Ragnar Jónasson: Saari

Ragnar Jónasson: Saari

Tammi 2021

Kirjastosta

En lue dekkareita, paitsi silloin kun luen. 

Dekkarit ovat aina olleet genrenä se, joka ajatuksen tasolla kiinnostaa, mutta joka ei sitten kuitenkaan koskaan oikein lähde. Se on harmi, koska kulutan paljon true crimea ja rikossarjoja, joten tavallaan olisi sopivaa kohdeyleisöä erilaisilla jännäreille. Siitä huolimatta en ole koskaan lukenut sellaista dekkaria, josta olisin ajatellut, että tämä on loistava. Itseasiassa suurin osa dekkareista, joita olen yrittänyt lukea, on jäänyt kesken. Kaipaan kirjallisuudelta kuitenkin sitten jotain muuta, kuin mitä dekkarit tarjoavat.

Kaikesta tästä huolimatta olen sinnikäs lukija ja yhä silloin tällöin tartun dekkariin. Nimittäin islantilaisiin dekkareihin. Islantilaisissa dekkareissa kiinnostaa ehdottomasti tämä itselle vieras maa, kirjojen ainutlaatuinen miljöö eli Islanti, Islannin historia ja tietenkin se fakta, että Islannissa tapahtuu sen verran vähän rikoksia, että on kiinnostavaa nähdä, miten kirjailijat saavat murhansa istumaan paikkaan, jossa niitä ei juuri tapahdu.

Saari on Ragnar Jónassonin Hulda-sarjan toinen osa. Sarja on siitä erikoinen, että se etenee ajassa taaksepäin. Ensimmäisessä osassa Pimeys rikosetsivä Hulda oli lähes eläkeiässä, mutta toisessa osassa Hulda on nuorempi. Kiinnostava ratkaisu.

Saari kietoutuu yhden nuoren naisen murhan ympärille. Hänet murhattiin mökkiin 80-luvun lopulla ja murha ratkaistiin nopeasti. Kymmenen vuotta myöhemmin nuoren naisen läheisimmät kokoontuvat yhteen eräälle saarelle, kauas kaikesta, muistelemaan murhattua ystäväänsä. Saarella tapahtuu kuitenkin traaginen onnettomuus. Vai onko se sittenkään onnettomuus? Kun vyyhti alkaa aueta, joudutaan puntaroimaan myös 80-luvun murhan tapahtumia uudelleen. 

Saari on ihan hyvä. Tarina on kiinnostava ja koukuttava, ja sen lukee nopeasti ahmien. Itseäni ihastutti sitten kuitenkin kirjassa eniten juuri Islanti. Toisessa kehyksessä en välttämättä olisi tarinaa jaksanut lukea. Tarinan keskiössä on nuoren naisen murha, eli mitään kovin omaperäistä teos ei tarjoile. Kirjassa lukija on myös koko ajan askeleen edellä rikosetsivää, eli loppuratkaisu ei varsinaisesti yllätä. En oikein tiedä, onko tämä se tyyli, josta pidän. Ymmärrän sen fiiliksen, joka tulee, kun odottaa, että koska poliisit hoksaavat saman kuin itse, mutta se saattaa käydä myös vähän tylsäksi. Tosin tässä ei muutenkaan ollut mitään kovin yllättäviä elementtejä. 

Kokonaisuus on kuitenkin erittäin ok. Tarina pitää otteessaan ja itse luin teoksen parissa päivässä. Olikin tosi kiva lukea pitkästä aikaa jotain näin nopealukuista. 

Bryan Washington: Mitä meistä jää

 

Bryan Washington: Mitä meistä jää

Otava 2021

Kirjastosta

Luin Bryan Washingtonin kirjan Mitä meistä jää hieman vahingossa. Se ei ollut edes omalla lukulistallani, vaan nappasin sen luettavakseni kumppanini kirjastolainapinosta, kun oman pinon kirjoista mikään ei sillä hetkellä houkutellut. Luin kirjan nopeasti ja pidin siitä paljon. Yllätyinkin huomatessani, miten moni ei ollut lämmennyt kirjalle. Kiinnostavaa!

Mitä meistä jää kertoo Bensonista ja Mikesta, jotka ovat suhteessa. Suhde on kuitenkin ajautunut pisteeseen, jossa usein päädytään eroon. Tilalle on ehkä jo tullut jotain uutta. Vaikka miesten välinen suhde on tavallaan kirjan ydin, se ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä koko ajan. Kirja nimittäin alkaa oikeastaan hetkestä, jossa Mike on kutsunut äitinsä heidän luokseen Houstoniin. Miken äiti lentää Japanista vain saadakseen kuulla, että Mike on lähdössä Japaniin katsomaan sairasta isäänsä. Miken äiti ja Benson jäävät kahdestaan, vaikka eivät ole aiemmin edes nähneet toisiaan. Miken äiti on tuskin edes suostunut myöntämään, että hänen pojallaan on suhde toiseen mieheen. 

Kirjassa avataan Benson ja Miken suhteen kiemuroita. Benson on musta ja Miken juuret ovat Japanissa, eikä se ole merkityksetöntä. Molempien taustalla on eri tavoin rikkinäiset perheet ja vaikeat suhteet vanhempiin, joiden on ollut vaikea edes myöntää lastensa homoutta, hyväksymisestä puhumattakaan. 

Kirja kuvaa henkilöitä, jotka kuuluvat useampaan vähemmistöryhmään. Syrjintää voi olla monenlaista ja kulttuurit kohtaavat myös parisuhteessa. Pidin kuitenkin siitä, että kirjan keskiössä on kuitenkin paljon muuta, kuin vähemmistöihin kuuluminen. Keskiössä on hahmoja, joilla on omat painolastinsa ja jotka ovat vähän hajalla. Hahmot eivät ole helppoja ja miellyttäviä, ja itselläni kestikin hetki, ennen kuin edes aloin pitää kirjan hahmoista. Heitä kuitenkin kuvataan lämmöllä, empatialla ja huumorilla. Lopulta kirjan hahmoista tuli tärkeitä. Oma lempparini taisi lopulta olla Miken äiti, ja erityisesti Miken äidin ja Bensonin välinen suhde oli sykähdyttävä.

Pidin siitä, miten kirjassa kuvataan arkista elämää, joka tosin on hyvin kaukana omasta elämästäni. Kirjan kautta pääsi näkemään ihan toisenlaisen arjen. Pidin myös viipyilevästä elämän kuvaamisesta. Pidin siitä, kun oltiin Japanissa ja ne kappaleet olivat kuin olisi katsonut japanilaista elokuvaa. Jäinkin miettimään, millaiset suhteet kirjailijalla mahtaa Japaniin olla.

Kirja maalaa ihan omanlaisensa maailman. Kirja onnistuu herättämään hienosti eloon keskenään hyvin erilaisia hahmoja, ihmissuhteita, elämän ulottuvuuksia. Kirja onnistuu kuvaamaan muutamassa lauseessa yhteiskunnallisia muutoksia ja erilaisia kulttuureja.

Teos on taitava, koskettava, vahva ja väkevä. Monitahoinen ja ajatuksia herättävä. Silti kirja on lempeä ja helposti luettava. 

Minua häiritsi kirjassa oikeastaan vain kaksi asiaa. Tarinaa kerrottiin sekä Miken että Benson näkökulmista, heidän äänillään, mutta nämä äänet olivat keskenään todella samanlaiset. Kun tällaiseen ratkaisuun on päädytty, toivoisi äänien olevan selkeästi erilaisia. Lisäksi en oikein saanut kiinni miksi tekstin seassa oli pieniä mustavalkokuvia? Kuvat olisivat kaivanneet väriä ja kokoa, ja tällöin ne olisivat voineet toimiakin. 

Olen miettinyt sitä mikä kirjassa jakaa lukijoita. No tietenkään kaikki kirjat eivät miellytä kaikkia, eikä siihen liity välttämättä sen suurempaa mysteeriä. Kirja kuvaa hyvin arkisia askareita aika paljon, mikä saattaa tietenkin kääntyä kiinnostavasta tylsäksikin. Itse mietin omalla kohdallani, että olisinko pitänyt tästä kirjasta näin paljon, jos keskiössä olisikin ollut heteroita? Täytyy myöntää, että en välttämättä. Representaatiolla on väliä. Toisaalta suurin etuni taisi olla se, että tartuin kirjaan ilman mitään odotuksia tai ajatuksia. En kaivannut mitään erityistä, mutta sain paljon.

bell hooks: Mies tahtoo muuttua

bell hooks: Mies tahtoo muuttua

niin & näin 2019

Kirjastosta

Alkuteos:  The Will to Change: Men, Masculinity, and Love (2003)

Olen lukenut paljon bell hooksista, mutta en mitään bell hooksilta. Asiaa on nyt korjattu hetki sitten suomennetun Mies tahtoo muuttua -kirjan myötä. 

Olen lukenut viime aikoina paljon tekstejä, jotka käsittelevät naisvihaa, ja miesten naisiin kohdistamaa väkivaltaa. Oli siis erittäin paikallaan lukea teos, jossa käsitellään teorioita ja ajatuksia siitä, miksi miehet sitten ovat niin väkivaltaisia. bell hooksin teorioissa ja ajatuksissa on viisautta, mutta ei mitään yllättävää tai ennenkuulumatonta. Tämänkin teoksen ydinsanoma on sama; vain patriarkaatin tuhoaminen voi vapauttaa meidän kaikki, sukupuolista riippumatta.

Kirja on alunperin kirjoitettu vuonna 2003, joten teos on jo melkein 20 vuotta vanha. Vaikka kirja on ehdottomasti ajankohtainen myös tänään, näkyy tekstissä myös sen ikä. En tiedä onko bell hooks kommentoinut teosta miten paljon sen julkaisun jälkeen, mutta uskon, että jos tämä olisi kirjoitettu myöhemmin, olisi se hieman erilainen. 

