Roxane Gay: Bad Feminist

 Roxane Gay: Bad Feminist, Like 2017

Sivut: 331
Suomentanut: Koko Hubara ja Anu Partanen

Alkuteos: Bad Feminist 2014

Kirjastosta

"On vaikea olla tuntematta itseään naisena ja feministinä huumorintajuttomaksi, ja nähdä naisvihaa niin monessa eri muodossa, suuressa ja pienessä, kun tietää ettei se ole pelkkää kuvittelua. On vaikea suhtautua kehoitukseen olla ottamatta liian raskaasti, koska jos ottaa yhtään kevyemmin, leijailee pian hevonvitunkuuseen. Ongelma ei ole siinä, että näitä asioita tapahtuisi joskus; ongelma on siinä, että kaikkia näitä asioita tapahtuu koko ajan ja jatkuvasti." 

Olen feministi ja suhtaudun asioihin aika vakavasti. Ajatellaanpa vaikka suurinta osa tv-sarjoista ja elokuvista, jotka jätän katsomatta, kun en kestä niiden yksipuolista ja vahingollista ihmiskuvaa. Saatan jättää elokuvan kesken, kun hahmot ovatkin kaikki samasta puusta veistettyjä uhreja, jotka täytyy pelastaa, tai jotain muuta yhtä nokkelaa. Monia vanhoja lemppareitani en voi enää katsoa ilman, että pyörin tuskissani, sillä hitto mitä kuraa. Ei ihme, jos on teininä ollut vähän pihalla, kun on kuorruttanut aivonsa moisella roskalla. Soittolistaltani tippuu aika nopeasti tyypit, jotka paljastuvat kusipäiksi. Ei ole niin hyvää musiikkia, etteikö se menisi pilalle, jos sen tekijä on esimerkiksi naisvihaa kylvävä sovinisti. Kyllä, olen vähän huumorintajuton. Otan vähän raskaasti. Silti kaikesta tästä huolimatta kuuntelen joskus vähintään kyseenalaisia biisejä. Katselen joskus aivan hirvittävää roskaa, ja pidän siitä. Tiedän paremmin ja silti teen sen.

"Nautin niistä samalla tavalla kuin minun on pakko nauttia suurimmasta osasta musiikkia - minun pitää unohtaa olevani älyllinen olento. En saa ottaa kaikkea niin raskaasti." 

Roxane Gayn Bad Feminist sisältää esseitä, joissa hän tarkastelee, pohtii ja ruotii muun muassa populaarikulttuurin tarjoamaa yksipuoliesta, usein vahingollista näkökulmaa sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja identiteetistä. Hän kuvaa sitä ristiriita mitä on kasvaa naisena, ei-valkoisena naisena ja feministinä kulttuurissa, joka meidät ympäröi. Voimme tiedostaa ja kyseenalaistaa valtakulttuurin tarjonnan, mutta silti ammennamme siitä. Miksi? Ja toisaalta - mistä muustakaan? Se osuu meihin, vaikka emme tahtoisi ja no, joskus tahdomme sen osuvan. Gayn kirjoittaa myös muun muassa etuoikeuksista, raiskauskulttuurista ja rodullistamisesta. Monet esseet ovat hyvin henkilökohtaisia, joissa Gay tuo itsensä ja kokemuksensa vahvasti esiin.

Suurimmassa osassa esseistä on minulle jollain tapaa tuttuja juttuja keskiössä. Esimerkiksi Nälkäpeli, Sweet Valley High, Girls ja Fifty Shades of Grey, vaikka viimeistä en olekaan lukenut tai katsonut. Gay tarkastelee näitä avaamalla teosten ongelmallisuutta esimerkiksi juuri naiskuvan kannalta. Mukana on myös elokuvia, henkilöitä ja tapauksia, jotka eivät ole itselleni tuttuja. Se etäännytti hieman, mutta Gay kirjoittaa onneksi niin hyvin, että esseiden pointista sai siitä huolimatta kiinni. 

Gayn esseitä ei voi lukea ajattelematta, siis ajattelematta niin, että aivot sauhuavat ja ovat lukemisen jälkeen lähinnä hakkelusta. Gay kirjoittaa esimerkiksi raiskauskulttuurista tavalla, joka valottaa sitä kaikessa karuudessaan aivan loistavalla tavalla. Hänellä on paljon huomioita, joita ei ole itse osannut edes ajatella. Rodullistaminen taas on asia, jota ei-rodullistettuna valkoisena ihmisenä ei voi koskaan täysin ymmärtää ja siksi aihe, joka kieputti jälleen ajatusmaailmaani. Hyvä niin.

Yksi asia, jota kuitenkin mietin ehkä kaikista eniten ja josta olen kirjan luettuani muutaman kanssa jutellutkin, on Gay itse ja hänen tapansa kirjoittaa. Hän kirjoittaa tekstejään sivaltaen, mutta kuitenkin humoristisesti. Hän laittaa itsensä likoon, mutta samalla kun lyttää tosi-tv-ohjelmat, hän kertoo katsovansa niitä tai kun hän parjaa jotain henkilöä, hän silti ymmärtää. Gayn tapa tuntuu siltä, että jokaisen totuuden jälkeen hän ikään kuin pyytää anteeksi. Kuin sanoen, "anteeksi, että tosi-tv-ohjelmien formaatti on näin kelvoton ja kerron sen teille, ei piitata siitä, katsonhan sitä itsekin"!

Olenko liian vakava Gaylle? Olenko liian vakava, kun en keksi itse yhtäkään syytä katsoa toksisia tosi-tv-ohjelmia tai mennä lähellekään henkilöä, jonka tietää olevan sovinisti? Täytyykö tässä pyydellä anteeksi?

En halua, saati ole oikeutettu kritisoimaan Gayn tapaa nähdä, kokea, tuntea tai kirjoittaa. Ymmärrän, että hän haluaa kirjoittaa nimenomaan siitä ristiriidasta, joka syntyy, kun tiedostaa ongelman asioissa, joita itse katsoo, kuuntelee, käyttää ja kuluttaa. Siitä huolimatta on hirveän vaikea ymmärtää, että jos pitää jotain niin kivuliaana, niin miksi käyttää aikaa sellaiseen? Vähän kuin olisi tikku jalanpohjassa, mutta mieluummin valittaa siitä kuin ottaa pois.

Ja ehkä juuri tämän ymmärtämättömyyteni vuoksi, niin ristiriitaista kuin se onkin, pidin kirjasta niin paljon. Teos valottaa jälleen yhtä tapaa tarkastella tätä maailmaa ihmisenä ja tietenkin feministinä. Gayn lämpö ja ymmärrys - miten ihanaa! Gay kirjoittaa näin: "Otan vastaan huonon feministin leiman koska olen ihminen. Olen ristiriitainen. En yritä toimia esimerkkinä. En yritä olla täydellinen. En väitä, että minulla olisi vastaus kaikkeen." Täydellistä ihmistä ei ole, eikä näin ollen feministiäkään. Kenelläkään ei tarvitse olla vastausta kaikkeen, onhan meitä monta täällä. Riittää, että haluaa yrittää löytää vastauksen edes johonkin.

Bad Feminist ilostutti, hämmensi, hämmästytti, riemastutti, ärsytti ja oli kaikin puolin juuri sellainen kirja, joita toivoisi osuvan kohdalle useammin. On ihanaa, kun voi lukea samanhenkisen ihmisen hieman erilaisia ajatuksia (ja myös niitä ajatuksia, jotka voisivat olla omasta kynästä), saada uusia näkökulmia ja oppia uutta.

Lukekaa tämä.

♥♥♥♥