lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lukemattomuus tyhmentää


Muistan erään bloggaajan kirjoittaneen, että hänestä tuntuu, että lukemattomuus tyhmentää. Hän siis koki, että jos ei ole ehtinyt hetkeen lukea, olo on tyhmempi. Tämä on jäänyt erityisesti mieleeni siksi, ettei kyseessä ollut kirjabloggaaja, ei ammatiltaan kirjallisuuteen liittyvä henkilö tai edes henkilö, joka lukisi erityisen paljon. En kuitenkaan löytänyt muistelemaani lausahdusta hänen blogistaan, joten jääköön hän nyt toistaiseksi nimeämättä ja tyydyn toteamaan saman. Tuntuu siltä, että lukemattomuus tyhmentää.

Jotkut tuntuvat ajattelevan, että jää jostain paitsi, jos lukee kirjaa. Kuin elämästä menisi ohi jotain, jos pysähtyy ja lukee. Lukeminen on kuin ei-minkään tekemistä, johon on vaikea ympätä edes ystäviä mukaan. Moni viettää aikansa mieluummin tehden jotain muuta, nähden ystäviään, juhlien tai vaikka somettaen, kuin lukien. Ymmärrän sen hyvin. Ehkä siksi, että itselläni se tunne menee toisin. Jos en ehdi lukea, tuntuu siltä kuin jäisin jostain paitsi. Kuin elämässäni ammottaisi iso tyhjä aukko, joka vain kasvaa ja kasvaa, jos sitä ei ehdi täyttää.

Se aukko on tällä hetkellä valtava. Tuntuu melkein siltä, kuin olisi vain tyhjä kuori, joka kyllä selviytyy päivän askareista kohtalaisen kiitettävästi, mutta jonka sisällä kumisee tyhjyys. Siellä ei oikein liiku mikään. Joku vanha ajatus, tsiljoona vuotta sitten luettu juttu. En kasva enkä kehity, ajatukset ovat nollassa. Tuntuu siltä kuin olisin tarttunut kirjaan viimeksi sata vuotta sitten.

Näin ei suinkaan ole. Olen lukenut tälläkin viikolla. Olen lukenut lounastauoilla kuvakirjoja (Tatua ja Patua pääasiassa), muutaman kymmenen sivua aikuisten romaania ja toiset kymmenen toista aikuisten romaania. Mutta eihän se riitä. Se on kuin olisi syönyt alkupalan ja jäänyt vaille pääruokaa. Tai ei se ole edes alkupala, se on kuin pieni maistiainen alkupalasta. Niillä maistiaisilla on saanut pärjätä pitkään, päivästä ja viikosta toiseen. Nälkä alkaa olla valtava. Tyhmyys aistittavissa.

Olen lukenut aina ja paljon. Lukeminen on osa omaa jokapäivästä elämääni, joten tällainen lukemattomuus tuntuu siltä kuin olisi sairastunut. Voi kuulostaa hölmöltä, mutta niin se on. Ammennan niin paljon lukemisesta, että jos se jää välistä, niin iltaisin nukkumaan mennessä olo on tyhjä. Kuin olisi unohtanut tehdä jotain tärkeää, jotain oleellista. Väittäisin tilanteen olevan suunnilleen sama kuin huippu-urheilijalla, joka kärsii vammasta eikä voi liikkua. Se tekee kipeää. Se ei ole sitä elämää, jota haluaa elää. Kävely puiston ympäri aiheuttaa ikävää, jos muuten juoksee maratoneja. Pari sivua kuvakirjaa päivässä on kuin vitsi, kun muuten lukee romaanin illassa.

Elämäni on ne tarinat, jotka olen lukenut.
Minä olen ne tarinat, jotka olen lukenut. 
(Muita semisyvällisiä lukemiseen liittyviä ajatuksia tähän.)

Miksi en lue? Pääasiassa siksi, etten ehdi. Ei varmaan tarvitse mainita kuin ne jo ennenkin mainitut kokopäivätyö ja koulu, niin eiköhän jokainen osaa päätellä loput. Toinen syy on, etten jaksa. Vaikka kuinka haluaisi vähäisestä vapaa-ajastaan käyttää suurimman osan itselle tärkeään lukemiseen, niin usein ei vain jaksa. Siinä kohtaa nukutaan ja tuijotetaan tv-sarjoja, joskus elokuvia. Syödään karkkia. Otetaan kirja tarmokkaasti sänkyyn mukaan ja nukahdetaan ennen kuin ehditään edes kirjan nimeä lukea kannesta. Aivoni ovat sellaiset paljon tv-sarjoja ja karkkia syöneen höttöiset, tahmeat.

Vaan ensi viikonloppu on kolme päivää pitkä (en muistanut tätä itse, onneksi ystävä muistutti), ja se viikonloppu kuulkaa alkaa perjantaina tentin jälkeen. Vapusta viis, minä ajattelin pyhittää ne kolme päivää kahdelle asialle: nukkumiselle ja kirjoille. Lienenkö jäävä jostain paitsi? Tuskin. Tyhmyys ehkä harvenee, ainakin omassa päässä.

Etsiessäni nimettömäksi jäävän bloggaajan tekstiä siitä kuinka lukemattomuus tyhmentää löysin uutisartikkelin aiheestaa. Ihan hyvä juttu, kannattaa lukea.

Miltä lukeminen tai lukemattomuus teistä tuntuu?

Huom! Postauksen sisältö on syntynyt jonkinlaisessa taidan-olla-tulossa-kipeäksi-juuri-ennen-tenttiä-tilassa, joten pidän itselläni oikeuden muokata ja muuttaa jutun sisältöä.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju


Eve Hietamies: Hammaskeiju, Otava 2017
Sivut 415
Kansi Emmi Kyytsönen
Kirjastosta

Eve Hietamiehen Yösyöttö, Tarhapäivä ja nyt keväällä ilmestynyt Hammaskeiju ovat onnistuneet ihastuttamaan lukijoita ratkiriemukkaan hauskalla ja lämminhenkisellä tarinalla yksinhuoltajaisästä ja hänen pienestä pojastaan. Kaikki alkaa hetkestä kun Antin vaimo toteaa synnytyslaitoksen pihassa, ettei hänestä olekaan äidiksi ja hurauttaa taksilla matkoihinsa. Antti jää kaksin pienen käärön kanssa, ja eihän siinä auta muu kuin kantaa käärö kotiin ja aloittaa matka vanhemmuuteen yksin. Yösyötössä Paavo on vauva, Tarhapäivässä päiväkoti-ikäinen ja Hammaskeijussa ollaan kasvettu jo koululaiseksi. Kirjailija on sanonut, että Hammaskeiju on viimeinen osa tähän tarinaan.

Myönnän, että harvojen kirjojen äärellä nauran katketakseni ääneen saati onnistun tiristämään edes kuivakoita kyyneleitä, mutta Hietamiehen kirjojen äärellä niin on tapahtunut toistuvasti. Itkettää ja naurattaa, välillä molempia yhtä aikaa.

Samalla pipoa kiristää, ärsyttää ihan suunnattomasti. Jo Yösyötön kohdalla puntaroin kirjan huumorin pohjautumista pitkälti sukupuoliin liittyviin stereotypioihin, ja koin sen itselleni kompastuskiveksi. Vaikka osa jutuista nauratti, niin aika moni juttu ei. Tarhapäivän kanssa kankeat sukupuoliroolit ärsyttivät edelleen. Mutta elin niiden kanssa sovussa sen verran, että sain kirjoista kuitenkin kiskottua aika monet naurut ja itkut irti.

Hammaskeijun kanssa se ei enää onnistunut yhtä hyvin, vaan kirja niin sanotusti katkaisi kamelin selän. Kirjan hauskuus ja viihdearvo murenivat, kun niiden rankana oli jälleen kerran turhan stereotyyppiset ja ahtaat sukupuoliroolit. Siinä vaiheessa kun Antti "ei ole niin hintti", että alkaisi esimerkiksi värjätä hiuksiaan, meinasi kirja lentää seinään.

