Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

"Kirjoitan muistikirjaani:

myötätunto itseä ja muita kohtaan

yritä nähdä totuus itsestäsi, vaikka sitten epämieluisa

käytä energia viisaasti

älä takerru asioihin, fyysisiin tai henkisiin

ja kaikkein tärkeimpänä: älä takerru identiteettiisi ja kuvittele, että se on muuttumaton, sillä se muuttuu koko ajan."

Naiset joita ajattelen öisin on ihana ihana  i h a n a  kirja. 

Tekee mieli sanoa t ä y d e l l i n e n, silkkaa kirjarakkautta.

Kankimäki on kirjoittanut inspiroivan ja aidon kirjan täynnä naisia, ylistyksenä naisille. Kymmenen naisen joukko käsittää tutkimusmatkailijoita, matkailijoita, taiteilijoita ja muita itsenäisiä naisia, jotka ottivat ja lähtivät. Naisia, jotka ovat jo vuosikymmeniä sitten viis veisanneet liikoja heille asetetuista odotuksista ja tehneet asioita, joista ovat pitäneet, vaikka sitä ei olisikaan katsottu naisille sopivaksi. Nämä naiset ovat olleet rohkeita ja rikkoneet rajoja. Minua huvittaa, että moni kirjan naisista on tehnyt jo satoja vuosia sitten tekoja, joita saatetaan yhä pitää hieman kyseenalaisina, jos siis sattuu olemaan nainen.

"Suuri osa elämäni arvosta, jos sitä on, johtuu siitä että ammun leijonia. Ja siitä, että voin elää vapasti ja tehdä elämälläni mitä haluan. Tällaisia ihmisiä on maailmassa paljon, ja mielestäni heillä on yhtä suuri oikeus elämäänsä ja paikkaansa kuin perheellisillä." (Karen Blixen)

Kirjan naiset ovat lähteneet ja kulkeneet, tehneet asioita, ja eläneet melko vapaata elämää, vaikka se ei ole ollut helppoa. Se ei ole ollut helppoa, koska he ovat eläneet ajassa, jossa sitä on pidetty sopimattomana. Naiset ovat olleet sairaita ja sairastelleet, kokeneet suuria vastoinkäymisiä ja kantaneet raskaita henkisiä taakkoja, ja siitä huolimatta he ovat eläneet. Tehneet sen, mihin on ollut palo. Eivät ehkä aina selvinneet kaikesta, mutta eläneet sen kanssa. Olleet rohkeita ja särmikkäitä.

Kankimäki ei kirjoita naisista kuin täydellisistä sankareista. Onkin ihanaa, että teos nostaa naiset esiin ja maalaa kuvan, jossa he ovat ihan vain ihmisiä. Heillä on omat huolensa ja murheensa, omat itsekkäät motiivinsa ja kompastuskivensä - ihan kuin meillä kaikilla. Kankimäki ei kirjoita itseäänkään kirjaan kaunisteltuna kuvana, vaan rosoisena, väsyneenä, masentuneena ja itseään epäilevänä. Silti hänkin on ottanut ja lähtenyt, kulkenut näiden naisten perässä, etsinyt tietoa ja kirjoittanut tämän kirjan. Elänyt naisena sellaista elämää, joka tuntuu olevan edelleen joillekin haastava hyväksyä.

Kirja käsittelee näitä valittuja naisia, sekä ylipäänsä naiseutta. Naisille asetettuja odotuksia, rajoituksia ja holhoamista ennen ja nyt. Hän kirjoittaa perheellisistä lapsista ja lapsettomista, avioliitosta ja rakkaudestakin. Ihan vain elämästä ja sitä, että millaista on elää elämää normien ulkopuolella, elää erilaista elämää kuin mitä juuri ikäiseltäsi odotetaan. Miten sitä joskus kyseenalaistaa, ja joskus ei voisi olla tyytyväisempi.

"Olen vapaa, mutta samalla ulkopuolinen. 

Huonona hetkenä tuntuu siltä, etten ole kahdessakymmenssä vuodessa onnistunut saavuttamaan yhtään mitään. 

