maanantai 31. joulukuuta 2018

Kirjavuosi 2018

IMG_6955

V u o n n a   2 0 1 8

luin yhteensä 77 teosta

10 aikuisten romaania
9 aikuisten/nuorten tietokirjaa/elämäkertaa/ei-romaania
13 nuorten/aikuisten sarjakuvaa
4 nuorten romaania
1 SKAM -tv-sarjan käsikirjoitus 
2 runoteosta

38 lastenkirjaa töitä varten
näistä 2 oli lasten sarjakuvia

33 kotimaista teosta
32 teosta on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2018 

2 arvostelukappaletta
 4 oman hyllyn kirjaa
71 kirjastolainaa

IMG_6767

V u o d e n   p a r a s

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

10   m u u t a   h y v ä ä

Maryam Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä
Johannes Anuyry: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
 Alison Bechdel: Äideistä parhain: koominen draama 
Jenni Holma: Näkymätön sukupuoli: ei-binäärisiä ihmisiä
Tommi Kinnunen: Pintti
Riina Mattila: Järistyksiä
Maiju Ristkari ym.: Sukupuolena ihminen
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen
Karin Erlandssonin kirjat

V u o d e n   h e i k o i m m a t

Jyri Paretskoi: K15
Kalle Veirto: Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka sotapoluilla


Vuoden kaikki luetut kirjat voi kurkata täältä.

IMG_4774

Kirjavuosi 2018 on  ollut runsas ja hyväkin, mutta ei aivan mieleiseni. Kuten kirjatilastoja katsoessa huomaa, on suuri osa lukemastani ollut töihin luettuja lastenkirjoja. Työkirjat on tietenkin pakko lukea, mutta minulla on paha tapa lukea niitä vapaa-ajallani ajatuksena, että lukuinto ja lukuaika pitää käyttää hyödyksi. Muut kirjat ovat jääneet varjoon. Ensi vuonna tiedossa on vielä muutama etäpäivä, ja olen päättänyt, että niiden ulkopuolella en enää käytä aikaa työkirjoihin. Vapaa-aika on vapaa-aikaa ja silloin luen aivan muuta. Eikä se johdu siitä, ettenkö pitäisi lastenkirjoista ja ettenkö niitä muutenkin silloin tällöin lukisi, mutta on aivan eri asia lukea jotain työtä varten, kuin omaksi ilokseen.

Vuoden parhaita kirjoja miettiessä oli hassua, että mieleeni parhaiten jääneet kirjat eivät olleet vain niitä, joille olen aikanaan antanut goodreadsissa viisi tähteä. Vaikka viisi tähteä saaneet teokset ovat olleet ja ovat mielettömän hyviä, niin ihon alle ovat päässeet kuitenkin ne kirjat, jotka ovat herättäneet kaikista eniten tunteita. Ne kirjat, joiden tarinat ovat vieneet mukanaan ja ne kirjat, joiden lukuhetket muistan. Vuosi on ollut täynnä monella tapaa hyviä kirjoja ja parhaiden listaaminen oli tälläkin kertaa haaste. Listan karsimista vaadittiin, jotta lista pysyi vielä jotenkin tarkoituksenmukaisena. Vuoden parasta ei silti tarvinnut miettiä lainkaan, sillä Pieni elämä on yksi vaikuttavimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. 

Luetuista kirjoista suurin osa on kirjastolainoja. Eikä mikään ihme, sillä kun kirjastossa pyörii viitenä päivänä viikossa työpäivän verran, on vaikea välttää kiusausta tuoda osa kirjoista kotiin. Ensi vuonna aion lukea enemmän oman kirjahyllyni teoksia, mutta varmasti myös paljon kirjastolainoja. 

Kirjablogivuosi on ollut hiljainen ja epäaktiivinen. Jokainen blogiani tänä vuonna vilkaissut varmaan tietää jo syyn: kokopäivätyö ja opinnäytetyö ovat syöneet ajan ja energian. Vuoden 2018 tavoitteeni oli valmistua koulusta työn ohessa, ja sen tein, mutta veronsa se vaati. Tekisi mieleni sanoa, että ei enää koskaan, mutta jätetään sanomatta.