Vaikka teoksessa esiin nostetut pointit ovat päteviä, on tekstissä myös ongelmallisuutta, sillä se lykkää vastuuta miesten kasvatuksesta ja käytöksestä naisille, ja feministeille. Osa siitä on oikeutettua, koska kyllä, vanhempien vastuulla on kasvattaa lapsiaan. Lapset eivät itse voi valita, millaisia ajatusmalleja tai toimintatapoja heille opetetaan. He eivät itse päätä, ovatko heille opetetut tavat haitallisia, ongelmallisia tai jopa vaarallisia, vai eivät. 

Ymmärrän myös ajatuksen esimerkiksi siitä, miten usein patriarkaatin kasvattamat naiset eivät osaa suhtautua aina oikein miehiin, jotka sitten eivät toteutakkaan sitä toksisen maskuliinisuuden roolia, jota heille tyrkytetään. On vaikea vapautua patriarkaatista, jos vastaanotto ei olekaan hyvä ja ymmärtävä. Miesten tunteille ja herkkyydelle pitää antaa tilaa. 

Aikuiset ihmiset ovat kuitenkin vastuussa itse itsestään. Ei ole vain antipatriarkaalisten naisten ja feministien vastuulla viitoittaa aikuisille miehille tie vapauteen patriarkaatin kahleista. Useat feministinaiset ovat saaneet myös patriarkaalisen kasvatuksen. Feminismi on harvoin vain ylhäältä annettu tapa ajatella.

Olen itse monen muun feministin tavoin patriarkaalisten vanhempien lapsi, enkä ole tajunnut feminismin päälle kunnolla ennen aikuisikää. Itse itseni olen kouluttanut ja hakenut tietoa, halunnut muuttua ja toimia eri tavalla. On yhtä lailla väkivaltaisten miesten vastuulla haluta muuttua ja tehdä sitä muutosta. Feministinaiset tekevät sitä koko ajan itsensä kanssa, ja yrittäen samalla kouluttaa ympärillään olevia. Sitähän bell hookskin on tehnyt kirjoja kirjoittaessaan! Feministien vastuullaan ei kuitenkaan voi olla koko maailman kouluttaminen.

Miesten pitää itse haluta muuttua, jotta muutosta voi tapahtua. Siinä mielessä kirjan suomennettu nimi johtaa hieman harhaan. "Mies tahtoo muuttua" kuulostaa siltä, kuin miehet lähtökohtaisesti haluaisit muuttua, mutta patriarkaaliset naiset ovat esteenä. Kirjan englanninkielinen nimi "The Will to Change: Men, Masculinity, and Love" antaa paremman kuvan siitä, mitä kirja käsittelee. 

Suomennoksessa oli muutenkin ongelmallisuutta ihan sanatasolla (esimerkkinä sukupuolielämä on vanhentunut termi, joka tulisi korvata sanalla seksielämä), sekä sävyissä. Jos kielitaito riittää, niin suosittelen lukemaan tämän englanniksi. Silloin ei tarvitse arpoa, että mikä on bell hooksin sävy ja mikä suomentajan.

bell hooks käsittelee teoksessaan tärkeää aihetta, josta puhutaan aivan liian vähän. Tekstit ovat tärkeä osa feminististen tekstien kaanonia, ja aivan ehdottomasti suosittelen teoksen lukemaan. Se kannattaa kuitenkin lukea muistaen, että se on noin 20 vuotta vanha ja feministinen ajattelu on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana muuttunut paljon. 

Rachel Cusk: Toinen paikka

Rachel Cusk: Toinen paikka

S&S 2021
Kirjastosta

Voihan Rachel Cusk!

Luin aivan hetki sitten Cuskin Ääriviivat-trilogian ensimmäisen osan ja sitten kirjaston varausjono nytkähti niin, että kirjailijan uusin suomennettu teos saapui lukuvuoroon. Hyvin lyhyessä ajassa olen lukenut Cuskin kaksi teosta ja tehnyt kaksi huomiota: Cusk on loistava ja taiturimaisen nerokas kirjailija, mutta omaa lukukokemustani nakertaa sen jonkin henkilökohtaisen kosketuksen puuttuminen.

Nostin asian esille jo Ääriviivat-teoksen kohdalla. Minulla riittää ylistyssanoja tuolle teokselle, mutta se jokin liikahdus, joka kurkottaisi lähemmäs, jäi uupumaan. Pohdin, että ehkä joku toinen Cusk koskettaa enemmän. Kahden kirjan jälkeen odotan sitä edelleen. Eikä se haittaa. Aion lukea Cuskia jatkossakin.

Toinen paikka. Kun kertoja-nainen on ollut nuori, hänet pysäyttänyt erään taiteilijan teokset. Vuosia myöhemmin nainen kutsuu tämän taiteilijan luokseen, ei kotiinsa, vaan lähellä olevaan toiseen paikkaan, jossa välillä asustelee taiteentekijöitä. L saapuu, yllätyksen kera. 

L on erikoinen, oikukas hahmo. Hänellä on erikoista valtaa, jonka luonne paljastuu jo oikeastaan ennen, kuin hän edes saapuu paikalle. L ja hänen valtansa, tai vaikutuksensa, onnistuu myllertämään naisen elämää. Osansa siitä saavat naisen mies Tony, hänen tyttärensä poikaystävineen ja Brett.

Cusk kuvaa kiinnostavasti näitä kuutta hahmoa ja heidän välisiä suhteitaan. Keskiössä on tietenkin naisen ja L:n välinen outo valtasuhde, jossa L ei ikään kuin edes suostu katsomaan naista, vaikka mitään muuta nainen ei haluaisi, kuin tulla tuon taiteilijan näkemäksi. Mutta miksi hän janoaa sitä niin kovasti? 

Ihmisten erilaiset roolit, suhteet muihin, tarpeet, halut ja toisaalta torjutuksi tuleminen, nöyryytys, ovat hurjan hyvin kirjoitettu sanoiksi tässä teoksessa. Niitä on väkisinkin jäätävä miettimään. Kirjasta osa kohtauksista on jäänyt mieleeni, jopa melko lihallisina muistoina. Nainen hääpuvussaan, nauravat taiteilijat maalaamassa irvokasta kuvaa ja kirjailijaksi ryhtynyt nuori mies ovat kaikki mielessäni.

Vaikka kirja on kiinnostava ja kuvaa esimerkiksi kertoja-naisen mielenmaisemaa raa'an rehellisesti, niin loppujen lopuksi tässäkin keskiössä on yksi keski-ikäinen mies oikkuineen. Ei mitään kovin uutta tai mullistavaa.

Kirjan lopun sanoma kuitenkin yllätti. Tai siis se sanoma, jonka itse siitä poimin ja minähän olen poiminut ihan mitä oma mieleni on halunnut poimia. Ettäkö ruoho ei olekaan vihreämpää aidan toisella puolella? Ja joskus tajuaa vasta lähdettyään, miten hyvin asiat olivatkaan siinä hetkessä, josta lähti? Hmm, miten nokkelaa.

Cusk on hyvä kirjailija ja Toinen paikka on laadukas kaunokirjallinen teos, josta ei puutu taitoa, tematiikkaa tai vahvoja kuvia. Kaiken tämän luin ja näin, ja pidin. Ehkä kaiken ylistyksen jälkeen omat odotukseni ovat vain niin korkeat, ettei niitä voi oikein mikään täyttää. 

Suosittelen kaikesta omista mutinoistani huolimatta ehdottomasti lukemaan Cuskia.

Miniarviot: Alison Bechdel, Zadie Smith & Helene Hanff

Alison Bechdel: The Secret to Superhuman Strength

Houghton Mifflin Harcourt 2021

Kirjastosta

Alison Bechdel on yksi sarjakuvataiteen kiinnostavampia nimiä. Olen ollut todella vaikuttunut hänen aiemmin suomennetuista teoksistaan, ja olikin selvää, että hänen uusin sarjakuvansa The Secret to Superhuman Strength pääsee lukulistalleni. Luin sarjakuvan englanniksi.

Alison Bechdelin aiemmin suomennetuissa sarjakuvissa Hautuukoti ja Äideistä parhain Bechdel on ruotinut omaa elämäänsä lapsuudesta aikuisuuteen ensin suhteessa isäänsä ja sen jälkeen suhteessa äitiinsä. Uusi sarjakuva jatkaa samalla linjalla, mutta nyt elämää tarkastellaan kehollisuuden ja liikunnan kautta, esiin nousee myös ajatus sielusta ja mielensä tyhjentämisestä. Uusimmassa sarjakuvassa Bechdel paljastaa elämästään uusia puolia, ja ehkä sille on nyt tarpeeksi tilaa, kun hänen molemmat vanhempansa ovat kuolleet. 

Pidin sarjakuvasta paljon. Mitä muuta voisikaan odottaa, kun kyseessä on Bechdel. Harmikseni koin jonkin verran haasteita lukiessani sarjakuvaa englanniksi. Pelkäsin sitä jo etukäteen, koska Bechdel ei käsittele kovin kevyitä aiheita, hänen kielenkäyttönsä on taitavaa ja kieli hyvää. Toisin sanoen oma sanavarastoni ei kaikkien aiheiden kohdalla riittänyt, ja lukiessa jäi paljon ajatuksia ja vivahteita tunnistamatta. Toivonkin, että sarjakuva suomennetaan, ja voin lukea sen vielä suomeksi täydentääkseni aukot, jotka tästä lukukerrasta jäi.

Suosittelen!

