perjantai 22. syyskuuta 2017

Timo Parvela: Paten aikakirjat & Paten jalkapallokirja

IMG_0070

Timo Parvela:
Paten aikakirjat, s. 96, Tammi 2014
Paten jalkapallokirja, s. 106, Tammi 2015
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Kirjastosta


Paluu työhön, jossa lastenkirjallisuus on keskeisessä asemassa, on patistanut lukemaan jälleen enemmän lastenkirjoja. Joku on saattanut huomatakin, että eihän blogini paljon muuta ulos tuuttaakaan kuin juttuja lastenkirjoista tai sarjakuvista tällä hetkellä. Hups. (Tulossa on kyllä juttua aikuistenkin kirjoista, jahka ehdin kirjoittaa!)

Lastenkirjojen kohdalla tutustumisen kohteena ovat olleet uutuudet, muiden vinkkaamat suosikit, muutamat pongaukset kirjaston hyllyistä ja hyväksi havaittujen kirjailijoiden teokset. Paten aikakirjat ja Paten jalkapallokirja lukeutuvat tähän viimeiseen kategoriaan, sillä onhan Parvela ollut kirjoittamassa esimerkiksi mahtavaa Kepler62 -kirjasarjaa, josta olen meuhkannut varmaan kyllästymiseen asti. Niin tutuille kuin tuntemattomille, niin töissä kuin töiden ulkopuolella. 

Pate-kirjojen kiinnostusta ei lainkaan vähentänyt se, että kuvittajana on toiminut Pasi Pitkänen, josta on nopeasti tullut yksi suosikeistani. Pitkänen on kuvittanut muun muassa Kepler62 -sarjan ja häneltä tuli keväällä oma kuvakirjakin Kadonneiden eläinten saari.

Paten aikakirjat ja Paten jalkapallokirja kertovat Patesta ja hänen kömmähdyksistään. Kirjojen hauskuus ja juju piilevät pitkälti siinä, että Paten tekee ja hölmöilee kaikenlaista, kun hän keksii jutuille omia merkityksiään ja ei nyt vain ole ihan kartalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Lukija toki on, ja siksi kirjoja lukiessa voikin kihertää naurusta tai tuntea myötähäpeää, vaikka Pate ei itse onneksi turhasta nolostu!

Paten aikakirjassa Paten erikoinen eno tulee kylään ja joutuu melkoisiin kommelluksiin Paten erinäisten ideoiden seurauksena. Eno on kyllä itsekin melkoinen puuhastelija... Paten ja enon seikkailuissa sotkeutuvat silmälasit, katoaa parta ja välillä on vaan pakko käydä sängynpohjalla mököttämässä, mutta onneksi monien käänteiden kautta päästään aika onnelliseen loppuun.

Vaikka jäin pohtimaan, että miten tarpeellinen oli aikuisten draama kaiken taustalla, esimerkiksi uima-altaaseen lentelevät viinilasit, vanhempien piilovinoilu ja rakkausdraaman päättyminen perinteisesti sormukseen sormessa? On ehkä turha näin aikuislukijana yrittää väkisin kaivella kirjasta sen suurempaa pointtia - en nimittäin vieläkään tiedä, mikä tarinan ydin oli - sillä lapsiin tämä kirja tuntuu iskevän täysillä ja sehän on tärkeintä. Hassuttelukirja siis.

Paten aikakirjojen jälkeen en ajatellut lukea enempää Paten toilailuista, mutta sitten työkaveri (tai siis, itseasiassa kaksi työkaveria!) kehotti kokeilemaan vielä kuitenkin Paten jalkapallokirjaa, joten luin senkin. Se kannatti. Paten jalkapallokirja oli parempi. 

Lämminhenkinen tarina viattomuudesta ja hyvyydestä, toisten auttamisesta ja välittämisestä. Samalla esiin nousi maailman nurja ja kurjakin puoli, kuinka elämä ei ole aina reilua eikä kivaa, mutta hyvyys synnyttää hyvyyttä. En olisi vähän turhankin humoristisen Paten aikakirjan jälkeen uskonut, että sarjan toinen kirja onnistuisi koskettamaan. Vaan niin kävi.

Pitkäsen kuvitus kirjoissa oli runsasta ja rönsyilevää, ja kirjoihin sopivaa. Vaikka itse fanitan enemmän Pitkäsen maalauksellista tyyliä, niin toisaalta pidin lapsena juuri tällaisesta tyylistä, joka näissä kirjoissa on.

Nämä kirjat sopivat nielestäni sekä hetki sitten lukemaan oppineille, että vähän vanhemmillekin koululaisille. Nämä ovat helppolukuisia, mutta kuitenkin on vähän enemmän luettavaa ja pureskeltavaa. Paten aikakirjoja en ensimmäisenä kenenkään käteen tyrkkäisi, mutta Paten jalkapallokirjan kyllä!

torstai 21. syyskuuta 2017

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja viisi: Virus


Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja viisi: Virus, Wsoy 2017
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Sivut: 189 
Kirjastosta

Huikea Kepler62 -kirjasarja alkaa lähestyä loppuaan. Nyt käsissä on jo toiseksi viimeinen kirja ja pian viimeinen. Jännityksellä odotan miten viimeinen kirja onnistuu vastaamaan kaikkiin tällä hetkellä auki oleviin kysymyksiin! Onneksi ei tarvitse itse kynäillä viimeistä osaa valmiiksi.