Blogille ei juurikaan ole ollut aikaa. Toisaalta vapaa-ajan bloggausintoa on syönyt myös se, että olen lukenut niin valtavan määrän työkirjoja, joista pitää kirjoittaa töihin raportti. Kun lukee ja kirjoittaa joka kuukausi töihin, niin vapaa-ajalla kaipaa muuta. Bloggausinto, tai ehkä pikemminkin kaipuu, on kuitenkin tuntunut hiipivän takaisin, joten ehkä ensi vuonna olen aktiivisempi. Sitä en kuitenkaan lupaa.

Vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen ja 10 oman hyllyn himotuinta käyn myöhemmin läpi omissa postauksissaan. Ehkäpä kirjoittelen vielä tarkemmin niistä tavoitteista, joita aion asettaa 2019 kirjavuodelle. Paljon niitä ei ole, mutta jotain kuitenkin.

Ihanaa huomenna alkavaa uutta vuotta!

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

IMG_7141

Tommi Kinnunen: Pintti, Wsoy 2018
Sivut: 291
Päällys: Martti Ruokonen 
Omasta hyllystä 

Tommi Kinnusesta on tullut nopeasti, oikeastaan jo ensimmäisen kirjan jälkeen, sellainen luottokirjailija, jolta uskaltaa odottaa hyvää. Samapa tuo mistä Kinnusen kirja kertoo, varmasti sen lukee ja pitää. Pintti on oiva esimerkki siitä. Jos joku muu olisi kirjoittanut kolmen päivän romaanin pienestä kyläpahasesta, lasitehtaasta ja eräästä perheestä, perinteisin kotimaisin maustein, en välttämättä olisi löytänyt itseäni kirjan äärelle. Nyt en miettinyt hetkeäkään, kun ostin kirjan tuoreeltaan omakseni.

Pintti on Kinnusen kolmas romaani. Se ei ole jatkoa Neljäntienristeykselle ja Lopotille - vaikka tarinaan on tosin lupailtu vielä yhden kirjan verran lisää! -, vaan aivan oma tarinansa. Lopotin luettuani toivoin, että Kinnunen kokeilisi myös jotain uutta ja tässä sitä on. Tosin Pintistäkin löytyy aiemmista kirjoista tutuksi tulleita elementtejä ja kirjailijan tuttu ääni kuuluu taustalla. 

Kinnusen kirjojen keskiössä on raadollisia, koskettavia ja aitoja ihmiskohtaloita. Menneeseen aikaan Pinttikin sijoittuu, ja herättää sen menneen hienosti eloon. Sulan lasin kuumuuden voi melkein aistia, ja sodasta palanneiden miesten mykkyyden kuulla. Jussi, Helmi ja Raili ovat kaikki erilaisia, karheita ja eri tavalla mailmaa katsovia hahmoja. Kinnusen teksti on hyvää, kaunista, kuvailevaa ja varmaa.
 
Kirjaa tekee mieli muutenkin kuvailla sanalla varma, ja se on myös kirjan ongelma. Kirja on ehkä liian varma. Paikoin kuvaileva ja oivaltava teksti tuntui menevän lauseen verran yli, nojattiin liiaksi kekseliäisiin sanakäänteisiin ja käytettiin niitä enemmän, kuin tarina olisi vaatinut. Siinä ei ole moitittavaa, sillä teksti on läpikotaisin hyvää. Mutta kun lukiessa tajuaa lukevansa, on jokin mennyt tarinan yli. Onko se huono asia? Ei, ja ehkä vähän. Joissain kohdissa kappaleen olisi voinut katkaista aiemmin, säästää kauniita sanoja toisaalle.