On tärkeää lukea kirjoja, jotka eivät aina kulje samaa rataa kuin oma ajatusmaailma. Se opettaa näkemään ja ymmärtämään maailmaa monesta näkökulmasta. Joskus tuntuu siltä, että mitä ärsyttävämpi kirjan hahmo on, sitä tärkeämpää kirja on lukea. Kirjat mahdollistavat sen, että voi rakentaa vaikka minkälaisia hahmoja ja lukija voi heidät turvallisesti kohdata. Kirjan fiktiivisille hahmoille on myös helpompi antaa anteeksi ne kaikki ärsyttävyydet.

Mutta vaikka kuinka yritin ajatella, että tämä on Antin hahmo ja hän ajattelee tähän tapaan, kuten moni ihminen oikeassakin elämässä, niin ei. Kirjan vitsit olivat monessa kohtaa mauttomia ja kirjan maailmankuva yksinkertaisesti vanhanaikainen. Halutaanko kirjalla tosissaan välittää ajatusta, että ulkonäöstään välittävä mies on homo tai että homo välittää ulkonäöstään enemmän kuin ei-homo? Tai että naiset pärjäävät pelkän sukupuolensa avulla miehiä paremmin lasten kanssa? Että Antti kaipaa apua lapsen kasvatuksessa vain sukupuolensa vuoksi eikä esimerkiksi yksinhuoltajuuden tai kokemattomuuuden vuoksi? Mielestäni nämä eivät ole vain yksipuolisia ja loukkaavia kuvia, vaan myös vaarallisia.

Yritän ymmärtää, että kirjassa ilmeisesti halutaan välittää Antista mahdollisimman stereotyyppisen miehekkään tai "äijämäisen" miehen kuva - noiden termien määrittelyyn voisi halutessaan käyttää vaikka puolipäivää - ja se on tiettyyn pisteeseen asti ihan okei. Itseasiassa se taisi olla tähän kolmanteen kirjaan asti jossain määrin okei. Sitten vitsi vanheni, tai ei ainakaan uponnut enää minuun. Lisäksi myytti siitä, että naiset ovat automaattisesti parempia vanhempia, ärsyttää. Luulisi, että jos on yksin miehenä kasvattanut pienen lapsen koululaiseksi ja lapsi on vielä hengissä, niin ymmärtäisi, ettei olemassa ole mitään myyttisiä äitigeenejä. Vaikka se vitsi onkin, niin eikö Antti voisi vähän ottaa krediittiä itselleen siitä, että on sen lapsen kasvattanut koululaiseksi?

Kyllä, piponi on kireällä ja nuttura vihloo takaraivossa. En myöskään taida olla kirjan varsinaista kohdeyleisöä kuulumalla sukupolveen, jossa sukupuolen merkitys on yhä vähäisempi. Lisäksi elän onnekkaasti kuplassa, jossa vanhemmuus ei määräydy sukupuolen mukaan eikä yksinhuoltajaisä ole mikään juttu (totesin tätä samaa näköjään jo kirjoittaessani Yösyötöstä). Ja sitä vasten kirjan maailma on itselleni auttamattomasti vanhanaikainen. Ja ärsyttävä.

Vaan myönnän pois, että kyllä tämäkin kirja onnistui useamman kerran naurattamaan. Paavo on hauska lapsi ja toisaalta Antin huoli Paavosta koskettaa yhtä lailla kuin aiemminkin. Pienten ja tavallisten arkisten hetkien kuvaaminen oli minusta parasta.

"Heräsin Paavon tönimiseen.
- Pasanen...
- Isi sulle!
- Onko koulua? Saako nukkua pitkään?
Kesti hetken, että sain aivotkin hereille. - Lauantai. Ei ole koulua.

Paavo kömpi viereen ja veti peiton päälleen. - Hyvä. Mä nukun sitten pitkään.
Kello oli vartin yli kuusi ja olin täysin hereillä. Mutisin Paavon selälle, että kivat sulle, ja lähdin keittämään kahvia."

Osa kirjan vitseistä meni överiksi, enkä nyt tarkoita mauttomuuksia, vaan muita juttuja. Mielestäni kirja ei myöskään tuntunut loppuun hiotulta, ja se jää mielestäni kahden aiemman osan varjoon. Ehkä on hieman liikaa luotettu siihen, että kirja kantaa kahden aiemman osan turvin - mikä lienee totta - ja siksi kirja jää vähän kuin raa'aksi ja laimeaksi.

Mutta kirjaa ei kannata lukematta tuomita ja jos kaksi aiempaa osaa on luettu, ei tätä voi jättää välistä. Vaikka kirja ei minun kirjani ole, niin rehellisesti sanoen luulen, että jos kirjalle tulisi jatkoa, senkin lukisin. Antin ja Paavon tarina on ihastuttava, vaikka Antin voisikin päivittää luolamiehestä hieman nykyaikaisempaan versioon.

Hauskaa pääsiäistä!


Muissa blogeissa: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Amman lukuhetki, Kirjapolkuni, Kulttuuri kukoirstaa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata. Kulttuuripohdintoja

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Giulia Enders: Suoliston salaisuus



Giulia Enders: Suoliston salaisuus - Kaikki kehomme keskeisestä elimestä, Otava 2015
Kuvitus Jill Enders
Suomennos Elina Lustig
Sivut 303
Alkuteos Darm mit Charme - Alles über ein unterschätztes Organ 2014
Luettu kpl kirjastosta, kuvassa oma kpl

"Onks sun pakko pilata tämäkin hetki?" 

Kysyi eräs, käsi sipsipussissa, kun kerroin miksi on ihan normaalia olla kolme päivää ulostamatta. Mielestäni mitä kiinnostavin jutustelun aihe sipsipussin äärellä. Tai oikeastaan missä tilanteessa vain. Siitä syystä viime viikkoina en ole tainnut tavannut montaakaan, joiden kanssa en olisi saanut jutun juurta aikaiseksi tämän hetken lempaiheestani suolistosta. Olen riemastuttanut työkavereita kertomalla, että suoliston bakteerit painavat noin kaksi kiloa, kertonut ystäville miten peräpukamia voi vältellä ja lähettänyt perheelle viesteinä tekstipätkiä kirjasta, joka tämän kaiken on aiheuttanut. Suoliston salaisuus - tieto, josta luin ja jota nyt jaan mielelläni ihan jokaiselle.

Vaan aloitetaanpa siitä, että jos kirjaa olisi kansiin katsominen, niin voisi luulla, että olisin juuri lukenut vähintään kolmekymmentä vuotta vanhan eepoksen, vaan ei, tämä kansirumilus on julkaistu pari vuotta sitten. Ja vaikka tämä kakku ei todellakaan ole päältä kaunis - kuvan henkilössä ei tosin ole mitään vikaa! -, niin sisältö on kultaa. Suolistokultaa ja kakkakultaa, mutta kultaa yhtä kaikki.

Ihmisen suolisto ja siellä asuvat bakteerit (jos onni on myötä, eikä ole ihan jokaista bakteeriaan vielä tuhonnut tai jos on, niin on keplotellut niitä myös takaisin) ovat ihmisen hyvivoinnin kannalta aika lailla yhtä tärkeässä asemassa kuin aivot tai sydän. Paitsi että suoliston terveys voi vaikuttaa myös aivojen ja sydämen terveyteen! Suoliston terveys vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Onko vatsa kipeä? Syy lienee suolistossa. Onko iho ärtynyt? Syy lienee suolistossa. Väsyttääkö? Joo, syy voi asua suolistossa. Masentaako ja ahdistaako? Jep, edelleen voidaan tuijotella suolistoa. Syy voi olla muuallakin, mutta suoliston tärkeän aseman vuoksi se kannattaa huomioida melkein ensimmäisenä. Tai toivoa, että oma lääkäri hoksaa tehdä niin.