Zadie Smith: Aavistuksia - Kuusi esseetä eristysajasta

Wsoy 2021

Kirjastosta

Mitä syntyy, kun taitava, mutta myös hieman etuoikeutettu, kirjailija kirjoittaa esseitä eristysajasta? No, taitavia, mutta hieman etuoikeutettuja huomioita eristysajasta. Oli ilo lukea Smithin hyvin kirjoitettuja esseitä ja ajatuksia tästä oudosta ajasta, jossa olemme eläneet jo pitkään. Smith käsittelee muun muassa jonkin tekemistä, kärsimystä ja rasismia. Samaan aikaan koko ajan minulla hankasi vastaan se etuoikeus, joka Smithin esseissä näkyy. Mietin vain, miksi juuri nämä esseet on päätetty julkaista? Värikkäitä tarinoita eristysajasta löytyy yhtä monta kuin ihmistäkin, ja minusta olisi tärkeä antaa ääntä niille, joiden kohdalla eriarvoisuus ja huono-osaisuus on vain kirkastunut eristysajan myötä.

Tietenkin kaikilla on oikeus kirjoittaa ja kertoa omasta eristyajastaan. Olemme kaikki kokeneet sen eri tavoilla. Kuten myös Smith. 

Otankin vastuun itselleni. Minun olisi pitänyt etsiä itselleni joku muu teos ja näkökulma tähän aiheeseen tässä hetkessä, koska sitä selkeästi kaipasin. Luin Smithin kirjan välipalakirjan tapaan muiden teosten joukossa, ja tämän vuoksi en juurikaan syventynyt esseiden äärellä. Viikko lukemisen jälkeen olin unohtanut esseiden aiheet, ja jouduin selaamaan kirjaa uudelleen voidakseni kirjoittaa siitä nyt tänne. Lukutapani ei palvellut esseitä lainkaan.

Aavistuksia on hyvä teos, koska Smith on hyvä kirjailija. Näkökulma ei vain tällä kertaa antanut minulle juuri mitään.

Helene Hanff: Rakas vanha kirja

Karisto 1982

Kirjastosta

Rakas vanha kirja on jonkinlainen klassikko, ja varsinainen kirjakarkki kaikille kirjojen ja lukemisen ystäville. Kirja koostuu kirjeenvaihdosta. Helene Hanff on amerikkalainen kirjailija ja kirjojen ystävä, joka aloittaa kirjeenvaihdon englantilaisen kirjakaupan hoitajan kanssa. Ensin Hanff tilaa kirjeitse lähinnä kirjoja, mutta pian kirjeenvaihto muuttuu ystävyydeksi, joka yltää kirjakaupan muihinkin työntekijöihin ja lähipiiriin. Kirjeenvaihto kestää kaksikymmentä vuotta.

Kirja on hauska, suloinen ja liikuttava. Kirja on pieni, eikä suinkaan sisällä kaikkia kirjeenvaihdossa vaihdettuja kirjeitä, mikä on varmasti hyvä ratkaisu, vaikka vähän harmittava tirkistelijän näkökulmasta!

Minulla on pieni tarina liittyen tähän kirjaan. Kumppanini varasi ja lainasi kirjan kirjastosta. Hän luki sen mökillä, ja kun sitten itse mietin mitä lukisin seuraavaksi, hän vinkkasi kirjaa minulle. Samalla selvisi, että olin itsekin merkinnyt sen goodreadsissa to-read listaan vuonna 2015. Ja minulla kun ei ollut mitään mielikuvaa koko kirjasta! Nyt se on luettu. Hyvä niin. 

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

 

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

S&S 2019

Kirjastosta

Miehet selittävät minulle asioita on ehdottomasti feministisen nykykirjallisuuden klassikko. Tämän paljastavan, fiksun ja helppolukuisen teoksen soisi mahdollisimman monen lukevan.

Teos koostuu yhdeksästä esseestä. Nimikkoessee Miehet selittävät minulle asioita on syntynyt todellisen elämän hetkestä, jossa eräs mies on alkanut selittämään Solnitille tärkeästä, juuri julkaissusta teoksesta, josta mies on lukenut lehtiartikkelin. Miehen mielestä Solnitin pitäisi tutustua tähän teokseen. Kyseisen teoksen on kirjoittanut Solnit itse. Tapausta voisi pitää hauskana, mutta ennen kaikkea se on vain paljastava ja raadollinen. Mistä miehet ammentavat sen kaiken itsevarmuuden, jonka turvin he uskaltavat selittää mistä tahansa aiheesta naisille, kuin olisivat asian asiantuntijoita olematta sitä kuitenkaan? Tällaiset hetket paljastavat valta-asemia ja miesten vähättelevän suhtautumisen naisten tietämykseen. Tilan ottaminen tällä tavalla on myös yksi tapa vaientaa naisia. 

Muissa esseissä käsitellään muun muassa naisten kokemaa seksuaalista häirintää, lähisuhdeväkivaltaa ja raiskauskulttuuria. Solnit esittelee tilastoja, joiden kertoma on karu. Esimerkiksi Yhdysvalloissa arvion mukaan tapahtuu uusi raiskaus hiukan yli minuutin välein. Raiskauskulttuurin kuuluu vahvasti se, että vastuu raiskauksista siirretään naisille, vaikka suurin osa raiskauksista on miesten tekemiä. Naisia kehotetaan pysymään iltaisin kotona, ja kielletään kulkemasta yksin kaduilla pimeällä. Tämä on normaalia ja luonnollista. Kaikki naiset ja naiseksi oletetut ovat varmasti kuulleet nämä jutut ja miettineet itsekin, miten voimme itseämme suojella. Sen sijaan tuntuisi ja tuntuu naurettavalta, että entäpä jos ohjeet olisivatkin sellaiset, että miehet pysyisivät iltaisin sisällä, eivätkä saisi kulkea kaduilla enää pimeän tullen? Entä jos sisälle teljetäänkin raiskaavat miehet? 

Tilastot järkyttävät myös siinä kohtaa, kun raiskauksista siirrytään väkivaltaan ja naisten tappamiseen. Yhdysvalloissa raskaana olevien naisten yleisin kuolinsyy on puoliso. "Maailmanlaajuisesti 15-44-vuotiaiden naisten kuoleman tai vammautumisen syy on todennäköisemmin miesten väkivalta, kuin syöpä, malaria, sota ja liikenneonnettomuudet yhteensä." Naisia tapetaan säännönmukaisesti ja tasaiseen tahtiin ympäri maailman, aivan koko ajan. Usein tappaja on se kaikista läheisin, eli oma kumppani, puoliso tai entinen puoliso. Naiselle suhde mieheen voi olla hengenvaarallinen paikka.

Teoksen kokonaisuus käsittelee ja nostaa esiin sen, miten naisviha läpileikkaa koko yhteiskunnan, koko maailman ja maailmankatsomuksen. On aivan sama, minkä esseen teoksesta lukee, pohjavire on sama. Solnit avaa esseissään erilaisia tilanteita, tilastoja, tapahtumia, suhteita ja elämän osa-alueita, jotka ovat naisvihan ilmentymiä ja kumpuavat siitä.

Solnitin teoksen lukeminen on kuohuttava kokemus. Vaikka itselleni kirjassa ei sinänsä ollut mitään uutta, niin Solnitin tapa kirjoittaa suorasanaisesti, kaunistelematta ja anteeksipyytelemättä aiheista, joiden keskiössä on se, miten miehet käyttävät valtaansa naisiin, saa veren kiehumaan. Tilastoja lukiessa tekisi mieli huutaa. Miksi tälle asialle ei tehdä mitään? Miksi naisvihaa ei pidetä maailmankaikkeuden traagisimpana asiana ja ongelmana, joka pitää ratkaista? 

Solnitin teos on ehdottomasti nykyklassikon maineensa ansainnut. Se valaisee ja avaa suuria yhteiskunnallisia onglemia, ja tarkastelee asioita vahvan feministisestä näkökulmasta. Samaan aikaan, kuten jo totesin aiemmin, teos ei itselleni antanut hirveästi uutta. Toisaalta teoskaan ei ole aivan tuore. Solnit on kirjoittanut nämä esseet useita vuosia sitten. Teoksen vanhin essee on kirjoitettu vuonna 2008 ja tuoreemmat tekstit ovat vuodelta 2014, kahdeksan vuoden takaa. Teos on suomennettu hieman myöhään, vasta vuonna 2019. Mutta mikä tärkeintä, onneksi on! 

Teoksessa on muutama ontuva kohta. Esseet käsittelevät sen verran samoja aiheita, että toistoa on esseidenkin välillä. Omalla kohdallani esseet sekoittuivat päässä keskenään, ja esseiden sijaan tarkastelen teosta enemmän yhtenä kokonaisuutena, kuin erillisinä teksteinä. Tekstit painottuvat, ymmärrettävästi, Yhdysvaltoihin, mikä saattaa täältä pohjoismaista katsottuna tuntua hieman kaukaiselta. Solnit puolustelee omaa kotimaataan tavalla, joka myös herätti kysymyksiä. En kuitenkaan tahdo tarkertua siihen enempää. 

Suosittelen kirjaa kaikille. Etenkin heille, joille nämä aiheet eivät välttämättä ole täysin tuttuja tai joille feministinen ajattelu on uutta. Teos on todella hyvä feministinen perusteos, joka on helppo lukea ja ymmärtää. Koen teoksen tärkeäksi itselleni ja olen iloinen, että luin sen nyt, vaikka aiheet olivatkin jo tuttuja. Tämä on ylipäänsä tärkeä kirja, ja aina on hyvä herätellä omia tunteitaan näiden aiheiden äärellä.

