keskiviikko 20. elokuuta 2014

Haruki Murakami: Kafka rannalla


Haruki Murakami: Kafka rannalla
Suomentanut: Juhani Lindholm
Sivut: 639, Tammi 2011
Päällys: Kazuko Otsuka
Suomennos tehty englanninkielisestä käännöksestä
Kafka on the Shore 2005.
Alkuteos: Umibe no Kafuka 2002


Enpä ole aikoihin lukenut mitään yhtä vinksahtaneen ihanaa kuin Kafka rannalla! Kirjan lukemisesta on jo muutama päivä, mutta vieläkin leijailen hurmioituneena kirjan tunnelmissa ja huomaan palaavani ajatuksissani tähän kummallisen kutkuttavaan tarinaan. Vaikka Murakami ei onnistunut täysin vakuuttamaan minua aiemmin kun luin Sputnik -rakastettuni ja Norwegian Woodin, niin Kafka rannalla kyllä teki sen tarjoilemalla melkoisen lukukokemuksen. Kirja oli nimittäin aivan mielettömän taitavan hienostuneen sekopäistä. Kirja makuuni.

Kafka rannalla on tarina 15-vuotiaana kotoaan karkaavasta pojasta Kafkasta, joka päätyy sattumalta tai vähemmän sattumalta erääseen kirjastoon, josta muodostuu hänelle turvasatama monessakin mielessä. Kafka pakenee isäänsä, ja toivoo törmäävänsä hänet jo kauan sitten hylänneeseen äitiinsä tai siskoonsa. No, johonkin hän matkallaan törmää. Samalla se on tarina vanhemmasta Nakatasta, joka ei osaa lukea saati kirjoittaa koettuaan lapsena jotain todella selittämätöntä, mutta kissojen kanssa hän kyllä osaa puhua. Molempien tarinat kulkevat vuorotellen eteenpäin ja molemmat kohtaavat omien taipaleidensa aikana kaikenlaista kummaa. Muun muassa taivaalta satavat kalat.

Kafka rannalla sisältää mielestäni - nyt kolmen kirjan pohjalta syntyneeseen vankkaan tietämykseeni nojaten - paljon Murakamille tyypillisiä piirteitä. Kirjassa on erilaisia ja normista poikkevia seksuaalisuuden ilmentymiä, kuolemaa, outoja rakkaustarinoita sekä ystävyyssuhteita. Samalla se on Murakamille tyypillisesti sekoitus realismia ja surrealismia, jotain todella arkipäiväistä ja samaan aikaan jotain todella yliampuvaa.

Mutta kirja ei kuitenkaan ole yliampuva. On mieletöntä, miten Murakamin tyyli ja suoraviivainen kerronta tekevät sen, että vaikka mies kuljettaa lukijaansa kalasateessa, rajan siellä ja tuolla puolen, keskelle kissojen kanssa käytyjen keskustelujen ja ties minkä henkilöolentojen, niin kaikki tuntuu silti kuuluvan kirjaan ja olevan enemmän kuin uskottavaa. Inahdan nimittäin helposti, jos joku yrittää rakentaa fantasiamaailmaa, mutta ei tee sitä uskottavasti. Murakamille ei voi kuin nostaa hattua, sillä vaikka kirja tuo eteen mitä kummallisempia hetkiä, niin sitä vain lukee täysin tyytyväisenä nyökytellen. Kaikki kuuluu tähän tarinaan.

Kirja jättää jälkeensä mukavan hämmentyneen olon ja muutamia kysymyksiä, joihin ei kuitenkaan oikeastaan edes halua vastausta. Kirjassa tapahtuu kummia, ja se on ihan okei. Osasta tuntuu löytävän yhteyksiä toisaalle ja syvällisempiäkin tarkoituksia, osan ottaa vastaan ihan vaan sellaisenaan. Kirjasta ei mielestäni puutu mitään eikä ole mitään liikaakaan. Oli mukava huomata, ettei kirjailija todellakaan ole sortunut kaikista helpoimpiin vaihtoehtoihin tai ratkaisuihin missään vaiheessa ja siitä huolimatta kirja on helppo ja mukava lukea. Kirja vääntelee aivoja ihan vaan hyvässä mielessä.

Suosittelen, jos haluaa lukea jotain ihanan vinksahtaneen sekopäistä. Tosin, jos kaipaat tapahtumille aina jonkin järjellisen ja perusteellisen selvityksen, niin hiusten repimistä saattaa olla tiedossa. Mutta kannattaa kirja siitä huolimatta lukea!

 ♥♥


torstai 14. elokuuta 2014

Terveisiä Tukholmasta!

