipussien täyteisille tarjouspäiville oikein syty, niin edulliset kirjat kyllä kiinnostavat. Kun kirjoja joka tapauksessa ostaa, niin onhan se mukavampi maksaa muutama euro vähemmän kuin enemmän, jos vain mahdollista. Ja joka kerta yllätyn siitä, miten hyviä kirjoja näistä tarjouksista voikaan pongata.

Tänäkin vuonna vastaan tuli sen verran monta lukulistalta ja hankintalistalta (!) löytyvää teosta, että tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä. Tokihan tuolla samoja kirjoja pyörii kuin muissakin aleissa ja joitakin varmasti löytäisi muualta (tai muutaman kuukauden päästä) halvemmallakin, mutta niinhän se on aina.


Tällä kertaa ostoskasseistani löytyi:

 ♥ Alice Munro: Liian paljon onnea, Kerjäläistyttö ja Viha, ystävyys, rakkaus
Munro on ollut ikuisuuden niin luku- kuin hankintalistallakin. Itseasiassa minun piti ostaa itselleni Munron kirjoja joululahjaksi, mutta päätin - ilmeisen fiksuna! - ostaa jotain muuta ja Munroa myöhemmin. Nyt oli Munron aika.

♥ Haruki Murakami: Kafka rannalla ja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Murakamilta olen pari kirjaa lukenut ja sen verran tykännyt, että näidenkään ostamista ei tarvinnut kahdesti miettiä. Kutkuttaisi lukea nämä molemmat heti!

♥ Joyce Carol Oates: Putous
Oates on kahden kirjan perusteella vakuuttanut sen verran vahvasti, että tarkoituksenani on lukea naiselta mahdollisimman paljon ja tästä syystä naisen kirjoja löytyy hyllystäni jo useampi.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 3
Olen lukenut Taisteluni -sarjan ensimmäisen osan ja toinen on nyt kesken, joten oli vain ajan kysymys, koska kolmas löytää tiensä hyllyyni.

♥ Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Klassikko, joka pitää lukea.

♥ Colm Tóibín: Brooklyn
Heräteostos blogikehujen (sekä myyjän suosituksen) perusteella.

♥ Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
Blogikehujen ja kiinnostavalta kuulostavan tarinan perusteella ostin, maksoi alle kympin.

♥ Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat
Nainen ja kirjailija, jolta luin novellikokoelman ja sen jälkeen olen hankkinut naisen kaikki kirjat hyllyyni. Luulen, että luen juuri tämän naiselta seuraavaksi, koska olen tätä haikaillut luettavakseni ihan julkaisemisesta asti.


Täytyy sanoa, että yritykseni lukea oman hyllyn kirjoja on ollut viime aikoina heikohko ja lukemattomia teoksia on hyllyssäni nyt varmaan enemmän kuin viime vuonna, jolloin päätin urakalla lukea kirjahyllyä "tyhjemmäksi". Mutta mitäpä muuta sitä odottaisi ikuiselta fiilislukijalta ja nykyään varsinaiselta kirjahamsterilta? Tosin kyllähän minulla nytkin on oman hyllyn kirjoja kesken ja tuskin maltan pitkään odottaa, että ehdin lukea näitä hyllyn uusimpia tulokkaita. Olen myös kaavaillut jonkin sortin lukumaratonia oman hyllyn kirjojen parissa, mutta se on aikataulullisista syistä toistaiseksi vielä jumahtanut ajatuksen tasolle. Mutta ehkä tässä kevään tai viimeistään kesän aikana voisi olla lukumaratonin paikka! 