Kirjasarja kertoo siitä kun maapallo on tuhon partaalla ja on etsittävä pelastusta sen ulkopuolelta. Uusi planeetta löytyykin, ja sinne päätetään lähettää joukko lapsia, jotka on valikoitu tehtävään varsin erikoisella tavalla – tietokonepelin avulla. Lapset ovat valintaprosessin ja avaruusmatkan jälkeen oleilleet jo hetken uudella kotiplaneetallaan. Siellä heillä on suuri tehtävä. Vaan mikä tehtävä on? 

Kysymyksen leijuessa avoimena ilmassa lapset kohtaavat uuden planeetan tarjoamia seikkailuja. Edessä on muun muassa planeetan muut asukkaat, luoliin kätkeytyvät salaisuudet ja räikeät, äärimmilleen paukkuvat vuodenajat. Selviävätkö nuoret tästä? Entä miten käy heidän, joista outo virus tuntuu saaneen otteen?

Ja se polttelevin kysymys - kuka on HÄN?

Virus saattaa olla kirjasarjan synkimpiä osia, etenkin mitä tummaan, lähes mustaan kuvitukseen tulee. Viidennessä osassa sukellellaan synkissä vesissä - tai leijutaan pimäessä avaruudessa, miten sen nyt tahtoo ottaa -, eivätkä kirjan tapahtumat ole kovin valoisia, vaan ennemminkin maalataan melko tummaa kuvaa maailmasta. Juonittelu, aseet ja tappaminen – tuhoaminen – ovat osa tarinaa. Kaiken synkän keskellä pilkahtaa kuitenkin aavistus hyvää, ihastumista, lämpöä.

Kirjasarjassa olen ollut todella mieltynyt ensinnäkin seikkailutarinaan, ja Pitkäsen henkeäsalpaavaan kuvitukseen. Tässä on sarja, jota suosittelen jatkuvasti ihan jokaiselle. Mutta samalla olen kovasti miettinyt kirjasarjan kohdeyleisöä. Olen aiemminkin kirjoittanut, että aivan pienimmille lapsille tämä ei ole ja ilmeisesti päähäni jostain ilmestynyt kukkahattu keikkuu siihen tahtiin, että hämmästelen kirjassa esiintyviä kirosanoja, aseita ja tappamista miettien, että eiväthän ne nyt sovi kenellekään! 

Jos kuitenkin heitän kukkahatun menemään ja löysään nutturaani, niin täytyy sanoa, että onhan tämä nyt aivan todella kova kirjasarja. Kirjasarjan ensimmäinen osa on ollut yksi parhaita aikoihin lukemiani lastenkirjoja, eikä sarjan muutkaan osat varsinaisesti kalpene rinnalla, vaikka eivät ehkä ensimmäiselle voi koskaan vetää vertoja. 

Viimeistä osaa odotellaan täällä jo lähes henki salpautuneena...


Kirja yksi: Kutsu
Kirja kaksi: Lähtölaskenta
Kirja kolme: Matka
Kirja neljä: Pioneerit

maanantai 11. syyskuuta 2017

Alison Bechdel: Lepakkoelämää I - IV

IMG_1625

Alison Bechdel: Lepakkoelämää I, Kääntöpiiri 2000
(Suom. Hannele Kivilahti)
Lepakkoelämää II, Like 2010
Lepakkoelämää III, Like 2011
Lepakkoelämää IV: Rakkaus ja muita onnettomuuksia, 2013
(Suom. Tarja Sahlstén)
Kirjastosta
Kuvassa vain ensimmäinen osa.


Alison Bechdelin huikea Hautuukoti kiilasi hetkessä yhdeksi lempikirjakseni ja sen jälkeen hänen muukin tuotantonsa on kiinnostanut. Lukujumin riivaamana tartuin helposti lähestyttävältä ja hauskalta vaikuttavaan Lepakkoelämä -sarjakuvaan, joka onnistui Hautuukodin tavoin myöskin kaivertamaan onkalon jonnekin sydämeni sopukoihin. Kaiken elämän mylläkän ja myllerryksen keskellä olen lukenut näitä sarjakuva-albumeja kuin lohtuna, kiintynyt hahmoihin jokaisen sivun jälkeen yhä enemmän ja alkanut jo ennen viimeistä osaa panikoida, että mitä teen, kun sarjakuva loppuu. Onko elämää Lepakkoelämän jälkeen?

Lepakkoelämää kertoo lesboystävysten elämästä 1990-luvulla ja myöhemmissä osissa 2000-luvun alussa. Sarjakuvan henki on lämmin, kun se kuvaa näiden feministien, vegaanien ja ihmisoikeustaiteilijoiden hersyvää (ja vähän kadehdittavaa!) ystävyyttä, erilaisia ihmissuhdekiemuroita, avioliittohaaveita (tai koko instituution vastustamista) ja lasten hankkimista. Samalla pyristellään opiskelun ja työelämän pyörteissä, seurataan politiikka, koetaan maailmantuskaa ja yritetään vaikuttaa. Sarjakuvassa kiemurrellaan perinteiden ja kaiken sen vastaisen välimaastossa. Vaikka sarjakuva vilisee lesboja, niin mukaan mahtuu myös muutama mies, biseksuaali lesbo, joka on ehkä lempitermini tästä eteenpäin, ja trans. 