Enni Vanhatapio: Tyttöystävä

 

Enni Vanhatapio: Tyttöystävä

Otava 2022

Arvostelukappale

Enni Vanhatapion toinen romaani Tyttöystävä on kiinnostava ja yllättävä. Tämä hienosti kirjoitettu ja monitasoinen pieni teos tarkastelee naisena ja tyttöystävänä olemisen rooleja, näitä kapeita, ulkoapäin annettuja osia. Kadottaako siinä itsensä, oman minuutensa, kun näyttelee roolinsa tyttöystävänä? Entä kun suhteessa sinulta odotetaan asioita, joita et yksinkertaisesti ole? Entä jos kumppanisi valehtelee muille sinun olevan jotain sellaista, mitä et ole? Entä kun kaikki on ok, mutta ei kuitenkaan ole? (Toisaalta, jos kumppanisi valehtelee sinun olevan jotain mitä et ole, ei kaikki todellakaan ole ok.)

Kirja herättää paljon ajatuksia liittyen parisuhteessa olemiseen, ja oman minuuden rakentumiseen. Miten herkästi sitä määrittelee itseään omien suhteidensa tai kumppaniensa kautta. Kirja ravistelee sitä väsymystä, mikä voi syntyä, jos yrittää elää elämäänsä muiden odotusten ja toiveiden mukaisesti. 

Täytyy myöntää, että aiheidensa vuoksi kirjasta tuli aika henkilökohtainen lukukokemus, sillä kaltaiseni kolmekymppisen lukija on saattanut itsekin elää herkästi läpi nämä osat. On kasvatettu naiseksi, toteuttamaan sitä annettua ahdistavaa roolia elämässä. Kun sitten on toivottavasti herännyt ja päässyt pyristelemään irti siitä, ei sekään ole niin helppo osa. 

Tyttöystävässä on samaa kaikua, kuin monissa viime aikoina julkaistuissa kolmekymppisten autofiktiivissä teoksissa. Näissä teoksissa omaa elämää tarkastellaan sisäpuolelta ja silti kuin ulkopuolisena, omaa elämää tutkitaan kuin esitettyä näytelmää. Kirjan luettuani luin kommentin, jossa teosta verrattiin Turusen Järjettömiä asioita -teokseen, ja kyllä, molemmissa teoksissa on paljon samoja teemoja ja ajatuksia.

Vanhatapion teos on paljon upeampi, kuin mitä etukäteen odotin ja osasin aavistaa. Kirja kiinnosti lähtöasetelmaltaan, mutta takakannessa mainitut keskustelut torakan kanssa ja haaveilu laitoshoidosta saivat pelkäämään, että tässä olisi aivan liian allegorinen, taiteellinen ja kokeileva teos makuuni. Kirja ei kuitenkaan ollut sellainen. Kirjassa yhdistyy hienosti taitava kerronta, realistisen arkinen tarina, ja jotain sen kaiken yli kurkottavaa, jotain vähän enemmän. 

Kirjan lukemisesta on jo jonkin verran aikaa, mutta se on jäänyt vahvasti mieleeni ja aina välillä palaan joihinkin sen kohtiin ajatuksissani. Tässä oli vähän kuin pala itseäni jo valmiiksi. 

Hieno, puhutteleva teos.

Lisa Taddeo: Eläin

Lisa Taddeo: Eläin

Gummerus 2021

Kirjastosta 

"Minut on tuomittu paitsi muihin ihmisiin kohdistamieni tekojen vuoksi, myös - julmasti - minulle tapahtuneiden asioiden vuoksi.

Kadehdin noita tuomioitaan jakelevia ihmisiä: niitä, jotka elävät elämäänsä siistillä ja ennustettavalla tavalla. -- Voisin lyödä vetoa, ettei suurin osa noista ihmisistä ole kokenut sadasosaakaan siitä mitä minä."

Eläin on kirja, jota haluan kuvailla sanoilla vahva, väkevä, raju, erikoinen, liiallinen, hyvä, kiinnostava, erilainen, koskettava, itkettävä ja oksettava. Kirja on yksi niitä teoksia, jotka voi melkein haistaa ja maistaa. Vaikuttava. 

Kirja alkaa hetkestä, kun kirjan kertoja Joan on ravintolassa syömässä miehen kanssa. Joanilla on suhde tähän mieheen; mies on naimisissa toisen naisen kanssa. Ravintolaan tulee myös toinen mies, jolla on ollut suhde Joanin kanssa; tämäkin mies on naimisissa toisen kanssa. Ravintolaan tullut mies ampuu itsensä siinä paikassa, Joanin silmien edessä.

Tästä hetkestä aletaan keriä auki Joanin tarinaa, joka on raju, täynnä väkivaltaa ja seksiä. Joanin menneisyydessä on tapahtunut kamalia asioita, ja ne selviävät lukijalle pikku hiljaa. Osan melkein osaa aavistaa. Samaan aikaan kuljetaan kohti jotain vääjäämätöntä pahaa. Joan tulee tappamaan jonkun. Joan kertoo tätä tarinaansa tulevalle sinulle, lapselleen, pienelle tyttärelleen. Hän haluaa kertoa millainen on maailma, millainen on naisen paikka maailmassa ja miten siitä selviää. Vai selviääkö siitä.

Joanin elämä on kuin väkivallan ja trauman kierre, ja se on sysännyt Joanin elämän aivan omille raiteilleen. Hänen elämässään ei ole ollut montaa hyvää, kestävää tai luotettavaa ihmissuhdetta. Ei varsinkaan miesten kanssa. Siitä huolimatta Joan hakeutuu suhteisiin miesten kanssa. Useat heistä ovat suhteissa muiden naisten kanssa. Suhteet eivät ole kovin terveitä. Vaikka Joania käytetään myös näissä suhteissa hyväksi, ei hän ole vain uhri. Myös Joan osaa käyttää valtaansa miehiin. Hän osaa käyttää miehiä. 

Kirja voisi olla kaikessa rajuudessaan kamalaa luettavaa, ja paikoin se onkin. Samaan aikaan kirjan feministinen ote tekee siitä vahvistavaa luettavaa. Kirja on liiallinen, mutta hyvällä tavalla. Kirjassa tehdään selväksi, missä kenenkin paikka oikeasti on. Miksi nainen, jolla on suhde varattuun mieheen, mielletään syylliseksi varatun miehen sijaan? 

Kirja käsittelee naisvihaa, sisäistettyä naisvihaa ja teos nostaa esiin patriarkaalisen yhteiskunnan ongelmia. 

"Maailma oli vain iskostanut minuun ajatuksen, että naiset ovat niitä, jotka tulevat hulluiksi. Vaikka oikeasti naisen tuska vain nähdään hulluutena."

"Lyhyesti sanottuna vihasin äitiä siksi, että hän oli nainen."

Kirja ei päästä helpolla. Onneksi. Oma suhteeni kirjaan on edelleen ristiriitainen. Sen lukeminen oli rajua, ja mielettömän upeaa. Kirja on niin erilainen kuin mitä yleensä lukee. Naisen rooli teoksessa on kaikkea muuta paitsi passiivinen, siloteltu tai kaunis. Kirja kuvaa karulla tavalla naisen hyväksikäyttöä, uhriksi joutumista. Samalla se kuvaa vahvasti sitä, miten ei enää suostu asettumaan siihen uhrin asemaan. Tavallaan kirjan päähenkilö tekee niitä tekoja, joita yleensä annetaan miehille. 

Suosittelen. 

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema

Kosmos 2021

Kirjastosta

Akwaeke Emezin suomennetut teokset ovat pyörineet paljon kirjasomessa, mutta silti ne ovat menneet itseltäni vähän ohi. Vasta kun kumppanini lainasi kirjastosta Vivek Ojin kuoleman, luki sen hetkessä ja suositteli kirjaa, päädyin itsekin kirjan lukemaan. Kirja on hyvä!

Vivek Ojin kuolema kertoo Vivek Ojista, joka kirjan nimen mukaisesti kuolee. Vivekin äiti löytää lapsensa ruumiin heidän kotitalonsa etukuistilta. Ruumis on riisuttu alasti, mutta peitetty kankaalla. Vivekin takaraivo on ruhjoutunut. Mitä on tapahtunut ja miksi? Kuka on tuonut ruumiin etukuistille? Samaan aikaan kun Vivekin äiti haluaa kuumeisesti selvittää mitä Vivekille tapahtui, koska poliisit eivät tee asialle juuri mitään, Vivekin ystävät yrittävät varjella Vivekin salaisuutta.

Kirja avaa hiljalleen Vivekin tarinaa, hänen perheensä tarinaa ja tarinaa kuoleman taustalla. Mysteeri pitää jännitystä yllä. Kirjassa kuitenkin annetaan paljon viitteitä tulevasta jo ennen, kuin se kirjoitetaan auki. 

Nigeriaan sijoittuva queer-tarina oli itselleni uutta, ja erittäin tervetullutta. Vaikka onhan Nigeriaa ja seksuaalivähemmistöjen asemaa maassa käsitelty viime aikoina muun muassa Netflixin sarjassa Sex Education. Kirjailija itse on nigerialaistaustainen ja queer. Hän tietää, mistä kirjoittaa. Itse yllätyin hieman siitä, että kirjassa on melko miehinen näkökulma. Kumppanini pohti sen johtuvan siitä, että kirjailija haluaa ehkä tuoda esiin nigerialaisen machokulttuurin, ja en lainkaan pidä tätä kaukaa haettuna.

Itseasiassa kirjassa on melko räikeitä naisvihan ilmentymiä, joita tuodaan esiin miesten ajatusten kautta. Huvitti, ja vähän itketti, kun eräässä kohtauksessa yksi mies syyttelee mielessään erästä naista noidaksi, koska tämä nainen on tehnyt hänestä melkein uskottoman vaimolleen. Ah, miten sopivaa jatkumoa juuri lukemalleni Naisia vai noitia? -teokselle. 