Sellaisia hullutuksia tähän sunnuntaihin. Löysikö joku muu tiensä kirjatarjousten ääreen?

torstai 10. huhtikuuta 2014

Pekka Hiltunen: Iso


Pekka Hiltunen: Iso
Sivut: 413, Wsoy 2013
Kannet: Marjaana Virta

Pekka Hiltusen Iso on kerännyt sen verran kiitosta muissa kirjablogeissa, että halusin sen itsekin lukea. Iso pääsikin luettavakseni sairaslomapäivien ratoksi ja täytyy sanoa, että kirja oli mitä mainiointa luettavaa viisaudenhampaanpoiston jälkeisissä kivuissa ja lääketokkuroissa olevalle. Kirjassa oli kiinnostava ja tärkeä aihe, joka herätti paljon ajatuksia. Kuitenkin kirja oli helppo- ja nopealukuinen, mistä etenkin kovien kipulääkkeiden turruttaman olin oikein kiitollinen. Mutta oli kirja muutenkin hyvä - ei vain särkypotilaan näkökulmasta - vaikka ei se kirjallista maailmaani mullistanutkaan. Olen kuitenkin iloinen, että kirjan luin.

Anni on iso nainen, 168 cm pitkä ja 138 kiloa painava. Hän on iso, mutta myös täysin terve, vaikka yleisesti tällaista yhtälöä pidetäänkin mahdottomana. Pitkään Anni on kuunnellut solvauksia omasta painostaan, vaiennut ja antanut olla. Mutta nyt 37 vuotiaana hän ei enää suostu olemaan muiden pilkan kohde eikä hyväksymään lihaville suotua kohtaloa. Vaikka hän on saanut potkut töistä, hänet on jätetty parisuhteessa, hänellä on mennyt suksen ristiin painonhallintaryhmän ohjaajan kanssa ja vaikka hän joutuu surkeana palaamaan Helsingistä Tampereelle, josta hän jo kerran voitokkaasti lähti kohti uutta elämää, hän ei suostu enää alentumaan. Hän on fiksu, älykäs ja sanavalmis, ja nyt on tullut hänen aikansa puhua. Puhua isojen ihmisten puolesta.

Sillä isojen ihmisten syrjintä ja vainonta ovat räjähtämässä - tai oikeastaan jo räjähtänyt - käsiin. Lihavat eivät saa kokonsa vuoksi työpaikkoja, eivät minkäänlaista arvostusta. Edes hyvä itsetunto ei ole mahdollinen, sillä jos jotain maailma haluaa opettaa niin se, että lihava on ruma ja sairas. Lehtiotsikot huutavat lihavuusepidemiaa ja julkisessa keskustelussa mietitään, pitäisikö lihavien maksaa terveydenhuollosta enemmän. Mahdollisuus normaaliin ja onnelliseen elämään on aika pieni maailmassa, jonka silmissä olet väärä pelkästään kokosi vuoksi. Hyvä lihava on lihava, joka laihduttaa. 

Kirja kertoo Annin elämästä, kokemuksista sekä hänen taistelustaan yleisiä ja vääriä käsityksiä sekä kauneusihanteita vastaan.  Samalla se valottaa erilaisten tutkimusten tuloksia, jotka monet kumoavat väitteet siitä, että lihavat olisivat automaattisesti sairaampia kuin hoikemmat ihmiset. Oikeastaan tutkimustulosten mukaan vähän lihavat ovat usein kaikista terveimpiä ja elävät pitkään, pidempään kuin hyvin hoikat tai hyvin lihavat ihmiset.

Annin tarina on koskettava ja silmiä avaava. Vaikka kirja kertoo lihavuudesta ja lihavien syrjinnästä, niin minusta se ottaa kantaa yleisemmälläkin tasolla. Se ravistelee yhteiskuntamme järjettömiä kauneusihanteita, jossa vain hoikka voi olla kaunis. Kirja herättää ajattelemaan sitä, kuinka törkeällä tavalla ihmisiä arvostellaan herkästi pelkän ulkonäön perusteella. Hyvä lisä kirjassa on tutkimustulokset, joista osa saattaa tulla yllätyksenäkin lukijalle. Kun on tottunut yhteiskunnassa vallitsevaan ajatukseen, että lihavuus on pahasta, niin saattaa se fakta yllättää, ettei se olekaan niin yksioikoista. Moni lihava, runsaastikin lihava, voi olla täysin terve. 

