tiistai 19. maaliskuuta 2019

Minna Canthista & Työmiehen vaimosta

IMG_8237

Minna Canth: Työmiehen vaimo, Wsoy 2017.
Kuvittaja: Anu Tuominen.
Sivut: 155.
Alkuteos julkaistu 1885.
Omasta hyllystä.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Minna Canthin syntymästä on 175 vuotta, joten tämä vuosi on Minna Canthin juhlavuosi. Sen kunniaksi, tai sen varjolla, onkin julkaistu viime aikoina paljon Minna Canthiin liittyviä teoksia.

Varoitus: seuraavaksi paljastan likaisen salaisuuteni, joka saattaa järkyttää.

Minä olen ollut jonkin sortin luopio mitä Minna Canthiin tulee, sillä en ole lukenut häneltä tai hänestä juuri mitään. Olen tiennyt Canthista sen verran, mitä varmaan jokainen suomalaisen peruskoulutuksen saanut tietää. Hän kirjoitti kirjoja, joissa käsitteli muun muassa yhteiskunnallisia epäkohtia ja edisti naisten asemaa. Canth muutti yhteiskuntaa. Olen kokenut erittäin häpeällisenä juuri tämän Canth-aukon sivistyksessäni; en tiedä yhdestä Suomen merkittävimmästä historiallisesta naisesta juuri mitään!

Mutta miksi? Miksi paljon lukeva, historiasta kiinnostunut feministi ei ole lukenut Minna Canthia? Miksi tietämykseni on niin olematon? Miksi olen lukenut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (lähes kokonaan) koulua varten, mutten Minna Canthilta mitään*? Saanko lähettää syyttävän kirjeen lukion äidinkielen ja historian opettajilleni, vai käskisivätkö he ehkä katsoa peiliin? (Sillä samat koulut käynyt nuorempi sisareni luki Canthilta lukioaikoina suunnilleen kaiken.) En oikeasti osaa vastata.

Tämän vuoden ensimmäinen lukemani kirja kuitenkin paikkaili aukkoa sivistyksessäni. Fiktiivinen, mutta todelliseen Minna Canthiin nojaava Rouva C. herätti kiinnostukseni lukea Minna Canthista lisää. Pian sen jälkeen luin Minna Canthin Työmiehen vaimon. *Olen elänyt ajatuksessa, etten ole lukenut Canthilta koskaan mitään, mutta Työmiehen vaimo olikin tarinana tuttu! Missä lie olen sen lukenut, nähnyt tai kuullut, osittain tai kokonaan - ehkä siellä koulussa, ken tietää -, mutta muutaman sivun luettuani muistin tarinan juonen.

Työmiehen vaimo on näytelmä, joka on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1885. Koko maailma on ehtinyt muuttua pariinkin otteeseen julkaisupäivän ja tämän päivän välillä, ja silti näytelmässä oli jotain riipivän tuttua. Se onnistui yhä herättämään voimakkata tunteita kaikella epäoikeudenmukaisuudellaan ja julmuudellaan. Lukukokemus oli voimakas ja vihaiseksi tekevä. Se lienee ollut Canthin tarkoituskin.

Työmiehen vaimo on yhä edelleen tarina, johon kannattaa tutustua. Se on yhä teos, jota on täysin relevanttia luetuttaa kouluissa. Kun puhutaan tasa-arvosta  ja sen eteenpäin viemisestä, on äärimmäisen tärkeää nähdä, miten maailma on muuttunut. Tasa-arvoa ei voi viedä eteenpäin, ellei tiedosta niitä epäkohtia ja toisaalta etuoikeuksia, jotka vaativat korjausta, jotta tasa-arvo saavutetaan. Lisäksi on tärkeä tuntea historiaa, jotta ymmärtää minkä kaiken päälle se on rakennettu, mitä nyt on.

On tärkeä tuntea historiallisia naisia, jotka ovat muuttaneet maailmaa. Naisia, joista on puhuttu paljon vähemmän, kuin historiallisista miehistä. Onneksi heistä on alettu puhua enemmän. Ajat muuttuvat, kun niitä muutetaan.


Olen iloinen, että viime aikoina on julkaistu lapsille teoksia, jotka kertovat Minna Canthista. Elina Lappalaisen kirjoittama Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset on tarinamainen tietokirja lapsille. Kirjassa kerrotaan Minnasta ja muutamasta muusta suomalaisesta naisesta, sekä heidän supervoimistaan. Leena Virtasen kirjoittama Minna! - Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot on myös lapsille suunnattu tietokirja Minnasta. Sopivat myös vähemmän Minnasta tietävälle aikuiselle...

