lauantai 21. lokakuuta 2017

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu & Peppi Pitkätossu astuu laivaan

IMG_0375

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu & Peppi Pitkätossu astuu laivaan, Wsoy 2017
Suomentanut: Kristiina Rikman
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman
Alkuteokset: Pippi Långstrump 1945
Pippi Långstrump går ombord 1946
Kirjastosta

Peppi Pitkätossu on minulle tuttu lapsuudestani, kuten varmaan monelle muullekin. Kukapa nyt ei tietäisi tuota punatukkaista, maailman vahvinta tyttöä, joka asuu Huvikummussa apinansa ja hevosensa kanssa?* Pepin tarinoita ei ole edes tarvinnut lukea tietääkseen hänestä jotain. En ole itsekään aivan varma, onko minulle luettu Peppiä lapsena, mutta ainakin video meillä oli ja sen olen nähnyt useita kertoja. Pepin tarina onkin ollut tuttu niin kauan kuin muistan.

Peppi Pitkätossu ei ollut lapsuudessa suosikkini, vaikka hänet viihdyttävänä muistankin. Räväkkä, rääväsuinen ja kaiken vinksin vonksin tekevä Peppi tuntui välillä jopa hitusen ärsyttävältä. Annika ja Tommi taas niuhottivat jopa minun makuuni liikaa, vaikka pedanttina tyyppinä tunsinkin heidän kanssaan jonkinlaista yhteenkuuluvuutta. Sovin kuitenkin paremmin Muumien riveihin, ja Muumilaaksosta tuli minulle se lapsuuden turvasatama, johon yhä palaan.

Vaan niinpä palasin Pepinkin maailmaan työskennellessäni päiväkodissa, kun luimme Peppi Pitkätossun tarinoita lapsille ääneen. Ikimuistoisia ovat nuo sensuurin täyttämät lukuhetket, sillä tarinoiden kieli oli vanhentunut ja kaikki ilmaukset eivät tosiaankaan olleet sopivia ääneen lausua. Lukurupeamasta jäi nihkeä fiilis. Peppi ei vieläkään hurmannut.

Astrid Lindgren on kuitenkin kirjailijana kiinnostanut, ja häneen on ollut tarkoitus tutustua. Kahdeksan vuotta sitten yritinkin lukemalla Veljeni Leijonamielen, jota en kuitenkaan osannut siinä hetkessä arvostaa. Olen ajatellut, että Astrid Lindgrenin sadut ovat toisille, kun minä olen se ikuinen muumilapsi, Janssonin kainalossa kasvanut. On Lindgrenin leiri ja Janssonin leiri, vai eikö muka?

Kirjaston lastenosastolla on kuitenkin tuntunut huijarilta ja sivistymättömältä, kun monet klassikkosadut ovat lukematta (tai livahtanut muististani).Tunteakseni itseni vähemmän huijariksi päätin vihdoin tutustua kunnolla Lindgreniin ja aloittaa tunnetuimmasta eli Pepistä. Niinhän siinä kävi, että tuo hassu anarkisti suurella sydämellä sai haaviinsa lopulta minutkin. Ei siihen vaadittukaan kuin 28 kultaista elettyä vuotta, että ymmärsin Pepin upeuden. 

Tämä olikin hyvä hetki tutustua Peppiin, sillä Wsoy on julkaissut tänä vuonna Pepin tarinoita Kristiina Rikmanin suomentamina, kysessä siis aivan uudet suomennokset. Peppi Pitkätossu astuu laivaan on aiemmin julkaistu nimellä Peppi Pitkätossu aikoo merille. Uudet suomennokset toimivat mielestäni oikein hyvin, ja olen aina pitänyt kovasti Rikmanin suomennoksista ylipäänsä. Minulla ei kuitenkaan ole suurta tunnesidettä näihin teoksiin esimerkiksi lapsuudestani, joten en osaa sanoa millainen suomennos on verrattuna aiempiin suomennoksiin tai alkukieleen. Teoksissa on Ingrid Vang Nymanin alkuperäiskuvitus.