Minulle henkilökohtaisesti kirja oli todella uutta ja raikasta luettavaa. En nimittäin muista lukeneeni yhtäkään samaa aihetta käsittelevää kirjaa. Lihavuus kirjallisuudessa ei taida olla kovin yleinen aihe. Olen kyllä lukenut paljon erilaisista syömishäiriöistä ja etenkin anoreksiasta, sillä se on liipannut läheltä omaa elämääni aikoinaan, mutta nyt sain katsoa maailmaa aivan toisesta näkökulmasta. Ei silti, että aihe olisi sinänsä ollut uusi. Isojen syrjintä ei ole mikään salaisuus. 

Petyin kyllä kirjaan silti hieman. Etenkin loppua kohden alkoi tuntua, että kirja pyöritti vain samoja aiheita ja ajatuksia yhä uudelleen. Kirja tuntui venähtäneen turhan pitkäksi ja loppu jäi latteaksi. Kaipasin enemmän. Odotin myös useampia tutkimustuloksia ja toisenlaisia näkökulmia. Minusta kirja tarjosi hieman yksipuolisen kuvan lihavuudesta ja tuntui tyrmäävän kaiken lihavuutta kritisoivan. Olisi ollut kiinnostavaa, että erilaisia näkökulmia olisi punnittu tasavertaisemmin. Nyt kirja tuntui tyrkyttävän vain tervettä lihavuutta, eikä oikein antanut tilaa muulle. Pohdin myös kuinka uskottavia tutkimustuloksia aiheesta ylipäänsä on? En epäile Hiltusen motiiveja tai taustatyön tekemistä tässä kohtaa lainkaan, vaan aihe jäi yksinkertaisesti kiinnostamaan. Mutta hyvän kirjan merkki onkin joskus se, että se jää kaivelemaan ja mahdollisesti paneutumaan aiheeseen toden teolla muiden teosten parissa.

Mutta kamalaa on se, mistä tämänkin teoksen kirjoittamisen tarve on tullut. Nimittäin tästä julmasta maailmasta ja hulluista kauneusihanteista. Kirja nostaa esiin nyt todella isot ihmiset, mutta samankaltaisen kirjan voisi kirjoittaa monesta muustakin painoon tai ulkonäköön liittyvästä. Sillä ei edes tarvitse olla reilusti lihava tai huomattavan laiha, kun voi saada kuulla olevansa liikaa tai liian vähän jotain. Toisten ihmisten arvosteleminen ja arvottaminen ulkonäön perusteella on järjetöntä ja silti päivittäistä. Tietenkin ulkonäkö on seikka, johon ihmisessä yleensä ensimmäisenä kiinnittää huomiota - ellei ole sokea. Mutta sen perusteella arvosteleminen on jo täysin toinen juttu. Mutta parasta mitä voi tehdä, on itse pidättäytyä siitä. Ja puuttua siihen, jos huomaa jonkun joutuneen kiusatuksi ulkonäön tai minkä tahansa seikan vuoksi.

Kirjan aiheesta voisi kirjoittaa toisen kirjan verran omia ajatuksiaan, joten yritin nyt keskittyä pääasiassa itse kirjan läpikäymiseen. Vaikka itse jäin odottamaan enemmän, niin kirja on kuitenkin oikein luettava. Uskallan suositella - ihan kaikenkokoisille.