Olen itse saanut onnekkaasti kokea ja todeta suoliston merkityksen elämässäni. On ollut kaikenlaista vaivaa, ja aika monta niistä olen hoitanut hoitamalla suolistoa. En suinkaan asiaa silloin ajatellut, mutta jälkiviisaana voin näin todeta. Esimerkiksi lähes 20 vuotta vaivannut atoopinen ihottuma ja pari vuotta elämänlaatua rajusti huonontanut refluksivaiva katosivat kuin taikaiskusta, kun lopetin maitotuotteiden käytön. Ei yhdessä yössä, mutta sen verran sukkelaan, että maitotuotteita en ole enää ruokavaliooni ottamassa. Ei tainnut olla maito suoliston paras ystävä. Myöhemmin iskeneet mystiset vatsavaivat helpottivat, kun aloin rajoittaa vehnän ja soijan syöntiä. Suolisto ei liene niidenkään ystävä. Vaan yhtä lailla tuhoa ovat tehneet antibioottikuurit, joita olen joutunut syömään elämässäni melkoisen määrän korvatulehduskierteeseen (lapsena ja voi kyllä, myös aikuisena) sekä virtsatietulehdukseen (ah mikä ihana vaiva!). Antibioottikuurien jälkeen suolisto onkin tuntunut elävän ihan omaa elämäänsä kunnes sitä on saanut rauhoiteltua maitohappobakteerien ja probioottien avulla. Niitä voi muuten napsia ihan muutenkin kuin antibioottikuurin jälkeen.

Suoliston salaisuus on napakan informatiivinen ja hyvin suoliston merkitystä avaava teos, jonka lukemisesta olisi varmasti hyötyä yhdelle sun toiselle. Eikä tarvitse ymmärtää rakettitiedettä, tai olla älyttömän kiinnostunut jostain suolistonukasta, että kirjasta saisi jotain irti. Teos on kirjoitettu lukijaystävälliesti niin, että tavallisempikin tallaaja ymmärtää ja montaa asiaa lähestytään hyvin arkipäiväisestä näkökulmasta. Jos haluat apua ummetukseen, vältellä peräpukamia tai helpottaa vatsan kivistystä, niin kirjan avulla voi löytää avun. Ai niin ja onko joskus aterian jälkeen vähän kuin vaikea hengittää? No, siihenkin kirja paneutuu hetken verran. Kirja myös kertoo, että jos ei koskaan pieretä, niin sitten lienee suolistossa jo isompi ongelma. Just saying.

Kirja on helppo, nopealukuinen ja hauska paketti täynnä käyttökelpoista tietoa. Jos et ole vielä kirjaa lukenut, niin ihan ehdottomasti suosittelen. Kirja sopii jokaiselle, joka on yhtään kiinnostunut omasta hyvinvoinnistaan ja terveydestään, mutta etenkin niille, joilla on hyvinvoinnin kanssa ongelmia. Jos ongelmat ovat tosi pahoja, on tietenkin syytä mennä lääkäriin, mutta suosittelen myös asioihin perehtymistä itse, näin ehkä osaa esittää lääkärille oikeat kysymykset tai ratkoa jonkun pienemmän vaivan ihan itse. (Esimerkiksi itse olisin säästänyt sekä rahaa, että ihoani, jos en olisi ihan hirveän montaa vuotta lätkinyt kortisonia ihottumaani, vaan tajunnut jättää sen maidon pois aiemmin.) Giulia Enders on lääketiedettä opiskellut tutkija, joten mistään huuhaahöpötyksestä ei ole kyse.

Jos et jostain syystä jaksa lukea kirjaa, niin mikäli törmäät minuun, niin kiskaise hihasta, niin voin antaa lyhyen (tai jos aikaa on, niin pidemmänkin) esityksen aiheesta. Ystävät ja tuttavat saattavat olla jo korviaan myöten täynnä suolistoa, mutta minä en. (Ostin muuten juuri tänään oman kappaleen kirjasta alennusmyynnistä ja hetken harkitsin ostavani koko pinon, jotta voisin lahjoittaa lähipiiriin. No, en ostanut, mutta olisi ehkä pitänyt...)



 Muissa blogeissa: Inan ikkuna, Kirjavinkit, Lukujonossa

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä



Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä, Gummerus 2017
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière
Sivut 418
Alkuteos I Let You Go 2014
Kirjastosta

Niinhän siinä kävi, että hairahdin. Tiesin kyllä paremmin, mutta silti sorruin. Voi miten tuttu tarina tässä taas onkaan; Kun kaikki meuhkaavat, kohistaan maailmalla ja kotipitäjässäkin, kirjastossa varausjono nitisee ja paukkuu, ja sitten kirja osuu käsiin uutuuden karheana kirjaston pikalainana, niin vahvempikin vapisee. Taas kerran. Uteliaisuus voitti. Taas kerran. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi monet jojomoyesit ja mariekondot koettu. Pakko oli lainata ja lukea. Luettuani kirjan en jaksanut edes huokaista - sinne menivät ne tunnit. Taas kerran!

Annoin sinun mennä on paljon luettu ja puhuttu jännityskirja, joka on hurmannut niin maailmalla kuin nyt ilmestyneen suomennoksen myötä myös meillä. Silmäilemissäni arvioissa on kirjaa kehuttu vuoden parhaaksi tai jopa parhaaksi koskaan luetuksi kirjaksi! Erityisesti kirjan käänne on ilmeisesti räjäyttänyt mieliä ja saanut ihmiset muun maussa haukkomaan henkeään (lähde). Minäkin haukoin henkeäni kun huudahdin "arvasin!" kesken kahvin juonnin. Aina huono ratkaisu, siis huudahtaa samaan aikaan kun ryystää kahvia.

Kirja alkaa hetkestä kun pieni lapsi jää auton alle ja menehtyy. Lapsen päälle ajanut pakenee paikalta, ja tapaukseen liittyvät johtolangat jäävät olemattomiksi. Tapahtumapaikalle jää vain menehtynyt lapsi, eikä silminnäkijöitä ole. Poliisi yrittää selvittää tapausta, mutta tuloksettomana se on jätettävä uusien ja tärkeämpien juttujen tieltä. Vaikka tapaus tahtoo hautautua jonnekin toivottomien tapausten mappiin, niin joidenkin mielestä se ei pyyhkiydy pois. Ei tietenkään, muutenhan tarina kuivuisi kokoon jo lähtökuopassa, mutta ei se kuivu, vaan alkaa aueta hitaasti niin poliiseille kuin lukijallekin.

Kirja on...jos oikein kauniiksi sanakäänteeni väännän, niin voin sanoa, että kirja yllätti positiivisesti. Kirjan rakenne oli toimiva, pidin kerronnan kaunokirjamaisesta sävystä ja rauhallisesta tyylistä. Kirjan romaanimaisuus yllätti ja miellytti. Kirjan miljöö oli myös houkutteleva. Kuitenkin jännärille tyypillisesti kirja oli hyvin vetävä ja nopea lukea, eli 400 sivua hujahti jopa kiireiden keskellä ihan muutamassa päivässä.