Hyvänä hetkenä tuntuu, että olen onnistunut vapautumaan siitä kaikesta."

Kirja saa ajattelemaan naisia. Omia yönaisia, kirjan naisia ja samalla niitä kaikkia naisia, joista ei vielä tiedä mitään. Kirja saa ajattelemaan historiaa ja sitä, miten historiasta on kirjoitettu esiin lähes pelkkiä miehiä, kuin naisia ei edes olisi ollut. Se ei yllätä ja silti se yllättää. Miksen tiennyt näistä naisista aiemmin mitään? Miksen ole edes osannut ajatella, että tällaisia asioita naiset tekivät jo kymmeniä, satoja vuosia sitten?

Kankimäen ote tekstissä onkin sekä inspiroiva (en kiellä, ettenkö olisi sanonut ystävälleni, että kirjan lukemisen jälkeen kyllä mietti hetken, että jospa vain jättäisi kaiken ja lähtisi!), että inhimillinen. Kirja on kaunis, mutta rehellinen. Oivaltava ja täynnä lauseita, jotka tekee mieli kaikki alleviivata. En ole aikoihin lukenut kirjaa, jonka olisin saanut yhtä täyteen erilaisia muistilappuja tärkeimpien lauseiden kohdalle. Tai hauskimpien.

"Ja miksi minä nykyään epäilen ihmisten rakastumisia mielikuvituksen tuotteeksi, tai pidän niitä hoitoa vaativina psykoottisina tiloina?"

Harvoin kohdalle osuu kirja, joka muuttaa lukijan maailmaa, lukijaa itseäänkin, antaa tukea ja voimaa. Mutta tämä kirja oli minulle sellainen. Kirja, joka tekee mieli sujauttaa tyynyn alle ja kantaa mukana. Pakata laukkuun, kun lähtee kohti omaa seikkailuaan. Kiitos kirjailijalle tästä kirjasta. 

Suosittelen kirjaa kaikille.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Sivut: 447

Otava 2018

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi?

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi?

 Wsoy 2016

Sivut: 216
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen

Kirjastosta

Luin lokakuun alussa Eveliina Talvitien kertomuksen siitä, miten hänestä, tavallisesta porilaistytöstä, tuli feministi. Tarina on melko tyypillinen kasvukertomus siitä, kuinka elää tiettyjen opittujen sukupuoliroolien ja normien mukaan, kunnes herää kyseenalaistamaan ne syystä tai toisesta. Tuttu tarina, joka ei välttämättä tarjoa mitään uutta syvien vesien feministille, mutta joka on silti tärkeä. 

Talvitien tarina on jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, miten meitä kasvatetaan tiettyyn muottiin, millaisia ongelmia yhteiskunnassamme on ja miten ne tiedostamalla voi oppia toimimaan eri tavalla. Talvitien tarina on helppo väylä oppia ymmärtämään mitä on feminismi, miten feministiksi saattaa tulla ja mitä se oikeastaan tarkoittaa. Sekä saada otetta niistä syvään juurtuneista rakenteellisista epäkohdista, joita yhteiskunnassamme edelleen on, vaikka kuinka oma henkilökohtainen kokemusmaailma ei niitä tunnistaisikaan.

Talvitien kirja osui käteeni samassa rytäkässä kun luin ison kasan muitakin feministisiä teoksia. Niiden joukosta tämä ei erityisemmin erottunut, tai tuonut kentälle mitään uutta, mutta toimii hyvänä perusteoksena aiheesta. Henkilökohtaisten kokemusten kautta on aina jotenkin helpompi saada kiinni ja ymmärtää sellaisiakin aiheita kuin feminismi. Minusta oli mahtava lukea toisen kertomus siitä, miten hänestä tuli feministi.