Peppi Pitkätossu Etelänmerellä julkaistaan uutena suomennoksa ensi vuonna ja aion ehdottomasti lukea senkin. Ehkä sitä ennen ehdin tutustua vaikka Ronja Ryövärintyttäreen ja ehkä kokeilla uudelleen Veljeni Leijonamieltä.

*Itseasiassa tiedän erään itseäni kymmenen vuotta nuoremman, jolle Peppi ei varsinaisesti ollut tuttu asiasta kysyessäni. Siinä kohtaa tunsin sukupolvien välisen kuilun hyvin syvänä.

14 kommenttia:

  1. Yksi Lindgrenin leiriläinen ilmoittautuu!(Tosin Tove Janssonia rakastan kyllä myös...) Itse muistan Lindgrenin sadut jo lapsuudesta, kun niihin hurahtanut äitini luki ne kaikki - siis KAIKKI - meille tytöille ääneen. Nyt viime vuosina olen lukenut samoja satuja esikoiselleni, ja kuusivuotiaan kanssa ollaan luettu muun muassa "Veljeni, Leijonamieli", Eemelit, Ronja (kolmesti!), "Mio, poikani Mio", "Melukylän lapset" ja "Katto Kassinen". Meidän pojan ehdoton lemppari on silti Peppi, johon tuo kuusivuotias ei kyllästyisi sitten millään (toisin kuin minä nyt viidennen kerran jälkeen..). Kaksi kertaa ollaan käyty Junibackenissa, ja ne ovat olleet elämyksiä niin pojille kuin äidillekin...

    Mun oma lempparini on kuitenkin "Mio, poikani Mio", jota kyllä voi suositella ihan aikuisillekin - lastenkirjaksihan se on tosi synkkä. Kirjan syvätasot aukenivat tosin itsellekin paremmin vasta, kun olin pari vuotta sitten lukenut Lindgrenin elämäkerran.

    (Ja joo, pakko myöntää myös, että meidän molemmat pojathan ovat saaneet nimensä Astrid Lindgrenin kirjojen mukaan: esikoinen on esimerkiksi toiselta nimeltään Joonatan nimenomaan "Veljeni, Leijonamielen" innoittamana.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai vitsit miten mahtava kuulla sinun suhteestasi Lindgrenin kirjoihin, tai no sinun ja lasten <3 Ja tosi kiva kuulla, että kirjat ovat jääneet lapsuudesta mieleen ja jaat sitä sitä eteenpäin. Itseäni kun vähän harmittaa, että omasta lapsuudestani on jäänyt tosi vähän vahvoja kirjamuistoja. Kunnollisia muistoja alkaa olla vasta niiltä vuosilta, kun luin jo itsenäisesti.

      Ostin juuri itselleni Lindgrenin elämäkerran, eli ehkäpä voisin lukea sen ennen kuin tutustun ainakin Ronjaan (!) ja ehkäpä tuo Mio, poikani Mio voisi myös päästä luettavaksi.

      Ja ai vitsit. Tietääkö teidän esikoinen itse, että on saanut nimen kirjan mukaan? :)

      Poista
  2. Minä tykkään katsoa sitä Peppi-filmatisointia, mutta kirjojen maailmaan en ole oikein päässyt sisälle. Ei sillä, muumit kiinnostaa vielä vähemmän, vaikka Pikku-Myyn hahmo onkin hauska ja koskettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peppi-filmatisointia olen minäkin katsonut. Se on ihan viihdyttävä! Mutta eihän Peppi-kirjat tai muumit voi kaikille sopia :)

      Poista
  3. Täällä ilmoittautuu yksi sekän Lindgren- että Jansson-leirissä kasvanut. Muumikirjat tuli luettua todella monta kertaa, mutta niin myös Vaahteramäen Eemelit ja Ronja Ryövärintytär. Pidin myös kaikkien näiden TV- ja elokuvasovituksista paljon. Pepistä pidin tuolloin oikeastaan enemmän TV:ssä kuin kirjassa. Tosin Veljeni Leijonamieli ei ikinä iskenyt, se oli jotenkin liian ahdistava enkä päässyt siihen ikinä sisälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihana kuulla! On vähän monipuolisempi kattaus, jos on saanut kasvaa molemmissa leireissä ;) Pepistä minäkin olen pitänyt aiemmin enemmän telkkarista katsottuna, mutta nyt tykästyin kirjoihin. Veljeni Leijonamieli on tosi ahdistava, mutta silti vähän kiinnostaisi lukea se uudelleen...

