maanantai 19. tammikuuta 2015

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

purppuranpunainen hibiskus pienikirjasto


Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Suomentanut: Kristiina Savikurki
Sivut: 328, Otava 2011
Kannet: Emmi Kyytsönen
Alkuteos: Purple Hibiscus 2003


Adichien esikoinen Purppuranpunainen hibiskus on nyt jo kolmas kirjailijalta lukemani teos ja se kipusikin näistä heti lempparikseni. Kun aloittelin kirjaa ajatuksenani lukea muutaman sivun, niin luinkin melkein koko kirjan kerralla. Tarina ja tunnelma veivät mukanaan, ja raskaasta aiheesta huolimatta luin kirjaa mielelläni. Tarina tuli lähelle ja kosketti, eivätkä muutamat kliseemäisyydet tai lievä heppoisuus tarinassa onnistuneet pilaamaan lukukokemusta. Ehdottomasti suosittelen!

Purppuranpunainen hibiskus kertoo nuoresta afrikkalaisesta tytöstä Kambilista, joka elää äitinsä ja veljensä Jajan kanssa uskonnollisen ja ankaran iskän tiukassa kurissa. Jumalalle ja isälle ei kelpaa aivan mikä tahansa, vaan he vaativat parasta kaikessa. Lipsumisesta tai sääntöjen sivuuttamisesta seuraa rangaistus, joskus kivulias ja julmakin, joita isä jakelee sanojensa mukaan rakkaudesta. Arvaamaton ja väkivaltainen isä varjostaa koko perheen elämää, sillä hänen tahtonsta ja oikkujensa mukaan eletään.


Mutta sitten jokin muuttuu. Tai oikeastaan kaikki muuttuu. Sisarukset näkevät toisenlaisen elämän ja maailman tätinsä luona. Koetaan rakkautta. Jaja vastustaa isäänsä. Herätään sairaalasängystä. Mutta lopullinen ratkaisu ei kuitenkaan ole sisarusten käsissä.

Ihastuin tunnelmaiseen tarinaan, joka raskaudestaan huolimatta eteni jouhevasti ja nopeasti. Pidin kirjan erilaisista hahmoista ja hetkistä tarinassa, jolloin tuntui siltä, kuin kirjailija olisi kirjoittanut kokemastaan. Tarina tuntuu aidolta ja uskottavalta. Lisäksi kerronta toimii, se on täyteläistä, mutta jättää rivien väliinkin jotain. Kirjaa on helppo lukea, vaikkei se ole helppo.

Hieman jäin harmittelemaan sitä, että kaikesta huolimatta kirja tuntuu hieman heppoiselta ja odotin vähän syvemmälle kaivautumista. Adichielta aiemmin lukemissa teoksissa on sukellettu niin syvälle aiheeseen, että nyt tuntui siltä kuin olisi lähinnä kurkattu pinnan alle. Toisaalta se jätti sopivan raon lukijan ja tarinan väliin - kirja koskettaa, mutta sen voi lukea ilman kipua. Tosin tarina ei välttämättä jätä kovin vahvaa muistijälkeä juuri lievän pinapuolisuutensa vuoksi. Muutama kliseemäisyys kirjassa häiritsi hieman, mutta ei liikaa.

Hienoa on kuitenkin se, että näin rankoista ja vaikeista aiheista on saatu kirjoitettua näin todentuntuinen ja luettava teos. Aihetta ei ole helppo lähestyä niin kirjailijan kuin lukijankaan näkökulmasta, mutta minusta Adichie on onnistunut hienosti vangitsemaan aiheen ja tarinan tähän kirjaan.