Sarjakuvassa käsitellään monia niin tärkeitä, mietityttäviä ja puhuttavia aiheita, että sen lukeminen on samaan aikaan ravistelevaa, elähdyttävää ja aika ihanaa. Pidän sarjakuvista – ja kirjoista ylipäänsä – joissa yhdistyy kiinnostava tarina ja jonkinlainen kannanotto. Vaikka tässä tapauksessa täytyy sanoa, että koko sarjakuvahan on iso kannanotto! Vai kuinka monta lesbojen elämää vuosikymmenien ajan kuvaavaa sarjakuvaa löytyy? Sarjakuva on sopivassa suhteessa hersyvän hauska, että vakava. 

Jos löysin itseni jo Hautuukodin sivuilta, niin tämä oli kuin olisi tullut kotiin. Vaikka haluan lukea kaikkea laidasta laitaan, haastaa ajatteluni ja oppia aina lisää, niin joskus on parasta lukea jotain sellaista, missä oikeastaan mikään ei hankaa vastaan. Lepakkoelämä onnistui olemaan sellainen. Ja silti löytyi se kokonaisuuden kiinnostavaksi tekevä särö.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki

IMG_1586


Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki, Myllylahti 2017
Sivut: 202
Kirjastosta

Hylättyjen lasten kaupunkia ei pitäisi olla olemassakaan. Ei aikuisten kuuluisi hylätä lapsiaan, jättää asumaan keskenään. Mutta tuo nuhjuinen, piilossa oleva ja salattu kaupunki, kuin hylätty itsekin, on olemassa. Ja sinne päätyy Mikkokin, jonka äiti hylkää, jättää metsän laitaan ja kaasuttaa itse autolla pois. Eihän niin voi tapahtua, senhän on oltava pila, äidin on palattava. Äiti ei palaa, vaan Mikko lähtee kulkemaan yksin ja saapuu vahingossa hylättyjen lasten kaupunkiin.

Rapistuneessa kaupungissa asuu tuntematon määrä lapsia, vanhempiensa hylkäämiä heistäkin suurin osa. He ovat muodostaneet keskenään jengejä. Yksi jengi asuu isossa koulurakennuksessa, siitä tulee Mikon jengi. Toinen hänelle tutuksi tuleva jengi asuu kirjastossa, jossa aika on pysähtynyt vuoteen 1988 – sen jälkeen hyllyyn ei ole tullut uusia kirjoja. Kirjoja lainataan siitä huolimatta.

Salaperäisen kaupungin historia kiehtoo, ja samalla pelottaa. Mikolle kerrotaan, että kaupungissa ei juurikaan ole ruokaa, vaikka joskus sitä ilmestyykin erikoisiin paikkoihin. Kaupungissa ei käydä koulua, eikä siellä ole hammaslääkäriä tai lääkäriä, tai ei oikeastaan mitään normaalisti kaupunkiin kuuluvaa. Sen sijaan kirjastosta löytyy kirottu kirja ja kaupungin järven keskellä olevassa saaressa elää olento, jonka nimeä ei saa lausua ääneen. 

Sitten kaupunkiin saapuu pieni poika, jonka Mikko ottaa veljekseen. Pieni poika keksii tarinoita ja valehtelee minkä ehtii, sillä hänen oikea tarinansa on liian rujo kenenkään kuultavaksi.

Hylättyjen lasten kaupunki on kirja, joka on lapsille jännittävä seikkailutarina. Aikuinen lukija löytää kirjasta kuitenkin sen synkät sävyt ja melankolian. Kirjan aihe kuristaa kurkkua, ja lopun ratkaisu ei tunnu oikealta. Haluan kuitenkin uskoa, että vaikka aihe on ahdistava, lapselle kirjan tarina on pääasiassa vain jännittävä. (Näin ainakin eräs tuttava vakuutteli, kun kirjan loppua kauhistelin.)

Pohdin olisiko tästä vertaistueksi heille, joilla lapsuus on ollut kurja tavalla tai toisella. Ehkä. Tai ehkä kirja sopii avaamaan juuri niiden silmiä, jotka eivät ole onneksi kurjuutta joutuneet kokemaan. Koulussa lukisin tätä yhdessä koko luokan kanssa.

Hyvä kirja, johon mielestäni kannattaa tutustua. Niin nuoren kuin vähän vanhemmankin lukijan.

torstai 7. syyskuuta 2017

Alison Bechdel: Hautuukoti - Tragikoominen perheeni

IMG_1659

Alison Bechdel: Hautuukoti – Tragikoominen perheeni, Like 2009
Suomentanut: Taina Aarne
Sivut: 238
Alkuteos:
Fun home: A family tragicomic, 2006 
Kirjastosta

Hautuukoti saattaa olla paras koskaan lukemani sarjakuva. Vaikka olen aina lukenut ja arvostanu sarjakuvia, niin ensimmäistä kertaa sarjakuva tuntui korkeakirjallisuudelta. Hyvällä tavalla. Hautuukoti on huikea teos, jossa kolahti oikeastaan kaikki: tarina, aihe, intertekstuaalisuus, kuvitus ja sarjakuvan sävymaailma. Huh, huh ja huh! 