Tarina oli hyvä, ja koskettava. Tarinassa on voimakkaita kohtauksia, ja kirja täytti mielen elävillä kuvilla. Mutta ihan kuin olisin lukenut sen aiemmin. Tai ehkä kuullut, nähnyt jossain. Vai tuntuuko siltä siksi, että tällaista on ollut, tällaista elämä on ja tällaisia ovat ihmiset? Yksikään kirjan käänteistä ei yllättänyt, vaikka ehkä niiden olisi pitänyt. Kuvittelisin, että tarinan olisi pitänyt aueta kuin kerä, hiljalleen. Mutta arvasin aina heti, että taustalla on enemmän ja ratkaisut olivat, kuten olin ajatellut. Siinäkään ei ollut mitään vikaa, niin kaiken piti tapahtua, niin oli hyvä. Mutta toisaalta tarinaa olisi voinut hieman horjuttaa, rikkoa rajoja.


Vai olenko lukenut Kinnuseni niin hyvin, että hän ei voi minua yllättää? Tunnenko niin hyvin hänen tapansa kertoa, että aavistan mitä tuleman pitää? Kertokaapa se.

Toisaalta mielestäni Pintissä on jotain samaa, kuin Minna Rytisalon kirjassa Lempi. Ehkä se, ja kirjan rakenne ylipäänsä auttoivat arvaamaan tulevan. (Samankaltaisuus kirjojen välillä muuten huvittaa, sillä olenhan jo jonkun aikaa puhunut siitä, että Rytisalo saattaa olla nousemassa Kinnusen rinnalle toiseksi kotimaiseksi luottokirjailijakseni. Heidän teksteissään on jotain samaa, joka saa minut puolelleen.)

Pintissä oli muutama, vähän hiertämään jäänyt ristiriitaisuus, joista ei tiennyt, ovatko ne tarkoituksellisia, asioita, joihin kuuluu tarttua, vai eivät. Ainakin minut ne herättivät lukijana, kun kesken lukemisen pitikin kääntää sivuja taaksepäin ja tarkistaa, olinko hetki sitten lukenut jotain väärin.

Joka tapauksessa Pintti on loistava kirja - jos se jollekin oli vielä epäselvää. Jonkun toisen kirjoittamana se olisi vielä parempi, ja sillä tarkoitan sitä, että  Kinnunen on tehnyt itselleen ansan, kun on niin hyvä, että häneltä odottaa aina vielä vähän enemmän. Jos tämä olisi jonkun toisen teksti, olisin varmaan mykistynyt. Nyt sain mitä odotin, mutta Kinnusen taidoilla voi kirjoittaa vielä parempaa.

Sitten tärkein: joko Kinnunen kirjoittaa seuraavaa kirjaansa?

torstai 27. joulukuuta 2018

Joulu x 15


Joulu tuli ja meni. Joulu oli hyvä, mutta silti jäi tunne, etten ihan ehtinyt mukaan. Ennen joulua en tehnyt kodissani muuta kuin nostin ikkunalle kynttelikön, jonka syksyllä muistin kaivella vinttikomerostani esiin. Kalenterikynttilä näyttää 7. päivää - siihen asti onnistuin viime vuonna polttamaan sitä, tänä vuonna en sytyttänyt kynttilää kertaakaan. Jouluruokia mietin sen verran etukäteen, että hain valmiin seitankinkun, koska tiesin, että itse en jaksaisi tehdä. Vähäiset lahjat kävin ostamassa viime tipassa. Itseasiassa vielä pari tuntia ennen, kuin piti olla bussissa matkalla maalle, en tiennyt pääsenkö lähtemään lainkaan. Onneksi asiat järjestyivät ja lopulta istuin täydessä bussissa juuri ajallaan.

On hassua, että jo useamman vuoden on tuntunut siltä, etten pääse mukaan joulutohinaan, vaikka tänäkin vuonna koko joulukuu meni joulujuttujen parissa töissä. Niin on ollut jo monta vuotta. Tai ehkä se johtuu juuri siitä. Kun töissä touhotetaan, nostetaan esille joulukirjat, koristellaan kuusi ja puhutaan joulusta, niin vapaalla ei sitten oikein jaksa tehdä omaa joulua.  

