sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä


Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, Otava 2017
Suomentanut: Sari Karhulahti
Sivut: 45
Alkuteos: We Should All Be Feminists 2012, 2014.
Kirjastosta

Kaunista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Tämä onkin oivallinen päivä puhua feminismistä ja toki kirjablogille uskollisesti kirjan kautta, eli käsittelyssä on Chimamanda Ngozi Adichien esseestä kirjaksi taiteltu Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Tässä on teos, joka on herättänyt melkoisesti kohua, sillä kirjaa on jaettu Ruotsin puolella kaikille 9.-luokkalaisille ja nyt sama pitäisi tehdä täällä meillä Suomessa. Muutama on tästä vetänyt tietenkin melkoisen herneen nenäänsä. Veikkaisin, että kirjaa lukematta. Veikkaisin, että ymmärtämättä mitä feminismi tarkoittaa.

Minä olen feministi. Ja kyllä, meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Miksi? Miksi ei kutsuta itseämme vain ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolustajiksi? Siihen vastaa Adichie esseessään, mutta minä vastaan myös.

Feminismi ei tarkoita, kuten jotkut luulevat, miesvihaa, naisvallan havittelua, meikkien, rintsikoiden tai mekkojen kieltämistä, tai mitään muutakaan yhtä älytöntä. Feminismi tarkoittaa tasa-arvoa kaikille ihmisille sukupuolesta, kansalaisuudesta tai mistään muusta riippumatta. Kyllä, puhutaan nimenomaan niistä ihmisoikeuksista. Mutta ihmisoikeuksista puhuttaessa on vahingollista unohtaa fakta, että naisten asema on monessa maassa, kulttuurissa ja tilanteessa - myös meillä täällä Suomessa - miesten asemaa heikompi. Kyseessä on asetelma, jolla on pitkä historia ja syvään hakatut rakenteet meidänkin yhteiskunnassamme. Asetelma, jonka purkaminen vaatii myös sinne syvälle sukeltamista, jotta ymmärtää missä ongelma piilee. Siksi meidän pitäisi olla feministejä.

Olen kuullut naispuolisten tuttavieni sanovan, että he eivät ole feministejä, eivätkä he ole kokeneet syrjintää oman sukupuolensa vuoksi. No, onnittelen heitä, jos asia tosiaan näin on, mutta en usko heitä. Sukupuolesta riippuva syrjintä saattaa olla sellaista, että sen kohdatessaan ei koe tulevansa syrjityksi, koska pitää sitä normina. Se on asetelma, johon on kasvanut. Lisäksi on vahingollista ajatella, että jos itse ei ole kokenut jotain, ei asiaa pidetä totena tai sitä asiaa ei muka voida viedä eteenpäin. Sellaiseen sortuminen on väärin muita kohtaan. Siksi meidän pitäisi olla feministejä.

Syrjintään liittyen haluan kertoa tuoreen esimerkin omasta elämästäni. Muutama viikonloppu sitten kävelin illalla bussipysäkiltä kotiin Turun keskustan alueella. Matkalla tuli tunne, että kaksi henkilöä oli lähtenyt seuraamaan. Toivon mukaan olin väärässä, mutta epämukavan olon vuoksi soitin kotiin ja kotikadulle päästyäni tyypit olivat kadonneet. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Myöhemmin juttelin tapahtuneesta ja tällöin minulta kysyttiin, että: "Miksi sä edes kävelit sitä reittiä?"

