Minna Salami: Aistien viisaus

Minna Salami: Aistien viisaus

S&S 2020

Kirjastosta

Lue tämä kirja.

Sillä mitä minä tästä kirjasta kirjoitan, ei ole juuri mitään merkitystä. Hapuillen olen hakenut sanoja omalle lukukokemukselleni ja sille myllytykselle, jonka kirja on pääkopassani tehnyt. Kirja puhuu puolestaan. 

Aistien viisaus on feministinen teos, joka pakottaa lukijansa pysähtymään ja katsomaan maailmaa aivan uudesta näkökulmasta. Ainakin, jos on kaltaiseni valkoinen peruna, joka on kasvanut ja elänyt koko elämänsä europatriarkaalisen maailmankuvan ja tiedon äärellä. Se on niin syvällä meissä, että sitä on melkein vaikea tajuta, että siellä se on, meille syötettynä. Minna Salami kyseenalaistaa sen kaiken, ja ei vain kyseenalaista, vaan tarjoaa myös uusia tapoja tarkastella maailmaa. Takakansi lupaa uudenlaista maailmankatsomuta, ja tämä lupaus lunastetaan.

Olen viime päivinä ollut hirvittävän vihainen siitä, miten patriarkaalisessa yhteiskunnassa elämme. Nämä vihan tunteet liittyvät omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eivätkä sinänsä liity tähän kirjaan. Mutta tämä kirja on osa vastausta sille, miten tätä yhteiskunnan sairaaksi tekevää rakennetta voisi purkaa. Miten sitä voisi purkaa, ja mitä tilalle voisi tulla. 

Salamin kirja koostuu esseistä. Ensimmäinen essee käsittelee tietoa, joka kritisoi suoraan sitä, miten tietoa europatriarkaalisessa yhteiskunnassa tuotetaan ja millaiselle tiedolle ylipäänsä annetaan arvoa. Ei varmaan ole kovin yllättävää, että kun tarkastellaan ketä europatriarkaalinen tieto palvelee parhaiten, on vastaus valkoinen mies. Pystymme keräämään tarpeeksi tietoa siitä, miten esimerkiksi päättää sodat, köyhyys ja sairaus, mutta niitä ei silti päätetä. Kuten Salami kirjoittaa: "Europatriarkaalinen tieto ei valistuneisuudestaan huolimatta tartu inhimilliseen kärsimykseen, koska kärsimyksen päättäminen tarkottaisi europatriarkaalisen tiedon valta-aseman päättymistä." Ajatella mitä tapahtuisi, jos kaikki valta ei enää olisikaan valkoisten miesten käsissä!

Muut esseet tarkastelevat yhtä lailla koko ajan europatriarkaalista tietokäsitystä kyseenalaistaen seuraavia aiheita: vapautuminen, dekolonisaatio, identiteetti, musta, naiseus,  sisaruus, valta ja kauneus. Kaikki esseet ovat vaikuttavia ja paljastavia. Ne valaisevat sitä, mihin kaikkeen europatriarkaalinen tietokäsitys ulottaa lonkeronsa ja miten se saa meidät tarkastelemaan asioita tietystä näkökulmasta. Mutta kuten jo kirjoitin. Salami ei vain paljasta ja näytä, vaan hän kyseenalaistaa ja sitten ojentaa uuden ajatuksen ja tavan tarkastella näitä asioita.

Kun puhutaan europatriarkaalisesta tiedon kyseenalaistamisesta, tarkoitus ei ole vain kritisoida tai kieltää kaikkea kerättyä tietoa tai esimerkiksi tiedettä. Meillä on paljon tietoa, ja tiede, jonka avulla pystytään ratkomaan paljon asioita ja tuottamaan hyvää maailmaan. Mutta tiedosta puhutaan usein, kuin se olisi neutraalia. Tämä käsitys on tarpeen muuttaa. Europatriarkaalisen tiedon ytimessä on valkoisen miehen näkökulma. Eikä valkoisen miehen näkökulma voi olla ainoa, koska se ei ole. 

Lukemisen jälkeen oli ja on hieman hengästynyt olo. Kirjan lukeminen ei ole helppoa, vaikkakin kyllä ihanaa. Ihanaa, sitä se on. Kirja on samaan aikaan henkilökohtainen että teoreettinen. Teoreettisuus vaati ainakin itselläni pysähtymistä. En varmasti ymmärtänyt kaikkea ja kirja vaatinee omalla kohdallani toisen lukukerran. Tai no, osittain jo kolmannen. Luin nimittäin kirjasta ensimmäiset noin 80 sivua kahdesti. En siksi, että kirja olisi ollut jotenkin käsittämättömän vaikea, vaan siksi, että kun sain kirjan ensimmäisen kerran käsiini, ehdin lukea kirjaa jonkin verran, ennen kuin se piti palauttaa seuraavalla varaajalle kirjastoon. Kun sain kirjan seuraavan kerran käsiini, en enää muistanut mihin kohtaan olin lukenut, joten päätin lukea kirjan alusta. Lukiessani tajusin, että olin ensimmäisellä kerralla lukenut sivulle 80. Mutta toinen lukukerta teki hyvää, ja sain kirjan alusta paljon enemmän irti, kuin mitä ensimmäisellä kerralla ehdin saada. Aion ehdottomasti lukea kirjaa vielä tämänkin jälkeen.