Hautuukoti on Bechdelin omaelämäkerrallinen graphic novel, jossa hän kertoo viiltävän avoimesti oman, hieman tragikoomisen perheensä tarinan. Hän kuvaa tarkkanäköisesti, rehellisesti ja koskettavasti kompleksista suhdetta isäänsä. Miten hyväksyntää haetaan omalta eriskummalliselta, vaikealta ja turhan ankaralta isältä, ja jolle annetaan helposti anteeksi, samalla kun suhde äitiin on lähes jääkylmä. Asetelma, joka jaksaa kiehtoa aina yhä uudelleen. Bechdel kertoo hulvattomalla tavalla ja samaan aikaan niin aidosti omaa kasvutarinaansa, seksuaalista heräämistään ja pakko-oirehäiriötä. Sarjakuvan avoimuus, olipa siinä fiktiota mukana rippu tai enemmän, herättää arvostusta.

Sarjakuvassa kuvataan homoseksuaalisuutta kahdessa sukupolvessa. Sitä millaista on olla homo aikana, kun se on rikos, kätkettävä asia, joka häilyy jossain heteroavioliiton varjona ja aikana, jolloin se on helpommin hyväksyttävää. Ajankuva, ja sukupolvien välisen kuilun kuvaaminen on kiehtova ja onnistunut.

Lisäksi kirjailija on onnistunut kuvaamaan helposti lähestyttävällä ja kiinnostavalla tavalla hahmoja, joita voisi myös vierastaa (tai inhota). Bechdel välittää lukijalle lämpimän ymmärryksen kaiken synkän keskellä. Sarjakuva tuntuu hyvällä tavalla terapeuttiselta, niin tekijän kuin lukijankin näkökulmasta. 

Kiinnostavien aiheiden ja tarinan lisäksi sarjakuvassa ilahdutti moni muukin seikka. Rakastuin esimerkiksi siihen, että sarjakuva on mielenmaisemaani sopivan melankolinen ja täynnä kuivaa huumoria. Sarjakuvan upea värimaailma on yhtä apea kuin monien hahmojen ilmeet, ja se välittää niin vahvan tunteen, että siitä on melkein vaikea ravistella itsensä irti. Suurta rakkautta herätti myös kirjan lukuisat kirjalliset viittaukset. Joku muu varmaan repii hiuksensa, kun niitä vilisee niin, ettei kaikkiin kykene välttämättä edes tarttumaan, vaan minä en. Rakkaus kirjallisuuteen välittyy sarjakuvasta niin vahvana, että heräsi halu lukea esimerkiksi kaikki nyt heti.

Jollain kierolla (tai ehkä vähemmän kierolla) tavalla sarjakuvasta löysi niin paljon kosketuspintaa, että lukukokemuksesta tuli todella henkilökohtainen. Henkilökohtaisuuden vuoksi se nousee kevyesti yhdeksi lempikirjakseni, ja siksi taas sen suositteleminen tuntuu vaikealta! Toki voin julistaa sarjakuvan olevan paras ikinä, ja ylistää sitä monen muun sarjakuvasta pitäneen kanssa, ja samalla en. Henkilökohtaiset lukukokemukset koskettavat erilaisista syistä eri ihmisiä ja siksi henkilökohtaiset teokset ovat usein tärkeitä syistä, joita on vaikea selittää. Tai joita ei halua selittää. 

Sarjakuva on kuitenkin monella teknisellä ja kirjallisella tasolla niin hyvä, että jo niiden ansiosta sarjakuva nousee korkealle. Ilman henkilökohtaista kosketuspintaakin tämä olisi upea ja siksi suosittelen sitä, kaikesta huolimatta, jokaiselle kirjallisuuden ystävälle.

 

torstai 24. elokuuta 2017

Turku Pride 2017 & lukuvinkit

IMG_3652

Turku Pride järjestetään 21.8. - 27.8.2017.

Turun Pride-viikko on täällä ja viikon teemaa myötäillen ajattelin jakaa muutaman lukuvinkin samaan tyyliin kuin Helsinki Priden aikana tein. Tämän postauksen piti tulla ulos aiemmin viikolla, jo maanantaina, mutta koska elelen edelleen ilman verkkoyhteyttä kotona (voi kyllä), niin pääsin blogin pariin vasta nyt. Ajatuksia on myös sotkenut Turun tapahtumat, joista varmasti kaikki ovat kuulleet, lukeneet elleivät jopa kokeneet. Mutta en halua kirjoittaa siitä tänään, josko koskaan, vaan nyt haluan hetkeksi keskittyä hyvään, ymmärrykseen, rakkauteen ja hyviin teoksiin.

Olisin halunnut koota laajemman vinkkilistan jakaakseni sen täällä, mutta yllä mainituista syistä se jäi. Tässä kuitenkin muutama tärppi omista suosikeistani ja viimeisimmistä löydöistä, joista en ole edes kirjoitellut blogiin vielä. Sopivat luettavaksi vaikka Pride-viikolla tai koska tahansa.

Lukuvinkkejä Pride-viikolle

 Alison Bechdel: Hautuukoti, Like 2009

Tämä on ehkä paras koskaan lukemani sarjakuva. Käsittelee homoseksuaalisuutta kahdessa sukupolvessa, ja sitä kuinka eri tavalla on täytynyt elää kun homoseksuaalisuus on ollut vielä rikos ja kun se ei enää ole. Keskiössä upea kuvaus isän ja tyttären välisestä suhteesta, ja koko perheen suhdekiemuroista. Omaelämäkerrallinen, koskettava ja yksinkertaisesti loistava sarjakuva. Kirjalliset viittaukset kuin kultaa jokaiselle kirjallisuuden ystävälle.