 Aiemmin luetut teokset: Huominen on liian kaukana ja Kotiinpalaajat

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

J.K. Rowling: Paikka vapaana

 paikka vapaana pienikirjasto

J.K. Rowling: Paikka vapaana
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivut: 543, Otava 2013
Kannen suunnittelu: Mario J. Pulice
Piirrokset: Joel Holland
Alkuteos: The Casual Vacancy 2012 

J.K. Rowlingin Paikka vapaana kertoo eräästä miehestä, joka saa viime hetkellä paikan lennolta, jolla on vielä yksi paikka vapaana. Eikä hän osaa lentokoneeseen astuessa aavistakaan, kenen viereen päätyy istumaan ja miten se tulee vaikuttamaan hänen koko elämäänsä.

Tai niin minä luulin kirjan menevän. Suurinpiirtein. Älkää vaan kysykö miksi, koska en todellakaan tiedä mistä olen moista päähäni saanut. 

Kirja päätyi lukulistalleni puhtaasti kirjailijan nimen perusteella. Koska en yleensä halua tietää juuri mitään kirjoista ennen kuin luen ne, niin varoin lukemasta tästäkään kirjasta liikaa etukäteen. Mielikuvitukseni päätti kuitenkin keksiä kirjalle aivan oman tarinansa. Joskin tosin tässä ajan kuluessa en voinut välttyä siltä tiedolta, että kirja ei kerro lentämisestä eikä viime hetkellä varatuista istumapaikoista, joten en yllättynyt, kun kirja ei alkanutkaan terminaalista vaan erään miehen kuolemasta.

Paikka vapaana on  kertomus Pagfordin pikkukaupungin elämästä ja sen järkkymisestä, kun Barry Fairbrother kuolee yllättäen ja jättää jälkeensä vapaan paikan valtuustosta. Tapahtumat herättävät kiivasta keskustelua, puhinaa, tunteiden tuuletusta sekä tietenkin taistelun tuosta vapaana olevasta paikasta. Likaiselta peliltä ei vältytä, vaan jännitys ja tilanteen äärimmilleen pingottuminen näyttää monen kaupunkilaisen vähemmän imartelevat puolet. 

Kirja on runsas, roisi, likainen ja vähän ahdistava. Mutta samaan aikaan mahdottoman kutkuttava, ironinen ja kaikessa liioittelussaankin mainiota luettavaa. Luin kirjaa enemmän kuin mielelläni. Nautin Rowlingin kertojanlahjoista, sekä rumasta että hullunkurisesta pikkukaupungista, jossa vähän jokaisella asukkaalla oli omat likaiset salaisuutensa, ja joiden paljastumiselta harva pystyi välttymään. Hahmoja kirjassa tosiaan riittää, ja alkuun se tuntui vähän vaikealta, mutta loppujen lopuksi hahmot tulivat nopeasti tutuiksi. Rowling on siitä ihmeellinen, että hän osaa kertoa tarinan niin, että langat pysyvät lukijankin käsissä. Ja silti rivienkin väliin jää vielä jotain lukijan löydettäväksi.

Kirjaa on sanottu todentuntuiseksi, realistiseksi ja inhimilliseksi. Onhan se sitäkin, mutta toki hyvin äärimmilleen vietynä ja lievillä ylilyönneillä höystettynä. Huomasin kuitenkin pitäväni siitä, että kirja oli vähän liikaa. Kerronta on realistista, se ei todellakaan kaunistele tai hio kulmia. Mutta rönsyilevä, runsas ja hieman liioitteleva ote takasi sen, että kirja tuntui kaunokirjamaiselta ja tarjosi enemmän kuin realismi. Se tarjosi mehukkaan tarinan vähän kaikilla mausteilla. Tosin, kuten moni muukin, niin lopun koin menevän ehkä kuitenkin liian pitkälle. Nautittavalla liioittelulla on rajansa.

Moni on puhunut kirjan politiikasta, koska sen ympärille tarina kiertyy ja kyllähän kirja kantaa ottaa aika selkeästikin, mutta minulle se ei kuitenkaan jäänyt päällimäisenä edes mieleen. Ei politiikasta tarvitse ymmärtää mitään tai edes haluta ymmärtää tätä kirjaa lukiessa. Kirjan voi lukea mainiosti, vaikka politiikka ei kiinnostaisi lainkaan. On ehkä hassua sanoa näin, kun puhutaan kirjasta, jossa taistellaan valtuustopaikasta, mutta lukekaa, niin näette.