Mutta miten helvetissä minusta sitten tuli feministi? No, voisin itsekin kirjoittaa aiheesta vaikka kirjan. Tai laajahkon esseen ainakin. Feministiksi kun ei aina niin vain synnytä, vaan sitä kohti kuljetaan mutkaista polkua, käydään läpi useita kipupisteitä ja löydetään itsensä kyseenalaistamasta milloin mitäkin. Se on tarina, jossa riittää kerrottavaa varmaan aika monella. Ja koska ihminen ei koskana ole valmis, niin samaan tapaan oma tapa olla feministi muuttuu ja muovautuu. Toivottavasti joka päivä vähän tiedostavampaan ja reilummin toimivaan suuntaan.

Minusta kuitenkin tuli jonkin sortin feministi silloin kun maailmani mureni tajutessani, ettei se olekaan kaikille tasa-arvoinen. Olin vasta lapsi kun ymmärsin, että sukupuoleni saattaa vaikuttaa siihen miten minua kohdellaan tai mitä minulta odotetaan, ja sehän oli aivan täysin typerä ajatus. En tietenkään silloin ajatellut itseäni feministinä. Enkä vielä silloinkaan, kun yläasteikäisenä lopetin päivittäisen meikkaamisen kun en hyväksynyt sitä, että minun odotettiin meikkaavan mutta luokan poikien ei. Vaikka usein koin ja muiden suusta sain kuulla, etten ole kuten toiset tytöt (niin toksista kuin tällainen toteaminen onkin), vaan rikon normeja olemalla mitä olen, niin en ajatellut itseäni feministinä. En ajatellut taistelevani mitään vastaan. Olin vain minä, en ihan kaikkia juttuja ymmärtävä tai niistä piittaava, kyseenalaistava, monesti vähän ulkopuolinen tai ainakin monissa tilanteissa koin itseni sinne kuulumattomaksi. 

En ajatellut olevani feministi vuosiin, koska käsitykseni feministeistä oli juuri niin väärä kuin mitä se voi olla. Feministithän vihaavat miehiä, jättävät rintaliivit käyttämättä, sääret ajamatta ja meikit ostamatta. Liittyi tähän väärään mielikuvaani varmasti vielä muutakin, mutta nämä ovat jääneen parhaiten mieleeni.

Onneksi otin asioista selvää. Onneksi tajusin, että olin väärässä siitä, mitä feminismi tarkoittaa. Ja halusinpa tai en, tajusin olevani feministi. Olin sitä jo lapsena, vielä enemmän teininä ja todella paljon aikuisena. Vuosi vuodelta tiedostavammin, lisää oppien ja kasvaen. Vuosi vuodelta tasa-arvoa tiukasti eteenpäin vieden, yksin ja yhdessä muiden kanssa.

Siten helvetissä minusta tuli feministi. 

Ps. Miten sinusta tuli feministi?

♥♥♥

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Koko Hubara: Ruskeat tytöt, Like 2017

Sivut: 235

Kansi: Tommi Tukiainen

Kirjastosta

Lukekaa tämä. Jos olet Ruskea Tyttö, lue tämä, koska tämä on sinulle, ja vaikka et olisikaan, lue silti. Kirja on silmiä avaavaa luettavaa kenelle tahansa silmänsä avaamaan kykenevälle. Jos koottaisin kirjapaketti, joka pitää lukea saadakseen oikeuden kulkea vapaana kadulla muiden ihmisten seassa, niin tämä voisi kuulua siihen pakettiin. Sen jälkeen pitäisi katsella tovi peiliin ja ajatella. Etenkin niiden, jotka eivät ole Ruskeita Tyttöjä.

Tunne-esseitä. Niin lukee Koko Hubaran kirjassa ja niitä siinä on. Ruskeat Tytöt kävi tunteisiin. Aina kun kuulen, että joku läheiseni, ystäväni tai perheenjäseneni, tai kuka tahansa, on joutunut rasismin kohteeksi, niin sisälläni herää sellainen sanattomaksi tekevä raivo. Olen niin vihainen, etten saa sanoja suustani ja olen niin vihainen siksi, että jälkikäteen voi harvoin  tehdä enää mitään asialle. Olen vihainen, koska en ymmärrä, miten kukaan tässä maailmassa voi kohdella toista ihmistä tavoilla, joista Hubara kertoo. Joista kertovat ystävät, perheenjäsenet, monet tuntemattomat. Miten kukaan voi sanoa tuntemattomella ihmiselle kadulla törkeyksiä vain siksi, että toinen näyttää omissa silmissä erilaiselta? Tai käydä käsiksi, olla väkivaltainen? Vihata? Se sama raivo kipunoi, kun luin näitä esseitä. Ärsytti ja itketti kaikki se rasismi ja rodullistaminen, joista Hubara kirjoittaa. Niiden rakenteellisuus, arkipäiväisyys. 