Mutta kaunistelematta täytyy todeta, että minusta kirja ei ollut kovin taitava. Ensinnäkin kirja on täynnä kliseitä, se on kuin klisekansio, josta voi poimia omat suosikkinsa. Ja osittain siitä syystä monet kirjan käänteet on helppo ennakoida ja nähdä tapahtuvan ennen kuin siitä edes on sen kummempia viitteitä, ja mielestäni jännityskirjassa se sotii ideaa vastaan (vaan ehkä tässä syy, etten niitä jännäreitä lue?). Ja vaikka kirjan keskeisin käänne ja jippo on monet yllättänyt, niin minä onneton arvasin sen. Toki kovin suuri nero ei tarvitse olla, että jos kirjan käännettä hehkutetaan ylistyssanoin, ja sitä oikein odottaa ja lukee sen verran tarkkaavaisesti, että aavistuksista muodostuu arvaus, joka sitten osuu oikeaan. Mutta olisin halunnut yllättyä! Olisin halunnut jäädä tuijottamaan suu auki, kaataa kahvia paidalleni, meinata tukehtua pullaan tai menettää yöuneni kirjan parissa, vaan ei. No, pisteet siitä, että kahvia kiskoin väärään kurkkuun.

Kirja tuntui siltä, että se on luettu aiemminkin, eikä se nosta kirjaa kovin korkealle jalustalle kirjallisuuden kentällä. Mutta vaikka kirja ei ollut se minun kuppini teetä, niin en halua mollata sitä täysin. Kirja toimi ihan hyvin viihteenä työpäivän jälkeisessä väsymyksessä ja lounastunneilla. Vaikka "tätä kirjaa lukee vaikka puoliunessa" ei ole paras suositus, niin sellaisiakin kirjoja joskus kaipaa.

Kirjaa en kovin suurin ylistyssanoin lähtisi suosittelemaan, mutta jos jännäreistä tykkää, niin tuskin tämäkään tuottaa kovin suurta pettymystä. Eikä tämä ole huonoin valinta napata mukaan vaikka kun karkaa kesälaitumille. Joskin sanottakoon, että jos tämän kirjan hypejunan missaa, niin ihan hirveän suuresti ei kannata harmitella. Eiköhän sieltä pian tule jo seuraava.

 

Muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Kirsin Book Club, Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Ullan Luetut kirjat

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Maaliskuun kaikuja



Maaliskuu.

Maaliskuun rikkoi suru-uutinen, kun kirjabloggaajayhteisössä aktiivisesti toiminut ja niin monia ihastuttanut Krista menehtyi. Hetkeksi kaikki pysähtyi, ei voi ymmärtää. Vielä hetki sitten juttelimme facebookissa, kommentoimme toistemme tekstejä, Krista lähetti minulle kirjan. Jäljellä on muistoja, kirja hyllyssä kertomassa, että Krista oli ja eli. Krista kosketti meistä niin monia. Nuorena menehtyminen järkytti mieliä. Otan osaa Kristan perheen ja läheisten suureen suruun.

On tullut mietittyä kaikenlaista elämän arvaamattomuudesta ja siitä, miten jokaiseen päivään täytyy tarttua, elää ne päivät, jotka on. Se tuntuu erityisen tärkeältä juuri nyt, vaikka niinhän sen pitäisi aina tuntua. Maaliskuussa päiväni täyttyivät edelleen töistä ja opiskelusta. On ollut pitkiä päiviä, samaan vuorokauteen täytynyt mahduttaa kahdeksan tuntia töitä ja muutama tunti koulua. Useimmiten se on ihan okei, mutta viimeiset pari viikkoa kevätväsymys on halunnut lyödä nurin ja pientä painia on käyty siitä, että jaksaako vai eikö jaksa. Painissa voitot ja tappiovat ovat toistaiseksi jakautuneet tasaisesti. Mutta ei kevätväsymykseltä vaan pääse pakoon, joka vuosi sen saa läpi tarpoa.

Vapaa-aikaa ei ole hirveästi ollut.  Arki on täyttä ja viikonloputkin opiskellaan, paitsi maaliskuussa yksi tuhlaantui sairasteluun ja yhden viikonlopun vietin maalla, mutta muuten viikonloppujen kaava on aina melko sama. Aikaa lukemiselle on siis harmittavan vähän. Joskus iltaisin tartun kyllä kirjaan tarmokkaasti ajatuksena lukea hetki ennen nukahtamista, mutta harvoin siitä mitään tulee. Joko nukahdan ennen kuin saan kirjaa edes auki, tai luen sivun tajuamatta mitään ja luovutan suosiolla. Pakko vain hyväksyä se, että joskus elämä on näin täyttä ja väsymys vie voiton.

Mutta maaliskuussakin ehdin lukea neljä kirjaa.

Luin Han Kang Vegetaristin, joka oli kuukauden ja ehkä koko alkuvuoden täräyttäjä ja hehkuva helmi. Kirja, jota ei kannata ohittaa. Sorruin myös lukemaan paljon hypetetyn Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä, joka ei, yllätyksetöntä kyllä, ollut se oma kuppini teetä. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin. Kahden romaanin lisäksi luin Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Usko, toivo ja raskaus, joka oli kiinnostavaa, mutta raskasta luettavaa lestadiolaisyhteisön elämästä ehkäisykiellon varjossa sekä Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Luin neljä kirjaa ja ostin neljä kirjaa. Lisäksi luukusta tipahti pari arvostelukappaletta, jotka toivon ehtiväni lukea pian, koska toinen on vaatimattomasti lempikirjailijani teos. Itseasiassa sen olen aloittanut, mutta koska en halua lukea sitä väsyneenä, niin olen vasta puolivälissä. Lisäksi luen kirjaa suolistosta, ja se on niin huippu, että tällä hetkellä puheenaiheista suolisto on ehdoton suosikki. Siitäkin on vielä siivu jäljellä. Jonossa on tuhat ja yksi kirjaa, kuten aina. Vaan siinäpä on, luen niitä sitä vauhtia kuin mahdollista on. Halua tietysti on, mutta realiteetit eivät nyt anna periksi.

Blogikin on hiljainen ja päivittyy verkalleen, mutta olen joskus ennenkin sanonut, että se kertoo vain siitä, että elämä ei juuri nyt ole hiljaista eikä verkkaista. Blogia en kuitenkaan suostu ottamaan stressin aiheeksi. Harmittaa, ettei ehdi tai jaksa, mutta kaiken sen harmin korvaa ne kaikki kreisin kivat työpäivät, hulvattomat tapaukset ja ihanat pienet jutut arjen keskellä. Niistä en nyt luopuisi.

Vaan niin on raskas ja surun sävyttämä maaliskuu taittunut huhtikuuksi. Ei suru heti väisty, eikä sen tarvitsekaan. Ajan kanssa laimenee ja ehkä vielä joskus lainehtii pois. Vaan vähän on surua tarttunut maaliskuuhun. Minulle se on kuukausi, jonka aikana olen aiemassa elämässäni menettänyt kaksi hyvin tärkeää ihmistä, ja nyt tuli uusi menetys. Mutta haluan ajatella, että jokaisesta päivästä täytyy yrittää iloita ja siitä, että on saanut jakaa palan elämäänsä juuri niiden ihmisten kanssa. Ja että edelleen ympärillä on heitä, joiden kanssa sitä jakaa. Sitä haurasta elämää.

Lempeämpää huhtikuuta kaikille.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä


Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, Otava 2017
Suomentanut: Sari Karhulahti
Sivut: 45
Alkuteos: We Should All Be Feminists 2012, 2014.
Kirjastosta

Kaunista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Tämä onkin oivallinen päivä puhua feminismistä ja toki kirjablogille uskollisesti kirjan kautta, eli käsittelyssä on Chimamanda Ngozi Adichien esseestä kirjaksi taiteltu Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Tässä on teos, joka on herättänyt melkoisesti kohua, sillä kirjaa on jaettu Ruotsin puolella kaikille 9.-luokkalaisille ja nyt sama pitäisi tehdä täällä meillä Suomessa. Muutama on tästä vetänyt tietenkin melkoisen herneen nenäänsä. Veikkaisin, että kirjaa lukematta. Veikkaisin, että ymmärtämättä mitä feminismi tarkoittaa.