Kirjan ajatukset eivät ole sellaisinaan jääneet mitenkään pysyvästi mieleeni, eivätkä muuttaneet yhtäkkiä radikaalisti omaa maailmankatsomustani. Eikä se edes olisi mahdollista, ja syy on nimenomaan se, että olen elänyt yli kolmekymmentä vuotta imemässä itseeni kaikki ne käsitykset, ajatukset ja asenteet, jotka ovat syntyneet täällä europatriarkaalisen yhteiskunnan sisällä. Ne eivät muutu hetkessä. Kirja jätti kuitenkin merkittävän jäljen. Pyörittelen sen nostamia aiheita päässäni koko ajan. Huomaan olevani entistä kriittisempi ja kyseenalaistavampi. Kyseenalaistan omia ajatuksiani ja reaktioitani. Huomaan myös sisuuntuneeni. Se on aika mahtavaa! 

Kirja tarjosi sen hellän kosketuksen, joka antaa luvan olla vihainen sille, miten asiat ovat ja haluamaan, sekä tavoittelemaan paljon parempaa. 

Minna Salami on nigerialais-suomalainen kirjailija, yhteiskuntakriitikko ja kansainvälinen puhuja. Hän pitää MsAfropolitan -blogia. 

Lue tämä kirja. 

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat 
S&S 2020
Kirjastosta

 

Maggie Nelsonin kirjoittama Jane / Punaiset osat on mykistävän upea teos, jossa on noin neljä sataa sivua, jotka ainakin minun oli pakko lukea kerralla. Kirja on kuin aarre. 

On vaikea sanoittaa kirjan hienoutta, ja tuntuu melkein brutaalin perverssiltä kertoa omasta lukukokemuksestani, ja sen herättämistä tunteista. Tuntuu nimittäin väärältä nauttia näin paljon kirjasta, joka käsittelee oikeassa elämässä tapahtunutta murhaa. Nelson kirjoittaa äitinsä sisaresta Janesta, joka murhattiin nuorena. Kirjailija itse ei ollut murhan aikaan vielä syntynyt.

Kun aloin lukea kirjaa, en enää muistanut mistä se kertoo. Olin lainannut kirjan kirjailijan perusteella, sillä olen pitänyt paljon Nelsonin kirjoittamasta teoksesta Argonautit. Se, että tartuin kirjaan kuin tyhjänä tauluna, teki lukukokemuksesta hyvin ainutlaatuisen, ja jopa hieman äärimmäisen. Nimittäin kun avasin ensimmäiset sivut ja aloin lukea runoutta, hämmennyin. En lue runoja. Hetken päästä olin täysin koukussa. Ensimmäistä kertaa ikinä olin koukussa runoteokseen. Se tuntui hurjalta.

Teosparin ensimmäinen osa Jane koostuu runoista, päiväkirjamerkinnöistä ja kirjeenvaihdosta. Nelson on kirjoittanut sen aikanaan saaden inspiraationsa tätinsä ratkaisemattomasta murhasta. Tai tarpeesta käsitellä järkyttävää tragediaa, joka on hänenkin lapsuuttaan varjostanut. Runot ovat kuin jännitysnäytelmää, mutta viiltävän terävin huomioin. Nelson on koonnut teoksen kuin palapelin paloista. Hän ei tuntenut itse Janea, hän ei voi kirjoittaa omia huomioitaan. Hän kerää muilta sirpaleita, lukee Janen päiväkirjoja, ja yrittää saada jonkinlaisen kokonaiskuvan Janesta esiin. Hän herättää Janen eloon. Tavallaan.

Kun runoteos pitäisi julkaista, tapahtuu jotain Janen murhatutkinnassa. On tapahtunut jokin käänne, tapausta on jälleen tutkittu aktiivisemmin. Yhtäkkiä Maggie Nelson itse onkin keskellä kaikkea, omaisena mukana murhatutkinnassa, näkemässä ja kokemassa sen. Teosparin toinen osa Punaiset osat kertoo siitä.

Kirjan lukemisen jälkeen ajattelin hetken, että olisivatpa dekkaritkin tällaisia. Tämä on sitä, mitä kaipaan itse rikoskirjallisuudelta. Samassa tajusin ajatuksen hirveyden, sillä olin kuitenkin juuri lukenut kirjan, jossa kirjailija avaa oman perheensä kokemaa suurta menetystä, surua ja traumaa, sen jättämiä jälkiä. En toivo maailmaan enempää tällaisia tarinoita, en tosielämässä tapahtuvia murhia. 

Mutta samaan aikaan on sanottava, että tämä teos on vain yksinkertaisesti niin hieno. Se on koukuttava, koska lukijana haluaa saada kiinni tapauksesta ja ymmärtää. On pakko saada tietää, mitä tutkinnassa tapahtuu, eteneekö se, selviääkö murha joskus. Samalla Nelsonin huomiot ovat tarkkanäköisiä, teräviä ja myös kriittisiä. Miksi nuorten kauniiden naisten murhat kiinnostavat? Entä jos Jane olikin ruma? Nelson kirjoittaa avoimesti ja kaunistelematta, mitään ei romantisoida. Se voikin yllättää. Tosielämässä tällainen tapaus, sen ympärillä olevat ihmiset, läheiset, suru, kaikki muut tunteet ja jopa rikostutkijat saattavat olla kaukana siitä, mitä elokuvien perusteella odottaisi. Totuus saattaa olla tarua raadollisempaa.