 Alison Bechdel: Lepakkoelämää, Like 2000

Hauska sarjakuva-albumi lesboystävyksistä 90-luvulla. Sarjakuvat sekä naurattavat, ottavat kantaa ja jakavat realistista ajankuvaa 90-luvusta ja vähemmistöjen elämästä tuolloin. Samojen kansien välissä on viihde ja tärkeitä juttuja. Huikea!

 Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu, Nemo 2017

Raadollinen, mutta ei liian rankka kuvaus maahanmuuttajan elämästä ja homoseksuaalisuudesta erilaisissa ympäristöissä ja yhteyksissä. Kauniisti kirjoitettu kirja, joka herättelee lukijaa ja ravistelee stereotypioita.

 Terhi Rannela: Kerttu & Mira -trilogia, Otava 2008-2010

Nuorille suunnattu, mutta myös vanhemmalle lukijalle sopiva kirjasarja, joka käsittelee kahden teinitytön välistä parisuhdetta, erilaisia tapoja suhtautua homoseksuaalisuuteen sekä monia muita tärkeitä aiheita, kuten eriarvoisuutta, köyhyyttä, sairauksia ja huumeita. Painavista aiheista huolimatta mukava ja kevyt lukea.

Lisää vinkkejä voit kurkata täältä. 


Parempaa, turvallisempaa ja rakkauden täyteistä Pride-viikkoa ja elokuun loppua!

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari



Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari, Wsoy 2017
Teksti ja kuvat: Pasi Pitkänen
Kansi ja graafinen suunnittelu: Pasi Pitkänen
Sivut: 65
Arvostelukappale

Ihastuin ikihyviksi Kepler62 -kirjasarjaan, enkä vähiten kirjojen mehevän kuvituksen vuoksi. Kuvituksesta vastaa Pasi Pitkänen, jolta tuli toukokuussa oma kuvakirja lapsille. Vaikka kuvakirjojen kulutus on kohdallani hyvin vähäistä - töitä varten olen jotain selaillut, joskus hoitolapsille lukenut - niin tähän tartuin mielenkiinnolla. Pitkäsen kuvitus kiehtoi ja ajatus tarinankerronnasta hänen kuvituksensa kautta.

Niin sitten luin, selasin, ihastelin ja äimistelin Kadonneiden eläinten saarta, jota voisi hyvällä syyllä kutsua lasten omaksi Piin elämäksi. Ei sama tarina, mutta inspiraation lähdettä ei tarvitse arvailla. Vaikka Piin elämä ei omaksi lemppariksi olekaan noussut, niin onhan se tarinana melko kuolematon ja siitä lastenkirjaan välitetyt elementit ja yksityiskohdat oikein toimivia. Ehkä tästä syystä tarina jaksoi kiehtoa myös aikuista, vaikka pääpaino olikin kuvituksen värimaailmojen ja tunnelmien fiilistelyssä.



Tarina alkaa sirkuksesta, jossa Matiaksen pikkusisko Jenni sekä leijonanpentu siepataan lavalta kesken esityksen. Kuka on tuo kumma sieppaaja? Ja miksi hän haluaa siepata kaksi lasta? Siitä Matias lähtee ottamaan selvän. Pelastusmatkalle mukaan lähtee siepatun leijonanpennun isä. He päätyvät yhdessä pieneen veneeseen, jolla he matkaavat kohti tuntematonta, kohti viidakkosaarta täynnä kummallisia eläimiä... Tarina on jännittävä, kaihoisa ja tavallaan myös hyvin lohdullinen.

Kirjan teema ja viesti on tärkeä. Sirkuksen mielekkyyden ja eläinten käyttö ihmisten viihdykkeenä on syytäkin kyseenalaistaa. Lisäksi eläimiä kuolee jatkuvasti sukupuuttoon ja sille olisi syytä tehdä jotain. Toivottavasti moni lapsi ja aikuinen pysähtyy pohtimaan tätä kirjan äärellä.

Kauniin kuvituksen ja kiehtovan maailman tarjoava kirja, jonka toivon monen lapsen ja aikuisen löytävän luettavakseen ja ihasteltavakseen. Ihan hyvää vaihtelua Tatun ja Patun, Mimmi Lehmän ja muiden ikilemppareiden rinnalle. 

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät



Satu Rämö & Hanna Valtari: Unelmahommissa - Tee itsellesi työ siitä mistä pidät, Wsoy 2017
Sivut 351
Graafinen suunnittelu Satu Kontinen
Arvostelukappale

Toukokuussa pitelin käsissäni uunituoretta Unelmahommissa -kirjaa. Tätä oli odotettu! Ensimmäiset sivut luin intoa puhkuen, jes jes jes. Pitelin kirjaa moneen kertaan toukokuussa ja sitten kesäkuussa. Viikkojen kuluessa alun into ja raketin nopeus vaihtuivat kuitenkin hiljaiseen hyminään ja väsyneen etanan tahtiin. Tuskastutti. Heinäkuussa luovutin, koskin kirjaan vain siirtäessäni sen kesken olevien pinosta kesken jäävien pinoon. Mitä tapahtui?