Paikka vapaana oli minulle nautittava romaani, jonka luki nopeasti ja jonka äärellä viihtyi. Ei täydellinen, mutta hyvä ja sellainen kirja, joita tykkään lukea. Taisin jopa tykätä enemmän tästä versiosta, kuin siitä mielikuvitukseni kirjasta. Tosin siinäkin voisi olla ainesta hyvään romaanin. 

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

juha.itkonen pienikirjasto

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
Sivut: 295, Tammi 2003
Kansi: Markko Taina
Kannen kuva: Timo Pyykkö

Tykästyin Juha Itkosen tyyliin kirjoittaa luettuani Anna minun rakastaa enemmän eikä Hetken hohtava valokaan tuottanut pettymystä. Olin siis mielissäni kun päätimme lukupiirissä lukea Itkoselta hänen esikoisromaaninsa Myöhempien aikojen pyhiä, joka vaikutti aiheeltaan kiinnostavalta ja joka on ollut Finlandia-palkinto ehdokkaanakin. Itkosen tyyliin kertoa luotin jo etukäteen. Vaan taisinpa luottaa hieman liikaa, sillä Myöhempien aikojen pyhiä osoittautui minulle keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, josta jäi loppujen lopuksi hyvin vähän käteen.

Myöhempien aikojen pyhiä kertoo mormoneista, amerikkalaisista Davidista ja Markista, jotka ovat lähetetty Suomeen tekemään lähetystyötä. Mark tuntuu olevan uskossaan horjumaton, vakaa ja vankka, kun taas David on epävarma, vähän horjahteleva ja epävakaa. David on perheensä menettänyt, uskoaan epäilevä ja hiljalleen syntiin lankeava nuori mies, Markin varjossa lähes lapsi. Yhdessä he muuttavat Suomeen, lähtevät kiertämään koputtelemaan vieraiden, synkkämielisten suomalaisten ovia laihoin tuloksin. Mark kuitenkin menee eteenpäin takapakeista välittämättä. David tuntuu ajautuvan ajattelemaan kiellettyjä asioita, etenkin naapurin Emmaa.

Tarina kerrotaan lähinnä Davidin näkökulmasta, mutta Mark saa äänen lähettämiensä sähköpostien kautta ja muutama luku on Emman näkökulmasta. Tarina avaa jonkin verran mormonien uskoa, mutta pyrkii avaamaan ehkä enemmän nuoren miehen menetystä ja kasvua uskonnollisen yhteisön sisällä tai sen laitamilla. Tarina oli lähtökohtaisesti mielenkiintoinen, mutta jossain vaiheessa huomasin tympääntyväni enkä kokenut saavani kirjasta oikein mitään irti. Kerronnan vaihtelu ei ollut mieleeni, sillä en pitänyt Emman osuuksista oikeastaan lainkaan.

Olen joskus luonnehtinut joitakin kirjoja todeten niiden olevan tunnistettavasti kotimaisia ja Itkosen esikoinen on yksi sellainen. Se on niin tutun oloinen, että tuntuu kuin olisi lukenut sen jo, vaikka ei ole. Siinä on jotain niin supisuomalaista, ettei näin suomalaisena osaa edes sanoa, mikä se jokin on. Kerronnan tyyli on mielestäni tyypillisen suomalaista ja asiat kuvataankin tutulla tavalla. Tarina on uusi, mutta ei kuitenkaan. Ei lainkaan. Vai hetkinen, olenko sittenkin lukenut tämän jo? Tällaisten kirjojen kohdalla tulee se ajatus mieleen, että on lukenut liikaa. Joskus nuorempana olisin varmaan pitänyt tästä enemmän, nyt monien hyvien kirjojen jälkeen tämä ei tarjoa mitään uutta.