Miten kukaan osaa kirjoittaa näin hyvin?

Tässä kirjassa voi ajatella yhdistyvän true crime, autofiktio, murhamysteeri, elämäkerrallisuus ja runous, mutta silti se on ihan oma juttunsa. Kirjan kokonaisuuden synty on jo itsessään oma juttunsa. Olen paljon miettinyt lukemisen jälkeen omaa rooliani lukijana ja miten paljon tällaisesta saa pitää. Mutta kai hyvästä tekstistä saa pitää? Kirjailija on kuitenkin kirjoittanut sen omasta tahdostaan, halunnut jakaa hänen elämäänsä kietoutuvan tarinan. Ja hän on tehnyt sen taitavasti.

Jos haluaisin puristaa tämän teoksen yhteen sanaan, se sana olisi ainutlaatuinen. Sitä tämä teos on ja sitä oli myös lukukokemukseni. 

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

"Kirjoitan muistikirjaani:

myötätunto itseä ja muita kohtaan

yritä nähdä totuus itsestäsi, vaikka sitten epämieluisa

käytä energia viisaasti

älä takerru asioihin, fyysisiin tai henkisiin

ja kaikkein tärkeimpänä: älä takerru identiteettiisi ja kuvittele, että se on muuttumaton, sillä se muuttuu koko ajan."

Naiset joita ajattelen öisin on ihana ihana  i h a n a  kirja. 

Tekee mieli sanoa t ä y d e l l i n e n, silkkaa kirjarakkautta.

Kankimäki on kirjoittanut inspiroivan ja aidon kirjan täynnä naisia, ylistyksenä naisille. Kymmenen naisen joukko käsittää tutkimusmatkailijoita, matkailijoita, taiteilijoita ja muita itsenäisiä naisia, jotka ottivat ja lähtivät. Naisia, jotka ovat jo vuosikymmeniä sitten viis veisanneet liikoja heille asetetuista odotuksista ja tehneet asioita, joista ovat pitäneet, vaikka sitä ei olisikaan katsottu naisille sopivaksi. Nämä naiset ovat olleet rohkeita ja rikkoneet rajoja. Minua huvittaa, että moni kirjan naisista on tehnyt jo satoja vuosia sitten tekoja, joita saatetaan yhä pitää hieman kyseenalaisina, jos siis sattuu olemaan nainen.

"Suuri osa elämäni arvosta, jos sitä on, johtuu siitä että ammun leijonia. Ja siitä, että voin elää vapasti ja tehdä elämälläni mitä haluan. Tällaisia ihmisiä on maailmassa paljon, ja mielestäni heillä on yhtä suuri oikeus elämäänsä ja paikkaansa kuin perheellisillä." (Karen Blixen)

Kirjan naiset ovat lähteneet ja kulkeneet, tehneet asioita, ja eläneet melko vapaata elämää, vaikka se ei ole ollut helppoa. Se ei ole ollut helppoa, koska he ovat eläneet ajassa, jossa sitä on pidetty sopimattomana. Naiset ovat olleet sairaita ja sairastelleet, kokeneet suuria vastoinkäymisiä ja kantaneet raskaita henkisiä taakkoja, ja siitä huolimatta he ovat eläneet. Tehneet sen, mihin on ollut palo. Eivät ehkä aina selvinneet kaikesta, mutta eläneet sen kanssa. Olleet rohkeita ja särmikkäitä.

Kankimäki ei kirjoita naisista kuin täydellisistä sankareista. Onkin ihanaa, että teos nostaa naiset esiin ja maalaa kuvan, jossa he ovat ihan vain ihmisiä. Heillä on omat huolensa ja murheensa, omat itsekkäät motiivinsa ja kompastuskivensä - ihan kuin meillä kaikilla. Kankimäki ei kirjoita itseäänkään kirjaan kaunisteltuna kuvana, vaan rosoisena, väsyneenä, masentuneena ja itseään epäilevänä. Silti hänkin on ottanut ja lähtenyt, kulkenut näiden naisten perässä, etsinyt tietoa ja kirjoittanut tämän kirjan. Elänyt naisena sellaista elämää, joka tuntuu olevan edelleen joillekin haastava hyväksyä.

Kirja käsittelee näitä valittuja naisia, sekä ylipäänsä naiseutta. Naisille asetettuja odotuksia, rajoituksia ja holhoamista ennen ja nyt. Hän kirjoittaa perheellisistä lapsista ja lapsettomista, avioliitosta ja rakkaudestakin. Ihan vain elämästä ja sitä, että millaista on elää elämää normien ulkopuolella, elää erilaista elämää kuin mitä juuri ikäiseltäsi odotetaan. Miten sitä joskus kyseenalaistaa, ja joskus ei voisi olla tyytyväisempi.