Mitä sinä olet lukenut Canthilta tai Canthista?

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Tammikuu kaikkine salaisuuksineen

IMG_7522

Kirjoitin helmikuun ensimmäisenä päivänä näin: 

Tammikuu oli hassu. Tapahtui niin paljon kaikkea, että sitten kun ehti olla hetken paikallaan, ei osannutkaan. Tuntui siltä, ettei tapahdu mitään, että oikeastaan aikoihin ei ole tapahtunut mitään, ja jotain on keksittävä. Kaikenlaista keksinkin.

Tammikuuni alkoi lyhyellä lomalla. Kävin tutustumassa Oodiin Helsingissä. On upeaa, että kirjasto on saatu niin keskeiselle paikalle, ja miten ihmiset ovat rynnänneet katsomaan paikkaa. Minulle, ei-Helsinkiläiselle, Oodi näyttäytyi kaupunkilaisten olohuoneena, hengailumestana, kahvilana ja kirjojen noutopisteenä. Se ei ollut kirjasto pursuavine kirjahyllyineen, mutta se oli kirjasto jännittävällä arkkitehtuurilla, isolla oleskelutilalla ja upealla sijainnilla. Oodissa oli paljon hyviä ratkaisuja, joita toivoisin joskus kokeiltavan kotikaupunkini kirjastoissakin.

Muutaman päivän loma oli nopeasti ohi, sitten alkoi arki  ja suuri jännitys, sillä edessä oli työmatka Tukholmaan. Tukholmaan matkattiin laivalla ja viivyttiin reissussa neljä päivää. Tutustuttiin lastenkulttuuriin käymällä Junibackenissa, Postimuseossa, Lastenkirjainstituutissa ja Astrid Lindgrenin kotona. Lisäksi kävimme Tukholman pääkirjastossa ja Fotografiskassa. Astrid Lindgrenin koti oli erikoisin ja hienoin kokemus. Tukholman pääkirjasto on upea, ja siellä olen käynyt aiemminkin. Sen sijaan Fotografiskassa kävin ensimmäistä, mutta en varmasti viimeistä kertaa. Yllättäen Postimuseo osoittautui työmielessä kiinnostavimmaksi, vaikka Junibacken upea satujunineen olikin.  

Työmatkan lisäksi töissä oli (ja on ollut) kiireistä, kun olemme valmistelleet vuoden suurinta tapahtumaamme tohinalla (joka tämän julkaisuhetkellä tosin on jo ohi!). Ehkä sen vuoksi kotonakin on ollut vaikea pysähtyä. Vapaa-aika onkin täyttynyt kaikenlaisesta; keikoista, tortillailtamista, kahvitteluista, pienistä ja suuristakin jutuista.

Mutta pysähdyin lukemaan. Tammikuu on usein minulle hyvä kirjakuukausi. Nytkin sain luettua viisi vapaa-ajan kirjaa. Viime vuonna päätin, että luen työkirjoja vain etäpäivinä, enkä listaa niitä enää blogiin. Ehkä se alkaa näkyä luetuissa kirjoissa. Ainakin tammikuussa painotus oli vapaa-ajan kirjoissa, toisin kuin viime vuonna...

IMG_7626

T a m m i k u u n     k i r j a t

Minna Rytisalo: Rouva C.  
Minna Canth: Työmiehen vaimo. 
Julie Andem: SKAM - Kausi 2: Noora. 
Heini Strand: Hyvä Verse - Suomiräpin naiset. 
Gamilla Grebe: Kun jää pettää alta. 

+ 4 työkirjaa

Tammikuun kirjoista kaikki olivat ihan hyviä, yksikään ei noussut yli muiden. Poikkeuksena toki Minna Canthin Työmiehen vaimo, joka on klassikko syystä. Luulin sen olevan minulle vieras, mutta kun aloin lukea, ymmärsin lukeneeni, nähneeni tai kuulleeni sen jo aiemmin. Hyvä Verse oli tärkeä ja mielenkiintoinen, mutta toteutus hieman ontui. Taittoa olisi voinut tehdä lukijaystävällisemmäksi. Kun jää pettää alta oli niin perinteistä ja ennalta arvattavaa jännityskirjallisuutta, että se oli kuukauden heikoin. Senkin kuitenkin luin ihan mielelläni.