Ai miksikö kävelin toisiksi lyhyintä reittiä pysäkiltä kotiin? No, koska lyhin reitti olisi kulkenut läpi huonosti valaistun puiston, joka on tietenkin yksin kulkevalle naiselle sama kuin haluaisi tulla raiskatuksi ja koska pidempi reitti olisi pidentänyt matkaa reilusti. Valitsin siis toisiksi lyhyimmän ja toisiksi turvallisimman reitin. Miksi? Koska meille on opetettu, että raiskatuksi, ryöstetyksi tai muuten kadulla ahdistelluksi tulemista voisi jotenkin estää tai vältellä omilla valinnoillaan, vaikka näin ei ole. Ja koska meidän pitäisi tietää paremmin ja kulkea turvallisinta reittiä kotiin, mikä tarkoittaa, että meidän pitää myös tietää mikä tekee reitistä turvallisen ja tiedostaa mahdolliset vaarat. Usein tämä on myös vaatimus naisten kulkemiselle yksin, ja asia, joka usein tytöille opetetaan lapsena. Sillä harvemmin miehiltä tentataan reitin valinnan järkevyyttä, jos heillä on epämiellyttäviä kokemuksia kulkiessaan illalla ulkona. Mutta eikö ole täysin järkevää valita se turvallisin reitti iltaisin? Minäpä kysyn, että miksei jokainen reitti ole yhtä turvallinen ihan kaikille? Mikä tekee huonosti valaistusta puistosta turvattoman? Siksi meidän pitäisi olla feministejä.

Tämä on vain yksi esimerkki kymmenien esimerkkien joukossa. Voisin kirjoittaa vastaavista oman elämäni esimerkeistä vaikka esseen tai kaksi. Maailmalla esimerkkejä riittää lähes yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Tämä on se rakennelma, jonka päällä me vieläkin valitettavasti elämme.

Adichie tekee tuota rakennelmaa näkyväksi pienoisessa kirjassaan, mutta hieman eri ympäristössä. Adichie kertoo esimerkkejä kokemuksistaan lähinnä Nigeriassa ja ne tuntuvat räikeiltä omasta näkökulmasta ajateltuna. Vai onko teidän mielestänne pieni asia, jos ravintolaan mennessä miestä tervehditään ja naista ei? No ei. Mutta kun ympäristö on Nigeria, se lienee pienimmästä päästä paha.

Joka tapauksessa olen miettinyt, että miten juuri tämä essee palvelee tarkoitustaan kun sitä jaetaan nuorille? Onko tämä paras vaihtoehto jakaa 9.-luokkalaisille täällä Pohjoismaissa? Sanoisin, että kyllä ja ei. 


Kyllä siksi, että teos on helposti ja nopeasti luettu, helppo ymmärtää ja lempeä kosketus aiheeseen. Adichie kertoo, miksi meidän kaikkien tulisi olla feministejä. Adichie myös muistuttaa, miksi sukupuolten huomioiminen on yhtä tärkeää kuin se, ettei sukupuolelle pitäisi antaa liikaa painoarvoa. Miinuksena todettakoon, että kirja huomioi vain kaksi sukupuolta, ei mitään muuta. Sanoisin myös ei siksi, ettei teos ole meidän yhteiskunnastamme. Nigeria ja Pohjoismaat painivat eri sarjassa tämän asian suhteen. Toisaalta taas kyllä, sillä kirja tuo esiin, miten asian laita on maailmassa ja miten isosta ongelmasta on kyse. Siinä kirja toimii hyvin. Adichien ote esseessä on hieman mustavalkoinen ja naiivi. Tulee fiilis, että kirja on kirjoitettu "vähän tyhmälle", jota tarvitsee silitellä ennen kuin nostaa kissan pöydälle. Vaan onko se sitten huono vai hyvä juttu?

Plussia ja miinuksia löytyy, mutta minun mielipiteeni on, että teos jakoon, ja miksei nuorten lisäksi myös vähän vanhemmille. Ja ennen kuin kukaan vetää hernettä syvemmälle nenäänsä teoksen sopimattomuudesta, niin suosittelen tosiaan ensin lukemaan teoksen. Sen lukee vaikka samalla kun syö aamupalapuuron tai juo päiväkahvit.