Unelmahommissa ei jäänyt kesken siksi, että se olisi huono kirja. Se ei vain ollut minun kirjani. Kun olin sivulla 268, ja niistä oli ties kuinka monta luettu väkisin, päätin jättää leikin kesken. Luin periaatteessa kiinnostavaa tekstiä, mutten saanut siitä oikein mitään irti.

Miksi en? No, koska taidan tällä hetkellä tehdä tämän hetken unelmahommaani. Koska kirjailijoiden unelma ei ollut minun unelmani. Emme keiku vain eri paateissa, vaan myös eri merillä. Alkuun se innosti, ajatuksia heräsi paljon, tunsin tyytyväisyyttä kun pohdin omia unelmatöitäni ja totesin tuntevani itseni melko hyvin. Mutta tyytyväisyys itseeni - se ei riittänyt kantamaan tätä teosta maaliviivalle asti, nyt juostiin ihan eri kisoissa. Kirja jäi liian etäiseksi ajatusten tasolla ja vaikka odotin hyvää tekstiä, niin siinäkin vähän kompuroitiin.

Satu Rämön blogia seuranneena, yhden kirjan häneltä jo lukeneena, odotin hyvää ja hauskaa tekstiä, kerronnallista, mutta ytimekästä. Unelmahommien tiesin olevan eri maata omieni kanssa, sen verran pitkään olen blogia seurannut, mutta olen lukenut blogista rempeällä otteella kirjoitettuja pätkiä aiheesta kuin aiheesta yhtä suurella kiinnostuksella, joten samaa odotin nyt. Hanna Valtarin osuudesta en osannut odottaa mitään, mutta arvelin, ettei tässä metsään mennä.

Eikä varsinaisesti mentykään, ja silti mentiin. Yksi ongelmani teoksen kanssa oli tosiaan se, ettei se kyennyt tarjoamaan tässä hetkessä juuri minulle kovin paljon. Jos etsisin suuntaa elämälleni, pohtisin omia unelmahommiani ja mitä alkaisin tehdä, tai tuskailisin kurjassa työssä, niin kirja olisi ollut varmasti kuin aarre inspiraation lähteenä. Vaan ei nyt.

Luen paljon juttuja, jotka eivät täysillä iske tai tunnu omilta, koska se on oiva tapa laajentaa näkökulmia ja no, oppia uutta. Jos asia on kerrottu tarpeeksi kiinnostavasti - kuten Rämö tekee blogissaan -, innostun aiheesta kuin aiheesta. Siksi täytyy todeta, että siinä missä kirjan sisältö olisi ehkä jaksanut kantaa vielä jonkin verran, niin ongelmia oli myös tekstitasolla. Tylsistyin kirjassa esiintyvään toistoon ja samojen juttujen pyörittelyyn. Kahden kirjoittajan teoksessa osan antaa anteeksi, sillä samankaltaisia juttuja saatetaan kertoa eri äänillä, mutta senkin huomioiden alkoi tuntua siltä, että luin samaa sivua yhä uudelleen.

Vähemmälläkin olisi uskonut, että kirjailijat tekevät unelmaduuniaan, ja että siihen kuuluu niin ylä- kuin alamäkiäkin. Pointti tuli nopeasti selväksi ja sen jälkeen tuntui, että sitä kieputettiin yhä uudelleen, eikä tarjottu enää lisää pureskeltavaa. Ehkä se muu tarjoiltiin sitten 268 sivun jälkeen, mutta minä en jäänyt ottamaan siitä selvää. Pienellä karsinnalla ja tiivistämisellä olisi tehty lukijalle palvelus.

Jos kuitenkin pohdit mikä voisi olla sinun unelmatyösi, haluaisit ryhtyä yrittäjäksi tai selvittää miten somekanavilla voi tienata, niin tämä voi olla sinun kirjasi. Muiden unelmista ja työjutuista lukiessa saattaa keksiä omansakin.

Tämä kirja ei ollut minulle se omin kuppi teetä, mutta lämmöllä suosittelen Satu Rämön Islantilainen voittaa aina -elämää hurmaavien harhojen maassa -teosta, joka todellakin oli minun kupposeni ja jonka lukemisen jälkeen saa muuten kärsiä kroonisesta Islantikuumeesta. Ei hellitä helpolla.

Rämön blogin löydät täältä ja Valtarin blogin täältä. Kiitos arvostelukappaleesta Wsoy.

Huom. En normaalisti kirjoita blogiini kesken jääneistä kirjoista, mutta teen poikkeuksen, koska teos oli pyydetty arvostelukappale.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Murros ja muutos



Elän vaihetta, kun aivan kaikki on kesken, jonkinlaisessa murroksessa ja muutosvaiheessa.