En ole se, johon se kohdistuu. En tiedä miltä se tuntuu. Tiedän vain sen, miten järjettömänä rasismi näyttäytyy minun silmissäni. Muistan, kun olin lapsi, ja joku yritti selittää rasismia, enkä vain ymmärtänyt miksi joku ajattelee tai tekee niin. En ymmärrä vieläkään.

En ymmärrä niin monen kapeaa käsitystä suomalaisuudesta. Millaisessa tynnyrissä on elänyt hän, joka pitää suomalaisuuden mittarina ulkonäköä, uskontoa tai elämäntapaa? En voi ymmärtää ja silti tavallaan voin. Hubara kirjoittaa siitä, kuinka Ruskea Tyttö on näkymätön. Etsimällä saa etsiä häntä työyhteisöistä, mediasta, elokuvista, kirjoista, eikä välttämättä löydä ketään. Jos löytää, on rooli tyypillinen - maahanmuuttaja tai turvapaikanhakija, siivooja, bussikuski, kotiapulainen, taksikuski, ehkä räppäri. Valitettavasti siitä rakentuu monen käsitys Ruskeista (Tytöistä). Ulkonäön perusteella tehdään oletuksia ja määritelmiä, usein kapeita ja vääriä sellaisia. 

On jokaisen tehtävä purkaa rakenteita ja särkeä lasikattoja. Jokaisen tehtävä on puntaroida omat ennakkoluulot, käsitykset ja määritelmät. Rakenteelliseen rasismiin tulee sen lisäksi puuttua kaikilta tahoilta, huolehtia, että näkymättömästä tulee näkyvää. Että kapea käsitys suomalaisuudesta muuttuu, laajenee. Ja mikä tärkeintä, ettei Ruskeiden Tyttöjen tarvitse etsimällä etsiä itseään esimerkiksi aikakausilehdistä, elokuvista tai kirjoista. Ettei kenenkään tarvitse ajatella, että oma ulkonäkö vaikuttaisi tai olisi esteenä kouluttautumiselle, työpaikan saamiselle, uralla etenemiselle, asioista päättämiselle tai sille, mitä elämässä ikinä haluaakaan tehdä.

Hubara on kirjoittanut todella hyvän kirjan heille, joille kirjoitetaan liian vähän. Vaikka haluaisin, en osaa kirjoittaa kirjasta kuten siitä kuuluisi. Mutta tämä kirja ei olekaan minulle, tämän kirjan äärellä olen ulkopuolella. Olen se valkoinen peruna, joka näkyy ja kuuluu kaikkialla. En joudu etsimällä etsimään itseäni, kun tulen vastaan kaikkialla. Se, ettei kaikkien kohdalla ole niin, on yksinkertaisesti julmaa ja väärin. Siksi toivon, että tämän kirjan lukee moni heistä, joille kirja on ja yhtä lailla moni sellainen, jolle kirja ei ole. Kirja avaa maailmaa, jota valkoisena etuoikeutettuna ei ole kokenut.

Luin hetki sitten Roxanne Gayn Bad Feminist, jonka Hubara on suomentanut yhdessä Anu Partasen kanssa, ja siinä käsiteltiin paljon samoja asioita kuin tässä. Ruskeat Tytöt koskee kuitenkin nimenomaan suomalaisuutta, suomalaisia Ruskeita Tyttöjä, ja oli siksi ainakin minulle suurempi, enemmän iholle tuleva ja ajatuksia herättävä lukukokemus. 