Feministinä, aiheesta paljon lukeneena, kuunnelleena ja keskustelleena sekä Adichien muita teoksia lukeneena ja luentoja kunnelleena kirja ei tarjoa ihan hirveästi uutta. Ymmärrän, että luen teosta eri tavoin kuin mahdollisesti ne, joille kirja on ensisijaisesti tarkoitettu. Uskon, että tämä voi tarjota monelle hyvän lähtökohdan syventyä aiheeseen ja oppia huomioimaan sukupuolten välinen epätasa-arvo. Esimerkiksi monissa kulttuureissa ja yhteisöissä epätasa-arvo on siinä mittakaavassa, ettei tätäkään teosta oltaisi valmiita lukemaan saati jotain pidemmälle menevää. Vaikka eipä näköjään kaikki ole valmiita sitä täällä meillä Suomessakaan tekemään.

Vaikka teos ei ole kaikista suurin helmi, niin se on hyvä. Toimi oivana muistutuksena itsellenikin siitä, miten maailma edelleen makaa.

"Minulle feministi on kuka tahansa, joka myöntää, että sukupuoli auheuttaa ongelmia ja että meidän on löydettävä niihin ratkaisu, pystyttävä parempaan. Meidän kaikkien, niin naisten kuin miestenkin."

We should all be feminists. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Ja ollaan sitä rohkeasti! Ihanaa sunnuntaita!


torstai 16. maaliskuuta 2017

Viimeisimmät kirjaostokset ja kirjojen ostamisesta


Olin viime vuoden kirjaostolakossa, ja siitä syystä kirjaostopostaukset jäivät minimiin, vaan nyt on uusi vuosi ja aika ottaa vahinko takaisin. Ja kunnolla, nimittäin olen alkuvuoden aikana ostanut jo seitsemän kirjaa, kun viime vuonna koko vuoden saldoksi tuli 22 kirjaa (mikä oli oikein hyvä, tarkoitus kun ei ollut missään vaiheessa mennä nollalinjalla). Mutta tiedättehän, kun saa töitä kirjastosta, niin on täysin loogista palkita itsensä ostamalla kirjoja. Esittelysä nyt siis viimeisimmät kirjaostokseni.

Aloitetaan WSOY:n klassikoista, joiden kohdalla olin ensin, että ei. Kun Tove Janssonin ihanaakin ihanampi Kesäkirja ilmestyi tammikuussa kauppoihin uudessa juhlapainoksessa, innostuin siitä kyllä, mutta takakannen hintalapusta en. 37 euroa oli todellakin liikaa. Se olisi ollut liikaa muutenkin, mutta opiskelijabudjetille aivan mahdoton. Kirja jäi kauppaan. Helmikuussa ilmestyi Juhani Ahon Rautatiestä juhlapainos, joka meinasi kaataa kukkaroni nurin. Ihastuin siihen ikihyviksi, mutta hinta kirveli edelleen. Minulla oli taskussani lahjarkotteja kirjakauppaan, mutta en raaskinnut käyttää edes niitä näiden ihanuuksien ostamiseen.

No, sitten sain töitä ja hoksasin, että verkkokirjakaupasta nämä klassikot saisi monta euroa halvemmalla. Ei vieläkään halpaa hupia, mutta töiden kunniaksi ostin sekä Janssonin että Ahon teokset, ja ennakkotilasin vielä Paasilinnan Jäniksen vuoden. En tiedä vielä keräänkö koko sarjan, sillä joukossa on pari lukemaani, joista en liiemmin välitä, mutta katsotaan.


Simon vs. The Homo Sapiens Agenda on kirja, jonka listasin 10 oman hyllyn himotuimman joukkoon silloin, kun kirja vielä keräsi pölyä missä lie kirjavarastossa. Kerroin jo tuolloin, että yritin kyllä kovasti ostaa tätä kehuja kerännyttä kirjaa omakseni, mutta paikallisista kirjakaupoista sitä ei saanut. Kun tilasin itselleni yllä olevat klassikot, niin klikkasin tämänkin verkkokirjakaupassa ostoskoriini. Kirjasta on tulossa suomennos, mutta haluan ehdottomasti lukea kirjan englanniksi. Huomaan muuten, että englanninkielisiä kirjoja on matalampi kynnys ostaa kuin kotimaisia, sillä niiden hinnat ovat jo uutuuksina edullisia. Toisin kuin kotimaisten.