Kirjoista kolme oli omasta hyllystä, kaksi kirjastosta lainattuja. Bloggausinnosta huolimatta aikaa kirjoittamiselle ei tahtonut löytyä. Kädet olivat nimittäin täynnä töitä, kun viimein tapahtui asia, jota olin pitkään odottanut.

Tammikuun viimeisenä päivänä hain avaimet uuteen kotiin. Täällä asun nyt, miten jännittävää.

Valoisampaa helmikuuta! Valoisampi se on tainnutkin jo olla!

lauantai 19. tammikuuta 2019

10 oman hyllyn himotuinta 2018: kuinka monta luin?


IMG_7270
Kuvan kirja ei liity tapaukseen.

Suunnilleen vuosi sitten listasin 10 oman hyllyn himotuinta teosta. Eli 10 kirjaa, jotka juuri sillä hetkellä haluaisin lukea omasta hyllystäni kaikista eniten. Tämä ei ole hyllynlämmittäjä-haaste, sillä tässä ei suinkaan ole tarkoitus lukea näitä kymmentä kirjaa, ehei, tarkoitus on tiirailla omaa hyllyä, leikitellä ajatuksella, että jos nyt voisi tällä istumalla lukea 10 kirjaa omasta hyllystään, mitkä ne olisivat ja listata ne sitten tänne blogiin. Sen jälkeen listan annetaan olla. Itse en listaa muista enää parin viikon jälkeen, enkä siihen palaa, ennen kuin on kulunut noin vuosi listan tekemisestä. Sitten katsotaan tuliko listalta luettua jotain. 

Olen tehnyt tällaisen listan ensimmäisen kerran vuonna 2014. Siitä asti olen pitänyt tästä hieman hupsusta, melko tarkoituksettomasta, mutta niin hauskasta perinteestäni kiinni.

Nyt kurkistetaan miten kävi viime vuonna listattujen teosten kanssa. Sen verran voin paljastaa, että luin viime vuonna omasta hyllystäni yhteensä vain neljä teosta, joten turha unelmoida, että tämä olisi se ensimmäinen vuosi, kun listalta olisi luettu kaikki. Jos haluat lukea perustelut sille, miksi juuri nämä kirjat pääsivät listalle vuosi sitten, niin perustelut löytyvät täältä.

1 0   O M A N   H Y L L Y N   H I M O T U I N T A   2 0 1 8

Tummennetut luettu.

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia
Leena Krohn: Hotel Sapiens 
Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään
Alice Munro: Karkulainen, Sanansaattaja tai Valkoinen tunkio
J.R.R. Tolkien: Hobitti
John Williams: Augustus
Sinikka Vuola: Replika

Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

 

2/10 luettu. Ei tällä lukemalla varsinaisesti juhlita, mutta olen iloinen, että luin juuri nämä. Pieni elämä oli paras viime vuonna lukemani kirja. Ehdin jo uumoilla, että Hobitista tulee yksi niitä kirjoja, jotka ovat ikuisesti hyllyssäni lukematta, vaan eipäs tullutkaan. Kirja oli parempi, kuin odotin.

Tänä vuonna olen ajatellut panostaa oman hyllyni kirjoihin ja nyt tammikuussa olenkin lukenut omasta hyllystäni jo 2,5 kirjaa. Tänä vuonna aion ehdottomasti lukea listalta ainakin Lindgrenin kirjan, sekä Munroa. Toivottavasti muutkin kirjat. Tämän vuoden 10 himotuimman lista tulee hieman myöhemmin.

Aiemmat postaukset: 

2018: 10 oman hyllyn himotuinta (2018)
2017: 10 oman hyllyn himotuinta (2017) & Luinko 10 oman hyllyn himotuinta vuonna 2017?
2016: 10 oman hyllyn himotuinta (2016) & Luinko 10 oman hyllyn himotuinta vuonna 2016? 

2015: 10 oman hyllyn himotuinta
2014: 10 oman hyllyn odotetuinta10 oman hyllyn odotetuinta - tuliko luettua?

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Minna Rytisalo: Rouva C.

IMG_7255

Minna Rytisalo: Rouva C. 
 Gummerus 2018.
Sivut: 367 
Omasta hyllystä

Rouva C. oli ensimmäinen tänä vuonna lukemani teos. Se oli myös ainoa, jota toivoin joululahjaksi. Kirja on hyvä, mutta lukukokemukseni oli hyvin ristiriitainen.