Ehkä vuoden tärkein kirja. 

♥♥♥♥♥

Roxane Gay: Bad Feminist

 Roxane Gay: Bad Feminist, Like 2017

Sivut: 331
Suomentanut: Koko Hubara ja Anu Partanen

Alkuteos: Bad Feminist 2014

Kirjastosta

"On vaikea olla tuntematta itseään naisena ja feministinä huumorintajuttomaksi, ja nähdä naisvihaa niin monessa eri muodossa, suuressa ja pienessä, kun tietää ettei se ole pelkkää kuvittelua. On vaikea suhtautua kehoitukseen olla ottamatta liian raskaasti, koska jos ottaa yhtään kevyemmin, leijailee pian hevonvitunkuuseen. Ongelma ei ole siinä, että näitä asioita tapahtuisi joskus; ongelma on siinä, että kaikkia näitä asioita tapahtuu koko ajan ja jatkuvasti." 

Olen feministi ja suhtaudun asioihin aika vakavasti. Ajatellaanpa vaikka suurinta osa tv-sarjoista ja elokuvista, jotka jätän katsomatta, kun en kestä niiden yksipuolista ja vahingollista ihmiskuvaa. Saatan jättää elokuvan kesken, kun hahmot ovatkin kaikki samasta puusta veistettyjä uhreja, jotka täytyy pelastaa, tai jotain muuta yhtä nokkelaa. Monia vanhoja lemppareitani en voi enää katsoa ilman, että pyörin tuskissani, sillä hitto mitä kuraa. Ei ihme, jos on teininä ollut vähän pihalla, kun on kuorruttanut aivonsa moisella roskalla. Soittolistaltani tippuu aika nopeasti tyypit, jotka paljastuvat kusipäiksi. Ei ole niin hyvää musiikkia, etteikö se menisi pilalle, jos sen tekijä on esimerkiksi naisvihaa kylvävä sovinisti. Kyllä, olen vähän huumorintajuton. Otan vähän raskaasti. Silti kaikesta tästä huolimatta kuuntelen joskus vähintään kyseenalaisia biisejä. Katselen joskus aivan hirvittävää roskaa, ja pidän siitä. Tiedän paremmin ja silti teen sen.

"Nautin niistä samalla tavalla kuin minun on pakko nauttia suurimmasta osasta musiikkia - minun pitää unohtaa olevani älyllinen olento. En saa ottaa kaikkea niin raskaasti." 

Roxane Gayn Bad Feminist sisältää esseitä, joissa hän tarkastelee, pohtii ja ruotii muun muassa populaarikulttuurin tarjoamaa yksipuoliesta, usein vahingollista näkökulmaa sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja identiteetistä. Hän kuvaa sitä ristiriita mitä on kasvaa naisena, ei-valkoisena naisena ja feministinä kulttuurissa, joka meidät ympäröi. Voimme tiedostaa ja kyseenalaistaa valtakulttuurin tarjonnan, mutta silti ammennamme siitä. Miksi? Ja toisaalta - mistä muustakaan? Se osuu meihin, vaikka emme tahtoisi ja no, joskus tahdomme sen osuvan. Gayn kirjoittaa myös muun muassa etuoikeuksista, raiskauskulttuurista ja rodullistamisesta. Monet esseet ovat hyvin henkilökohtaisia, joissa Gay tuo itsensä ja kokemuksensa vahvasti esiin.

Suurimmassa osassa esseistä on minulle jollain tapaa tuttuja juttuja keskiössä. Esimerkiksi Nälkäpeli, Sweet Valley High, Girls ja Fifty Shades of Grey, vaikka viimeistä en olekaan lukenut tai katsonut. Gay tarkastelee näitä avaamalla teosten ongelmallisuutta esimerkiksi juuri naiskuvan kannalta. Mukana on myös elokuvia, henkilöitä ja tapauksia, jotka eivät ole itselleni tuttuja. Se etäännytti hieman, mutta Gay kirjoittaa onneksi niin hyvin, että esseiden pointista sai siitä huolimatta kiinni. 