"Olen vapaa, mutta samalla ulkopuolinen. 

Huonona hetkenä tuntuu siltä, etten ole kahdessakymmenssä vuodessa onnistunut saavuttamaan yhtään mitään. 

Hyvänä hetkenä tuntuu, että olen onnistunut vapautumaan siitä kaikesta."

Kirja saa ajattelemaan naisia. Omia yönaisia, kirjan naisia ja samalla niitä kaikkia naisia, joista ei vielä tiedä mitään. Kirja saa ajattelemaan historiaa ja sitä, miten historiasta on kirjoitettu esiin lähes pelkkiä miehiä, kuin naisia ei edes olisi ollut. Se ei yllätä ja silti se yllättää. Miksen tiennyt näistä naisista aiemmin mitään? Miksen ole edes osannut ajatella, että tällaisia asioita naiset tekivät jo kymmeniä, satoja vuosia sitten?

Kankimäen ote tekstissä onkin sekä inspiroiva (en kiellä, ettenkö olisi sanonut ystävälleni, että kirjan lukemisen jälkeen kyllä mietti hetken, että jospa vain jättäisi kaiken ja lähtisi!), että inhimillinen. Kirja on kaunis, mutta rehellinen. Oivaltava ja täynnä lauseita, jotka tekee mieli kaikki alleviivata. En ole aikoihin lukenut kirjaa, jonka olisin saanut yhtä täyteen erilaisia muistilappuja tärkeimpien lauseiden kohdalle. Tai hauskimpien.

"Ja miksi minä nykyään epäilen ihmisten rakastumisia mielikuvituksen tuotteeksi, tai pidän niitä hoitoa vaativina psykoottisina tiloina?"

Harvoin kohdalle osuu kirja, joka muuttaa lukijan maailmaa, lukijaa itseäänkin, antaa tukea ja voimaa. Mutta tämä kirja oli minulle sellainen. Kirja, joka tekee mieli sujauttaa tyynyn alle ja kantaa mukana. Pakata laukkuun, kun lähtee kohti omaa seikkailuaan. Kiitos kirjailijalle tästä kirjasta. 

Suosittelen kirjaa kaikille.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Sivut: 447

Otava 2018

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia, Tammi 2017

Toimittanut ja suomentanut: Sirke Happonen

Sivut: 287

Kansi: Tove Jansson, Paris (Metro) 1930-luku.

Kuvanmuokkaus: James Zambra

Arvostelukappale

Rakastan Tove Janssonia. Ihastuin Janssonin luomiin maailmoihin jo lapsena, ja vuosien myötä olen Muumien lisäksi ihastunut aikuisille sunnattuihin teksteihin, sarjakuviin, kuvataiteeseen ja piirroksiin. Tai siis rakastunut. Janssonin tapa käsitellä maailmaa on tapa, joka onnistuu koskettamaan kerta toisensa jälkeen. Jansson on aina edustanut minulle lempeää ja inhimillistä anarkistia, elämänjanoista erakkoa, joka uskalsi elää näköisensä elämän ja tehdä työkseen sitä mitä rakasti. Se näkyy hänen töissään. Enkä tiedä voisiko parempaa esikuvaa olla. 

Onneksi en ole rakkauteni kanssa yksin, vaan edelleen ihmisiltä löytyy paloa, jonka ansiosta voidaan julkaista Janssonin tekstejä, joita ei ole ennen julkaistu suurelle yleisölle. Bulevardi ja muita kirjoituksia on Sirke Happosen kokoama, suomentama ja toimittama teos Janssonin novelleista, joita on aiemmin julkaistu vain lehdissä, ja vain yksi on julkaistu aiemmin suomeksi. Kiitos Happosen, ainakin tämän Jansson-fanin elämä muuttui yhden teoksen verran paremmaksi.

Bulevardi ja muita kirjoituksia sisältää 16 novellia, jotka kattavat monta vuosikymmentä. Kokoelman ensimmäinen novelli on vuodelta 1934 ja viimeinen vuodelta 1995. Ensimmäisen novellin Jansson on siis kirjoittanut 20-vuotiaana ja viimeisen 81-vuotiaana. Koska novellit ovat kokoelmassa ilmestymisjärjestyksessä, huomaa niitä lukiessa Janssonin kehityksen kirjailijana. 

Novellikokoelman tunnelma on pariisilainen, lienee syy jo kirjan upean kannen ja sen, että muutama novelli sijoittuu Pariisiin tai ne voisi sijoittaa Pariisiin. Novellien kirjo on kuitenkin laaja. Novelleissa kuljetaan Bulevardilta aina Muumitaloon, nähdään kantakaupungin asunnoista taistelevat vuokralaiset, kuten myös krapulainen Hemuli. Kannanottoja ja kauhua, niitäkin löytyy. 

Janssonin novellit ovat tunnelmallisia, tarkkanäköisiä ja aseista riisuvia. Jansson tarkastelee novelleissa ihmisyyttä ja taiteilijoita paljastavalla ja hieman raadollisella, mutta kuitenkin lempeällä tavalla, pilke silmäkulmassa. Janssonin tapa kertoa on taitava, ja kutkuttava. Hän osaa jättää rivien väliin suuria ajatuksia, jotka oivallettua tajuaa, miten hienosti Jansson osaa pukea sanoiksi asioita ilman, että oikeastaan sanoo niitä. Vaikka kyllä hän paljon sanookin.