 

 Muualla: Ajatuksia kirjamaasta, Luettua, Lukutoukan kirjablogi, Mari A:n kirjablogi, Nenä kirjassa, Lukuneuvoja, Amman lukuhetki, Upotus, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Rakkaudesta kirjoihin, There's no such thing as too many books, Booking it some more


tiistai 8. huhtikuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys


Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Sivut: 334, Wsoy 2014

Ollaanpas rehellisiä. Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys alkoi kiinnostaa minua tasan sillä hetkellä, kun kirjan varausjonot kirjastossa yhtäkkiä paisuivat, ensimmäinen painos myytiin loppuun ja kirja alkoi kerätä kiitoksia vähän joka puolella. Jos kotimainen kirja on näin kohuttu ja kehuttu, niin ei sitä voi ohittaa olankohautuksella. Pelkäsin tosin, että kirja on uusi Kätilö, joka kerää kehuja muilta ja minä en ymmärrä. Etenkin kun takakannessa mainitaan sota. Eikö suomessa nyt oikeasti muusta osata kirjoittaa? Mutta - Neljäntienristeys on oikeasti hyvä. Siinä on paljon tuttua, suomalaisuuden tuntua ja kotimaisen kirjallisuuden tyypillisimpiä piirteitä. Mutta siinä on muutakin.

Neljäntienristeys kertoo useamman sukupolven ja useamman ihmisen tarinan. Se kertoo Mariasta, liian nuorena pidetystä kätilöstä, jota katsotaan syrjäkarein. Vahva itsenäinen nainen ei siitä piittaa, mutta joutuu tekemään kovasti töitä ansaitakseen paikkansa. Ajatus aviomiehestä ei häntä houkuta, hän ei halua olla kenenkään käskytettävänä. Kätilönä  hän on nähnyt muiden avioliittoja ja lapsia pursuavat talot. "Ei vaimoa tarvitse kyntää kuin syyspeltoa ja vähempikin määrä lapsia riittää." Mutta silti Maria kaipaa jotain.

Ja kirja kertoo Marian tyttärestä Lahjasta, jonka miestä Onnia vie ensin sota ja sitten jokin aivan muu. Sotavuodet ovat Lahjaa ja koko perhettä koetelleet, vieneet talonkin. Eikä uusi talo tai perhe tuo takaisin kaikkea menetettyä, ei etenkään miestä, jota kuljettaa toisenlaiset halut. Vuodet vierivät, asiat muuttuvat ja Lahja muttuu. Muuttuu niin, että lopulta pelkäävät lapset ja lapsenlapsetkin. Ja Kaarina.

Kaarina muuttaa miehensä perässä tämän kotitaloon, anoppinsa kanssa saman katon alle. Vanha talo on anopille pyhä, eikä hän tahdo sinne mitään uutta. Ei halua päästää irti sotavuosien säästeliäisyydestä tai nuukuudesta. Ei miehensä muistosta. Ja näin talo tuntuu jakautuvan kahtia. On Kaarinan perheen elämää sykkivä osa ja sitten on kylmä, ja hiljainen anopin osa. Eikä Kaarinan ole helppo elää anoppinsa varjossa, vaietun menneisyyden keskellä.

Kirjan tarina ja teksti ovat vangitsevia. Kinnunen osaa kuljettaa tarinaa kiinnostavasti ja luoda uskomattomia kuvia. Kirjan tunnelma vie mukanaan. Teksti on tarkkanäköistä. Varmasti monesta suvusta ja perheestä löytyy samoja kipupisteitä. Menneisyyden painolastia, muistoja ja kätkettyjä salaisuuksia. Ja sukupolvien välinen kuilu.

En lämmennyt kirjalle ihan heti, vaan se vaati sivuja. Mutta kun lämpenin, niin en voinut laskea kirjaa käsistäni lainkaan. Kirjassa ihastutti moni asia. Ihastuin tarinan pieniin hetkiin ja vivahteisiin, mutta myös suuriin linjoihin. Kieli oli taidokasta ja kerronta loistavaa. Kirja tarjoili suuren tarinan suhteellisen pienessä sivumäärässä, eikä silti tullut olo, että kirja loppuisi kesken. Kokonaisuus oli hyvä ja toimiva. Kirja oli helppo ja mukava lukea, vaikka sen aiheet olivat raskaita.