Gayn esseitä ei voi lukea ajattelematta, siis ajattelematta niin, että aivot sauhuavat ja ovat lukemisen jälkeen lähinnä hakkelusta. Gay kirjoittaa esimerkiksi raiskauskulttuurista tavalla, joka valottaa sitä kaikessa karuudessaan aivan loistavalla tavalla. Hänellä on paljon huomioita, joita ei ole itse osannut edes ajatella. Rodullistaminen taas on asia, jota ei-rodullistettuna valkoisena ihmisenä ei voi koskaan täysin ymmärtää ja siksi aihe, joka kieputti jälleen ajatusmaailmaani. Hyvä niin.

Yksi asia, jota kuitenkin mietin ehkä kaikista eniten ja josta olen kirjan luettuani muutaman kanssa jutellutkin, on Gay itse ja hänen tapansa kirjoittaa. Hän kirjoittaa tekstejään sivaltaen, mutta kuitenkin humoristisesti. Hän laittaa itsensä likoon, mutta samalla kun lyttää tosi-tv-ohjelmat, hän kertoo katsovansa niitä tai kun hän parjaa jotain henkilöä, hän silti ymmärtää. Gayn tapa tuntuu siltä, että jokaisen totuuden jälkeen hän ikään kuin pyytää anteeksi. Kuin sanoen, "anteeksi, että tosi-tv-ohjelmien formaatti on näin kelvoton ja kerron sen teille, ei piitata siitä, katsonhan sitä itsekin"!

Olenko liian vakava Gaylle? Olenko liian vakava, kun en keksi itse yhtäkään syytä katsoa toksisia tosi-tv-ohjelmia tai mennä lähellekään henkilöä, jonka tietää olevan sovinisti? Täytyykö tässä pyydellä anteeksi?

En halua, saati ole oikeutettu kritisoimaan Gayn tapaa nähdä, kokea, tuntea tai kirjoittaa. Ymmärrän, että hän haluaa kirjoittaa nimenomaan siitä ristiriidasta, joka syntyy, kun tiedostaa ongelman asioissa, joita itse katsoo, kuuntelee, käyttää ja kuluttaa. Siitä huolimatta on hirveän vaikea ymmärtää, että jos pitää jotain niin kivuliaana, niin miksi käyttää aikaa sellaiseen? Vähän kuin olisi tikku jalanpohjassa, mutta mieluummin valittaa siitä kuin ottaa pois.

Ja ehkä juuri tämän ymmärtämättömyyteni vuoksi, niin ristiriitaista kuin se onkin, pidin kirjasta niin paljon. Teos valottaa jälleen yhtä tapaa tarkastella tätä maailmaa ihmisenä ja tietenkin feministinä. Gayn lämpö ja ymmärrys - miten ihanaa! Gay kirjoittaa näin: "Otan vastaan huonon feministin leiman koska olen ihminen. Olen ristiriitainen. En yritä toimia esimerkkinä. En yritä olla täydellinen. En väitä, että minulla olisi vastaus kaikkeen." Täydellistä ihmistä ei ole, eikä näin ollen feministiäkään. Kenelläkään ei tarvitse olla vastausta kaikkeen, onhan meitä monta täällä. Riittää, että haluaa yrittää löytää vastauksen edes johonkin.

Bad Feminist ilostutti, hämmensi, hämmästytti, riemastutti, ärsytti ja oli kaikin puolin juuri sellainen kirja, joita toivoisi osuvan kohdalle useammin. On ihanaa, kun voi lukea samanhenkisen ihmisen hieman erilaisia ajatuksia (ja myös niitä ajatuksia, jotka voisivat olla omasta kynästä), saada uusia näkökulmia ja oppia uutta.

Lukekaa tämä.