Vivek Ojin kuolema on todella hyvä, mutta ei täydellinen. Luin kirjaa mielelläni ja pidin sen tarinasta. Tämä on tärkeä lisä kirjallisella kentällä. Mutta olisin kaivannut syvemmälle menemistä. Mielestäni hahmoja olisi voitu syventää, ja etenkin keskiössä olevaa Vivekiä. Tuntui, että tarina jäi ihan vähän pintapuoliseksi. 

Laitoin heti tämän luettuani varaukseen kirjailijan toisen suomennetun teokseen Makeaa vettä. Toivottavasti Emezin muut teokset suomennetaan myös!

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat

S&S 2018

Kirjastosta

Rachel Cuskin romaanitrilogian ensimmäinen osa Ääriviivat on oikeastaan juuri niin hyvä, kuin kaikki ovat sanoneet. Ymmärrän, miksi niin monet (haluaisin kovasti sanoa, että kaikki) hänestä puhuvat ja hänen teoksiaan ylistävät. Rachel Cusk on kirjailija, jota pitää lukea tässä hetkessä. 

Rachel Cuskin ympärillä leijailee ehkä vähän ajatus siitä, että kaikki häntä ovat jo lukeneet. Ainakin kaikki, jotka nauttivat hyvästä ja älykkäästä kirjallisuudesta. Rachel Cusk tuntuu olevan jonkinlainen kirjallinen ilmiö. Ja se vaikutti omaan lukukokemukseeni paljon. En lukenut vain kirjaa, vaan astuin sisälle ilmiöön, ja yritin lukemalla käsittää mistä siitä on kyse. 

Ääriviivat on hieno teos, ja olisi valhetta väittää, etteikö teos olisi nykykirjallisuuden helmiä. Teos on monella tasolla taitava, älykäs, upea, hiottu, ja silti vähän karhea. Kirja on kerrottu taitavasti, ovelasti ja tarkkanäköisesti. Kirja on kirjoitettu taidolla, tekee mieli sanoa huolellisesti. Kirjan jokainen lause vaikuttaa tarkkaan harkitulta, ja ne on asetettu juuri oikeaan paikkaan oikeassa muodossa. 

Kirja nojaa, tai hyödyntää, kirjailijan omaa elämää. Kirja alkaa siitä, kun kertoja, ehkä kirjailija itse, tai ainakin kertoja on kirjailija, istuu lentokoneessa ja puhuu vieressään istuvan entuudestaan tuntemattoman henkilön kanssa. He molemmat ovat matkalla Ateenaan. Kertojakirjailija on matkalla opettajaksi kirjoittamisen kurssille. Matkallaan kertojakirjailija kohtaa erilaisia ihmisiä ja heidän tarinoitaan, ja hän kertoo niistä. Näiden kohtaamisten kautta muodostuu kuva myös kertojasta itsestään, vähän kuin salassa.

Kirjassa on monta erilaista kohtaamista, ja monta tarinaa. Vaikka mistään juonivetoisesta tarinasta ei olekaan kyse, kirja vetää silti puoleensa ja sitä haluaa lukea kuin selvittääkseen jonkinlaisen mysteerin. Itse luin kirjan yhdessä päivässä, kahdessa erässä. Heti kirjan luettuani varasin seuraavan osan, enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan sen. 

Teoksen yksi hienous on ehdottomasti se, että kaikessa älykkäässä loistossaan se on helppo lukea. Kirja ei ole yksi niistä hienoista kirjoista, joista tietää, että tämä on sitä suurta kirjallisuutta, jota pitää arvostaa, vaikka sen lukeminen on vaikeaa ja monimutkaista. Kirja ei ole koukeroinen, eikä se jätä liikaa rivien väliin, vaikka lukijan tulkinnoille onkin tilaa. Lopussa kirja avaa itseään, ehkä ihan vähän alleviivaten, mutta toisaalta pidin siitäkin juuri siksi, että kirja tekee itsestään ymmärrettävän.

Silti, kaiken tämän kirjan upeuden ylistyksen keskellä on todettava, että kirja ei kuitenkaan ollut täydellinen. Se oli täydellinen, mutta se ei ollut sitä minulle. Suurin syy on ehdottomasti siinä, että kun kirjan ympärille syntyy tällainen ilmiö, se vaikuttaa väkisinkin odotuksiin tehden niistä ehkä mahdottomia. Kirjaa tulee puntaroitua paljon sen kautta, että täyttyvätkö odotukset vai eivät. Kun lukee kirjaa, joka on ollut joillekin koko kirjallisuuden kentän upein ja hienoin teos, niin pettymyksen vaara on naurettavan suuri. En pettynyt, mutta kun tiesin tulevani lukemaan jotain upeaa, en myöskään yllättynyt. 

Kirja on juuri niin loistava, kuin sanotaan. Mutta minulle se oli ehkä juuri inahduksen verran liian harkittu, liian hiottu. On kyllä taas niin kauheaa, että sitä tuleekin lukeneeksi liian hyvän kirjan! Joka tapauksessa jäin kaipaamaan henkilökohtaista osumaa, jotain omaa oivallusta ja ajatusta. Sitä ei tullut. Kirja on upea, aion lukea sen jatko-osat ja kaiken muunkin Cuskilta, aivan ehdottomasti. Toivottavasti jokin niissä osuu myös sinne henkilökohtaisuuteeni. Toivon ja odotan sitä todella. 

Mona Chollet: Naisia vai noisia? Naisvainot ennen ja nyt

Mona Chollet: Naisia vai noitia? Naisvainot ennen ja nyt

Gummerus 2019

Kirjastosta

Ah miten rakastan lukea kaikkea feminististä taas tällä hetkellä! Välillä on pakko ottaa taukoa, mutta nyt viime viikkoina on tehnyt mieli lukea useampi teos. Joskus kaipaa teoksia, jotka herättävät voimakkaita tunteita. Feministiset teokset yleensä herättävät, ja niin tekin Mona Cholletin teoskin Naisia vai noitia? Naisvainot ennen ja nyt.

Itseasiassa on melkein vaikea kommentoida kirjan sisältöä, kun se herätti niin voimakkaita tunteita; raivoa, vihaa ja turhautumista, mutta myös huvittuneisuutta. Miten monta tuhatta vuotta täällä vielä saa rehottaa naisviha näin avoimena, ja sille ei tehdä mitään? Jos joku polttaa vaimonsa elävältä, miksei se ole päivän isoin uutinen? Tai ylipäänsä se, että maailmassa kuolee satoja, tuhansia naisia vuosittain pelkästään naisvihan takia? Aaargghh.

Kirjan asiasisältö on kiinnostavaa ja tärkeää. Vaikka kirja käsittelee ikiaikaisiakin teemoja, niin siinä oli myös paljon uutta, siis ainakin minulle. Olen lukenut noitavainoista eli naisvainoista aiemmin vain vähän. Miksi vain vähän? Koska jostain syystä tällaista tuhansien naisten vainoaminen, kiduttaminen ja tappaminen ei ilmeisesti ole se osa historiaa, josta haluttaisiin kertoa. Tässä kohtaa voi taas pysähtyä miettimään, että ketkä siitä historiasta kertovat ja mistä näkökulmasta. Ainakaan se näkökulma ei ole nostanut kovin näkyvään osaan sitä osaa naisvihan historiasta, jonka jäljet näkyvät nykypäivänäkin.

Cholletin kirja käsittelee noitavainojen eli naisvainojen historiaa. On raskasta lukea siitä, miten paljon naisia on tapettu noitina. Kirjailija shokeeraavasti kuvaa naisvainoja kertomalla, miten Saksassa kampanjointiin noitia vastaan niin tehokkaasti, että kahden kylän puhdistusten tuloksena eloon jäi vain yksi nainen. Yksi nainen! Yhtä lailla kirjailija mainitsee, miten jossain vaiheessa oli harvinaista, että joku nainen kuoli vanhana omaan sänkyynsä. Niin moni tapettiin. Mitään todisteita noituudelle ei tarvittu. Riitti esimerkiksi se, että joku mies sanoi naisen olevan noita, ja se oli siinä. Chollet nostaa esiin sen, miten moni historiaa tutkiva ei ole pitänyt näitä vainoja naisvihana. Osa on kieltänyt sen, vaikka heidän omat tutkimuksensa ovat osoittaneet, että siitähän se johtuu. 

Yhtä raskasta on lukea siitä, miten näiden vainojen jäljet näkyvät yhä edelleen. Naisviha rehottaa. Kirjailija käsittelee eniten juuri nykypäivän naisvainoja. Hän käsittelee muun muassa sitä, miten itsenäisiä naisia saatetaan yhä pitää uhkana, hän puhuu lapsettomuudesta ja siitä, miten vanhoihin naisiin suhtaudutaan. Lisäksi kirja kritisoi oikeastaan aika osuvasti sitä, miten länsimaalainen lääketiede ei huomioi naisia. Minna Salamin kirjan jälkitunnelmissa oli kiinnostavaa lukea toista europatriarkaalisen tiedon kyseenalaistavaa tekstiä. Näitä lisää, kiitos!

Kirjan sisältö on tärkeää, mutta kirjan tyyli valitettavasti ontuu. Teksti ei ole täysin sensitiivistä, mikä risoo erityisesti, kun kirjan on kirjoittanut itseään feministiksi tituleeraava henkilö. Kirjoittajan etuoikeutetun aseman ja etuoikeudet näkyvät tekstitasolla muun muassa näkökulmien valinnassa. Lisäksi seksuaalivähemmistöistä puhutaan toiseuttavasti. En ymmärrä kirjailijan pointtia verrata seksuaalivähemmistöjen saamaa lokaa siihen, millaista kohtelua naiset voivat saada liittyen sopimattomiin lapsikyselyihin. Sukupuolikäsitys vaikuttaa myös kaksinapaiselta. Lopussa oli yksi osuus, josta en pitänyt lainkaan. Kirjailijan tyyli oli yliampuva.