Onneksi joulu silti tulee, vaikka sitä ei niin kovin tekisikään! Tämä joulu vietettiin pienellä porukalla. Aatonaattona tehtiin ruokia, muuten lähinnä vain oltiin ja katsotiin elokuvia yhdessä.


J o u l u  x   1 5

x Matkustin viettämään joulua lapsuudenkotiini maalle. 

x Pakkasin mukaani kaiken muun, paitsi alusvaatteet. Korjasin asian käymällä ensimmäistä kertaa Porin Puuvillassa.

x Söin kaikkea vegaanista: riisipuuroa, seitankinkkua, laatikoita, porkkalaa, rosollia, italiansalaattia, erilaisia lisukkeita, tahnoja, juustoa... Suklaata söin, kunnes en enää kyennyt. Joulutorttuja vain yhden ja omituisella reseptillä tehtyä pannukakkua palan.

x Kävin kahdesti kävelyllä lumisissa maalaismaisemissa. Toisella kerralla pakkasta oli 20 astetta, toisella kerralla ehkä yksi. Nähtiin eläinten jälkiä ja täysikuu.

x Luin Tommi Kinnusen Pinttiä hieman yli puoleen väliin. Kirja on hyvä.

x Katsoin elokuvia: Almost Christmas, Love Actually, Man som heter Ove, New Years Eve, Suite Française, The Family Stone, Frozen, Tatu ja Patu, kanelia kainaloon!, ja osittain Viiru ja Pesonen: paras joulu ikinä + talvisia muumijaksoja.

x Tehtiin ristikoita. Yksin ja yhdessä.

x Kuuntelin joululauluja neljä päivää putkeen. Osa alkoi kyllästyttää, paitsi Varpunen Jouluaamuna ei kyllästytä koskaan. Lapsuudesta asti lempijoululauluni on ollut tuo hyvin surullinen ja uskonnollinen kappale.

x Sain lahjaksi kaksi toivomaani asiaa. Minna Rytisalon Rouva C. -kirjan ja Ystävyys-muumimukin. Ennen joulua avasin ystävältäni saadun paketin, jossa oli uusi painos Tove Janssonin Vaarallisesta juhannuksesta.

x Muualla joulua viettäneet sisarukset soittivat FaceTime-puhelun, kun avasivat lahjoja. 

x Saunoin joka ilta, ja ympäristötuskaani lievitin sillä ajatuksella, etten kaupungissa sauno koskaan. 

x Olin somelomalla (paitsi yhden kuvan julkaisin kirjagramissa) ja se teki hyvää, kuten aina. 

x Ikävöin koiraamme, joka menehtyi aiemmin tänä vuonna. Tämä oli ensimmäinen joulu 15 vuoteen ilman Kasperia. 

x Palasin Turkuun Tapaninpäivänä ja illalla kävin Töölön ketterän keikalla. Se taisi olla vuoden viimeinen keikka.

x Välipäivät olen töissä.

Millainen joulu teillä on ollut?

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Hyllyni lukemattomat kirjat

IMG_6991

Laskin eräänä iltana kaikki kirjahyllyni lukemattomat kirjat.

Niitä on 132.

(Plus 12 lukematonta kirjaa, jotka aion laittaa kiertoon lukemattomina.)

Luku järkytti, mutta ei yllättänyt. Olen ollut tietoinen, että hyllyssäni on paljon lukemattomia kirjoja. Olen ostanut kirjoja hyvin vähän viime vuosina, mutta olen ostanut niitä kuitenkin jonkin verran. Olen ostanut kippareilta löytämiäni klassikoita, ja joskus eurolla tai parilla jonkun lukulistallani olevan kirjan. Olen ostanut lempikirjailijoideni kirjoja, sekä uutuuksia, jotka haluan ehdottomasti omaan hyllyyni. Lisäksi olen saanut arvostelukappaleita ja lahjakirjoja. Toisinaan poimin kirjoja taloyhtiömme "saa ottaa"-kasasta.

Samaan aikaan, kun kirjojen määrä hyllyssäni on kasvanut hitaasti, mutta tasaisesti, olen lukenut pääasiassa koko sen ajan kirjastolainoja.