♥♥♥♥

Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä - Opas hauskempaan elämään

Rosa Meriläinen ja Saara Särmä: Anna mennä - Opas hauskempaan elämään, S&S 2016

Sivut: 364

Kansi ja ulkoasu: Jussi Karjalainen

Kannen kuva: Aki-Pekka Sinikoski

Kirjastosta

Näköjään on aivan maailman vaikeinta lukea feministinen kirja ja yrittää sitten kirjoittaa siitä. Olen nyt muutaman päivän yrittänyt. Joko olen saanut aikaiseksi niin henkilökohtaiseksi taittavia tekstejä, etten kirjoittaisi sellaisia edes päiväkirjaani, jos kirjoittaisin päiväkirjaa, tai sitten niin kuivia sananparsia teoksen sisällöstä, että niillä saatesanoilla kiertäisin itsekin kirjan kaukaa. Vaikeaksi kirjoittamisen tekee se, että aihe on niin tuttu, ettei kirja mullistanut maailmaani, ja siksi ei oikeastaan ole mitään sanottavaa, ja sitten taas toisaalta aihe on niin tärkeä ja omani, että voisin kirjoittaa aiheesta melkein kirjan itsekin. Yritäpä tässä sitten luovia näiden ääripäiden välissä.

Rönsyävien ja nyt julkaisemattomaksi jäävien tekstieni tärkeimmät pääpointit ovat olleet kutakuinkin seuraavat:

1. Anna mennä: opas hauskempaan elämään on ennen kaikkea teos, joka kehottaa kehtaamaan enemmän, nolostelemaan vähemmän ja näin elämään enemmän, koska silloin elämä nyt vain on hauskempaa. Vakaviin asioihin sietää suhtautua vakavasti, mutta omasta elämästä ei kannata tehdä liian vakavaa. Kirjan kehotus on muuten aika tehoava, sillä kirjan lukemisen jälkeen olen itsekin kehdannut tehdä enemmän ja miettinyt vähän vähemmän.

2. Kirja on hyvä feministinen perusteos. Se ei varsinaisesti tarjoillut kovin paljon uutta minulle henkilökohtaisesti, mutta avaamalla käsitteitä ja nostamalla hyvin arkipäivisiä epäkohtia päivänvaloon, on sen kautta aiheisiin helppo tutustua. Kirja ei kuitenkan ole mikään vakavahenkinen jykevä käsikirja, vaan hauska, sellainen potkua elämään antava. (Tässä kohtaa voisi melkein käyttää sappinesteet suuhun nostattavaa ilmaisua positiivinen tsemppari.)

3. Tekstejä lukiessa on hyvä pitää mielessä, että kyseessä on vain kahden ihmisen mielipiteet. On hyvä saada uutta näkökulmaa ja tuuletella omia ajatuksiaan, mutta purematta nieleminen harvoin kannattaa. Kirjassa on useita kohtia, joita itse en allekirjoita. Esimerkiksi lause "Naisen masu on pyöreä, ei litteä." Paitsi että ei ole aina ja kaikilla. Joillakin on litteä vatsa vaikka taustalla ei olisi ruokavaliota, sairautta tai treeniä - kehoja on myös litteillä vatsoilla, ja se on ihan okei. Se on ihan okei, vaikka taustalla olisikin jotain. Tietenkään jokaisen kirjan ajatuksen ei tarvitse mennä yksiin omieni kanssa - voinhan kirjoittaa sellaisen kirjan sitten itse! - mutta yllä oleva ilmaisu on mielestäni jopa vahingollinen. Vatsa saa olla sellainen kuin on ja se on hyvä sellaisena. Kaiken muun voi unohtaa.

4. Hällä väliä -asenne on hyvä kun huomaa henganneensa töissä puoli päivää housujen vetskari auki tai kun kaveri haluaa tulla kylään juuri silloin kun koti tuntuu räjähtäneen käsiin. Ihan sama, elämässä on vakavampiakin asioita! Mutta koska niitä vakavampiakin asioita on, ihan kaikessa hällä väliä ei toimi. En nyt listaa tähän asioita, jotka mielestäi tulisi ottaa vakavasti, etten ole se tylsä nipottaja, mutta on asioita, joihin voi, saa ja tulee suhtautua vakavasti. Rento asenne on hyvä, piittaamattomuus ei.

