maanantai 26. marraskuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

IMG_4861

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Gummerus 2018
Sivut 304
Arvostelukappale

Kyllä, myönnän, se olin minä, jonka mielestä tämä kirja on 300 sivua pelkkää ulinaa.

Ei kovin kauniita sanoja. Enkä voi puolustautua, kirjoitin nuo sanat - ja tarkoitin sitä. Toiset ovat kutsuneet kirjaa aikalaiskuvaukseksi, sukupolvikokemukseksi, sipsikirjaksi ja hyväksi viihteeksi. Moni on pitänyt kirjasta. Minä en.

Kirja on herättänyt paljon keskustelia, johon itse tulin vedetyksi mukaan lähes huomaamattani. Goodreadsin syövereistä oli kaivettu esiin, ja lainattu, minun erittäin epäimartelevaa laudahdustani kirjasta. Sain useammalta henkilöltä viestejä tähän liittyen. Mainitsin tästä henkilökohtaisessa somessani ja sielläkin heräsi keskustelu. Olen puhunut kirjasta useiden eri ihmisten kanssa useissa eri tilanteissa.

Nyt olen tässä, jotta voisin kertoa hieman pidemmin miksi en pitänyt kirjasta. Myönnän, että jonkinlainen tarve selitellä on. Mielipiteeni kirjasta ei kuitenkaan ole muuttunut.

"Siis tää kirjahan on kuin sulle kirjoitettu!" sanoi ystäväni luettuaan kirjan takakannen. Niin luulisi. Olenhan minäkin melkein kolmekymppinen, kaupungin keskustassa asuva sipsiaddikti. Elän sitä etuoikeutetun nykykolmekymppisen elämää, jossa päivän suurin murhe saattaa olla se, kun kaupasta on lempisipsit loppu. Lukuisista lähikaupoistani käyn siinä, jossa myydään mielestäni prasta kivennäisvettä. Arkisen elämäni ongelmat tuskin aukeavat muille, kuin samassa tilanteessa oleville, tämän hetken kolmekymppisille kaupunkilaisille.

Siinä missä sipsit tai oikean dippijauheen löytäminen saattaa joskus olla tärkeässä roolissa päivittäisessä elämässä, niin se ei ole silti aihe, josta haluaisin lukea kirjasta. Se ei oikeasti ole kovin kiinnostavaa. Kirjan aiheet pyörivät pitkälti samankaltaisten arkisten asioiden ympärillä, enkä löytänyt niiden joukosta tai ympäriltä sitä kipinää, jota kirjalta kaipaan.

Puuduin päähenkilön jatkuvaan valittamiseen ja oman elämän vastuun pakoilemiseen. En ymmärrä miten kukaan voi lentää New Yorkiin lainarahoilla ja löytää siitä sen jälkeen jotain valittamista? Olisiko tullut aika nostaa pää puskasta? Voisiko ymmärtää oman etuoikeutetun asemansa ja edes yrittää, vaikka vain kolmen sekunnin ajan, tajuta, että ehkä siinä omassa elämässä on kuitenkin jotain hyvää?

Päähenkilö ärsytti, mutta ei tarpeeksi. Joskus kirjoista saa paljon irti, kun niissä on oikein ärsyttävä hahmo. Se tuo oman mausteensa lukemiseen. Nyt päähenkilö ärsytti lähinnä tylsisyttävällä tavalla. En saanut kiinni hänen ongelmistaan tai siitä näkövinkkelistä, jolla hän maailmaa katseli. Tunnistan ja tunnustan kyllä sen Spleenishmäisen, apaattisen maiseman, jota tämäkin kirja kuvaa. Ymmärrän sen, elän sen keskellä, mutta silti se ei ole osa omaa sielunmaisemaani. Löydän helposti asioille merkityksiä, en osaa jäädä tuleen makaamaan ja innostun suhteettoman paljon elämän pienistä asioista. Minulla ei ole melkein koskaan tylsää. Ristiriita oman itseni ja kirjan päähenkilön välillä oli turhauttavan suuri.

Luin lehtijutun (täältä), jossa Savonlahti kysyy: Eikö ihminen saa olla epätäydellinen? Saa, ja saa olla luuseri. En tosin ajattele, että kukaan olemassa oleva ja päivästä toiseen elossa sinnittelevä olisi luuseri. (En myöskään ajattele, että olisi luuseri, vaikka ei jaksaisikaan sinnitellä.) Tässä kirjassa se ei kuitenkaan riittänyt. Tai ehkä ongelma onkin koko asetelmassa. En ajattele ihmisiä luusereina, enkä nähnyt päähenkilöäkään luuserina, enemminkin ihmisenä, joka tuntui kulkevan silmät kiinni, tarttumatta siihen, mitä hänellä jo oli. En tajunnut häntä, enkä hänen hätäänsä.

Yritin ja halusin löytää kirjasta sen jonkin jutun, nokkeluuden, hauskuuden tai vakavammat sävyt - ehkä masennuskertomus? Mutta en löytänyt. Oli sipsit ja loputon valitus. En kokenut saavani kirjasta mitään irti. Tarina tuntui pointittomalta, en löytänyt syvällisempää sanomaa, en minkäänlaista oivallusta. Odotin ja odotin, että jotain tapahtuisi, mutta mitään ei tapahtunut. En ymmärtänyt mitä kirjalla haluttiin sanoa, ja se oli ehdottomasti suurin ongelmani kirjan kanssa. En vain tajunnut.

Olen seurannut Savonlahtea somessa ja pidän hänen jutuistaan. Olen lukenut hänestä monta kiinnostavaa haastattelua ja allekirjoitan paljon hänen ajatuksiaan. Minäkään en pidä tästä yhteiskunnasta, jossa kaikkien pitäisi sujahtaa samaan muottiin. En pidä siitä, että työttömyyttä pitää selitellä, ja kiireistä ihmistä pidetään jotenkin parempana tai kiinnostavampana. Itsekin pienituloisena (aiemmin vielä pienituloisempana) tiedän sen syyllisyyden, joka siihen liittyy, kun vähistä varoistaan ostaa itselleen jotain ei-täysin-välttämätöntä. Tai kun edes haluaa joskus itselleen jotain sellaista...

Haluan lukea ja puhua näistä asioista. Mutta tämä kirja ei välittänyt minulle sitä samaa ajatusta, kuin mitä Savonlahti mielestäni muuten välittää. Savonlahden jutut kiinnostavat, mutta tämän kirjan lukeminen oli tylsä projekti, jonka melkein jätin kesken. Jaksoin sinnitellä loppuun, koska en voinut uskoa, että kirja olisi oikeasti 300 sivua pelkkää tätä. Ihmisen ei tarvitse olla sen enempää kuin on, elämän ei tarvitse olla sen enempää kuin on, mutta kirjan tarvitsee! Ainakin ollakseen minun mielestäni kiinnostava.

Tämä on kuitenkin vain minun lukukokemukseni ja mielipiteeni. Moni on pitänyt kirjasta paljon, samaistunut, löytänyt lohtua ja vaikuttunut. Eikös se niin ole, että vaikuttavimmat kirjat jakavat mielipiteitä?