      Poista
    2. Olen itsekin tyytyväinen! Tosin siten Janssonin kirjat tuntuvat vielä omemmilta, että meillä oli kotona kuvitettu muumikirjasetti, kun taas Lindgrenin kirjoja ei ollut omistuksessa, vaan ne haettiin aina erikseen kirjastosta. Pepin TV-sovituksessa vahvuuksia olivat valtavan hyvä näyttelijäkaarti ja käsikirjoitus, puhumattakaan oikeat eläimet, jotka tietysti lasta ilahduttivat.

      Poista
    3. Mä en harmikseni muista mitkä muumikirjat meillä oli ja oliko Lindgrenin kirjoja ollenkaan. Varmaan selviäisi, kun kyselisi vanhemmilta. Mutta kirjastoa käytettiin paljon, eli sieltä suurin osa kuitenkin oli.

      Niin joo, olin jo unohtanut, että siinä oli oikeita eläimiä! :D

      Poista
  4. Meillä kotona oli muumileiri ja olen vasta aikuisena tutustunut Lindgrenin loistavaan tuotantoon,säilyttäen edelleen muumiuteni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on siis hyvin samanlainen tarina tässä. Vaikka itselläni Lindgrenin tuotantoon tutustuminen on vasta aluillaan.

      Poista
    2. Meillä kotona oli yllättävän kireä ja konservatiivinen ilmapiiri siihen, mikä on hyvää ja mikä huonoa kirjallisuutta, esim. Astrid Lindgren oli jostain syystä pannassa, samaten esim. Aku Ankat, mutta onneksi on kirjasto ja oma tahto niin saa lukea loppupelissä mitä haluaa. Myös ranskalainen kirjallisuus oli pääosin huonoa, mihin mielipiteeseen en kyllä aikuisena voi yhtyä :)

      Poista
  5. Mun kommentti on ilmeisesti hukkunut matkan varrella, niin kuin hieman epäilinkin kun sen puhelimen fb-sovelluksen kautta bloggeriin kirjoitinkin.. :--D

    No mutta siis, täällä on ehdottomasti kumpaankin leiriin yhtaikaa kuulunut fanityttö! Pepit on ihan mahtavia, mutta olen todella onnellinen niiden uudesta suomennoksesta, en voinut antaa viimeiseen neljään vuoteen kenenkään tuurata minua satuhetkillä eskarien kanssa, jotta voin johdonmukaisesti pitää kiinni itsekeksimistäni kiertoilmauksista ja vaihtoehtoisista sanoista. :D Ronja, Mio & Veljeni Leijonamieli ovat myös olleet hittejä eskareiden kanssa vuodesta toiseen, harvan sadun maailmaan niin on saanut lapsia uppoamaan kuin noiden. Ja nuo on aivan kevyesti voinut lukeakin neljänä vuotena putkeen ääneen, ilman että mikään taika katoaa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei ole kyllä sulta kommenttia tänne asti tullut! Lienee tosiaan tuolla polulla jonnekin kadonnut :D

      Alan itse ihan harmistua tästä, että oon niin vahvasti muumilapsi, että Lindgren on jäänyt lapsena niin vähälle. Mutta joo, kyllä näitä uusia suomennoksia on kaivattukin. Ja haha naurattaa tuo, ettet ole antanut kenenkään tuurata sun satuhetkiä :D Ihana!

      Täytyy kyllä nyt itsekin lukea Ronja ja Mio, ehkä kokeilen vielä Leijonamieltäkin.

      Poista
  6. Sellainen sekaleiriläinen ilmoittautuu! Pepit ovat tuttuja vain piirretyistä, mutta Veljeni Leijonamielestä tuli yläasteella luettuna ehkä yksi rakkaimmista lastenkirjoista. Muuten olen muumityttö henkeen ja vereen. Pepit olisi kyllä hyvä lukea minunkin, hyvä kuulla että niistä on tullut uudet suomennokset.

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössä roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.