Minä olen feministi. Ja kyllä, meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Miksi? Miksi ei kutsuta itseämme vain ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolustajiksi? Siihen vastaa Adichie esseessään, mutta minä vastaan myös.

Feminismi ei tarkoita, kuten jotkut luulevat, miesvihaa, naisvallan havittelua, meikkien, rintsikoiden tai mekkojen kieltämistä, tai mitään muutakaan yhtä älytöntä. Feminismi tarkoittaa tasa-arvoa kaikille ihmisille sukupuolesta, kansalaisuudesta tai mistään muusta riippumatta. Kyllä, puhutaan nimenomaan niistä ihmisoikeuksista. Mutta ihmisoikeuksista puhuttaessa on vahingollista unohtaa fakta, että naisten asema on monessa maassa, kulttuurissa ja tilanteessa - myös meillä täällä Suomessa - miesten asemaa heikompi. Kyseessä on asetelma, jolla on pitkä historia ja syvään hakatut rakenteet meidänkin yhteiskunnassamme. Asetelma, jonka purkaminen vaatii myös sinne syvälle sukeltamista, jotta ymmärtää missä ongelma piilee. Siksi meidän pitäisi olla feministejä.

Olen kuullut naispuolisten tuttavieni sanovan, että he eivät ole feministejä, eivätkä he ole kokeneet syrjintää oman sukupuolensa vuoksi. No, onnittelen heitä, jos asia tosiaan näin on, mutta en usko heitä. Sukupuolesta riippuva syrjintä saattaa olla sellaista, että sen kohdatessaan ei koe tulevansa syrjityksi, koska pitää sitä normina. Se on asetelma, johon on kasvanut. Lisäksi on vahingollista ajatella, että jos itse ei ole kokenut jotain, ei asiaa pidetä totena tai sitä asiaa ei muka voida viedä eteenpäin. Sellaiseen sortuminen on väärin muita kohtaan. Siksi meidän pitäisi olla feministejä.

Syrjintään liittyen haluan kertoa tuoreen esimerkin omasta elämästäni. Muutama viikonloppu sitten kävelin illalla bussipysäkiltä kotiin Turun keskustan alueella. Matkalla tuli tunne, että kaksi henkilöä oli lähtenyt seuraamaan. Toivon mukaan olin väärässä, mutta epämukavan olon vuoksi soitin kotiin ja kotikadulle päästyäni tyypit olivat kadonneet. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Myöhemmin juttelin tapahtuneesta ja tällöin minulta kysyttiin, että: "Miksi sä edes kävelit sitä reittiä?"

Ai miksikö kävelin toisiksi lyhyintä reittiä pysäkiltä kotiin? No, koska lyhin reitti olisi kulkenut läpi huonosti valaistun puiston, joka on tietenkin yksin kulkevalle naiselle sama kuin haluaisi tulla raiskatuksi ja koska pidempi reitti olisi pidentänyt matkaa reilusti. Valitsin siis toisiksi lyhyimmän ja toisiksi turvallisimman reitin. Miksi? Koska meille on opetettu, että raiskatuksi, ryöstetyksi tai muuten kadulla ahdistelluksi tulemista voisi jotenkin estää tai vältellä omilla valinnoillaan, vaikka näin ei ole. Ja koska meidän pitäisi tietää paremmin ja kulkea turvallisinta reittiä kotiin, mikä tarkoittaa, että meidän pitää myös tietää mikä tekee reitistä turvallisen ja tiedostaa mahdolliset vaarat. Usein tämä on myös vaatimus naisten kulkemiselle yksin, ja asia, joka usein tytöille opetetaan lapsena. Sillä harvemmin miehiltä tentataan reitin valinnan järkevyyttä, jos heillä on epämiellyttäviä kokemuksia kulkiessaan illalla ulkona. Mutta eikö ole täysin järkevää valita se turvallisin reitti iltaisin? Minäpä kysyn, että miksei jokainen reitti ole yhtä turvallinen ihan kaikille? Mikä tekee huonosti valaistusta puistosta turvattoman? Siksi meidän pitäisi olla feministejä.

Tämä on vain yksi esimerkki kymmenien esimerkkien joukossa. Voisin kirjoittaa vastaavista oman elämäni esimerkeistä vaikka esseen tai kaksi. Maailmalla esimerkkejä riittää lähes yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Tämä on se rakennelma, jonka päällä me vieläkin valitettavasti elämme.

Adichie tekee tuota rakennelmaa näkyväksi pienoisessa kirjassaan, mutta hieman eri ympäristössä. Adichie kertoo esimerkkejä kokemuksistaan lähinnä Nigeriassa ja ne tuntuvat räikeiltä omasta näkökulmasta ajateltuna. Vai onko teidän mielestänne pieni asia, jos ravintolaan mennessä miestä tervehditään ja naista ei? No ei. Mutta kun ympäristö on Nigeria, se lienee pienimmästä päästä paha.

Joka tapauksessa olen miettinyt, että miten juuri tämä essee palvelee tarkoitustaan kun sitä jaetaan nuorille? Onko tämä paras vaihtoehto jakaa 9.-luokkalaisille täällä Pohjoismaissa? Sanoisin, että kyllä ja ei. 


Kyllä siksi, että teos on helposti ja nopeasti luettu, helppo ymmärtää ja lempeä kosketus aiheeseen. Adichie kertoo, miksi meidän kaikkien tulisi olla feministejä. Adichie myös muistuttaa, miksi sukupuolten huomioiminen on yhtä tärkeää kuin se, ettei sukupuolelle pitäisi antaa liikaa painoarvoa. Miinuksena todettakoon, että kirja huomioi vain kaksi sukupuolta, ei mitään muuta. Sanoisin myös ei siksi, ettei teos ole meidän yhteiskunnastamme. Nigeria ja Pohjoismaat painivat eri sarjassa tämän asian suhteen. Toisaalta taas kyllä, sillä kirja tuo esiin, miten asian laita on maailmassa ja miten isosta ongelmasta on kyse. Siinä kirja toimii hyvin. Adichien ote esseessä on hieman mustavalkoinen ja naiivi. Tulee fiilis, että kirja on kirjoitettu "vähän tyhmälle", jota tarvitsee silitellä ennen kuin nostaa kissan pöydälle. Vaan onko se sitten huono vai hyvä juttu?

Plussia ja miinuksia löytyy, mutta minun mielipiteeni on, että teos jakoon, ja miksei nuorten lisäksi myös vähän vanhemmille. Ja ennen kuin kukaan vetää hernettä syvemmälle nenäänsä teoksen sopimattomuudesta, niin suosittelen tosiaan ensin lukemaan teoksen. Sen lukee vaikka samalla kun syö aamupalapuuron tai juo päiväkahvit.

Feministinä, aiheesta paljon lukeneena, kuunnelleena ja keskustelleena sekä Adichien muita teoksia lukeneena ja luentoja kunnelleena kirja ei tarjoa ihan hirveästi uutta. Ymmärrän, että luen teosta eri tavoin kuin mahdollisesti ne, joille kirja on ensisijaisesti tarkoitettu. Uskon, että tämä voi tarjota monelle hyvän lähtökohdan syventyä aiheeseen ja oppia huomioimaan sukupuolten välinen epätasa-arvo. Esimerkiksi monissa kulttuureissa ja yhteisöissä epätasa-arvo on siinä mittakaavassa, ettei tätäkään teosta oltaisi valmiita lukemaan saati jotain pidemmälle menevää. Vaikka eipä näköjään kaikki ole valmiita sitä täällä meillä Suomessakaan tekemään.

Vaikka teos ei ole kaikista suurin helmi, niin se on hyvä. Toimi oivana muistutuksena itsellenikin siitä, miten maailma edelleen makaa.

"Minulle feministi on kuka tahansa, joka myöntää, että sukupuoli auheuttaa ongelmia ja että meidän on löydettävä niihin ratkaisu, pystyttävä parempaan. Meidän kaikkien, niin naisten kuin miestenkin."