Viime vuoden kirjaostolakko onnistui pääasiassa siksi, että välttelin kirpputoreja. Vaikka pysyn melko hyvin ruodussa kirjakauppojen alemyynneissä ja kirppiskirjojenkin suhteen olen vuosi vuodelta ronkelimpi, niin silti polveni notkuvat lähes aina, kun löydän kirpparilta lukulistallani olevia hyväkuntoisia (usein jopa lukemattoman oloisia) kovakantisia kirjoja eurolla tai parilla. Aina ei tarvitse olla edes lukulistalla, kunhan on yleisesti kiinnostava. Koska omat polveni tunnen, niin viime vuonna kävin kirpputoreilla ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän. Sekin vahinko on siis takaisin otettavana. Aloitin sen ostamalla Heidi Köngäksen Hertan, joka kiinnostaa kovasti sekä kaunis kantisen Kuuran, joka on on myös ollut tarkoitukseni lukea.

Näiden lisäksi olen ostanut Meik Wiking The Little Book of Hygge.

Kuten voinee huomata, en ole ajatellut olla tänä vuonna kirjaostolakossa. Kirjaostolakko teki kuitenkin hyvää, sillä siinä missä ennen rohmusin herkästi kirjoja alemyynneistä ja kirppareilta, niin nykyään ajattelen vieläkin enemmän niin, että laatu korvaa määrän. Kun oman hyllyn lukemattomien määrä on yli sadan, olisi hölmöä ostaa isot vuoret lisää lukemattomia, jonkin verran kiinnostavia teoksia vain siksi, että edullisesti saa. Parempi on hankkia omakseen ne muutamat pakko saada uutuudet, ja pyrkiä ostamaan alesta ja kirpparilta vain todelliset helmet. Siinä kohtaa kun ajattelee, että "tämä voisi kiinnostaa" on parempi jättää ostos tekemättä. Seuraava askel on siirtää tämä ajatus käytännön toteutukseen. Vaikka on sitä olemassa huonompiakin sijoituskohteita kuin kirjat...

Oletteko te tehneet viime aikoina hyviä kirjalöytöjä tai ylipäänsä ostaneet kirjoja? Ja aiotteko te hankkia kaksitoista klassikkoa juhlapainoksina omaksenne?

torstai 9. maaliskuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi


Han Kang: Vegetaristi, Gummerus 2017
Suomentanut englanninnoksesta: Sari Karhulahti
Sivut: 215
Alkuteos ilmestyi vuonna 2007
Booker-palkinto 2016
Arvostelukappale

Huh, mikä kirja! Raju, outo, kiinnostava, kutkuttava, inhottava, koskettava. Täystyrmäys ja täyslaidallinen. Niin hieno, että lukiessa melkein pakahtui.

Vegetaristi on kertomus naisesta, joka lopettaa lihansyönnin nähtyään unen. Lähipiiri tyrmistyy rajusti päätyen jopa brutaaleihin tekoihin. Se taas johtaa tragediaan, joka jatkuu ja jatkuu. Vielä senkin jälkeen kun sen jo toivoisi loppuvan. Uni ja siitä seurannut näennäisesti pieni päätös laukaisevat käyntiin tapahtumaketjun, jonka pyörät pyörivät kohti turmiota. Ne runnovat lähes väkivaltaisest läpi rujouden ja kauheuden, taiteen ja kauneuden, pakkomielteen ja hulluuden, halun ja kontrollin. Läpi usean ihmisen elämän rikkoen paljon.

Vegetaristi on kirja, joka on samaan aikaan sekä henkeäsalpaavan kaunis, että niin väkivaltaisen rujo, että sitä lukiessa vihloo. Lukukokemus on pysäyttävä. Se pakottaa katsomaan asioita, joita ei välttämättä haluaisi nähdä ikinä. Ja silti ei voi sulkea silmiään. Kuvat jäävät leijumaan ilmaan, takertuen ehkä lukijaansa. Kirjan lukemisen jälkeen olo on vähän kuin riivatulla. 