Olen tiennyt, että omistan paljon kirjoja, joita en ole koskaan lukenut. Lukumäärä oli silti enemmän, kuin oletin. Arvelin sen olevan ainakin 100, en ollut täysin hukassa, mutta jos laskee mukaan vielä kirjat, jotka aion laittaa nyt pois, on luku melkein 150. Tätä tahtia lukemattomia on pian enemmän, kuin luettuja.

Tässä ei ole mitään järkeä. Miksi hankkia kirjoja, joita ei koskaan lue? En mieti niinkään rahallista puolta, sillä useampi kirja on saatu tai muutaman euron löytö, muutama jopa ilmainen löytö. En ole upottanut omaisuutta näihin kirjoihin. Mutta tilaa ne vievät. Ne vievät tilaa asunnosta, ja ne vievät tilaa kokoelmalta, jossa olisi vain lempikirjojani. Moni lukematon on sellainen, että haluan ne lukea, mutta olen aika varma, etteivät ne jää sen jälkeen hyllyyni.

Nuorempana halusin kirjahyllyn, jossa on vain lukemiani kirjoja. En edes suostunut laittamaan saamiani kirjoja siihen pikkuruiseen hyllyyn ennen, kuin olin ne lukenut. Nykyään minua kutkuttaa ajatus siitä, että omastakin hyllystäni löytyy lukemattomia helmiä, teoksia lempikirjailijoiltani ja aina joku kirja, jonka voi huoletta napata mukaan reissuun.
 
Mutta yli sataa lukematonta kirjaa en tarvitse. En ainakaan ennen, kuin kotoani löytyy tarpeeksi tilaa moiselle määrälle. (Siitäkin huolimatta, että kun puhuin tästä pulmasta isälleni, niin hän tiiraili silmät sirrissä 25 neliötäni ja totesi sitten, että television päälle voisi kiinnittää vielä monta hyllyä kirjoja varten. En ole vielä alkanut harkita tätä vaihtoehtoa, isompaa asuntoa kyllä...)

Olen kirjoittanut tästä samasta aiheesta useita kertoja blogiini. Kirjoitan siitä taas. Tämä taitaa olla kirjaihmisen ikuinen puheenaihe. Mutta kirjoitan tästä nyt myös siksi, että olen päättänyt ensi vuonna karsin lukemattomien kirjojen määrää. Ihan lukemalla kirjoja, kuten kirjoja kuuluu lukea, tai lukemalla kirjoja sen verran, että tiedän, kannattaako ne lukea kokonaan vai laittaa pois. Aion motivoida itseni sillä, että näin saan hyllyyni tilaa, jotta voin ostaa juuri ne kirjat, jotka sinne haluan.

Ovelaa, eikö? Niin minustakin.

Samana iltana, kun laskin kirjahyllyni lukemattomien määrän, kirjoitin listan lukemattomista teoksista ja aakkostin ne kirjailijan sukunimen mukaan. Lista löytyy bannerin alta, tai klikkaamalla tästä. En tiedä vielä miten listaa hyödynnän, jos mitenkään, mutta ainakin sain nyt hyvän tuntuman siitä, mitä hyllyni sisältää.

Instagramin puolella sain paljon kommentteja aiheeseen liittyen, kun pyysin muita arvailemaan paljonko hyllyssäni on lukemattomia kirjoja. Mutta kysytään nyt vielä täälläkin, että painiiko joku muu kenties saman ongelman äärellä? Paljonko sinulta löytyy lukemattomia kirjoja omasta hyllystäsi?

maanantai 26. marraskuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

IMG_4861

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Gummerus 2018
Sivut 304
Arvostelukappale

Kyllä, myönnän, se olin minä, jonka mielestä tämä kirja on 300 sivua pelkkää ulinaa.

Ei kovin kauniita sanoja. Enkä voi puolustautua, kirjoitin nuo sanat - ja tarkoitin sitä. Toiset ovat kutsuneet kirjaa aikalaiskuvaukseksi, sukupolvikokemukseksi, sipsikirjaksi ja hyväksi viihteeksi. Moni on pitänyt kirjasta. Minä en.