Istun asunnossa, jossa ympärilläni on tyhjiä pahvilaatikoita, jotka jonkun (lue: minun) pitäisi täyttää. Kaapit ovat puoliksi tyhjät, ja silti yhä puoliksi täynnä. Kaksi viherkasvia retkottaa vanhoissa ruukuissaan, uudenkarheiden ruukkujen vislaillessa vieressä. Multapussi löytyy, vaan ei kiviä ruukun pohjille. Olen kolunnut sisäpihamme läpi, mutta siellä ei ole kiven kiveä. Olohuoneen sivupöydän laatikosta löysin kourallisen, Tanskan Ishøjn Køgenlahdelta kerättyjä, ei niitä raaski käyttää. Täytyy lähteä kotipihasta kauemmas etsimään. Kunhan flunssa helpottaa ja puolikuntoinen murrosvaiheeni taittaa terveempään suuntaan. Tottakai flunssa iskee silloin, kun ei todellakaan ehtisi nyhjätä sängyn pohjalla ja katsoa kymmenettä kertaa samoja tv-sarjoja.

Makuuhuoneessa on kaksi sänkyä (pitkä tarina, jätän tuonnemmaksi), mutta kumpaankaan en ole jaksanut taiteilla petivaatteita kunnolla. Alle kahden viikon päästä siellä ei pitäisi olla kumpaakaan, sillä silloin niiden pitäisi jo olla toisaalla. Ja niin muuten minunkin, uudessa asunnossa.

Samaten vaihtuu työpaikka, tai no itseasiassa ei, mutta työpiste kyllä. Siirryn pienestä lähikirjastosta, sieltä metsän reunasta, jonne olen pyöräillyt vihreää viidakkoa muistuttavan metsäpolun läpi, vähän suurempiin ympyröihin. Olo on kaihoisa ja innokas, yritin miettiä molempien plussia ja miinuksia, mutta sen verran tasaista oli, että oli myönnettävä olevansa harvinaisen onnekas.

Kesken on pino kirjoja. Tuntuu, etten saa taputeltua loppuun yhtäkään. Palautan kesken jääneitä kirjastoon, osa on kokonaan lukematta. Kesken olevia en viitsi listata, loppuisi blogista merkit kesken. Tuntuu, että minkä tahansa aloitankin, kesken se jää.

Muitakin asioita on muuttunut: muumimukillinen kahvia astetta isompaan annokseen ja illat sohvannurkassa iltoihin meren äärellä. Vaikka olen siellä sohvassakin lymynnyt katsomassa Scott & Baileyta, Okjaa ja jalkapalloa.

Viihdyn hyvin yksin. Kunhan löydän niitä kiviä. Ja saan pahvilaatikot täytettyä.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Terhi Rannela: Kerttu & Mira -trilogia

 

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä, Otava 2008
Sivut: 198
Goa, Ganesha ja minä, Otava 2009
Sivut: 269
Jäämeri, jäähyväiset ja minä, Otava 2010
Sivut: 215
Kirjastosta

Vuosisadan lukujumi pitää edelleen otteessaan, mutta muutaman sivun olen saanut käännettyä siitä huolimatta. Viimeisimpänä olen lukenut Terhi Rannelalta kolme nuortenkirjaa, joissa kaikissa seikkailevat samat tyypit, vain kertoja vaihtuu kirjojen välillä. Ja miten mukavaa kirjasarjan lukeminen olikaan! Tarina nappasi nopeasti mukaansa ja hahmoista tuli niin tuttuja, että pian kirjojen lukeminen tuntui siltä, kuin olisi ystäviensä kanssa hengaillut.

Trilogian aloittaa Amsterdam, Anne F. ja minä eli Kerttu, joka on juuri jättänyt tyttöystävänsä tekstarilla, alkanut viestitellä erään Jimin kanssa ja lähtenyt Amsterdamiin matkalle viihdekirjoja rustaavan äitinsä kanssa. Reissu on Kertulle silmiä avaava, etenkin sen jälkeen, kun hän on äitinsä lahjomana suostunut lukemaan Anne Frankin päiväkirjan. Kirjasarjan ensimmäinen osa on nopealukuinen, hauska ja kepeä kirja, johon mahtuu kuitenkin paljon vakavia ja isojakin aiheita aina seksuaalisuudesta ja perhesuhteista ihmiskauppaan ja huumeisiin, juutalaisvainoja unohtamatta. Tärkeitä teemoja on ripoteltu kirjaan niin, että ne lukee kuin huomaamattaan, mutta ajatuksiin ne jäävät kuitenkin pyörimään.

Goa, Ganesha ja minä eli Mira matkustaa Kertun, Kertun äidin ja tämän miesystävän kanssa Intiaan. Matka on taiteelliselle Miralle ensimmäinen matka ulkomaille, ja jos Amsterdam oli Kertulle kokemus, niin Intia vasta onkin päräyttävä. Kirjan yhdeksi hyvin vahvaksi teemaksi nousee eriarvoisuus. Samalla puidaan erilaisia perheitä, etenkin uusioperhettä, joka on Miralle tuttu. Seksuaalisuus on edelleen aiheena vahva, sillä Intiassa homoseksuaalisuutta ei katsota hyvällä, mutta kuten kirjasta käy ilmi, ei sitä aina katsota Suomessakaan suopeasti. 