Kokoelmasta lempinovelleikseni hypähti kolme novellia. Yksi suosikkini on Parta, jonka luin itseasiassa kolmeen kertaan, sillä viehätyin ideaan nuoresta tytöstä, joka ihastuu ajatukseen taiteilijasta enemmän kuin oikeaan taiteilijaan. Parralla on asian kanssa tekemistä. Vuokrataan huone...  oli ihanan arkinen ja kuitenkin hillitön kuvaus kantakaupungin asunnoista käytävästä taistosta, pala todellisuutta nykypäivänäkin. Hurjan hyvin kirjoitettu. San Zeno Maggiore, 1 tähti oli hyvällä tavalla kummallinen ja tunnelmaltaan pahaenteinen novelli, jonka vahvat hahmot eivät heti unohdu. Näiden novellien samanaikainen hilpeys ja melankolisuus ovat sellainen taidonnäyte, että lukijana mykistyy.

Teoksen jälkisanoissa novellien taustoja avataan hieman enemmän. Jos ei vielä lukiessa huomannut linkkiä Janssonin omaan elämään, niin jälkisanojen jälkeen viimeistään. Sen jälkeen novellit voikin lukea vaikka toistamiseen.

Vahva suositus jokaiselle Jansson -fanille, tai kenelle tahansa hyvistä novelleista nauttivalle.

♥♥♥♥♥

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu & Peppi Pitkätossu astuu laivaan

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu & Peppi Pitkätossu astuu laivaan, Wsoy 2017

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kuvitus: Ingrid Vang Nyman

Alkuteokset: Pippi Långstrump 1945

Pippi Långstrump går ombord 1946

Kirjastosta

Peppi Pitkätossu on minulle tuttu lapsuudestani, kuten varmaan monelle muullekin. Kukapa nyt ei tietäisi tuota punatukkaista, maailman vahvinta tyttöä, joka asuu Huvikummussa apinansa ja hevosensa kanssa?* Pepin tarinoita ei ole edes tarvinnut lukea tietääkseen hänestä jotain. En ole itsekään aivan varma, onko minulle luettu Peppiä lapsena, mutta video meillä oli ja sen olen nähnyt useita kertoja. Pepin tarina onkin ollut tuttu niin kauan kuin muistan.

Peppi Pitkätossu ei ollut lapsuudessa suosikkini, vaikka hänet viihdyttävänä muistankin. Räväkkä, rääväsuinen ja kaiken vinksin vonksin tekevä Peppi tuntui välillä jopa hitusen ärsyttävältä. Annika ja Tommi taas niuhottivat jopa minun makuuni liikaa, vaikka pedanttina tyyppinä tunsinkin heidän kanssaan jonkinlaista yhteenkuuluvuutta. Sovin kuitenkin paremmin Muumien riveihin, ja Muumilaaksosta tuli minulle se lapsuuden turvasatama, johon yhä palaan.

Vaan niinpä palasin Pepinkin maailmaan työskennellessäni päiväkodissa, kun luimme Peppi Pitkätossun tarinoita lapsille ääneen. Ikimuistoisia ovat nuo sensuurin täyttämät lukuhetket, sillä tarinoiden kieli oli vanhentunut ja kaikki ilmaukset eivät tosiaankaan olleet sopivia ääneen lausua. Lukurupeamasta jäi nihkeä fiilis. Peppi ei vieläkään hurmannut.

Astrid Lindgren on kuitenkin kirjailijana kiinnostanut, ja häneen on ollut tarkoitus tutustua. Kahdeksan vuotta sitten yritinkin lukemalla Veljeni Leijonamielen, jota en kuitenkaan osannut siinä hetkessä arvostaa. Olen ajatellut, että Astrid Lindgrenin sadut ovat toisille, kun minä olen se ikuinen muumilapsi, Janssonin kainalossa kasvanut. 

Kirjaston lastenosastolla on kuitenkin tuntunut huijarilta ja sivistymättömältä, kun monet klassikkosadut ovat lukematta (tai livahtanut muististani).Tunteakseni itseni vähemmän huijariksi päätin vihdoin tutustua kunnolla Lindgreniin ja aloittaa tunnetuimmasta eli Pepistä. Niinhän siinä kävi, että tuo hassu anarkisti suurella sydämellä sai haaviinsa lopulta minutkin. Ei siihen vaadittukaan kuin 28 kultaista elettyä vuotta, että ymmärsin Pepin upeuden. 

Tämä olikin hyvä hetki tutustua Peppiin, sillä Wsoy on julkaissut tänä vuonna Pepin tarinoita Kristiina Rikmanin suomentamina, kysessä ovat siis aivan uudet suomennokset. Peppi Pitkätossu astuu laivaan on aiemmin julkaistu nimellä Peppi Pitkätossu aikoo merille. Uudet suomennokset toimivat mielestäni oikein hyvin, ja olen aina pitänyt kovasti Rikmanin suomennoksista ylipäänsä. Minulla ei kuitenkaan ole suurta tunnesidettä näihin teoksiin esimerkiksi lapsuudestani, joten en osaa sanoa millainen suomennos on verrattuna aiempiin suomennoksiin tai alkukieleen. Teoksissa on Ingrid Vang Nymanin alkuperäiskuvitus.