Kirja on herättänyt paljon keskustelia, johon itse tulin vedetyksi mukaan lähes huomaamattani. Goodreadsin syövereistä oli kaivettu esiin, ja lainattu, minun erittäin epäimartelevaa laudahdustani kirjasta. Sain useammalta henkilöltä viestejä tähän liittyen. Mainitsin tästä henkilökohtaisessa somessani ja sielläkin heräsi keskustelu. Olen puhunut kirjasta useiden eri ihmisten kanssa useissa eri tilanteissa.

Nyt olen tässä, jotta voisin kertoa hieman pidemmin miksi en pitänyt kirjasta. Myönnän, että jonkinlainen tarve selitellä on. Mielipiteeni kirjasta ei kuitenkaan ole muuttunut.

"Siis tää kirjahan on kuin sulle kirjoitettu!" sanoi ystäväni luettuaan kirjan takakannen. Niin luulisi. Olenhan minäkin melkein kolmekymppinen, kaupungin keskustassa asuva sipsiaddikti. Elän sitä etuoikeutetun nykykolmekymppisen elämää, jossa päivän suurin murhe saattaa olla se, kun kaupasta on lempisipsit loppu. Lukuisista lähikaupoistani käyn siinä, jossa myydään mielestäni prasta kivennäisvettä. Arkisen elämäni ongelmat tuskin aukeavat muille, kuin samassa tilanteessa oleville, tämän hetken kolmekymppisille kaupunkilaisille.

Siinä missä sipsit tai oikean dippijauheen löytäminen saattaa joskus olla tärkeässä roolissa päivittäisessä elämässä, niin se ei ole silti aihe, josta haluaisin lukea kirjasta. Se ei oikeasti ole kovin kiinnostavaa. Kirjan aiheet pyörivät pitkälti samankaltaisten arkisten asioiden ympärillä, enkä löytänyt niiden joukosta tai ympäriltä sitä kipinää, jota kirjalta kaipaan.

Puuduin päähenkilön jatkuvaan valittamiseen ja oman elämän vastuun pakoilemiseen. En ymmärrä miten kukaan voi lentää New Yorkiin lainarahoilla ja löytää siitä sen jälkeen jotain valittamista? Olisiko tullut aika nostaa pää puskasta? Voisiko ymmärtää oman etuoikeutetun asemansa ja edes yrittää, vaikka vain kolmen sekunnin ajan, tajuta, että ehkä siinä omassa elämässä on kuitenkin jotain hyvää?

Päähenkilö ärsytti, mutta ei tarpeeksi. Joskus kirjoista saa paljon irti, kun niissä on oikein ärsyttävä hahmo. Se tuo oman mausteensa lukemiseen. Nyt päähenkilö ärsytti lähinnä tylsisyttävällä tavalla. En saanut kiinni hänen ongelmistaan tai siitä näkövinkkelistä, jolla hän maailmaa katseli. Tunnistan ja tunnustan kyllä sen Spleenishmäisen, apaattisen maiseman, jota tämäkin kirja kuvaa. Ymmärrän sen, elän sen keskellä, mutta silti se ei ole osa omaa sielunmaisemaani. Löydän helposti asioille merkityksiä, en osaa jäädä tuleen makaamaan ja innostun suhteettoman paljon elämän pienistä asioista. Minulla ei ole melkein koskaan tylsää. Ristiriita oman itseni ja kirjan päähenkilön välillä oli turhauttavan suuri.

Luin lehtijutun (täältä), jossa Savonlahti kysyy: Eikö ihminen saa olla epätäydellinen? Saa, ja saa olla luuseri. En tosin ajattele, että kukaan olemassa oleva ja päivästä toiseen elossa sinnittelevä olisi luuseri. (En myöskään ajattele, että olisi luuseri, vaikka ei jaksaisikaan sinnitellä.) Tässä kirjassa se ei kuitenkaan riittänyt. Tai ehkä ongelma onkin koko asetelmassa. En ajattele ihmisiä luusereina, enkä nähnyt päähenkilöäkään luuserina, enemminkin ihmisenä, joka tuntui kulkevan silmät kiinni, tarttumatta siihen, mitä hänellä jo oli. En tajunnut häntä, enkä hänen hätäänsä.