Itkosen kirja ei ole huono. Oma kankeuteni kirjan alun kanssa johtui puhtaasti tenttikiireistä ja kun vihdoin jatkoin kirjaa lomalla, luin sen hujauksessa lähes yhtä kyytiä. Kirjan luki nopeasti ja mielellään. Mutta kuten sanoin, vankkumattoman keskinkertainen se on. Kirja, jonka luki, mutta jonka olisi yhtä hyvin voinut jättää lukematta eikä olisi menettänyt mitään. Harmi!

Olen lukenut Itkoselta kaksi hyvää kirjaa, joten yhteinen taipaleemme jatkuu tämänkin jälkeen. Olen saanut sen kuvan, että Itkosen kirjat eivät ole tasaisen hyviä, vaan osa saattaa jäädä toisten varjoon. Tiedä sitten, mitä mieltä olen kun olen lukenut enemmän, mutta nyt väittäisin, että Itkosen esikoinen ei ole kovin erikoinen, mutta onneksi hän on sen jälkeen kirjoittajana kehittynyt paljon.

Kohti parempia Itkosia siis!

perjantai 9. tammikuuta 2015

Boel Westin & Helen Svensson: Kirjeitä Tove Janssonilta

kirjeita tove janssonilta 2 pienikirjasto

Boel Westin & Helen Svensson: Kirjeitä Tove Janssonilta
Suomentanut: Jaana Nikula & Tuula Kojo 
Sivut: 491, Schildts & Söderströms 2014
Kansi: Sanna Mander
Alkuteos: Brev från Tove Jansson 2014

Kirjeitä Tove Janssonilta on Boel Westinin ja Helen Svenssonin yhdessä toimittama kirja, johon on nimensä mukaisesti koottu Tove Janssonin ystävilleen, perheelleen ja rakastetuilleen kirjoittamia kirjeitä. Westin ja Svensson avaavat kirjeitä kertomalla niiden vastaanottajasta, millaiseen aikaan ne on kirjoitettu, mitä Janssonin elämässä on tuolloin ollut meneillään ja selittävät kirjeissä käytettyjä sanoja, joita lukija ei muuten välttämättä ymmärrä.  Pääpaino kirjassa on kuitenkin itse kirjeissä ja Tove Janssonin äänessä, joka niistä kuuluu.

Kun kuulin ensimmäisen kerran kirjan ilmestymisestä, olivat ajatukseni ja reaktioni hyvin ristiriitaiset. Halusin lukea kirjan palavasti, ja se keikahtikin heti lukulistani kärkeen. Samaan aikaan kuitenkin koin, että nyt joku oli mennyt liian pitkälle. Vaikka tiedän, että Tove Janssonin elämäkerrat perustuvat osittain hänen kirjeisiinsä, joihin elämäkerturit ovat syventyneet ja niistä osan omalla tavallaan jo paljastaneet, tuntui kirjeiden julkaisu kuitenkin jotenkin häväistykseltä. Kirjasta tuli inhottava olo, kuten myös omasta halusta lukea se. Siitä huolimatta, kun en kirjaa ehtinyt heti syksyllä lukea, toivoin sitä joululahjaksi ja kirja olikin viimeinen viime vuonna lukemani teos.

Kirja on ihana! Tuntuu melkein pahalta myöntää, miten paljon nautin kirjan lukemisesta ja miten tärkeäksi se nousi, kaikesta tirkistelystä ja ristiriitaisista tunteista huolimatta. Nimittäin voisiko nykyihminen enää tämän lähemmäksi Tovea päästä? Ja voiko yhdenkään elämäkerturin kirja olla niin aito ja avoin, kuin Toven itsensä kirjoittamat kirjeet?