Mutta onhan kirjassa paljon sellaista, mitä kotimaisessa kirjallisuudessa yleensäkin. Sotavuodet, vaikeita perhesuhteita ja sukupolvien väliset kuilut. Vaiettu historia, josta kärsii vielä jälkeläisetkin. Enkä tiedä oliko kirjan aiheista mikään sellainen, josta ei olisi jo ainakin jotain lukenut. Mutta kirja tarjoilee myös uusia näkökulmia ja yllätyksiäkin - kirja onnistuu tuntumaan tuoreelta.

Pidin itse kirjasta paljon ja ymmärrän kaiken kohun ja kehun. Neljäntienristeys on kotimaisen kirjallisuuden saralla varsin hioutunut helmi, josta nauttii nykylukija ja varmasti vielä tulevat sukupolvetkin. Hieno vahva kirja, joka liikuttaa jotain lukijassaan.



Muualla: Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Ilselä, Kirjanainen, Lukuisa, Kirjojen keskellä, Lumiomena

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Epämääräistä ahdistusta ja muita kirjabloggaajan höpsötyksiä

 
Raidallinen bloggari ja karvainen kissa kuvassa.

Jokin aika sitten minua odotti pino kirjoja, joista olisi pitänyt kirjoittaa blogiin ja toinen pino, jotka olisi pitänyt lukea. Sitten minua odotti vielä sellainen, jota meillä päin kutsutaan elämäksi. En tiennyt mitä tehdä, enkä sitten oikeastaan tehnyt yhtään mitään. Koin epämääräistä ahdistusta ja jonkin sekunnin murto-osan kirosin koko kirjablogia. Päässä viirasi muutenkin. Kun tulin töistä kotiin nälkäisenä ja väsyneenä, näin makuuhuoneessa täydellisen valon, niin en suinkaan hakeutunut aurinkoon välipala käsissäni, vaan ryntäsin sinne kengät vielä jalassa, kamera toisessa ja kirja toisessa kädessä. Juu, ei ole terveen puuhaa tämä kirjabloggaus.

Minä rakastan kirjoja ja lukemista. Ja okei, vähän tätä hullun hommaakin eli kirjabloggaamista. Siitä päivästä asti kun blogini on ollut pystyssä, olen tykännyt tästä touhusta ja intoni bloggaamisen tuntuu vain kasvaneen vuosien varrella. Kun löytää oman tyylinsä, sävelensä ja tapansa tehdä tätä, niin se vain lisää kaiken mielekkyyttä. Silti joskus on näitä päiviä, kun homma vaan ahdistaa.

Kun sähköpostista löytyy vihainen viesti koskien kirjoittamaani tekstiä, kun joku ihminen aivan muista yhteyksistä kertoo lukevansa blogiani ja minä mietin naama punaisena, että mistähän minä olen viimeksi kirjoitellut ja mitä tai kun on sellainen tunne, että kaikki junnaa paikallaan. Ei pääse eteen eikä taakse. Vapaa-aikaa on rajoitetusti, eikä oikein tiedä, että lukisiko vai kirjoittaisiko. Vai tekisikö molempia. Vai jotain ihan muuta. Eräpäivät lähestyvät, kirjotettavien pino huojuu ja kirjojen maailmasta pitäisi irrota sen verran, että eläisi omassakin maailmassaan hetken verran. 

Yhtenä yönä säpsähdin kesken unen hereille päässäni ajatus, että täytyy mennä korjaamaan kirjoitusvirhe blogista. (Onneksi en siinä hetkessä tajunnut ajatella, että sitä korjattavaa kyllä löytyisi enemmänkin kuin vain yhden virheen verran.) En mennyt. Jatkoin uniani. Mutta ne olivat jo kerran katkenneet. Blogin takia. Mainitsinko jo jotain siitä ahdistuksesta ja pään viiraamisesta?