Yritin ja halusin löytää kirjasta sen jonkin jutun, nokkeluuden, hauskuuden tai vakavammat sävyt - ehkä masennuskertomus? Mutta en löytänyt. Oli sipsit ja loputon valitus. En kokenut saavani kirjasta mitään irti. Tarina tuntui pointittomalta, en löytänyt syvällisempää sanomaa, en minkäänlaista oivallusta. Odotin ja odotin, että jotain tapahtuisi, mutta mitään ei tapahtunut. En ymmärtänyt mitä kirjalla haluttiin sanoa, ja se oli ehdottomasti suurin ongelmani kirjan kanssa. En vain tajunnut.

Olen seurannut Savonlahtea somessa ja pidän hänen jutuistaan. Olen lukenut hänestä monta kiinnostavaa haastattelua ja allekirjoitan paljon hänen ajatuksiaan. Minäkään en pidä tästä yhteiskunnasta, jossa kaikkien pitäisi sujahtaa samaan muottiin. En pidä siitä, että työttömyyttä pitää selitellä, ja kiireistä ihmistä pidetään jotenkin parempana tai kiinnostavampana. Itsekin pienituloisena (aiemmin vielä pienituloisempana) tiedän sen syyllisyyden, joka siihen liittyy, kun vähistä varoistaan ostaa itselleen jotain ei-täysin-välttämätöntä. Tai kun edes haluaa joskus itselleen jotain sellaista...

Haluan lukea ja puhua näistä asioista. Mutta tämä kirja ei välittänyt minulle sitä samaa ajatusta, kuin mitä Savonlahti mielestäni muuten välittää. Savonlahden jutut kiinnostavat, mutta tämän kirjan lukeminen oli tylsä projekti, jonka melkein jätin kesken. Jaksoin sinnitellä loppuun, koska en voinut uskoa, että kirja olisi oikeasti 300 sivua pelkkää tätä. Ihmisen ei tarvitse olla sen enempää kuin on, elämän ei tarvitse olla sen enempää kuin on, mutta kirjan tarvitsee! Ainakin ollakseen minun mielestäni kiinnostava.

Tämä on kuitenkin vain minun lukukokemukseni ja mielipiteeni. Moni on pitänyt kirjasta paljon, samaistunut, löytänyt lohtua ja vaikuttunut. Eikös se niin ole, että vaikuttavimmat kirjat jakavat mielipiteitä?

tiistai 9. lokakuuta 2018

Syksy

IMG_5666

Syksy tuntuu täydellisen tavalliselta. Hieman liian kiireiseltä makuuni, vaikka sekin on aika tavallista, sillä jostain syystä syysviikot tuntuvat aina olevan aika täysiä, täynnä uutta. Ilma on ollut juuri sopivan viileä, ruska upea ja synkkiä sadepäiviä riittävästi. Illat pimenevätkin jälleen liian nopeasti. On niin syksy, kuin syksy voi olla.

Yksi asia vain on tänä syksynä toisin.Valmistuin koulusta! Huh. Unohdan sen välillä, kun joku kysyy kuulumisia. Jaarittelen vain töistä ja miten tavallista kaikki on, kunnes yhtäkkiä muistan hihkaista, että: "Ai niin, mä muuten valmistuin!". Siitä on alle kuukausi, eikä se vieläkään tunnu ihan todelliselta. Oikeastaan viimeiseen pariin vuoteen mikään ei ole oikein tuntunut todelliselta, mitä töihin ja opiskeluun tulee. Ehkä siksi, että kaikki on mennyt - kaikesta stressistä huolimatta - lopulta paremmin kuin hyvin. Ehkä voisin järjestää juhlat sen kaiken kunniaksi.