We should all be feminists. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Ja ollaan sitä rohkeasti! Ihanaa sunnuntaita!


torstai 16. maaliskuuta 2017

Viimeisimmät kirjaostokset ja kirjojen ostamisesta


Olin viime vuoden kirjaostolakossa, ja siitä syystä kirjaostopostaukset jäivät minimiin, vaan nyt on uusi vuosi ja aika ottaa vahinko takaisin. Ja kunnolla, nimittäin olen alkuvuoden aikana ostanut jo seitsemän kirjaa, kun viime vuonna koko vuoden saldoksi tuli 22 kirjaa (mikä oli oikein hyvä, tarkoitus kun ei ollut missään vaiheessa mennä nollalinjalla). Mutta tiedättehän, kun saa töitä kirjastosta, niin on täysin loogista palkita itsensä ostamalla kirjoja. Esittelysä nyt siis viimeisimmät kirjaostokseni.

Aloitetaan WSOY:n klassikoista, joiden kohdalla olin ensin, että ei. Kun Tove Janssonin ihanaakin ihanampi Kesäkirja ilmestyi tammikuussa kauppoihin uudessa juhlapainoksessa, innostuin siitä kyllä, mutta takakannen hintalapusta en. 37 euroa oli todellakin liikaa. Se olisi ollut liikaa muutenkin, mutta opiskelijabudjetille aivan mahdoton. Kirja jäi kauppaan. Helmikuussa ilmestyi Juhani Ahon Rautatiestä juhlapainos, joka meinasi kaataa kukkaroni nurin. Ihastuin siihen ikihyviksi, mutta hinta kirveli edelleen. Minulla oli taskussani lahjarkotteja kirjakauppaan, mutta en raaskinnut käyttää edes niitä näiden ihanuuksien ostamiseen.

No, sitten sain töitä ja hoksasin, että verkkokirjakaupasta nämä klassikot saisi monta euroa halvemmalla. Ei vieläkään halpaa hupia, mutta töiden kunniaksi ostin sekä Janssonin että Ahon teokset, ja ennakkotilasin vielä Paasilinnan Jäniksen vuoden. En tiedä vielä keräänkö koko sarjan, sillä joukossa on pari lukemaani, joista en liiemmin välitä, mutta katsotaan.


Simon vs. The Homo Sapiens Agenda on kirja, jonka listasin 10 oman hyllyn himotuimman joukkoon silloin, kun kirja vielä keräsi pölyä missä lie kirjavarastossa. Kerroin jo tuolloin, että yritin kyllä kovasti ostaa tätä kehuja kerännyttä kirjaa omakseni, mutta paikallisista kirjakaupoista sitä ei saanut. Kun tilasin itselleni yllä olevat klassikot, niin klikkasin tämänkin verkkokirjakaupassa ostoskoriini. Kirjasta on tulossa suomennos, mutta haluan ehdottomasti lukea kirjan englanniksi. Huomaan muuten, että englanninkielisiä kirjoja on matalampi kynnys ostaa kuin kotimaisia, sillä niiden hinnat ovat jo uutuuksina edullisia. Toisin kuin kotimaisten.


Viime vuoden kirjaostolakko onnistui pääasiassa siksi, että välttelin kirpputoreja. Vaikka pysyn melko hyvin ruodussa kirjakauppojen alemyynneissä ja kirppiskirjojenkin suhteen olen vuosi vuodelta ronkelimpi, niin silti polveni notkuvat lähes aina, kun löydän kirpparilta lukulistallani olevia hyväkuntoisia (usein jopa lukemattoman oloisia) kovakantisia kirjoja eurolla tai parilla. Aina ei tarvitse olla edes lukulistalla, kunhan on yleisesti kiinnostava. Koska omat polveni tunnen, niin viime vuonna kävin kirpputoreilla ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän. Sekin vahinko on siis takaisin otettavana. Aloitin sen ostamalla Heidi Köngäksen Hertan, joka kiinnostaa kovasti sekä kaunis kantisen Kuuran, joka on on myös ollut tarkoitukseni lukea.

Näiden lisäksi olen ostanut Meik Wiking The Little Book of Hygge.

Kuten voinee huomata, en ole ajatellut olla tänä vuonna kirjaostolakossa. Kirjaostolakko teki kuitenkin hyvää, sillä siinä missä ennen rohmusin herkästi kirjoja alemyynneistä ja kirppareilta, niin nykyään ajattelen vieläkin enemmän niin, että laatu korvaa määrän. Kun oman hyllyn lukemattomien määrä on yli sadan, olisi hölmöä ostaa isot vuoret lisää lukemattomia, jonkin verran kiinnostavia teoksia vain siksi, että edullisesti saa. Parempi on hankkia omakseen ne muutamat pakko saada uutuudet, ja pyrkiä ostamaan alesta ja kirpparilta vain todelliset helmet. Siinä kohtaa kun ajattelee, että "tämä voisi kiinnostaa" on parempi jättää ostos tekemättä. Seuraava askel on siirtää tämä ajatus käytännön toteutukseen. Vaikka on sitä olemassa huonompiakin sijoituskohteita kuin kirjat...

Oletteko te tehneet viime aikoina hyviä kirjalöytöjä tai ylipäänsä ostaneet kirjoja? Ja aiotteko te hankkia kaksitoista klassikkoa juhlapainoksina omaksenne?

torstai 9. maaliskuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi


Han Kang: Vegetaristi, Gummerus 2017
Suomentanut englanninnoksesta: Sari Karhulahti
Sivut: 215
Alkuteos ilmestyi vuonna 2007
Booker-palkinto 2016
Arvostelukappale

Huh, mikä kirja! Raju, outo, kiinnostava, kutkuttava, inhottava, koskettava. Täystyrmäys ja täyslaidallinen. Niin hieno, että lukiessa melkein pakahtui.

Vegetaristi on kertomus naisesta, joka lopettaa lihansyönnin nähtyään unen. Lähipiiri tyrmistyy rajusti päätyen jopa brutaaleihin tekoihin. Se taas johtaa tragediaan, joka jatkuu ja jatkuu. Vielä senkin jälkeen kun sen jo toivoisi loppuvan. Uni ja siitä seurannut näennäisesti pieni päätös laukaisevat käyntiin tapahtumaketjun, jonka pyörät pyörivät kohti turmiota. Ne runnovat lähes väkivaltaisest läpi rujouden ja kauheuden, taiteen ja kauneuden, pakkomielteen ja hulluuden, halun ja kontrollin. Läpi usean ihmisen elämän rikkoen paljon.

Vegetaristi on kirja, joka on samaan aikaan sekä henkeäsalpaavan kaunis, että niin väkivaltaisen rujo, että sitä lukiessa vihloo. Lukukokemus on pysäyttävä. Se pakottaa katsomaan asioita, joita ei välttämättä haluaisi nähdä ikinä. Ja silti ei voi sulkea silmiään. Kuvat jäävät leijumaan ilmaan, takertuen ehkä lukijaansa. Kirjan lukemisen jälkeen olo on vähän kuin riivatulla. 

Kirjan rakenne, joka jakaa tarinan kolmeen osaan on mieleeni ja samoin kertojaratkaisu, jossa vegetaristi ei itse pääse juurikaan ääneen, vaan tarina kerrotaan kolmen muun henkilön näkökulmasta. Samalla tavalla oli kerrottu Lempi. Minusta ratkaisu tuntuu tuoreelta, vaikka varsinaisesti uudesta jutusta ei olekaan kyse, ja tässäkin kirjassa ratkaisu oli toimiva. Se luo sopivan ihmettelevän etäisyyden lukijan ja tarinan keskiössä olevan hahmon välille, sellaisen mystisen ja kutkuttavan.