Kun on tarpeeksi monta kymmentä vuotta tituleerannut itseään feministiksi ja ajattelee olevansa ajan tasalla, tasa-arvoinen ja sensitiivinen, niin jossain vaiheessa ehkä unohtaa kouluttaa itseään. Unohtuu omaan etuoikeutettuun kuplaan, jossa taistelee kyllä tärkeiden asioiden puolesta, mutta siinä samalla jää menneelle vuosikymmenelle. Kirjan loppua lukiessa tuli sellainen fiilis kirjailijasta - olen ehkä täysin väärässä. Mutta oli miten oli, teksti ei ollut tarpeeksi sensitiivistä nykyajan feministiselle teokselle. 

Kirjoitin hetki sitten toisesta ranskalaisen kirjoittamasta feministisestä teoksesta, joka ontui aivan samojen asioiden kanssa. Näiden kahden kirjan jälkeen olen pohtinut, että kertooko tämä enemmänkin ranskalaisesta feminismistä vai onko kohdalleni vain sattumalta osunut kaksi samoja ongelmia toistavaa teosta? Jos joku on tutkinut feminismiä Ranskassa enemmänkin, niin kiinnostaisi kuulla siitä enemmän!

Kirjaa suosittelen sen aiheen puolesta, vaikka tekstin soisi olevan sensitiivisempi.

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westover: Opintiellä

Tammi 2018

Kirjastosta

Opintiellä on roikkunut lukulistallani ilmestymisestään asti. Tähän tarinaan ei liity mitään erityistä, sillä samalla listalla roikkuu satoja muitakin teoksia. Opintiellä on pitänyt minua loitolla sivumääränsä ja satunnaisesti kuulemieni kriittisten kommenttien vuoksi. Tammikuussa valitsin kirjan mukaani mökille ja luinkin sen parin illan aikana. Kirja ja sen melko uskomaton omakohtainen kertomus veivät mukanaan. 

Tara Westover kertoo kirjassa oman elämänsä tarinan. Hän elää perheessä, joka ei usko yhteiskuntaan, vaan odottaa maailmanloppua. Lapsena hän ei käy koulussa, koska hänen perheessään ei uskota sen tapaiseen koulutukseen, sen sijaan hän tottuu tekemään raskasta ruumiillista työtä perheensä tilalla ja isänsä yrityksissä. Perhe ei turvaudu perinteiseen lääketieteeseen, vaan he parantavat yrteillä jopa todella rajujen onnettomuuksien jälkeen.

Westoverin lapsuus ja nuoruus ovat kaukana tasapainoisesta, ja hän joutuu kokemaan niin henkistä kuin fyysistäkin pahoinpitelyä elämänsä aikana. Perheen isä on patriarkka, jota koko perhe tottelee. Perheen äiti osaa sulkea silmänsä oikeissa kohdissa. 

Westoverin elämä kuitenkin muuttuu täysin, kun hän päättää alkaa opiskella. Hän pääsee yliopistoon, vaikka ei tosiaan sitä ennen ole saanut päivääkään koulutusta. Westover on opiskellut vain itsenäisesti. Yliopistoon astuminen lähes tyhjänä tauluna ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys tai helppoa. Westoverilta puuttuu lähes kaikki yleissivistys, sen lisäksi häneltä uupuu myös sosiaalisia tietoja ja taitoja. Hän on elänyt aiemmin kuin pienessä kuplassa, oman perheensä luomassa omassa maailmassa isänsä sääntöjä noudattaen. Lopulta Westover väittelee itsensä tohtoriksi. 

Tarinassa on samaa henkeä, kuin useissa muissakin amerikkalaisissa ryysyistä rikkauksiin kertomuksissa, mitä kirjailija itsekin kommentoi tekstissään. Ja kyllä, onhan tässä tavallaan sama kaari. En kuitenkaan itse osannut lukea tätä aivan siitä näkökulmasta. Luin tarinan siitä, miten joskus täytyy pyristellä irti omasta myrkyllisestä perheestään, ja miten voi elää traumojensa kanssa. Eihän se helppoa ole, kuten Westoverin omatkin kokemukset kertovat. Koulutuksella on suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille.  

Westoverin tarinaan on suhtauduttu käsitykseni mukaan useilla tavoilla. Olen itse lukenut ja kuullut monenlaisia mielipiteitä ja kommentteja. Useat teoksen lukeneet ovat vaikuttuneita, ja jotkut lukijat kritisoivat muun muassa sitä, voiko kaikki kirjassa kerrottu pitää paikkaansa.

Itse en edes halua lähteä liikaa kyseenalaistamaan, kun joku kertoo näin traumaattista tarinaansa. Westover itse kyseenalaistaa omaa muistiaan, ja mielestäni sen pitää riittää lukijallekin. Itse yllätyin siitä, miten vähän epäuskottavana kirjaa pidin. Ennakkoasenteeni oli kriittinen kuulemieni kommenttien vuoksi, mutta kun luin kirjaa, niin totesin, että tällaistakin on, tällaistakin tapahtuu.

Mitä epäuskottavaa tässä on? Maailmassahan tapahtuu nimenomaan juuri kaikki se, jota emme osaa edes ajatella, ennen kuin joku siitä kertoo meille. Mutta toisaalta Westoverin elämässä ei sinänsä ole mitään ihan ennen kuulumatonta. Maailmanloppua odottava perhe, jossa lapsia ei laiteta kouluun? Ei ole ensimmäinen laatuaan tämä. 

Mutta okei, myönnän, että itsekin pidän ihmeenä sitä, että esimeriksi kirjailija itse on yhä elossa, puhumattakaan eräistä muista perheenjäsenistä. Se kuulostaa uskomattomalta. Enkä lainkaan ihmettele, jos kirjassa esitetyt todella erikoiset käänteen saavat ihmiset uskomaan ihmeisiin.

Kirjan ydinteema on se, miten koulutus voi muuttaa koko elämän, kuten kirjan nimi kertoo. Mutta kirjassa on niin paljon kaikkea muutakin, että teosta voi lukea useammasta näkökulmasta.

Itselleni kirjan vaikein pala taisi lopulta olla sen toteaminen, miten voimakas voi patriarkaatin ja naisvihan mahti olla taas kerran, ja miten syvälle naisetkin sen itseensä omaksuvat. Olen iloinen, että Westoverin uskomattoman ja raadollisen tarinan käänteet kulkevat sellaisella tiellä, jonka lopulla töyssyjä ja kolareita on toivottavasti paljon vähemmän, ehkä joskus ei enää ollenkaan. Tai sitten ne on niin pieniä töyssyjä, ettei niitä enää edes tahdo huomata.

On aina vähän vaikeaa kertoa mielipidettään kirjasta, jossa joku avaa omaa elämäänsä näin. Westoverin elämäntarina on raadollinen, mutta väistämättäkin kiinnostava. Westover kirjoittaa hyvin ja avoimesti. Hän osaa nostaa kiinnostavia yksityiskohtia esiin paljastaen esimerkiksi oman sosiaalisen taitamattomuutensa. Pidin paljon siitä, miten tarina on kerrottu. Ehdottomasti suosittelen kirjaa myös muille, jos se jollain on vielä lukematta.

Minna Salami: Aistien viisaus

Minna Salami: Aistien viisaus

S&S 2020

Kirjastosta

Lue tämä kirja.

Sillä mitä minä tästä kirjasta kirjoitan, ei ole juuri mitään merkitystä. Hapuillen olen hakenut sanoja omalle lukukokemukselleni ja sille myllytykselle, jonka kirja on pääkopassani tehnyt. Kirja puhuu puolestaan. 

Aistien viisaus on feministinen teos, joka pakottaa lukijansa pysähtymään ja katsomaan maailmaa aivan uudesta näkökulmasta. Ainakin, jos on kaltaiseni valkoinen peruna, joka on kasvanut ja elänyt koko elämänsä europatriarkaalisen maailmankuvan ja tiedon äärellä. Se on niin syvällä meissä, että sitä on melkein vaikea tajuta, että siellä se on, meille syötettynä. Minna Salami kyseenalaistaa sen kaiken, ja ei vain kyseenalaista, vaan tarjoaa myös uusia tapoja tarkastella maailmaa. Takakansi lupaa uudenlaista maailmankatsomuta, ja tämä lupaus lunastetaan.

Olen viime päivinä ollut hirvittävän vihainen siitä, miten patriarkaalisessa yhteiskunnassa elämme. Nämä vihan tunteet liittyvät omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eivätkä sinänsä liity tähän kirjaan. Mutta tämä kirja on osa vastausta sille, miten tätä yhteiskunnan sairaaksi tekevää rakennetta voisi purkaa. Miten sitä voisi purkaa, ja mitä tilalle voisi tulla. 

Salamin kirja koostuu esseistä. Ensimmäinen essee käsittelee tietoa, joka kritisoi suoraan sitä, miten tietoa europatriarkaalisessa yhteiskunnassa tuotetaan ja millaiselle tiedolle ylipäänsä annetaan arvoa. Ei varmaan ole kovin yllättävää, että kun tarkastellaan ketä europatriarkaalinen tieto palvelee parhaiten, on vastaus valkoinen mies. Pystymme keräämään tarpeeksi tietoa siitä, miten esimerkiksi päättää sodat, köyhyys ja sairaus, mutta niitä ei silti päätetä. Kuten Salami kirjoittaa: "Europatriarkaalinen tieto ei valistuneisuudestaan huolimatta tartu inhimilliseen kärsimykseen, koska kärsimyksen päättäminen tarkottaisi europatriarkaalisen tiedon valta-aseman päättymistä." Ajatella mitä tapahtuisi, jos kaikki valta ei enää olisikaan valkoisten miesten käsissä!