 

Tein tänä kesänä jotain sellaista, mitä en ole tehnyt koskaan ennen: kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Tukholmassa! On sitä useampikin ehtinyt ihmetellä, että miten olen turkulaisena onnistunut tuon naapurimaan välttämään. No, onneksi tuo virhe on nyt korjattu, sillä Tukholma oli ihana! Olen vieläkin ihan pyörryksissä kaikista ihanista ihmisistä, kaduista, rakennuksista, puistoista, suihkulähteistä ja uusista kokemuksista.
 
 

Olen ihastunut Tallinnan vanhaankaupunkiin kovasti, mutta Tukholmassa tuo turistien ja rihkamakauppojen täyttämä pienikujainen vanhakaupunki ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Enkä ihastunut varauksetta Tukholman varsinaineen keskustaankaan. Sen sijaan voisin pakata laukkuni vaikka heti ja muuttaa Södermalmiin, jossa sijaitsi hotellimme sekä monta kivaa kahvilaa ja persoonallista pikkuputiikkia. Yleisesti Tukholmassa ihastutti meren läheisyys, puistot, kaikki persoonallinen ja erilainen. Tukholmaan verrattuna nämä Suomen kaupungit vaikuttavat varsinaisilta takapajuloilta. Heh, no ihan kivaa täälläkin on!
 
 

Ihmisten ystävällisyys, iloisuus ja avoimuus sai kaltaiseni suomalaisen hämilleen ja samoin ihmisten tyylikkyys! Eikä tyylikkyys niinkään ollut riippuvaista vaatteista tai asusteista - vaikka toki niistäkin - vaan tavasta olla ja kantaa itsensä. Ihan kuin olisi kauempanakin Euroopassa käynyt! Tai enhän minä tiedä, kun en ole käynyt, mutta kyllä huomasi, että enää ei olla Suomen puolella. Ihana tuulahdus jotain uutta!


Mutta Tukholmasta on jo muutama yö. Viime yö vietettiin Turun saaristossa, ja ihmeteltiin miten meidän kaupunkikissoista oli muutamassa viikossa tullut varsinaisia mökkikissoja. Tänään ylitettiin meri vesisateessa, kissat mukana. Pian loma loppuu ja arki asettuu, mutta sitä ennen täytyy vielä kerran pakata laukut ja käydä moikkaamassa elokuisia maalaismaisemia sekä Helsinkiä. Ei malta pysähtyä, kun on kerran liikkeelle lähtenyt.
 
Ja kyllä, luet edelleen kirjablogia ja kirjajuttujakin on tulossa, sillä nytkin kesken aivan huippu kirja, mutta ei ihan vielä. Minä nautin vielä hetken lomasta, nauttikaa tekin lomasta tai arjesta tai mitä kenelläkin on meneillään. 

(Kuvien heikohko laatu johtuu siitä, että olen ottanut ne puhelimellani. Vaikka uskollisena kannoin Tukholmassa painavaa kameraa kaulassani lähes koko ajan, niin silti puhuttelevimmat kuvat löytyivät puhelimesta. Ne hetkessä, vähän sinne päin napatut kuvat vaan tuntuivat antavan enemmän kuin ne harkitut patsaskuvat, joita löytyi kamerasta.)

maanantai 11. elokuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Raja


Riikka Pulkkinen: Raja
Sivut: 399, Gummerus 2006
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Riikka Pulkkinen on minulle yksi niistä kirjailijoista, jotka eivät oikein tahdo tuntua omilta, mutta joille kuitenkin antaa aina uuden mahdollisuuden - jos nyt kuitenkin. Tällaisen kirjailijan kirjoissa ei ole mitään erityisen huonoa tai mitään erityisen hyvää, mutta silti ne jaksavat kiehtoa. Niistä haluaisi pitää. Pulkkiselta olen lukenyt nyt yhteensä kolme kirjaa. Jokaisesta olen tavallaan pitänyt - ihan hienoja kotimaisia teoksia ovat - ja silti jokainen on kuitenkin jäänyt roikkumaan vankasti jonnekin keskinkertaisten kirjojen maastoon. Raja kuitenkin saattoi olla se kirja, joka päästi tästä oravanpyörästä ja jonka jälkeen en välttämättä palaa Pulkkisen pariin. Kirja jätti nuivan maun suuhun.

Raja on kertomus Anjasta, joka lupaa hitaasti muistinsa menettävälle miehelleen tappavansa tämän sitten kun mies ei enää muista Anjaa. Samaan aikaan lukioikäinen Mari rakastuu opettajaansa Julianiin, eivätkä tunteet jää yksipuolisiksi. Julianilla on vaimo ja kaksi lasta, mutta halu ja himo vetävät häntä Marin luo. Raja on kertomus, kuin tutkielma, erilaisista rajoista ja niiden ylittämisestä. Hetkistä kun ajatus muuttuu teoksi. Oikeasta ja väärästä.