Vegetaristi ei ole vaikea teos, se on helppo lukea. Mutta se haastaa lukijaansa juuri sopivalla tavalla maalatessaan aivan uusia kuvia, herättäen paljon ajatuksia ja kysymyksiä esimerkiksi oman kehon kontrollista, vallasta ja vallankäytöstä. Se venyttää rajoja ja saa lukijan pohtimaan omiakin rajojaan. Mitä omalle keholleen saa tehdä ja mitä toisen keholle saa tehdä?

Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että kirjallisuuden kentälle on noussut jotain ihan uutta. Ainakin omalle kirjallisuuden kentälleni, sillä oikeastihan tämä teos on alkukielellä julkaistu jo kymmenen vuotta sitten. Onneksi se suomennettiin nyt. Suomennos on mielestäni onnistunut, sillä kieli on kaunista ja taitavaa, puhtaan yksinkertaista upealla melodialla. Onneksi meiltä löytyy näin hyviä suomentajia.

Vegetaristi iski ja kovaa, se rysäytti itsensä kerralla vuoden kirjojen kärkeen, enkä usko sen aseman kovin herkästi olevan uhattuna. Lukekaa tämä.

 


tiistai 7. maaliskuuta 2017

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus


Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus, Atena 2014
Sivut: 399
Päällys: Sanna-Reeta Meilahti 
Kirjastosta

Nuorempana kävin läpi vaiheen, jolloin olin todella kiinnostunut toisesta maailmansodasta ja eri uskonnoista. Intohimonsa kullakin teinillä. Koska en ole itse koskaan ollut uskovainen tai uskonnollinen, niin koin uskonnot nuorena hämmentävinä ja käsittämättöminä, ja se totta kai teki niistä hurjan mielenkiintoisia. Nykyään suurin kiinnostukseni uskontoja kohtaan on hiipunut, mutta ei suinkaan täysin, ja parin ystäväni kanssa keskustelemmekin uskonnoista usein.

Eräästä keskustelustamme sain kipinän lukea lestadiolaistaustaisten Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan kirjoittaman teoksen Usko, toivo ja raskaus, joka käsittelee vanhoillislestaadiolaisuutta ehkäisykiellon ja suurperheiden näkökulmasta. Kirjan pureutuu siihen miten ehkäisykieltoon suhtaudutaan yhteisössä ja miten paljon hallaa se on tehnyt. Keskiöön nousee myös suurperheiden vanhempien väsymys, uupumus ja miten se suuntautuu lapsiin. Kysymys kuuluukin, että kuka huolehtii suurperheiden lasten oikeuksista?

Usko, toivo ja raskaus on kuin jatkoa Pauliina Rauhalan Taivaslaululle, mutta fiktion sijaan nyt vuorossa on tietokirja ja tarinoita oikeasti eletystä elämästä. Teosta varten on kerätty lestadiolaisessa yhteisössä eläneiltä tai yhä eläviltä heidän tarinoitaan elämästä ehkäisykiellon varjossa. Miten ehkäisykieltoon suhtaudutaan ja miten sitä toteutetaan? Millaista on elää suurperheen lapsena tai vanhempana?

Tarinat ovat karuja. Eivät mustavalkoisia, eivät vain surkeita, mutta ehdottomasti rankkoja. Kun kerrottiin miten vanhemmat olivat viskanneet oman lapsensa ikkunan läpi tai hakanneet nyrkeillä tajuttomaksi, niin oli pakko laskea kirja käsistä ja nieleskellä. Väsymys, uupumus, mielenterveysongelmat tai osaamattomuus vanhempana voivat osua kenen kohdalle tahansa, eikä lestadiolaisen suurperheen vanhempi ole poikkeus. Mutta sellaisten asioiden paino vaakakupissa on olematon, kun toisella puolella on ehkäisykielto, jonka rikkominen on synti. Niinpä ihminen, joka ei ole välttämättä koskaan halunnut lapsia tai osannut oikein pitää huolta edes itsestään, saattaa päätyä vaikka yli kymmenen lapsen vanhemmaksi.

Teos nostaa lestadiolaiseen yhteisöön liittyviä ongelmia esiin ja tekee ne näkyväksi. Mielestäni maltillisesti, mutta tehokkaasti. Aidot ihmisten tarinat puhuvat puolestaan. Kirjassa on mielestäni hyvää pohdintaa sekä haastateltujen, että kirjoittajien näkökulmasta siitä, millaiseen pohjaan ehkäisykielto nojaa ja miten paljon pahoinvointia se aiheuttaa. Kirjassa huomioidaan myös muita uskontoon liittyviä piirteitä. Osa niistä on melko erikoisia ja ristiriitaisen tuntuisia. Esimerkiksi se, että lestadiolaiset eivät saa puuttua jumalan luomistyöhön ehkäisemällä, mutta hedelmöityshoito on sallittua.

Tietokirjana tarkasteltuna koin teoksen hieman huterana ja pitkänä. Huterana siksi, että muutamissa kohdissa esitettiin faktojen sijaan mielikuvia siitä miten asiat voisivat olla. Lisäksi kirjassa mainittiin useamman kerran kuinka 30 haastatellun perusteella ei voi tehdä suuria johtopäätöksiä, jolloin jää kysymykseksi, miksei aineistoa ole kerätty enempää? Pitkänä siksi, että kirja sisältää melko paljon toistoa, mikä ei tunnu tarpeelliselta. Kirja kiertää jonkin verran samaa kehää ja 400 sivuisen teoksen kohdalla se uuvuuttaa lukijan. On hienoa, että niin monen tarina on päässyt mukaan kirjaan, mutta pienellä karsimisella olisi kirjasta saanut hieman lukijaystävällisemmän ilman, että kokonaisuus olisi kärsinyt.

Usko, toivo ja raskaus on teos, joka antaa äänen heille, jotka eivät välttämättä muuten tule kuulluiksi. Kirja on monelle varmasti tärkeä, eikä vähiten vertaistukena. "Ulkopuolisena", ja jo aiemmin aiheesta paljon lukeneena, en kokenut saavani kirjasta kovinkaan paljon uutta irti, mutta jotain kuitenkin. Käsitystäni lestadiolaisuudesta kirja vahvisti.

Ehdottomasti tärkeä ja lukemisen arvoinen teos, joka toivottavasti on löytänyt ja löytää lukijansa myös lestadiolaisen yhteisön sisältä. Itse taidan napata lukuun Aila Ruohon Vartiotornin varjossa seuraavaksi, kun haluan jälleen lukea elämästä uskonnollisessa yhteisössä.


Muissa blogeissa: Amman lukuhetki, Kirjakaapin kummitus, Kirjakippu, Lumiomena, Matkalla Mikä-Mikä.Maahan, Sinisen linnan kirjasto

tiistai 28. helmikuuta 2017

Helmikuu, kokopäivätöitä ja kesken olevia kirjoja


Tammikuun koosteen lopussa kirjoitin näin: "Just nyt tuntuu siltä, että seison jonkin uuden edessä. Toivon totisesti, että se jokin uusi on hyvä juttu. Tai ainakin vähän parempi."  

Sitten tuli helmikuu ja yllätti, iski käsiin sellaista uutta, jota en olisi osannut edes ajatella. Nimittäin koulun oheen kokopäivätöitä kirjastosta seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Jep. Olo on samaan aikaan kuin lottovoittajalla, että hukkuvan laivan kapteenilla haha. Kalenteri on väännetty mutkalle, kun elämä on tarvinnut aikatauluttaa uusiksi, menoja siirrellä ja järjestellä, tai no, lähinnä yrittää saada kaikki mahtumaan samaan kalenteriin. Priorisointi on avain onneen - tai selviytymiseen - tässäkin tapauksessa. Vaikka lukemisesta en luopuisi edes henkeni uhalla (tai no, tätä tarvitsee ehkä vielä miettiä), niin sen faktan edessä ollaan, että aikaa lukemiselle ja blogille on vähemmän. Sen kanssa eletään nyt.