Peppi Pitkätossu Etelänmerellä julkaistaan uutena suomennoksa ensi vuonna ja aion ehdottomasti lukea senkin. Ehkä sitä ennen ehdin tutustua vaikka Ronja Ryövärintyttäreen ja ehkä kokeilla uudelleen Veljeni Leijonamieltä.

*Itseasiassa tiedän erään itseäni kymmenen vuotta nuoremman, jolle Peppi ei varsinaisesti ollut tuttu asiasta kysyessäni. Siinä kohtaa tunsin sukupolvien välisen kuilun hyvin syvänä.

♥♥♥♥♥

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt

Koko Hubara: Ruskeat tytöt, Like 2017

Sivut: 235

Kansi: Tommi Tukiainen

Kirjastosta

Lukekaa tämä. Jos olet Ruskea Tyttö, lue tämä, koska tämä on sinulle, ja vaikka et olisikaan, lue silti. Kirja on silmiä avaavaa luettavaa kenelle tahansa silmänsä avaamaan kykenevälle. Jos koottaisin kirjapaketti, joka pitää lukea saadakseen oikeuden kulkea vapaana kadulla muiden ihmisten seassa, niin tämä voisi kuulua siihen pakettiin. Sen jälkeen pitäisi katsella tovi peiliin ja ajatella. Etenkin niiden, jotka eivät ole Ruskeita Tyttöjä.

Tunne-esseitä. Niin lukee Koko Hubaran kirjassa ja niitä siinä on. Ruskeat Tytöt kävi tunteisiin. Aina kun kuulen, että joku läheiseni, ystäväni tai perheenjäseneni, tai kuka tahansa, on joutunut rasismin kohteeksi, niin sisälläni herää sellainen sanattomaksi tekevä raivo. Olen niin vihainen, etten saa sanoja suustani ja olen niin vihainen siksi, että jälkikäteen voi harvoin  tehdä enää mitään asialle. Olen vihainen, koska en ymmärrä, miten kukaan tässä maailmassa voi kohdella toista ihmistä tavoilla, joista Hubara kertoo. Joista kertovat ystävät, perheenjäsenet, monet tuntemattomat. Miten kukaan voi sanoa tuntemattomella ihmiselle kadulla törkeyksiä vain siksi, että toinen näyttää omissa silmissä erilaiselta? Tai käydä käsiksi, olla väkivaltainen? Vihata? Se sama raivo kipunoi, kun luin näitä esseitä. Ärsytti ja itketti kaikki se rasismi ja rodullistaminen, joista Hubara kirjoittaa. Niiden rakenteellisuus, arkipäiväisyys. 

En ole se, johon se kohdistuu. En tiedä miltä se tuntuu. Tiedän vain sen, miten järjettömänä rasismi näyttäytyy minun silmissäni. Muistan, kun olin lapsi, ja joku yritti selittää rasismia, enkä vain ymmärtänyt miksi joku ajattelee tai tekee niin. En ymmärrä vieläkään.

En ymmärrä niin monen kapeaa käsitystä suomalaisuudesta. Millaisessa tynnyrissä on elänyt hän, joka pitää suomalaisuuden mittarina ulkonäköä, uskontoa tai elämäntapaa? En voi ymmärtää ja silti tavallaan voin. Hubara kirjoittaa siitä, kuinka Ruskea Tyttö on näkymätön. Etsimällä saa etsiä häntä työyhteisöistä, mediasta, elokuvista, kirjoista, eikä välttämättä löydä ketään. Jos löytää, on rooli tyypillinen - maahanmuuttaja tai turvapaikanhakija, siivooja, bussikuski, kotiapulainen, taksikuski, ehkä räppäri. Valitettavasti siitä rakentuu monen käsitys Ruskeista (Tytöistä). Ulkonäön perusteella tehdään oletuksia ja määritelmiä, usein kapeita ja vääriä sellaisia. 

On jokaisen tehtävä purkaa rakenteita ja särkeä lasikattoja. Jokaisen tehtävä on puntaroida omat ennakkoluulot, käsitykset ja määritelmät. Rakenteelliseen rasismiin tulee sen lisäksi puuttua kaikilta tahoilta, huolehtia, että näkymättömästä tulee näkyvää. Että kapea käsitys suomalaisuudesta muuttuu, laajenee. Ja mikä tärkeintä, ettei Ruskeiden Tyttöjen tarvitse etsimällä etsiä itseään esimerkiksi aikakausilehdistä, elokuvista tai kirjoista. Ettei kenenkään tarvitse ajatella, että oma ulkonäkö vaikuttaisi tai olisi esteenä kouluttautumiselle, työpaikan saamiselle, uralla etenemiselle, asioista päättämiselle tai sille, mitä elämässä ikinä haluaakaan tehdä.