Jansson kirjoittaa hyvin ja kirjeet ovat kuin pieniä tarinoita, suorastaan omaelämäkerrallista tekstiä. Mutta Janssonin julkaisemiin kirjoihin verrattuna kuitenkin rempseämpää, rönsyilevämpää ja no - aidompaa. Ei niin hallittua ja loppuun hiottua, mutta kuitenkin äärettömän hyvää tekstiä. On melkein hullua ajatella, että kirja koostuu oikeasti kirjeistä eikä jonkun tarkoituksella kirjoittamista tarinoista! Kirjeet ovat niin eläväisiä, että niihin uppoaa täydellisesti ja mieleen piirtyy kuva Janssonista milloin Pariisissa, milloin saaristossa tai Tukholmassa.

Kirjeistä paljastui jotain uutta tietoa Janssonista ja kirjeiden kautta hän tuntui tulevan lähelle. Janssonista julkaisuista elämäkerroista tämä - vaikka elämäkerta ei varsinaisesti olekaan - on ollut paras. Ei siksi, että se yksinään riittäisi kertomaan juuri mitään, mutta elämäkertoja vasten se tuntui antavan hyvin paljon lukijalleen. Parasta on se, että kirjeistä saa itse tehdä tulkintaa ilman, että välissä on joku jo tehnyt sen. Voi itse muodostaa oman käsityksen, kuvan ja ajatuksia lukemansa perusteella. Tietenkin kirjan toimittaneet ovat jo tehneet omaa tulkintaansa kirjeitä kirjaan valitessaan, mutta siitä huolimatta kirjeiden lukeminen tuntui hyvin erilaiselta kuin yhdenkään elämäkerran. Tuntui siltä, kuin olisi vihdoinkin ymmärtänyt jotain vähän enemmän. Kuvani Janssonista muuttui, mutta vain positiivisesti.

Tove Jansson on ollut minulle vuosia esikuvana. Eikä vain taiteilijana, vaan myös ihmisenä. Siitä syystä näin lähelle pääseminen tuntui mielettömältä, sillä valitettavasti esikuvani tapaaminen millään muulla tavalla ei taida tulla mahdolliseksi tämän elämäni aikana.

Risritiitaiset tunteeni eivät ole kuitenkaan kirjan lukemisen jälkeen täysin muuttuneet. Tavallaan tuntui helpottavalta kirjan luettua tajuta, että kirjeet eivät olleet paljastaneet mitään aivan ennenkuulumatonta. En tiedä millaisia kirjeitä on jätetty julkaisematta tai onko kirjeiden joukossa ylipäänsä ollut julkaisukelvottomia kirjeitä, mutta sama se, kirjeet oli mielestäni valittu kirjaan hyvällä maulla. Toki ne paljastavat paljon, kuten voi olettaa kirjeistä, joita joku kirjoittaa läheisilleen, mutta eivät sen enempää kuin elämäkerratkaan. Törkyyn ei joutunut törmäämään. Oletan ja toivon, että Jansson on ennen kuolemaansa osannut hävittää sen, minkä ei ole ehdottomasti halunnut päätyvän julkisuuteen, sillä tuskin hänellä on ollut kovin hattaraisia ajatuksia siitä, mitä hänen jättämälleen voi tapahtua hänen kuolemansa jälkeen. Kuitenkin Jansson on joissain kirjeissään ilmaissut halun, että ne poltetaan. En tiedä kuinka moni kirjan kirjeistä on sellainen - onko yksikään? - mutta silti siitä ajatuksesta tuli ilkeä tunne.

Tove Jansson kuitenkin oli ja on kuuluisa ja maailmalla tunnettu taiteilija, joten on selvää, että hänen elämäänsä tullaan lähestymään jatkossakin paljastaen erilaisia asioita hänestä ja hänen elämästään. Ymmärrys, hänen lähelleen pääseminen ja elämään kurkistaminen on varmasti monella suuri halu, kuten minullakin. Jansson ei ole ainoa edesmennyt taiteilija, jonka elämää halutaan tonkia - monen elämää riepotellaan ja tongitaan paljon pahemmin jo heidän eläessään. Mutta täytyy toivoa, että jatkossakin nämä teokset osataan tehdä maltilla ja hyvällä maulla kuten tämä.