Sarjan viimeinen osa Jäämeri, jäähyväiset ja minä kerrotaan Ilarin, tyttöjen ystävän, näkökulmasta. Ilari on - ainakin omien sanojensa mukaan - hauska, älyttömän hyvännäköinen ja muutenkin potentiaalista poikaystäväainesta, mitä nyt hänellä on tapana iskeä tyttö sieltä ja toinen täältä. Vaan nyt Ilari tuntee löytäneensä sen oikean, Hetan, joka on oiva syy lähteä roadtripille pohjoiseen, sinne missä Heta asuu. Ilarin lisäksi matkaan lähtevät hänen isoveljensä sekä tietenkin Kerttu ja Mira. Reissuun mahtuu jännitystä, joka tiivistyy kun Hetan tapaaminen lähestyy - Ilari kun ei ole kertonut olevansa pyörätuolissa. Mutta käy niin, että yllätyksiä riittää myös Hetalla. Jälleen kerran kepeä, hauska ja nopeasti luettava kirja onnistuu tuomaan isoja aiheita lukijalle. Edelleen perhesuhteet, ystävyyssuhteet ja parisuhteet ovat mukana, mutta nyt käsitellään myös erilaisuutta, terveyttä ja sairastumista monelta näkökantilta.

Nopeasti napsittujen kirjojen lukeminen tuntui hurjan lohdulliselta ja mukavalta. Kirjojen leppoisa ja lempeä tyyli sopi kesäpäiviin, tarinat jaksoivat kiinnostaa ja teemat mietityttää. Kirjojen lukeminen oli myös melkoinen nostalgiatrippi kun omasta teini-iästä tutut jutut nousivat esiin. Esimerkiksi viestittelyyn käytetty mese, pukeutumistrendit ja muutamat nimeltä mainitut tunnetut henkilöt. Mahtavatkohan ne sanoa mitään nykynuorille? Muutenkin jäin pohtimaan, että onnistuuko kirja enää kiinnostamaan nuoria? Maailma muuttuu niin vinhaa vauhtia, että moni juttu alkaa näyttää nopeasti kivikautiselta. Toisaalta jotkut teemat tuntuvat olevan ikuisia, kuten ensirakkaus, perheet, ystävät, seksuaalisuus, eriarvoisuus, matkustelu...

Ehdottomasti tutustumisen arvoisia nuortenkirjoja, jotka ainakin pahinta lukujumia sysäävät syrjempään. Pidin kaikista osista, mutta suosikikseni taisi lopulta nousta trilogian toinen osa ja Intia. Suosittelen!


tiistai 11. heinäkuuta 2017

Johan Bargum: Lyhykäisiä


Johan Bargum: Lyhykäisiä, Teos & Förlaget 2017
Suomentanut: Marja Kyrö
Sivut: 113
Kansi: Helena Kajander
Kirjastosta

Kun ei ole aikaa tai keskittymiskykyä lukea pitkästi, niin sitten voi lukea lyhyesti, lyhykäisiä. Ja hyvin lyhyitä tekstejä Bargumin teos kätkeekin sisäänsä. Lyhyimmät ovat vain muutaman rivin ja pisimmätkin yltävät vain pariin hassuun sivuun. Mutta sanamääriään suurempia tekstit ovat, pieniä helmiä, joiden arvo on paljon enemmän kuin päältä uskoisi. Keskenään erilaisia, mutta kaikki yhtä eläväisiä ja taidokkaita.

Kun silmäilin kirjaa ensimmäisen kerran, osui silmiini tämä lause: "Claus Anderssonin runo sanomalehdestä täytyy lukea yhä uudestaan ja uudestaan.". Pidin siitä, ja halusin lukea kirjan kaikki lauseet. Ensimmäinen lukemani lause kuitenkin kiteytti kokoelman hyvin. Nimittäin niin kauniita ovat Bargumin tekstit, ja yksittäiset lauseet, että niitä täytyy lukea yhä uudestaan. Mieli tekisi kirjoittaa niitä muistiin, mutta ei viitsi, kun siitä täyttyisi pieni muistikirja ja samalla jo hankkisi koko kirjan omaan hyllyyn uudelleen luettavaksi. Ehkä teenkin niin.

Mutta mistä lyhykäiset kertovat? No, elämästä. Siitä kuinka runo täytyy lukea yhä uudestaan ja uudestaan. Ne kertovat kirjailijan elämästä ja kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja aika paljon purjehtimisesta. Niin kauniisti, rehellisesti, kaihoisasti ja fiksusti, että toivoisi itsekin taitavansa sanojen käytön samoin.

Lyhykäisten parissa vietin hetken jos toisenkin, luin yhden pätkän aamulla ja toisen illalla, mutta silti viimeiset tyhjät sivut olivat aivan liian pian käsissä. Bargumin teksistä nauttii. Aamupalapuuro maistui vähän elämää suuremmalta, kun samalla luki muutaman tiukan ja viisaan sanan. Suosittelen!

Parhaimmillaan teksti onkin lukuhetkellä, juuri siinä kohtaa, kun tavaa lauseita. Itselleni kun kävi niin, että kirjan kannet suljettuani en oikeastaan enää muistanut mitä olin lukenut. Syy lienee, ja on lukijan, jonka ajatukset poukkoavat yhtä soittoa, mutta silti jäin miettimään, olisiko tästä voinut saada mieleenpainuvamman, vähän väkevämmän? Vaan tarvitseeko kaiken aina jäädä mieleen niin pitkäksi aikaa? Eikö sekin riitä, että lukuhetki on hyvä? Pitäisi riittää.

Suosittelen teosta lämpimästi, Lyhykäisiä luettavaksi vaikka sen aamupalapuuron äärellä. Minulle tämä oli ensimmäinen Bargum, mutta ei viimeinen.

♥½