Kirjan rakenne, joka jakaa tarinan kolmeen osaan on mieleeni ja samoin kertojaratkaisu, jossa vegetaristi ei itse pääse juurikaan ääneen, vaan tarina kerrotaan kolmen muun henkilön näkökulmasta. Samalla tavalla oli kerrottu Lempi. Minusta ratkaisu tuntuu tuoreelta, vaikka varsinaisesti uudesta jutusta ei olekaan kyse, ja tässäkin kirjassa ratkaisu oli toimiva. Se luo sopivan ihmettelevän etäisyyden lukijan ja tarinan keskiössä olevan hahmon välille, sellaisen mystisen ja kutkuttavan.

Vegetaristi ei ole vaikea teos, se on helppo lukea. Mutta se haastaa lukijaansa juuri sopivalla tavalla maalatessaan aivan uusia kuvia, herättäen paljon ajatuksia ja kysymyksiä esimerkiksi oman kehon kontrollista, vallasta ja vallankäytöstä. Se venyttää rajoja ja saa lukijan pohtimaan omiakin rajojaan. Mitä omalle keholleen saa tehdä ja mitä toisen keholle saa tehdä?

Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että kirjallisuuden kentälle on noussut jotain ihan uutta. Ainakin omalle kirjallisuuden kentälleni, sillä oikeastihan tämä teos on alkukielellä julkaistu jo kymmenen vuotta sitten. Onneksi se suomennettiin nyt. Suomennos on mielestäni onnistunut, sillä kieli on kaunista ja taitavaa, puhtaan yksinkertaista upealla melodialla. Onneksi meiltä löytyy näin hyviä suomentajia.

Vegetaristi iski ja kovaa, se rysäytti itsensä kerralla vuoden kirjojen kärkeen, enkä usko sen aseman kovin herkästi olevan uhattuna. Lukekaa tämä.

 


tiistai 7. maaliskuuta 2017

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus


Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus, Atena 2014
Sivut: 399
Päällys: Sanna-Reeta Meilahti 
Kirjastosta

Nuorempana kävin läpi vaiheen, jolloin olin todella kiinnostunut toisesta maailmansodasta ja eri uskonnoista. Intohimonsa kullakin teinillä. Koska en ole itse koskaan ollut uskovainen tai uskonnollinen, niin koin uskonnot nuorena hämmentävinä ja käsittämättöminä, ja se totta kai teki niistä hurjan mielenkiintoisia. Nykyään suurin kiinnostukseni uskontoja kohtaan on hiipunut, mutta ei suinkaan täysin, ja parin ystäväni kanssa keskustelemmekin uskonnoista usein.

Eräästä keskustelustamme sain kipinän lukea lestadiolaistaustaisten Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan kirjoittaman teoksen Usko, toivo ja raskaus, joka käsittelee vanhoillislestaadiolaisuutta ehkäisykiellon ja suurperheiden näkökulmasta. Kirjan pureutuu siihen miten ehkäisykieltoon suhtaudutaan yhteisössä ja miten paljon hallaa se on tehnyt. Keskiöön nousee myös suurperheiden vanhempien väsymys, uupumus ja miten se suuntautuu lapsiin. Kysymys kuuluukin, että kuka huolehtii suurperheiden lasten oikeuksista?

Usko, toivo ja raskaus on kuin jatkoa Pauliina Rauhalan Taivaslaululle, mutta fiktion sijaan nyt vuorossa on tietokirja ja tarinoita oikeasti eletystä elämästä. Teosta varten on kerätty lestadiolaisessa yhteisössä eläneiltä tai yhä eläviltä heidän tarinoitaan elämästä ehkäisykiellon varjossa. Miten ehkäisykieltoon suhtaudutaan ja miten sitä toteutetaan? Millaista on elää suurperheen lapsena tai vanhempana?