 
Toisaalla: Kirjojen keskellä

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus, Tove Janssonin elämä kuvina

muumimaailma ja todellisuus pienikirjasto

Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus, Tove Janssonin elämä kuvina
Kuvatoimitus Bengt Wanselius

Suomentanut Sari Kumpulainen
Esipuhe Sophia Jansson
Sivut 246, Wsoy 2014

Muumimaailma ja todellisuus, Tove Janssonin elämä kuvina oli yksi joululahjatoiveistani ja toiveeni toteuduttua sainkin viettää jouluni mitä hienoimman kirjan parissa. Kirja on elämäkerta, mutta tekstiä kirjassa on suhteellisen vähän ja kirjan anti onkin suuret ja kauniit kuvat Tove Janssonista ja hänen elämästään. Itsekin toivoin kirjaa nimenomaan kuvien vuoksi, etenkin kun takakannessa lupaillaan useiden kuvien olevan ennen näkemättömiä.

Kuvien ystävälle kirja onkin riemuisa, sillä useat kirjan upeista kuvista ovat joko sivun tai jopa aukeaman kokoisia. Lisäksi kuvatekstien ansiosta ei tarvitse jäädä pelkästään kuvien varaan arvailemaan mitä kuvissa tapahtuu tai ketä niissä on. Vaikka toisaalta, kuvathan kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Isojen kuvien seassa on pienempiä kuvia, mutta ne tahtoivat jäädä isompien kuvien varjoon. Kuvaähkyä vältelläkseen kirja kannattaakin selailla joko osissa tai selata läpi useamman kerran, koska loppua kohden tulee väkisinkin sokeaksi - ja väsähtää -, jos edes yrittää käydä koko kirjan yhdellä kerralla läpi.

muumimaailma ja todellisuus 2 pienikirjasto 

Tekstiä kirjassa on tosiaan vähän ja tekstissä käsitellään lähinnä Janssonin elämän pääpiirteet. Luettuani aiemmin Boel Westinin teoksen Tove Jansson: Sanat, kuvat, elämä sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta, en odottanut kirjalta kuvien lisäksi juuri muuta. Kirjan teksti oli kyllä ihan joutuisaa ja mukavaa lukea, ja saattoi sieltä pari uutta asiaa esiin nousta. Kirja on kuitenkin saanut moitetta siitä, että se sisältäisi virheitä. En osaa asiaa kommentoida sen enempää, sillä en osannut lukea kirjaa sillä silmällä saati niin syvällisesti, että teksti olisi eritysein virheelliseltä vaikuttanut. Tosin samassa täytyy todeta, että yhden selkeän virheen kuitenkin pongasin eräästä kuvatekstistä.

Tove Janssonin fanina riemuitsen näistä uusista julkaisuista Tove Janssoniin liittyen, mutta toki väkisinkin pohtii, että kuinka paljon nämä alkavat olla pelkkää rahastusta ja mitä tällaiset elämäkerrat voivat enää toinen toisensa jälkeen tarjota? Erilaiset elämäkerrat tarkastelevat toki asioita eri näkökulmista ja ovat näin perusteltuja tiettyyn pisteeseen asti. Tällekin kirjalle on oma paikkansa kuvarunsautensa ansiosta, mutta on silti ikävää, jos kirja on tyrkätty markkinoille mielessä lähinnä esimerkiksi Tove Jansson juhlavuosi tai joulu. Etenkin jos kirja on tehty kiireessä ja näin sisältää virheitä. Mutta nämä ovat vain yleisiä ajatuksiani ja niistä huolimatta pidin kirjasta kovasti. Se iski tähän sydämeen ja varmasti palaan vielä kuvien pariin useampaan otteeseen, ovat ne sen verran upeita ja kauniita. 

Suosittelen kirjaa Tove Janssonin faneille ja valokuvista nauttiville.