5. Tekstit olivat paikoin melko heteronormatiivisia, mikä tuntuu erikoiselta feministisessä teoksessa nykypäivänä. 

Anna mennä: opas hauskempaan elämään ei mullistanut maailmaani tai ravistellut perustuksiani, mutta luin sen suurimmaksi osaksi mielelläni. Se herätti ajatuksia ja tarjosi mukavaa tsemppiä hetkeen, kun sitä ehkä vähän tarvitsikin. Jää kuitenkin melko keskinkertaiseksi pienine ongelmineen. Voisin suositella tätä ensimmäiseksi feministiseksi teokseksi jollekin tai sitten tsemppikirjaksi kurjaan päivään.

♥♥♥

Alison Bechdel: Lepakkoelämää I - IV

Alison Bechdel: Lepakkoelämää I, Kääntöpiiri 2000

(Suom. Hannele Kivilahti)
Lepakkoelämää II, Like 2010
Lepakkoelämää III, Like 2011

Lepakkoelämää IV: Rakkaus ja muita onnettomuuksia, 2013

(Suom. Tarja Sahlstén)

Kirjastosta

Kuvassa vain ensimmäinen osa.

Alison Bechdelin huikea Hautuukoti kiilasi hetkessä yhdeksi lempikirjakseni ja sen jälkeen hänen muukin tuotantonsa on kiinnostanut. Lukujumin riivaamana tartuin helposti lähestyttävältä ja hauskalta vaikuttavaan Lepakkoelämä -sarjakuvaan, joka onnistui Hautuukodin tavoin myöskin kaivertamaan onkalon jonnekin sydämeni sopukoihin. Kaiken elämän mylläkän ja myllerryksen keskellä olen lukenut näitä sarjakuva-albumeja kuin lohtuna, kiintynyt hahmoihin jokaisen sivun jälkeen yhä enemmän ja alkanut jo ennen viimeistä osaa panikoida, että mitä teen, kun sarjakuva loppuu. Onko elämää Lepakkoelämän jälkeen?

Lepakkoelämää kertoo lesboystävysten elämästä 1990-luvulla ja myöhemmissä osissa 2000-luvun alussa. Sarjakuvan henki on lämmin, kun se kuvaa näiden feministien, vegaanien ja ihmisoikeustaiteilijoiden hersyvää (ja vähän kadehdittavaa!) ystävyyttä, erilaisia ihmissuhdekiemuroita, avioliittohaaveita (tai koko instituution vastustamista) ja lasten hankkimista. Samalla pyristellään opiskelun ja työelämän pyörteissä, seurataan politiikka, koetaan maailmantuskaa ja yritetään vaikuttaa. Sarjakuvassa kiemurrellaan perinteiden ja kaiken sen vastaisen välimaastossa. Vaikka sarjakuva vilisee lesboja, niin mukaan mahtuu myös muutama mies, biseksuaali lesbo, ja transihminen.

Sarjakuvassa käsitellään monia niin tärkeitä, mietityttäviä ja puhuttavia aiheita, että sen lukeminen on samaan aikaan ravistelevaa, elähdyttävää ja aika ihanaa. Pidän sarjakuvista – ja kirjoista ylipäänsä – joissa yhdistyy kiinnostava tarina ja jonkinlainen kannanotto. Vaikka tässä tapauksessa täytyy sanoa, että koko sarjakuvahan on iso kannanotto! Vai kuinka monta lesbojen elämää vuosikymmenien ajan kuvaavaa sarjakuvaa löytyy? Sarjakuva on sopivassa suhteessa hersyvän hauska, että vakava. 

Jos löysin itseni jo Hautuukodin sivuilta, niin tämä oli kuin olisi tullut kotiin. Vaikka haluan lukea kaikkea laidasta laitaan, haastaa ajatteluni ja oppia aina lisää, niin joskus on parasta lukea jotain sellaista, missä oikeastaan mikään ei hankaa vastaan. Lepakkoelämä onnistui olemaan sellainen. Ja silti löytyi se kokonaisuuden kiinnostavaksi tekevä särö.

♥♥♥♥