Muut esseet tarkastelevat yhtä lailla koko ajan europatriarkaalista tietokäsitystä kyseenalaistaen seuraavia aiheita: vapautuminen, dekolonisaatio, identiteetti, musta, naiseus,  sisaruus, valta ja kauneus. Kaikki esseet ovat vaikuttavia ja paljastavia. Ne valaisevat sitä, mihin kaikkeen europatriarkaalinen tietokäsitys ulottaa lonkeronsa ja miten se saa meidät tarkastelemaan asioita tietystä näkökulmasta. Mutta kuten jo kirjoitin. Salami ei vain paljasta ja näytä, vaan hän kyseenalaistaa ja sitten ojentaa uuden ajatuksen ja tavan tarkastella näitä asioita.

Kun puhutaan europatriarkaalisesta tiedon kyseenalaistamisesta, tarkoitus ei ole vain kritisoida tai kieltää kaikkea kerättyä tietoa tai esimerkiksi tiedettä. Meillä on paljon tietoa, ja tiede, jonka avulla pystytään ratkomaan paljon asioita ja tuottamaan hyvää maailmaan. Mutta tiedosta puhutaan usein, kuin se olisi neutraalia. Tämä käsitys on tarpeen muuttaa. Europatriarkaalisen tiedon ytimessä on valkoisen miehen näkökulma. Eikä valkoisen miehen näkökulma voi olla ainoa, koska se ei ole. 

Lukemisen jälkeen oli ja on hieman hengästynyt olo. Kirjan lukeminen ei ole helppoa, vaikkakin kyllä ihanaa. Ihanaa, sitä se on. Kirja on samaan aikaan henkilökohtainen että teoreettinen. Teoreettisuus vaati ainakin itselläni pysähtymistä. En varmasti ymmärtänyt kaikkea ja kirja vaatinee omalla kohdallani toisen lukukerran. Tai no, osittain jo kolmannen. Luin nimittäin kirjasta ensimmäiset noin 80 sivua kahdesti. En siksi, että kirja olisi ollut jotenkin käsittämättömän vaikea, vaan siksi, että kun sain kirjan ensimmäisen kerran käsiini, ehdin lukea kirjaa jonkin verran, ennen kuin se piti palauttaa seuraavalla varaajalle kirjastoon. Kun sain kirjan seuraavan kerran käsiini, en enää muistanut mihin kohtaan olin lukenut, joten päätin lukea kirjan alusta. Lukiessani tajusin, että olin ensimmäisellä kerralla lukenut sivulle 80. Mutta toinen lukukerta teki hyvää, ja sain kirjan alusta paljon enemmän irti, kuin mitä ensimmäisellä kerralla ehdin saada. Aion ehdottomasti lukea kirjaa vielä tämänkin jälkeen.

Kirjan ajatukset eivät ole sellaisinaan jääneet mitenkään pysyvästi mieleeni, eivätkä muuttaneet yhtäkkiä radikaalisti omaa maailmankatsomustani. Eikä se edes olisi mahdollista, ja syy on nimenomaan se, että olen elänyt yli kolmekymmentä vuotta imemässä itseeni kaikki ne käsitykset, ajatukset ja asenteet, jotka ovat syntyneet täällä europatriarkaalisen yhteiskunnan sisällä. Ne eivät muutu hetkessä. Kirja jätti kuitenkin merkittävän jäljen. Pyörittelen sen nostamia aiheita päässäni koko ajan. Huomaan olevani entistä kriittisempi ja kyseenalaistavampi. Kyseenalaistan omia ajatuksiani ja reaktioitani. Huomaan myös sisuuntuneeni. Se on aika mahtavaa! 

Kirja tarjosi sen hellän kosketuksen, joka antaa luvan olla vihainen sille, miten asiat ovat ja haluamaan, sekä tavoittelemaan paljon parempaa. 

Minna Salami on nigerialais-suomalainen kirjailija, yhteiskuntakriitikko ja kansainvälinen puhuja. Hän pitää MsAfropolitan -blogia. 

Lue tämä kirja. 

Pauline Harmange: Miksi vihaan miehiä

Pauline Harmange: Miksi vihaan miehiä

S&S 2021

Kirjastosta

Kirja luettu vuonna 2021.

Miksi vihaan miehiä on pieni ja sähäkkä teos, pamfletti, jonka nimi varmasti onnistuu provosoimaan monia. Huomaan, että tästä kirjasta kirjoittaessa tekisi kovasti mieli pohjustaa tekstiä kertomalla millainen feministi olen; vihaanko miehiä vai en. Yritän nyt antaa sen olla. Keskitytään teokseen.

Miksi vihaan miehiä on sivumäärältään pieni teos, jossa on kuitenkin paljon asiaa ja pointteja. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa jotain feminististä ja ärhäkkää. Siitä onkin hetki, kun olen lukenut mitään vastaavaa. Itseasiassa tämän teoksen lukemisen jälkeen innostuin jälleen feminististä teoksista, ja olen jo ehtinyt lukea tähän vuoden alkuun pari teosta lisää. 

Miksi vihaan miehiä käsittelee nimensä mukaisesti miesvihaa. Harmange pureutuu joihinkin yhteiskunnallisiin ongelmakohtiin, kuten esimerkiksi sukupuolien väliseen epätasa-arvoon, ja perustelee tällä miesvihaansa. Käsittelyssä olevat aiheet, kuten esimerkiksi heteroparisuhteissa naisten vastuulle jäävä tunnetyö, ovat ikiaikaisia, eikä niissä ole sinänsä mitään uutta sellaiselle, joka on yhtään ottanut asioista selvää. 

Samalla kun Harmange perustelee miesvihaa, hän myös käsittelee naisvihaa. Miesviha ja naisviha eivät ole sama asia. Naisviha on tappanut naisia satoja, jo tuhansiakin vuosia, ja yhä edelleen raiskaamisen, kiduttamisen, alistamisen ja tappamisen linja vain jatkuu. Miesviha ei tapa. Miesviha tosin kumpuaa naisvihasta. Kun omaan etuoikeuteensa nojaavat miehet yhä tiedostaen ja tiedostamatta sortavat naisia, niin kyllähän se vihaksi pistää.

Kun puhutaan, ja kun nyt kirjoitan, miesvihasta, tuntuu siltä, että pitää olla todella sensitiivinen ja varovainen. Kun puhutaan miesten vihaamisesta, se kuohuttaa vähän kaikkia. Sen sijaan naisvihalla ei edes sanana ole sellaista kaikua. Naisviha on arkipäiväistä, se on rakenteissa, ja se on juurtunut satojen vuosien aikana niin syvälle, että naisetkin vihaavat naisia. Silti tämä naisiin kohdistuva sorto ja viha ei juurikaan kuohuta. Kun edes mainitsee miesvihasta, tuntuu siltä, kuin olisi tehnyt suuren vääryyden, vaikka itse kokee naisvihaa usein esimerkiksi omassa työssään asiakaspalvelussa.

En kuitenkaan itse ajattele, että ketään pitäisi vihata. Vihalla harvoin saavuttaa kovin hyviä asioita. On kuitenkin totta, että eivät asiat pelkällä lempeydellä muutu. Usein se on raivo, joka saa taistelemaan ja viemään asioita eteenpäin. Ainakin itse tarvitsen välillä annoksen sitä, jotta taas herään ja jaksan tehdä jokapäiväistä tasa-arvotyötä. Oman annokseni saan lukemalla näitä feministisiä teoksia!

Olen aika pitkän linjan feministi, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että ihan hirveästi uutta kirja ei minulle tosiaan antanut. Kirjan ranskalaisuus piti hieman etäällä, sillä kulttuurisidonnaiset jutut jäivät itseltäni ymmärtämättä kunnolla. Lukiessani mietin, että miksi juuri tämä teksti on se, joka on päätetty julkaista. Samanlaisia on, ja olisi. Yhtään syvemmälle feminismiin paneutuneelle kirja tuskin avaa mitään uutta maailmaa. 

Tekstin heteronormatiivinen ote ja kaksinapainen sukupuolikäsitys eivät myöskään ole ihan tätä päivää. Olen kuitenkin lukenut tämän teoksen jälkeen toisenkin ranskalaisen kirjoittaman feministisen teoksen, joka ontui näissä aivan samoissa kohdissa. Kertooko tämä siis ennemmänkin siitä, missä pisteessä ranskalainen feminismi on? Tuskin! Eihän?

Pidin kuitenkin kirjan lukemisesta. Pidin siitä, miten kaunistelematta kirja nostaa epäkohdat esiin, kirjailija kertoo avoimesti omia ajatuksiaan, mutta perustelee asioita kuitenkin tilastojen valossa. Kirjan sähäkkäyys miellytti. Se antoi hyvällä tavalla voimaa jatkaa taistelua tasa-arvon saavuttamiseksi ja ehkä myös oikeutusta sille, että joskus on ihan okei, että vituttaa ja kunnolla. Aika usein nimittäin vituttaa ja kunnolla. 

Teos ei ole sitä feminististen tekstien kärkeä, jota itse suosittelisin ainakaan sellaiselle, joka on jo tutkinut ja lukenut paljon näistä yllä mainituista aiheista. Mutta kirja herätti paljon ajatuksia ja tunteita, ja sen vuoksi sitä itse suosittelisin. Lyhyt sivumäärä, mutta paljon ajatuksia. 

Andreas Slätt & Karlsson-Dahlenin perhe: Kevinin kuolema

Andreas Slätt & Karlsson-Dahlenin perhe: Kevinin kuolema -

kuinka Ruotsin suurin rikosskandaali tuhosi yhden perheen elämän
Atena 2021
Kirjastosta

Kirja luettu vuonna 2021.