Tarinat ovat karuja. Eivät mustavalkoisia, eivät vain surkeita, mutta ehdottomasti rankkoja. Kun kerrottiin miten vanhemmat olivat viskanneet oman lapsensa ikkunan läpi tai hakanneet nyrkeillä tajuttomaksi, niin oli pakko laskea kirja käsistä ja nieleskellä. Väsymys, uupumus, mielenterveysongelmat tai osaamattomuus vanhempana voivat osua kenen kohdalle tahansa, eikä lestadiolaisen suurperheen vanhempi ole poikkeus. Mutta sellaisten asioiden paino vaakakupissa on olematon, kun toisella puolella on ehkäisykielto, jonka rikkominen on synti. Niinpä ihminen, joka ei ole välttämättä koskaan halunnut lapsia tai osannut oikein pitää huolta edes itsestään, saattaa päätyä vaikka yli kymmenen lapsen vanhemmaksi.

Teos nostaa lestadiolaiseen yhteisöön liittyviä ongelmia esiin ja tekee ne näkyväksi. Mielestäni maltillisesti, mutta tehokkaasti. Aidot ihmisten tarinat puhuvat puolestaan. Kirjassa on mielestäni hyvää pohdintaa sekä haastateltujen, että kirjoittajien näkökulmasta siitä, millaiseen pohjaan ehkäisykielto nojaa ja miten paljon pahoinvointia se aiheuttaa. Kirjassa huomioidaan myös muita uskontoon liittyviä piirteitä. Osa niistä on melko erikoisia ja ristiriitaisen tuntuisia. Esimerkiksi se, että lestadiolaiset eivät saa puuttua jumalan luomistyöhön ehkäisemällä, mutta hedelmöityshoito on sallittua.

Tietokirjana tarkasteltuna koin teoksen hieman huterana ja pitkänä. Huterana siksi, että muutamissa kohdissa esitettiin faktojen sijaan mielikuvia siitä miten asiat voisivat olla. Lisäksi kirjassa mainittiin useamman kerran kuinka 30 haastatellun perusteella ei voi tehdä suuria johtopäätöksiä, jolloin jää kysymykseksi, miksei aineistoa ole kerätty enempää? Pitkänä siksi, että kirja sisältää melko paljon toistoa, mikä ei tunnu tarpeelliselta. Kirja kiertää jonkin verran samaa kehää ja 400 sivuisen teoksen kohdalla se uuvuuttaa lukijan. On hienoa, että niin monen tarina on päässyt mukaan kirjaan, mutta pienellä karsimisella olisi kirjasta saanut hieman lukijaystävällisemmän ilman, että kokonaisuus olisi kärsinyt.

Usko, toivo ja raskaus on teos, joka antaa äänen heille, jotka eivät välttämättä muuten tule kuulluiksi. Kirja on monelle varmasti tärkeä, eikä vähiten vertaistukena. "Ulkopuolisena", ja jo aiemmin aiheesta paljon lukeneena, en kokenut saavani kirjasta kovinkaan paljon uutta irti, mutta jotain kuitenkin. Käsitystäni lestadiolaisuudesta kirja vahvisti.

Ehdottomasti tärkeä ja lukemisen arvoinen teos, joka toivottavasti on löytänyt ja löytää lukijansa myös lestadiolaisen yhteisön sisältä. Itse taidan napata lukuun Aila Ruohon Vartiotornin varjossa seuraavaksi, kun haluan jälleen lukea elämästä uskonnollisessa yhteisössä.


Muissa blogeissa: Amman lukuhetki, Kirjakaapin kummitus, Kirjakippu, Lumiomena, Matkalla Mikä-Mikä.Maahan, Sinisen linnan kirjasto

tiistai 28. helmikuuta 2017

Helmikuu, kokopäivätöitä ja kesken olevia kirjoja


Tammikuun koosteen lopussa kirjoitin näin: "Just nyt tuntuu siltä, että seison jonkin uuden edessä. Toivon totisesti, että se jokin uusi on hyvä juttu. Tai ainakin vähän parempi."  