Mutta, ollaan rehellisiä. Todellisuus on, ettei minua oikeastaan ahdista blogi tai bloggaaminen. Vaikka pari päivää sitten huusin ääneen jotain julkaisukelvotonta, kun tajusin osan syksyn kirjakatalogeista jo ilmestyneen. Ja eilen mietin miten järkevää on julkaista peräkkäisinä päivinä kaksi postausta, kun muuten voi hyvin olla reilun viikonkin tauko. Aivan kuin sillä olisi mitään väliä, mutta stressin aiheita löytää mistä tahansa jos oikein tahtoo.

Oikeasti elämässäni on hurjasti kaikkea nyt. Paljon kivoja juttuja, aivan supereita. Kiva työpaikka, aurinkoisia päiviä, mahtavia viikonloppuja ja ihania ystäviä. Ja sitten on ahdistusta jutuista, joille en nyt juuri voi mitään ja se kaikki selkeästikin heijastuu elämääni voimakkaasti. Niin voimakkaasti, että löydän itseni vaikeroimasta kirjapinojen välistä. Vaikeroin minä muissakin yhteyksissä ja hetkissä. Mutta viime aikoina se on jostain syystä heijastunut kaikki bloggaamiseen.

Sitten tein radikaaleja ratkaisuja. Palautin kirjastoon kirjan, joka oli maannut kuukauden yöpöydälläni kesken, kun se ei tahtonut mennä eteenpäin. Lainatkoon joku muu. Luen sitten joskus jos luen. Sitten kirjoitin kahdesta kirjasta blogiin. Ja aloin lukea kirjaa, jonka eräpäivä on seuraavana. Huh, että helpotti! Nyt jaksaa jo hymyillä. Ja kirjoitella tällaisia höpsötyksiä tänne. 

Joskus kun näistä hetkistä haluaa kertoa. Kertoa vähän mitä kaikkea kulisseissa tapahtuu. Koska vaikka kirjablogi on kirjablogi, niin kirjabloggaajan elämä on vähän muutakin kuin vain kirjabloggaajana olemista ja sitten joskus elämä ei ole mitään muuta. Nyt se on vähän sekä että. Kirjabloggaajan elämä häiriintyy siitä elämästä, jossa olen vähän muutakin. Esimerkiksi kahden karvaisen kissan mami.

Mites teillä? Viiraako pahasti vai onko juuri nyt hyvä moodi päällä?

torstai 3. huhtikuuta 2014

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit


Anne B. Ragde: Berliininpoppelit
Suomentanut: Tarja Teva
Sivut: 294, Tammi 2007
Alkuteos: Berlinepoplene 2004

Maaliskuun lukupiirikirjana meillä oli Anne B. Ragden Berliininpoppelit, joka on maailmallakin tunnustusta saanut norjalainen romaani. Täytyy heti sanoa, että minulla oli kirjaa kohtaan hirveät ennakkokäsitykset, sillä muistikuvieni mukaan olen joskus selaillut kirjaa harkiten sen lukemista, mutta todennut sitten omaan makuuni sopimattomaksi ja jättänyt sikseen. En siis pomppinut riemusta, kun kirja valittiin luettavaksi ja tartuinkin siihen aika nyreästi. Ja voi mitä piinaa alku olikaan. Tapaamistamme edeltävänä päivänä jumitin edelleen sivulla neljäkymmentä, ja olin varma, etten saa kirjaa lähimainkaan luettua. Vielä sadan sivun jälkeenkin kiukutti ja meinasin heittää hanskat tiskiin. Mutta koska olen huono jättämään kirjoja kesken, niin jatkoin ja - sitten tapahtui jotain. Jokin loksahti paikalleen ja yhtäkkiä luin kirjaa lähes ahmien. Huh ja mitä?

Berliininpoppelit on kertomus kolmesta erilaisesta aikuisesta veljeksestä, jotka kaikki elävät omaa elämäänsä toisistaan juuri piittamatta. Erlend asuu miesystävänsä kanssa Tanskassa ja nauttii elämästään. Hän ei kaipaa menneeseen eikä halua uhrata ajatustakaan vanhalle elämälleen. Tor on sen sijaan jäänyt sikafarmariksi lapsuutensa kotitilalle, missä hän asuu iäkkäiden vanhempiensa kanssa. Tor on yksinäinen poikamies, joka elää edelleen äitinsä toiveita noudattaen. Margido on hautausurakoitsija, jonka elämä on kuoleman täyteistä ja yksinäisen oloista.