Hubara on kirjoittanut todella hyvän kirjan heille, joille kirjoitetaan liian vähän. Vaikka haluaisin, en osaa kirjoittaa kirjasta kuten siitä kuuluisi. Mutta tämä kirja ei olekaan minulle, tämän kirjan äärellä olen ulkopuolella. Olen se valkoinen peruna, joka näkyy ja kuuluu kaikkialla. En joudu etsimällä etsimään itseäni, kun tulen vastaan kaikkialla. Se, ettei kaikkien kohdalla ole niin, on yksinkertaisesti julmaa ja väärin. Siksi toivon, että tämän kirjan lukee moni heistä, joille kirja on ja yhtä lailla moni sellainen, jolle kirja ei ole. Kirja avaa maailmaa, jota valkoisena etuoikeutettuna ei ole kokenut.

Luin hetki sitten Roxanne Gayn Bad Feminist, jonka Hubara on suomentanut yhdessä Anu Partasen kanssa, ja siinä käsiteltiin paljon samoja asioita kuin tässä. Ruskeat Tytöt koskee kuitenkin nimenomaan suomalaisuutta, suomalaisia Ruskeita Tyttöjä, ja oli siksi ainakin minulle suurempi, enemmän iholle tuleva ja ajatuksia herättävä lukukokemus. 

Ehkä vuoden tärkein kirja. 

♥♥♥♥♥

Alison Bechdel: Hautuukoti - Tragikoominen perheeni

Alison Bechdel: Hautuukoti – Tragikoominen perheeni, Like 2009
Suomentanut: Taina Aarne
Sivut: 238
Alkuteos: Fun home: A family tragicomic, 2006 
Kirjastosta

Hautuukoti saattaa olla paras koskaan lukemani sarjakuva. Vaikka olen aina lukenut ja arvostanu sarjakuvia, niin ensimmäistä kertaa sarjakuva tuntui korkeakirjallisuudelta. Hyvällä tavalla. Hautuukoti on huikea teos, jossa kolahti oikeastaan kaikki: tarina, aihe, intertekstuaalisuus, kuvitus ja sarjakuvan sävymaailma. Huh, huh ja huh! 

Hautuukoti on Bechdelin omaelämäkerrallinen graphic novel, jossa hän kertoo viiltävän avoimesti oman, hieman tragikoomisen perheensä tarinan. Hän kuvaa tarkkanäköisesti, rehellisesti ja koskettavasti kompleksista suhdetta isäänsä. Miten hyväksyntää haetaan omalta eriskummalliselta, vaikealta ja turhan ankaralta isältä, ja jolle annetaan helposti anteeksi, samalla kun suhde äitiin on lähes jääkylmä. Asetelma, joka jaksaa kiehtoa aina yhä uudelleen. Bechdel kertoo hulvattomalla tavalla ja samaan aikaan niin aidosti omaa kasvutarinaansa, seksuaalista heräämistään ja pakko-oirehäiriötä. Sarjakuvan avoimuus, olipa siinä fiktiota mukana rippu tai enemmän, herättää arvostusta.

Sarjakuvassa kuvataan homoseksuaalisuutta kahdessa sukupolvessa. Sitä millaista on olla homo aikana, kun se on rikos, kätkettävä asia, joka häilyy jossain heteroavioliiton varjona ja aikana, jolloin se on helpommin hyväksyttävää. Ajankuva, ja sukupolvien välisen kuilun kuvaaminen on kiehtova ja onnistunut.

Lisäksi kirjailija on onnistunut kuvaamaan helposti lähestyttävällä ja kiinnostavalla tavalla hahmoja, joita voisi myös vierastaa tai inhota. Bechdel välittää lukijalle lämpimän ymmärryksen kaiken synkän keskellä. Sarjakuva tuntuu hyvällä tavalla terapeuttiselta, niin tekijän kuin lukijankin näkökulmasta. 

Kiinnostavien aiheiden ja tarinan lisäksi sarjakuvassa ilahdutti moni muukin seikka. Rakastuin esimerkiksi siihen, että sarjakuva on mielenmaisemaani sopivan melankolinen ja täynnä kuivaa huumoria. Sarjakuvan upea värimaailma on yhtä apea kuin monien hahmojen ilmeet, ja se välittää niin vahvan tunteen, että siitä on melkein vaikea ravistella itsensä irti. Suurta rakkautta herätti myös kirjan lukuisat kirjalliset viittaukset. Joku muu varmaan repii hiuksensa, kun niitä vilisee niin, ettei kaikkiin kykene välttämättä edes tarttumaan, vaan minä en. Rakkaus kirjallisuuteen välittyy sarjakuvasta niin vahvana, että heräsi halu lukea esimerkiksi kaikki nyt heti.

Jollain kierolla (tai ehkä vähemmän kierolla) tavalla sarjakuvasta löysi niin paljon kosketuspintaa, että lukukokemuksesta tuli todella henkilökohtainen. Henkilökohtaisuuden vuoksi se nousee kevyesti yhdeksi lempikirjakseni, ja siksi taas sen suositteleminen tuntuu vaikealta! Toki voin julistaa sarjakuvan olevan paras ikinä, ja ylistää sitä monen muun sarjakuvasta pitäneen kanssa, ja samalla en. Henkilökohtaiset lukukokemukset koskettavat erilaisista syistä eri ihmisiä ja siksi henkilökohtaiset teokset ovat usein tärkeitä syistä, joita on vaikea selittää. Tai joita ei halua selittää. 