Sitten tuli helmikuu ja yllätti, iski käsiin sellaista uutta, jota en olisi osannut edes ajatella. Nimittäin koulun oheen kokopäivätöitä kirjastosta seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Jep. Olo on samaan aikaan kuin lottovoittajalla, että hukkuvan laivan kapteenilla haha. Kalenteri on väännetty mutkalle, kun elämä on tarvinnut aikatauluttaa uusiksi, menoja siirrellä ja järjestellä, tai no, lähinnä yrittää saada kaikki mahtumaan samaan kalenteriin. Priorisointi on avain onneen - tai selviytymiseen - tässäkin tapauksessa. Vaikka lukemisesta en luopuisi edes henkeni uhalla (tai no, tätä tarvitsee ehkä vielä miettiä), niin sen faktan edessä ollaan, että aikaa lukemiselle ja blogille on vähemmän. Sen kanssa eletään nyt.

Toisaalta olen sen verran tapalukija, että en osaa edes olla, ellen aina jotain päivän aikana lue. Juuri nyt olen melkoisessa kesken olevien kirjojen kierteessä, sillä kun päivät viettää kirjastolla, niin harvoin sieltä tyhjin käsin kotiin tarvitsee lähteä ja kiinnostavia teoksia tekee mieli lukea tietenkin heti. Myös jo niiden lukuvuorossa olevien kustannuksella. Eli luen mitä milloinkin, vähän kaikkea, mutta vain hajanaisesti sieltä täältä. Tällä hetkellä kirjoja on kesken vaatimattomasti kuusi kappaletta. Palaan blogin pariin jahka saan edes yhden luettua loppuun asti. 

Mutta ehdin helmikuussa muutaman kirjan lukea loppuunkin asti. Ihme ja kumma kyllä.

Helmikuun luetut kirjat

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja. Wsoy 2016. 
Arnaldur Indriðason: Reykjavikin yöt. Blue Moon 2014.
Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat. Blue Moon 2015.
Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa. Fabriikki Kustannus 2016.

Luin kaksi islantilaista dekkaria. Parhaillani luen kirjailijan uusinta suomennosta ja sitten onkin kaikki suomennetut Arnaldurit ainakin toistaiseksi luettu. Viimein aika varata matka Islantiin? Ja kuinkahan monta kertaa voin vielä kysyä tämän saman kysymyksen varaamatta sitä matkaa? Hmm. Dekkareiden lisäksi luin huikean Rasi-Koskisen teoksen, joka oli ehdottomasti kuukauden helmi. Vaan yhtä lailla ihastutti Yössä vuori roihuaa, joka sai suorastaan palavasti odottamaan seuraavaa Fabriikki Kustannuksen teosta. Haaveilen myös hankkivani kaikki Fabriikin aiemmin julkaisemat, vielä hyllystä puuttuvat, teokset omakseni. Eli palkan tuhlaamisen suhteen tuskin tulee ongelmia.

Ja myönnettäköön nyt, että juuri hetki sitten näpyttelin erään kirjatilauksen menemään. Eli samaan aikaan kun pidän osaltani huolen kirjastojen lainatilastoista, niin kannan korteni kekoon tai pikemminkin hiluni kirjakauppohin myös kirjojan myyntilukuja ajatellen. No, voisi kai sitä rahansa huonomminkin sijoittaa.


Mutta niin, helmikuu. Helmikuu oli parempi, ja se uusi juttu, jonka edessä tammikuussa vasta aavistelin seisovani, oli ehdottomasti hyvä juttu. On kuukausia, kun elämä ei todellakaan hymyile ja on kuukausia, kun se elämä on aika jees. Tammikuu kuului ehdottomasti ensimmäiseen sarjaan, mutta onneksi helmikuu ei. Nyt pidetään peukkuja maaliskuun suhteen!

Hurjan ihanaa maaliskuuta ja kuluvaa viikkoa kaikille!