Yhtäkkiä kaikki kuitenkin pysähtyy. Veljesten äiti joutuu sairaalaan ja se tuo veljekset monien vuosien jälkeen jälleen yhteen. Kuten myös Torunn, Torin aikuisen tyttären, josta suku ei puhu. Niin kohtaavat neljän toisilleen vieraiden ihmisten tiet. Samalla suvun historiasta paljastuu asioita, jotka muuttavat nykypäivän asetelmia. Monet vaietut salaisuudet pääsevä päivän valoon, eikä totuutta niellä purematta. 

Kirja lähtee hyvin, hyvin hitaasti käyntiin. Se ujuttaa lukijan jokaisen veljeksen sekä Torunn elämään ensin tutustumaan, ennen kuin antaa tarinalle vauhtia. Alun hitautta pahensi se, että kirjan hahmot tuntuivat toinen toistaan vastenmielisemmiltä, eikä voinut kuvitellakaan, miten heistä olisi saatu kirjoitettua tarpeeksi kiinnostava kirja. Kirja, jota oikeasti haluaisi lukea. No, tämän kirjan kohdalla sitkeä lukija palkittiin. Inhottavat hahmot muuttuivat jossain välissä vain ihmisiksi, joiden käytös ei enää ihmetyttänyt ja tarina vei lopulta mukanaan. Jälkikäteen ajatellen alun hitaushan on helposti selitettävissä sillä, että tämä on kirjasarjan ensimmäinen osa, jossa lukijaa vasta lämmitellään. Täytyy kuitenkin sanoa, että jos muistan oikein ja olen tätä oikeasti joskus vähän matkaa lukenut, niin en ihmettele sitä, että en ole pitkälle päässyt. Alku ei vain ollut makuuni.

Anne B. Ragde on kuitenkin taitava kirjailija, sillä jossain välissä unohdin lukevani. Yhtäkkiä olin maaseudulla, pienessä kylässä ja saatoin haistaa sikalan. Näin pienet pehmoiset ja lämpimät juuri syntyneet possut. Tiesin tarkalleen miltä maatilalla näytti ja millaista oli matkustaa pienessä likaisessa ja haisevassa autossa. Kirjailija tiesi mistä kirjoitti. Olen itse elänyt lapsuuteni maalla - kyllä, sikalan haju, lanta pellolla ja vähän vähemmän ehkä ulkonäköönsä panostaneet maajussit olivat arkeani. (Nykyään ne kuuluvat lomiini.) Kirja vei minut suoraan maalle, sinne hajujen, eläinten ja luonnon keskelle. Suoraan siihen likaiseen autoon. Kirjan hahmotkin alkoivat tuntua tutuilta. Sikafarmari joka elää sioilleen on nähty ja monesti, maalta paenneita riittä ja vähän oudolta tuntuva hautausurakoitijsakaan ei enää jaksanut ihmetyttää. Hei, minähän tunnen nämä tyypit!

Ehkä se oli maaseutu, ehkä se oli oudot, mutta lopulta aika sympaattiset hahmot, kirjan erilaisuus, taitava teksti tai mielenkiintoiset käänteet, mutta lopulta pidin kirjasta. En ihastunut siihen varauksetta, en osaisi suositella sitä suoriltani kenellekään, ja alku kaihertaa edelleen mieltäni, mutta samaan aikaan en pitäisi mahdottomana lukea jatko-osiakin. Ei nyt, ei todellakaan, mutta jossain välissä. Jotain kutkuttavaa kirjassa kuitenkin on. Jotain, joka inhottaa ja ihastuttaa samaan aikaan. Enkä tiedä kumpaa se tekee enemmän.