Koen aina vähän ongelmalliseksi teokset, joissa todellisesta henkilöstä tehdään fiktiivinen. Toisinaan koen ongelmalliseksi jo pelkän historian kuvauksen nykypäivästä käsin, mutta sen kanssa olen oppinut sentään elämään, heh. Ennen, kuin Rouva C. edes oli kuoriutunut  ulos lahjapaketistani, olin kuullut useamman pohtivan kriittisesti sitä, että Minna Canth on napattu mukaan fiktiiviseen tarinaan - saako näin tehdä? Lisäksi olin kuullut siitä, miten Minna Canth esitetään kirjassa melko typistetystä näkökulmasta - tyttärenä, vaimona, äitinä - suhteessa miehiin. Myönnän, että lähdin lukemaan kirjaa näistä lähtökohdista, kriittiset lasit silmilläni.

Kirja on kuvitelma siitä, mitä Minna Canthin elämä tyttärenä, vaimona ja äitinä olisi voinut olla, on saattanut olla, mutta tuskin on, sillä tämä on kuitenkin kirjailijan keksimä tarina. Kirja on avioliittoromaani, kuten kirjan nimestä saattaa arvata, ja siinä mielessä onnistunut.
Avioliittoromaanina teos on kaunis, haikea ja surullinen. Oikeastaan hyvin koskettava. Kieli on kaunista, kuvailevaa ja elämänmakuista. Rytisalo kirjoittaa hyvin nautinnollista tekstiä, elävää ja mehevää, jonka sai todeta jo Lempiä lukiessa.  

Avioliittoromaani, kuvitteellinen tarina Minna Canthin avioliittoelämästä ja perhe-elämästä, ei kuitenkaan ollut näkökulma, jota itse olisin kaivannut. Ärsyynnyin, tai ehkä pikemminkin tylsistyin siihen, miten kirjassa yksi merkittävä suomalainen nainen on kutistettu mielestäni hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi. Synnyttäväksi naiseksi. Kaikki muu tapahtuu taustalla, jos tapahtuu. Oikeastaan kirja päättyy siihen, kun vasta alkaa tapahtua. Mikä lienee tarkoin harkittu valinta, mutta minä olisin mieluummin lukenut siitä eteenpäin.

En itse olisi lähtenyt kuvailemaan Minna Canthin kaltaista henkilöä tästä näkökulmasta. En olisi halunnut ahtaa Canthia tähän rooliin, ilman, että hänen tuotantonsa, elämäntyönsä ja muu tuotaisiin esille. Olen kuullut kommentteja, että tämä on uusi näkökulma Canthiin. Se lienee totta. En ole lukenut Canthista niin paljon, että osaisin itse ottaa tähän asiaan kantaa, mutta toki hänen töistään ja elämän suurista saavutuksista on saanut lukea enemmän. Mutta minusta tämä näkökulma on siitäkin huolimatta tylsä. Hyllyt ovat piukeina kirjoja, joissa naiset kuvataan juuri näin. Niin tärkeää kuin äiteys, vaimous ja perhe ovatkin - siis todella tärkeitä, ja tietenkin myös tiettyyn pisteeseen asti määrittäviä - niin minä kuulisin mieluummin toisenlaisen tarinan. Sen tarinan, jossa seitsemän lapsen äiti muuttaa yhteiskuntaa radikaalisti ja jättää jäljen, josta vielä yli sata vuotta myöhemmin kirjoitetaan ja puhutaan.
 

Rytisalon kirjoittama tarina on kuitenkin myös mielenkiintoinen. Se on fiktiivinen, mutta samalla kevyt johdatus Minna Canthiin. Se saa ajattelemaan mitä elämä on joskus ollut, saattanut olla. Se herättää pohtimaan naisen asemaa silloin ja nyt. Toisaalta juuri Minna Canth on se kiintopiste, jonka ansiosta kirjan jaksaa lukea. Jos tämä olisi historiaan sijoittuva avioliittoromaani ilman merkkihenkilöitä, en tiedä olisinko koskaan tähän edes tarttunut. No olisin, jos se olisi Rytisalon kirjoittama.

Kuten sanoin, lukukokemus oli ristiriitainen. Samaan aikaan pidin kirjasta, hyvin paljonkin. Silti moni asia hiersi ja harmittikin, sillä tämä ei sitten kuitenkaan ollut kirja minulle.