Raja on esikoisteokseksi melkoinen pakkaus. Hahmoja, tapahtumia ja ajatuksia riittää. Yritteliäs, rohkea ja runsaskin kirja on, mutta kuitenkin yllättävän hyvin kasassa pysyvä hiottu kokonaisuus, jonka lukee nopeasti. Kuitenkin lukukokemukseni jäi keskinkertaiseksi, jopa pettymykseksi.

Kirjasta tuli jostain syystä vahvasti mieleeni kouluaineet. Sellaiset, jotka ovat olevinaan erikoisia ja erilaisia, mutta loppujen lopuksi niiden aiheet vain toistavat itseään ja kekseliäs kielenkäyttö alkaa tuntua monen sivun jälkeen turhan väännetyltä, väljähtäneeltä ja tunkkaiselta. Kirja ei tuntunut tarjoavan mitään uutta. Kirjassa minua häiritsi myös teinien kuvaus, joka tuntui teennäiseltä. Enkä innostunut kirjan toistuvista seksikohtauksistakaan. Alkuun ne toivat särmää, mutta loppua kohden tuntuivat vain saman toistolta.

Vaikka Raja ei ollut minulle henkilökohtaisesti kovin erityinen tai ihastuttava lukukokemus, niin arvostan kirjaa kuitenkin esikoisteoksena. Tarina jaksaa kiinnostaa, kirjassa on mukavia oivalluksia ja kokonaisuus tuntuu eheältä.
 

Toisaalla: Booking it some more, Kirjakaapin kummitus, Kirjoihin kadonnut, Lumiomena, Lurun luvut

maanantai 4. elokuuta 2014

Alice Munro: Kerjäläistyttö


Alice Munro: Kerjäläistyttö
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivut: 258, Tammi
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen
Alkuteos: The Beggar Maid / Who Do You Think You Are?, 1977

Alice Munro -kärpänen on purrut ja lujaa, sillä reilun kuukauden sisällä olen lukenut kaksi naisen teosta ja tälläkin hetkellä haikailen vain lukevani lisää. En tiedä miten Munro tekee sen, mutta jollain tavalla hän tuntuu onnistuvan vetämään maton jalkojen alta yhä uudelleen. Munron kirjat ovat kertakaikkisen ihania ja ihastuttavia, siitäkin huolimatta, että oikeastaan ne eivät ole lainkaan ihania.

Kerjäläistyttö kertoo Rosesta, joka syntyy melko köyhissä oloissa ja viettää lapsuutensa pienessä kanadalaisessa pikkukaupungissa kauppiasperheessä. Kylässä on omat tapansa, kujeensa ja hulluutensa, joiden keskellä Rose varttuu isänsä ja äitipuolensa melko ankarassa kasvatuksessa. Rose ei kuitenkaan aio jäädä pieneen kylään asumaan koko iäkseen, vaan lähtee nuorena naisena opiskelemaan muualle ja kohtaamaan toisenlaisen elämän. Rose pääseekin kiinni aivan uudenlaiseen elämään, jossa hänen toisinaan raakakin menneisyytensä on kuin eksoottinen tuulahdus muille. Ulkokultainen elämä ei kuitenkaan kanna pitkään, vaan pian Rose huomaa lähtevänsä jälleen kohtaamaan vielä kerran uuden elämän.

Munro kirjoittaa yhtä aikaa raadollisen totuudenmukaisesti likaisia yksityiskohtia kaihtamatta, ja silti niin suloisen viehkeästi, että kirjaa lukiessa väkisinkin hymyilee. Kerjäläistyttö onkin samaan aikaan hellyyttävä, että raskas teos, jossa ei kohdata onnellisia loppuja vaan enemmänkin realistisia vaihtoehtoja, joissa joskus saattaa pilkahtaa onni. Mutta on raikasta lukea jotain sellaista, jossa on samaan aikaan paljon painavaakin sanottavaa, mutta silti jälkimaku on lempeä. Vaikka elämä ei aina hymyile, ei se aina itkekään.

Kerjäläistyttöä voi mielestäni pitää yhtä hyvin novellikokoelmana kuin romaaninakin. Teos jakautuu useampaan lukuun, jotka kaikki ovat kuin pieniä yksittäisiä tarinoita Rosen elämästä, mutta kirja on kuitenkin niin yhtenäinen, että sen lukee romaanina. Kirja on kirjoitettu taidolla vetäväksi, mutta kuitenkin ennemmin hitaisiin hetkiin. Mitään tapahtumien tykitystä ei ole luvassa, vaan erään nuoren naisen kasvutarina, joka suurissa annoksissa arkea ja pienissä juhlaa.