Kevinin kuolema käsittelee yhtä Ruotsin tunnetuimmista ja suurimmista rikosskandaaleista. Tapaus lienee varmasti usealle ainakin jollain tasolla tuttu. Kevin murhattiin 4-vuotiaana, ja murhasta syytettiin veljeksiä, Robinia ja Christiania, jotka olivat tapahtuma-aikaan itsekin vasta 5- ja 7-vuotiaita. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2018 Robin ja Christian todettiin syyttömiksi Kevinin murhaan. 

On varmaan sanomattakin selvää, että tapaus ei tuhonnut vain Kevinin läheisten elämää, vaan myös syyttömänä tuomittujen lasten ja heidän perheidensä elämät. Millaista on elää kaksikymmentä vuotta syytettynä lapsen murhasta, kun on syytön? Tämä kirja kertoo siitä.

Kirjassa avataan Kevinin murhaa, sekä sen selvittämiseksi tehtyä suorastaan naurettavan huonoa poliisityötä, jos sitä edes poliisityöksi voi kutsua. Robinilla ja Christianilla nimittäin oli alibi tapahtuma-ajalle, ja se pystyttiin vahvistamaan. Tämä kuitenkin sivuutettiin täysin. Sen sijaan tutkimus pohjasi 5- ja 7-vuotiaiden kertomukseen siitä, mitä Kevinille oli tapahtunut. Tämä siitäkin huolimatta, että lasten kertomukset tapahtumista muuttuivat koko ajan, eikä Keviniä edes tapettu tavalla, jolla lapset väittivät sen tapahtuneen. Kuulustelut olivat sietämättömiä ja rikkoivat lasten oikeuksia. Tapahtuman, kuulustelujen ja lopulta syyttömäksi tuomitseminen ovat asioita, joiden seurauksia Robin ja Christian joutuvat kantamaan mukanaan lopun elämäänsä. 

Tapaus tuntuu käsittämättömältä. Miten näin voi käydä? Kun tapaukseen tutustuu, on helpompi ymmärtää miten näin tosiaan voi käydä, vaikka mitään reilua siinä ei olekaan. Kirjan sanoma on aika selkeä; asiat eivät toimi, kun yhdellä ihmisellä on liikaa valtaa ja tapauksen ratkaisemista pidetään tärkeämpänä, kuin tapauksen kunnollista tutkimista.

Tapaus on kiinnostava ja järkyttävä. Suosittelen siihen tutustumista, mutta en voi suositella tätä kirjaa. Kirjan toteutus on surkea. Pisteitä se ansaitsee siitä, että se käsittelee tapausta ja päästää tapaukseen liittyneet ihmiset ääneen. Se avaa rohkeasti epäkohtia, joita tapauksen tutkintaan liittyy.

En kuitenkaan itse siedä näin romantisoitua, kaunisteltua ja siloteltua teosta, kun kyseessä on tosielämän rikos. Kirjan tyyli tuntui tökeröltä ja teennäiseltä. Esimerkiksi kirjan loppupuolella säteiltiin kilpaa auringon kanssa, mikä kertonee tarpeeksi siitä, mitä tarkoitan teennäisellä. Rikokset ovat järkyttäviä ja tämä tapaus hirveä, tapahtuipa se maailman onnellisimmalle ja kunnollisimmalle perheelle, tai sitten ei. 

Kirjassa oli jonkin verran melko turhaa toistoa ja sitä oli venytetty pidemmäksi, kuin mitä tapauksen käsittely olisi vaatinut. Lyhyemmässäkin sivumäärässä olisi saatu asiat käsiteltyä ja kunnioitettua perheitä. Kirjan tyyli teki siitä paikoin pitkäveteisen, vaikka voisi kuvitella, ettei se tällaisen tapauksen äärellä olisi edes mahdollista.

Kirjassa nostetaan aivan syystä esiin lasten oikeudet. Pidän sitä tärkeänä osana teosta. Samalla kirja kuitenkin sortuu osoittelemaan syyttävällä sormella Kevinin murhasta kolmatta lasta, jota ei ole tapauksesta syytetty. On mahdollista, että tämä kolmas lapsi on syyllinen tapaukseen. On mahdollista, että ei ole. En tiedä millä oikeudella tässä kirjassa hänestä tehdään sellaista. 

Minua kiinnostaa tosielämän rikokset, mutta kaipaan asiallista ja neutraalia linjaa niiden käsittelyn yhteydessä. Tietenkään kirjassa, jonka tekijöissä on mukana itse tapauksen kokenut perhe, ei voi olla puolueeton, eikä tarvitsekaan. Vaikka monipuolisempaa näkökulmaa oli ehkä turhakin odottaa, niin siitä huolimatta olisi voitu pysyä asiassa ja siivota korulauseita pois.

Vaikka itse en kirjaa suosittele, on kirja saanut myös kehuvia arvioita.

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä 

Siltala 2021

Kirjastosta

Kirja luettu vuonna 2021.

Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä yllätti minut. Tartuin kirjaan sen saamien kehujen vuoksi, ja koska sekä kirjan nimi että kansi vetosivat minuun. Tämänkin naisen elämä kiinnosti minua.

Heti kirjan alussa kuitenkin iski se sama tunne, joka usein iskee kotimaisen kaunokirjallisuuden äärellä. Olen lukenut tämän jo. Taas sama tarina, taas sama mielenmaisema. Ei mitään uutta suomalaisen kaunokirjallisuuden saralla, ihan kuin täällä ei olisi kuin yksi tarina ja yksi melankolinen sävel. 

Onnekseni tämä tunne ja ensivaikutelma ei tällä kertaa pitänytkään täysin paikkaansa. Kirja huiputti lukijaansa ja yllätti, useamman kerran. Kekkosen tarinassa oli sävyjä, mitkä eivät sopineet yhteen sen kanssa, mitä odotin. Hyvä niin. 

Tämän naisen elämä kertoo Helenasta, jonka äiti kuolee, kun hän on nuori. Äidin kuoleman ympärille tuntuu kytkeytyvän koko Helenan elämä, ja se värittää pitkälti hänen elämäänsä aina lapsuudesta aikuisuuteen.  

Kirja käsittelee hienosti ja sensitiivisesti mielenterveyden haasteita, surua, syyllisyyttä, traumaa ja sitä millaista on kasvaa aikuiseksi näiden varjossa. Omassa lapsuudessa saatuja eväitä kannetaan aikuisuuteen asti, eikä traumoja pääse pakoon. Sen Helenakin joutuu huomaamaan. 

Helenan menneisyys avautuu lukijalle samaan tahtia, kuin mitä Helena suostuu sen kohtaamaan tai ehkä sanoittamaan itselleen. Lukija saa paljon vihjeitä ja tavallaan tietää jo, ennen kuin se sanotaan ääneen. Niinhän se on. Monesti sen tietää jo, se vain pitää sanoa ääneen.

Kekkonen kirjoittaa kauniisti ja aidosti. Ihastuin erityisesti siihen, miten upeasti Kekkonen kuljettaa tarinaa ajassa. Tarina tuntuu kokonaiselta ja ehjältä, ydin on kirkas. Kirjan kansien väliin mahtuu kokonainen elämä.

Pidin kirjasta paljon enemmän, kuin mitä alun perusteella odotin. Kirja on taitava ja hieno, ja se kannattaa lukea. Siitä huolimatta omasta lukukokemuksestani jäi puuttumaan se säväys, joka olisi nostanut sen hyvien kirjojen joukosta harvinaisen hyvien kirjojen joukkoon. Ehkä se johtuu siitä, että lopulta kirjan mielenmaisema on kuitenkin tuttu, eikä tarinakaan ole aivan uniikki, joten siinä on kaiku siitä, kuin sen olisi jo lukenut. Saman asian kanssa painiskelen usein, kun luen kotimaista kaunokirjallisuutta. Elän siinä samassa maisemassa, kuin missä kirjat kirjoitetaan ja se maisema onnistuu harvoin antamaan mitään kovin uutta. 

Tämän naisen elämä on kirja, joka kannattaa lukea. Tulipa siitä uusi lempikirja tai ei, teos on kaikesta huolimatta todella hieno.

Vuoden 2021 kirjat

Kirjavuottani 2021 on ehdottomasti kuvailtava sarjakuvapainotteiseksi. En ole varmaan koskaan lukenut yhtä montaa sarjakuvaa saman vuoden aikana. Olen kyllä aina lukenut paljon sarjakuvia, mutta tänä vuonna varmasti rikkonut kaikki ennätykseni! Sarjakuvat ovat usein täydellisiä siihen hetkeen, kun haluaa lukea, mutta keskittymiskyky ei riitä romaaniin. Viime vuoteen mahtui näitä hetkiä paljon. Sarjakuvia väheksymättä olen onneksi ehtinyt lukea myös useita hyviä romaaneja ja tietokirjoja. Kirjavuoden parhaiden luettujen teosten valinta olikin haastavaa. Jätin listalta lopulta sarjakuvat pois kokonaan. Jos innostun, teen niistä vielä jossain vaiheessa kokonaan oman postauksen. 

Kirjavuoteni merkittävä käänne oli myös paluu blogin ääreen joulukuussa. Vajaassa kuukaudessa olen ehtinyt todeta sen, etten ehdi kirjoittaa blogiin samaa tahtia kuin saan kirjoja luetuksi, mikä on sinänsä positiivinen ongelma, sillä lukeminen edellähän tässä mennään. Lisäksi muistan jälleen miten vaikea on löytää valoa kirjakuville tähän aikaan vuodesta.

Vuonna 2021

Luin yhteensä 97 teosta.

55 sarjakuvaa.

25 romaania.

14 tietokirjaa/elämäkertaa/muita tietohyllystä löytyviä.

3 lastenromaania (joita en lukenut töihin, työkirjoja en listannut tähän lainkaan).

Vuoden parhaat kirjat

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa

Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Yōko Ogawa: Muistipoliisi

Vanessa Springora: Suostumus

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

Lista kaikista lukemistani teoksista löytyy täältä.