Sarjakuva on kuitenkin monella teknisellä ja kirjallisella tasolla niin hyvä, että jo niiden ansiosta sarjakuva nousee korkealle. Ilman henkilökohtaista kosketuspintaakin tämä olisi upea ja siksi suosittelen sitä, kaikesta huolimatta, jokaiselle kirjallisuuden ystävälle.

 ♥♥♥♥♥

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 (kirjat 1-2)

 Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62

Kirja 1:Kutsu, 121 s, Wsoy 2015

Kirja 2: Lähtölaskenta, 157 s, Wsoy 2015

Kirjojen kuvitus Pasi Pitkänen 

Huh miten kreisin hyvän lastenkirjan tulin lukeneeksi! Kaikki valveutuneet ovat tietenkin Keplerinsä jo lukeneet, mutta minä liityn ylistävään jengiin nyt. Sillä enpä uskonut, kun kirjan työmielessä lainasin, että tulisin oikeasti lukemaan hyvän kirjan. Luin kirjan yhdellä istumalla ja niin hyvä se oli, että suorastaan kismitti, kun en ollut tajunnut lainata pääsiäiseksi jatko-osaa.

Kepler62 on lapsille/nuorille suunnattu dystopia, jonka maailma sijoittuu tulevaisuuteen. Maapallo on ylikansoittunut, luonnonvarat hupenevat ja ihmisten väliset tuloerot näkyvät todella kurjana köyhyytenä ja äärimmilleen venyneenä rikkautena. Maailma ei voi hyvin, eikä maailman ihmiset. Hallitus väittää olevansa kaikkien ystävä - vaan onko näin? Valtio tuntuu neurotuunaavan ihmisistä vain robotteja.

Kirja yksi: Kutsu  kertoo köyhistä veljeksistä Akista ja Jonista, jotka saavat käsiinsä paljon hypetetyn ja vaikean tietokonepelin Kepler62. Peliä on lähes mahdoton läpäistä ja vain harvat pystyvät siihen. Lisäksi huhutaan, että viimeisen tason suorittaneille tapahtuu jotain. Mutta onko huhu totta vai pelkkä myyntikikka? Onko Kepler62 pelkkä peli vai sittenkin jotain muuta? Hurja seikkailu on alkanut!

Kirja kaksi: Lähtölaskenta jatkaa seikkailua. Nyt pääosassa on ylttiörikkaan perheen Marie, joka myös tietää Kepler62-pelin. Hän on palkannut kolme nörttiä pelaamaan pelin läpi puolestaan. Huhutaan, että pelin läpäisseet lapset lähetetään tutkimaan Kepler62-planeettajärjestelmää. Jos tämä on totta, Marie haluaa ottaa siitä selvän.

Tämän enempää en uskalla tarinasta kertoa, sillä en halua pilata keneltäkään jännittävää lukukokemusta. Nämä kannattaa lukea ja kokea itse!

Ensimmäinen kirja oli minulle totaalinen yllättäjä, viiden tähden kirja, jonka vetävä tarina, kivat hahmot, upea kuvitus ja asenteellisuus iskivät. Kirjassa tarina eteni jouhevasti tuntuen raikkaalta ja tuoreelta. Ei tuntunut siltä, että tässä sitä nyt aikuinen yrittää lukea lastenkirjaa, vaan kirja upposi aidosti myös vanhempaan lukijaan.

Toinen osa tuotti lievän pettymyksen. Lähinnä huomasin tympääntyväni kun päähenkilö sortui ruotimaan itseään ja elämäänsä pitkän kaavan mukaan. Hieman kliseiseksi taittoi kuin kentälle astui rikas, mutta yksinäinen kovanaama. Lapsille varmasti herkullista luettavaa, mutta minun ikäiselleni harvinaisen tuttua. Lisäksi toisessa osassa oli hieman häiritsevää toistoa, joka ei mielestäni selity sillä, että kyseessä on lastenkirja. 

Jos ymmärsin oikein, niin Timo Parvelaisen käsiala näkyy enemmän ensimmäisessä osassa ja Bjørn Sortlandin toisessa oassa. Se selittänee erot.

Tykästyin hurjasti kirjojen kuvitukseen. Miksei aikuisille suunnattujakin kirjoja voida kuvittaa yhtä kivasti? Piirrustusjälki on tyylikkään nykyaikaista, taidokasta ja yllättävää. Sarjakuvamaista ja tarinaa vetävällä tavalla eteenpäin vievää. Pasi Pitkänen on onnistunut hyvin!

Kepler62 on kuusiosainen kirjasarja, johon kannattaa tutustua! Eipä tätä vinkkarit ja työkaverit ole kirjastossa turhaan kehuneet ja nyt ymmärrän, miksi kirjaston hyllyt kolisevat tyhjyyttään näiden hyllypaikan kohdilla. Onneksi kolmas osa ilmestyy jo pian!

Kirja 1

♥♥♥♥♥

Kirja 2
♥♥♥