Toisaalta olen sen verran tapalukija, että en osaa edes olla, ellen aina jotain päivän aikana lue. Juuri nyt olen melkoisessa kesken olevien kirjojen kierteessä, sillä kun päivät viettää kirjastolla, niin harvoin sieltä tyhjin käsin kotiin tarvitsee lähteä ja kiinnostavia teoksia tekee mieli lukea tietenkin heti. Myös jo niiden lukuvuorossa olevien kustannuksella. Eli luen mitä milloinkin, vähän kaikkea, mutta vain hajanaisesti sieltä täältä. Tällä hetkellä kirjoja on kesken vaatimattomasti kuusi kappaletta. Palaan blogin pariin jahka saan edes yhden luettua loppuun asti. 

Mutta ehdin helmikuussa muutaman kirjan lukea loppuunkin asti. Ihme ja kumma kyllä.

Helmikuun luetut kirjat

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja. Wsoy 2016. 
Arnaldur Indriðason: Reykjavikin yöt. Blue Moon 2014.
Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat. Blue Moon 2015.
Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa. Fabriikki Kustannus 2016.

Luin kaksi islantilaista dekkaria. Parhaillani luen kirjailijan uusinta suomennosta ja sitten onkin kaikki suomennetut Arnaldurit ainakin toistaiseksi luettu. Viimein aika varata matka Islantiin? Ja kuinkahan monta kertaa voin vielä kysyä tämän saman kysymyksen varaamatta sitä matkaa? Hmm. Dekkareiden lisäksi luin huikean Rasi-Koskisen teoksen, joka oli ehdottomasti kuukauden helmi. Vaan yhtä lailla ihastutti Yössä vuori roihuaa, joka sai suorastaan palavasti odottamaan seuraavaa Fabriikki Kustannuksen teosta. Haaveilen myös hankkivani kaikki Fabriikin aiemmin julkaisemat, vielä hyllystä puuttuvat, teokset omakseni. Eli palkan tuhlaamisen suhteen tuskin tulee ongelmia.

Ja myönnettäköön nyt, että juuri hetki sitten näpyttelin erään kirjatilauksen menemään. Eli samaan aikaan kun pidän osaltani huolen kirjastojen lainatilastoista, niin kannan korteni kekoon tai pikemminkin hiluni kirjakauppohin myös kirjojan myyntilukuja ajatellen. No, voisi kai sitä rahansa huonomminkin sijoittaa.


Mutta niin, helmikuu. Helmikuu oli parempi, ja se uusi juttu, jonka edessä tammikuussa vasta aavistelin seisovani, oli ehdottomasti hyvä juttu. On kuukausia, kun elämä ei todellakaan hymyile ja on kuukausia, kun se elämä on aika jees. Tammikuu kuului ehdottomasti ensimmäiseen sarjaan, mutta onneksi helmikuu ei. Nyt pidetään peukkuja maaliskuun suhteen!

Hurjan ihanaa maaliskuuta ja kuluvaa viikkoa kaikille!

lauantai 25. helmikuuta 2017

Juan Tomás Ávila Laurelin: Yössä vuori roihuaa



Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa, Fabriikki Kustannus 2017
Suomentanut: Laura Vesanto 
Sivut: 213
Kannet: Outi Vihlman
Alkuteos: Arde el monte de noche, 2008
Omasta hyllystä

Yössä vuori roihuaa on ensimmäinen Fabriikki Kustannuksen julkaisema teos tänä vuonna. Teoksia julkaistaan vuoden aikana neljä. Sain joululahjaksi vuoden kirjat tilattuna ennakkoon ja olen aika innoissani siitä, että tulen saamaan ne kaikki tuoreeltaan kotiin. Vielä kolme teosta tupsahtaa postiluukusta vuoden kuluessa - miten ihanaa!

Yössä vuori roihuaa on kertomus pienestä Atlantin Annobónin saaresta, jossa elää paljon naisia ja lapsia, mutta miehet ovat lähteneet laivoilla. Saarella eletään tiukasti uskomusten mukaisesti ja perinteitä noudattaen. Elämä on kovaa, työntäyteistä ja julmaa. Kaikesta vaatteista ruokaan on pulaa, samassa sängyssä nukkuu niin monta kuin mahtuu ja patjat ovat yökasteluista puhki palaneita. Yökastulet kertokoon oman tarinansa ihmisten hyvinvoinnista. Suuri tulipalo tekee saarella tuhojaan ja kolerapidemia niittää ihmisiä. Saaren lääkärillä ei ole parannuskeinoja edes tavallisimpiin tauteihin, saati mihinkään vakavaan. Kyseessä ei tosiaan ole vuosikymmenen iloisin tarina, mutta tarina, joka on enemmän tai vähemmän totta.

Fabriikki Kustannuksen sivuilla mainitaan tämän vuoden teeman olevan kokeellinen kerronta ja se näkyy teoksessa, jonka takakannessa mainitaan kerronnan ammentavan suullisen kerronan perinteestä. Ja juuri siltä kirja kuulostaa. Kuin joku olisi puhunut tarinansa ja joku toinen kirjoittanut sen samaa tahtia ylös. Kirjassa kertoja muistelee lapsuuttaan saarella ja näin tarina avautuu lapsen silmin - asioita tapahtuu, koska sellaista elämä on, mutta ilmaan jää paljon hämmennystä ja kysymyksiä, sillä lapsella ei ole ollut asioille selitystä. Vaan miksei aikuisella lapsuutaan muistelevalla henkilölläkään ole vastauksia?

Kerronta on mielestäni taitavaa, kiinnostavaa ja mukavan erilaista. Mutta länsimaalaiseen kirjallisuuteen tottuneena kerronta tuntui myös vieraalta ja paikoin haastavalta, mikä oli samaan aikaan todella kiinnostavaa, että tarinasta etäännyttävää. Tarinassa hypittiin aiheesta toiseen, mikä teki lukemisesta työlästä. Kokonaiskuva jäi tästä syystä myös melko pirstaleiseksi. Tuntuu siltä, etten osannut lukea tätä tarinaa kuten se pitäisi lukea. En kuitenkaan koe sitä huonona asiana, että kirja tarjosi tällaisen haasteen, mutta harmittaa, että kunnon ote kirjaan jäi uupumaan.

Kirjan tarina ei ole juonivetoinen ja kliimaksia ei kannata odottaa. Mutta ne eivät ole mielestäni puutteita, sillä kun tarkoitus on kertoa elämästä, niin harvoin siitä kovin juonellista tarinaa aikaiseksi saa. Harmitusta aiheutti kuitenkin se, että tarina jätti niin paljon kysymyksiä jälkeensä. Vaikka jotain rivien välistä tajusi, niin liian paljon jäi tajuamatta. Aihe oli nimittäin sen verran kiinnostava, että kysymyksiin olisi halunnut saada vastauksia. Kirjan lukemisen jälkeen google on sauhunnut, mutta edelleen nippu kysymyksiä on jäljellä.

ssä vuori roihuaa on sellainen kirja, joka ei ihan täysin tunnu omalta, mutta joka kiinnostaa ja joka jää hyvällä tavalla vaivaamaan mieltä. Ei tämä tule olemaan vuoden kirja, mutta ehdottomasti se, jota suositella, kun joku haluaa lukea jotain erilaista ja totutusta poikkeavaa. Tarina on myös tärkeä.

Aivan mahtavaa, että Fabriikki Kustannus kustantaa näin erilaisia kirjoja ja tarjoaa mahdollisuuden laajentaa omaa kirjallisuuden tuntemusta, lukutottumuksia ja ehkä myös kirjamakua. Tämäkin on ensimmäinen suomennettu teos Päiväntasaajan Guineasta. En malta odottaa seuravaa postiluukusta tipahtavaa ylläriä!