Munron kertojantaito on kyllä vertaansa vailla. On nimittäin suorastaan hullua lukea jotain näin hyvää, ja silti ei oikein osaa edes pukea sanoiksi sitä, miksi se on niin hyvää. Munrossa on jotain sellaista, mikä hiipii salaa iholle ja saa haluamaan aina vain enemmän. Teoksen suomennoskin vaikuttaa laadukkaalta ja hyvältä.

Vaikka Munro on noussut jo kahden teoksen perusteella melkoiseksi suosikikseni, niin vielä jään odottamaan sitä teosta, joka vie sekä maton jalkojen alta että vielä töytäisee kalliolta. Nimittäin vaikka Kerjäläistyttö on lähellä täydellistä, jäin kaipaamaan vielä hipun enemmän. En tiedä mitä, mutta jotain.

 

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Joyce Carol Oates: Putous


Joyce Carol Oates: Putous
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Sivut: 567, Otava 2013
Kannen kuva: David High
Alkuteos: The Falls 2004
Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomennettuna 2006.

Joyce Carol Oates on viisas ja tarkkanäköinen nainen, joka osaa pukea maailmaa ja ajatuksiaan sanoiksi vahvasti ja terävän viiltävästi. Vaikutun aikoinaan jo suuuresti Kosto: rakkaustarinasta, mutta todellinen isku oli Sisareni, rakkaani, jonka jälkeen olin suorastaan hengästynyt. Tasaiseen tahtiin olen naisen suomennettuja teoksia omakseni haalinut ja nyt tauon jälkeen päätin jälleen hänen pariinsa palata. Putous oli tuttua Oatesia, vaikka ei ihan niin vahva kuin odotin. 

Ariah ei ole ehtinyt olla vuorokauttakaan naimisissa, kun hänen tuore aviomiehensä heittäytyy Niagaran putouksiin. Vasta alkaneen avioliiton nopea ja traaginen loppu tarkoittaa kuitenkin jonkin uuden alkua, kun Dirk Burnaby kohtaa juuri leskeksi jääneen Ariahin. Siitä alkaa tarina eräistä ihmisistä ja eräästä kaupungista. Miten sekaisin kaikki voikaan olla?

Putous on taidokas ja tarkka kertomus ihmissuhteista, perhe-elämästä ja äitiydestä. Se on kertomus erilaisista ihmisistä ja siitä kuinka tietyn ajan puitteet ja ajatukset voivat vaikuttaa monen ihmisen elämään dramaattisin seurauksin. Samaan aikaan teos kaivelee erään kaupungin likaisia salaisuuksia julki. Mutta niin kotona kuin muuallakin voidaan törky peittää kulissein - ja kapuloita rattaisiin heittävä pyyhkiä pois maailmankartalta.

Pidän siitä, miten Oates ei sano kaikkea suoraan, vaan hienovaraisesti vihjaa ja jättää paljon lukijan vastuulle siitä, mitä hän rivien välistä löytää. Oates tuntuu luottavan lukijan olevan tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen ja kirjaa lukiessa olikin suuri nautinto kun sai itse päätellä, eikä kaikkea tarjottu valmiina. Oatesin kirjan tunnelma on vahva ja vaikuttava alusta loppuun - siitäkin huolimatta, että itse tarina tuntui välillä jumahtavan.

Nimittäin vaikka kirjasta pidin, niin pidin siitä vähemmän kuin olisin uskonutkaan. Kirja tuntui välillä turhan sekavalta enkä ole aivan varma, mitä kaikella tarinan viivyttelyllä haettiin. Kirja taittoi muutaman kerran tylsän puolelle ja jäin odottamaan kirjalta jotain enemmän. Siitä tuntui puuttuvan se parhain terä. Kirja oli alusta loppuun kylläkin vahva, mutta samaan aikaan valitettavan laimea ja laiha. Ei parasta Oatesia.

Oates on kuitenkin Oates, ja vaikka kirja ei noussut suosikikseni, on se silti hyvä. Omaan lukukokemukseeni vaikutti aika paljon levoton lukuhetki, sillä olisin kaivannut jotain menevämpää. Hidas ja hienovarainen ei aivan sopinut mielentilaani. Suosittelenkin tätä kirjaa sellaiseen hetkeen, kun haluaa lukea jotain älykästä verkkaasti nautiskellen. Luvassa vaikeita ihmisiä ja vaikeampi ihmissuhteita lähihistorian puitteissa.

♥½