Mutta mikä tärkeintä, tämän jälkeen tartuin viimein Minna Canthin Työmiehen vaimoon ja luin sen. Lukiessa tosin heräsi kysymys, että luinko sitä sittenkään ensimmäistä kertaa. Tarinahan olikin jo tuttu! Mutta siitä kirjoitan myöhemmin lisää omassa postauksessaan.

Oletteko te lukeneet Rytisalon kirjoja?

lauantai 5. tammikuuta 2019

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

IMG_7249

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, Wsoy 2017.
Napoli-sarjan toinen osa.
Sivut: 508
Suomentanut: Helinä Kannas
Alkuteos: Storia del nuovo cognome
Kirjastosta 

Yksikään kirja ei ole tainnut saada yhtä montaa mahdollisuutta minulta, kuin Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina. Olen lukenut kirjan kahdesti alusta jonnekin 100-200 sivun paikkeille, sitten jättänyt sen kesken ja palauttanut takaisin kirjastoon. Joku olisi ehkä uskonut vähemmällä, antanut periksi, eikä ainakaan lainannut kirjaa kolmannen kerran! Mutta halusin ja haluan lukea tämän kirjasarjan. Ottaa siitä selkoa. Sillä vaikka en syttynytkään ensimäiselle osalle ja toisen osan lukeminen oli enemmän taistelua, kuin nautintoa, niin tunnistan ja tunnustan, että Napoli-sarjassa on jotain todella hienoa, siinä on oma jujunsa, taitonsa ja vetovoimansa. Jotain mistä minunkin ehkä kuuluisi pitää.

Luulen, että oma "ongelmani" Napoli-sarjan suhteen on ollut se, että molemmissa lukemissani osissa on paljon raskaita, raakoja ja epämiellyttäviä asioita. Hahmot eivät ole miellyttäviä, väkivaltainen machokulttuuri järkyttää ja kirjan naiskuvakaan ei varsinaisesti ilahduta. Kirjassa kuvailtu naisten välinen ystävyys tuntuu omituiselta ja kierolta. Kirjan lukeminen on monella tapaa raskasta ja vaatii paljon. Varsinkin, kun se on niin yksityiskohtainen, tarkka ja - ainakin tässä kirjassa paikoin - loputtoman hitaasti etenevä.

Itseasiassa pidän juuri tällaisesta kirjoitustyylistä monessa kirjassa. Yksityiskohtaisesta, kuvailevasta ja lukijan syvälle kirjan maailmaan upottavasta. Mutta silloin, kun luettava on näinkin epämiellyttävää, niin se asettaa haasteensa. Kiinnostus ei tahdo pysyä yllä, koska kukaan hahmoista ei tunnu nousevan mieleiseksi. Siinä sitä sitten lukee kirjaa, mistä ei ole oikein löytänyt kiintopistettä itselleen, ja lukee vielä todella tarkkaa kuvausta siitä.

Kirjan julma ja rosoinen maailma tai epätäydelliset hahmot eivät sinänsä haittaa. En kaipaa silottelua, pilvilinnoja tai loputonta keskiluokkaista höttöä, jota kyllä saa lukea riittämiin muutenkin. Minulle kelpaa haastavat, ärsyttävätkin hahmot ja raadollinen maailma. Mutta kaipaan jotain, johon tarttua. Nyt lukeminen tuntui siltä, että luen kaiken kovin etäältä, sillä en saa mistään kunnollista otetta. Jokin jäi tavoittamatta.

 
Mutta - kun olin jaksanut kolmannen kerran lukea kirjan pitkäveteisen ja hieman paikallaan junnaavan alun, niin noin 300 sivun jälkeen tarina jouhevoitui ja alkoi kiinnostaa enemmän. Luin kirjan lopun nopeammin, kuin olisin uskonut. Ehkä siinä vaiheessa hahmotkin alkoivat olla niin tuttuja, että heidän elämänsä alkoi kiinnostaa vähän väkisinkin. 


Kirjassa on paljon hyvää. Se on oikeasti tosi taitava. Mutta edelleen jokin oma henkilökohtainen kosketus, jokin syvempi liikuttuminen jää puuttumaan. Haluan lukea jatko-osat, mutta ainakaan vielä en koe mitään suurta intohimoa niiden suhteen. Olen nyt optimistisempi ja kiinnostuneempi, kuin ennen tämän lukemista, mutta en vieläkään siinä tilassa, että jatkoa pitäisi päästä lukemaan nyt heti.


Luin kirjan viime vuoden puolella.