IMG_5667

Ajattelin, että kun koulu loppuu, niin aikaa on taas vaikka mihin. Töiden jälkeen ei tarvitse enää tulla kotiin kirjoittamaan opparia, vaan vapaa-aikaa on ja sillä voi tehdä mitä vain. Olen tehnytkin kaikenlaista, mutta enimmäkseen toipunut ja haahuillut. Sekin vaatii aikansa. Viimeiset hetket opparin parissa olivat aika kuluttavia, kun deadline lähestyi, kihisin stressistä. Viimeisinä vuorokausina istuin vielä yhden aikaan yöllä kirjoittamassa, vaikka seuraavana aamuna oli työpäivä. Se tuntui silloin tärkeältä, mutta ei se varmaan ollut. En suosittele.

Haahuillut olen, koska no, se varmaan on osa koko prosessia. Tai no, osa elämää. Sitä vain miettii, että mitä seuraavaksi, mihin suuntaan lähtee ja sitten ei oikein näköjään osaa tarttua mihinkään. Ehkä siksi tartun vähän kaikkeen. Riehaantuneena mahdollisuuksista! Ehkä ihan hyvä, että päivistä suurin osa täyttyy töistä. Pitää jalat maassa.

Blogin suhteen en tiedä mitä tekisin.Olen julkaissut tekstini viimeksi elokuun alussa. Bloggausintoa tavallaan on. Olen kirjoitellut tekstejä, mutta jättänyt ne roikkumaan luonnoksiin. En jotenkin haluaisi luopua tästä, koska tiedän, miten paljon tämä on tukenut ja vienyt lukuharrastustani eteenpäin. Silti blogi on harvoin mielessäni. En tiedä miksi. Onko aika vain ajanut tämän ohi? Onko motivaatio kadonnut ja kirjojen lukeminen ilman niiden jakamista sittenkin parempaa? En tiedä. Mietin näitä juttuja, koska vastauksia ei vielä ole.

IMG_5507

Ehkä pitää malttaa antaa ajan näyttää mihin suuntaan mennään. Malttaa odottaa, että elämänmuutoksiin liittyvät kuohunnat tyyntyvät, ja ajatukset taas kulkevat. Malttaa odottaa, että tämä kurkkukipu on ohi ja kuume laskenut. Jep, syksyn eka kunnon tauti on päällä. Siksi kai tännekin kirjoitan. Kun on maannut puolitoista vuorokautta television edessä, alkaa blogikin kummasti houkutella. Ehkä pitäisi kuitenkin keksiä joku muukin tapa saada itsensä blogin pariin, kuin sairastuminen. Ellen sitten aio sairastella rutkasti lähitulevaisuudessa. Toivottavasti en.

Nauttikaa syksystä. Toivottavasti se on ihana!

maanantai 6. elokuuta 2018

Helteisen heinäkuun luetut ja ostetut kirjat

IMG_4710

Heinäkuu vaihtui elokuuksi varkain. Kuumat, helteiset päivät ovat sulautuneet yhdeksi kuumaksi kesäksi. Joka päivä on ollut töitä ja uimista, tai vapaata ja uimista. Kalenteria on katsottu vain töissä, sielläkin harvakseltaan. Muistan silti, että elokuun ensimmäisenä iltana olin meressä kello kymmenen ja vesi oli niin lämmintä, etten tainnut heinäkuussa päästää edes suihkussa niin lämmintä vettä. Viime aikoina en ole muusta puhunut, kuin säästä ja meriveden lämpötilasta.

Nyt istun asuntoni lattialla ja nautin siitä, että ikkunasta virtaa viileää, melkein kylmää ilmaa. Voi hetkeksi pysähtyä, jäädä kotiin, kun ei tarvitse paeta tukahduttavaa asuntoa. Vaikka kesä on aina ihana, on syksy silti vuodenaikani. Niin on ollut aina. 

Heinäkuusta tuntuu jääneen mieleen vain helle, uiminen ja työt, jotka jatkuivat pitkän loman jälkeen. Kaikkea muutakin oli. Oli mökkiyö ystävän kanssa, Ruisrock kymmenen vuoden tauon jälkeen, erään ystävän näkemistä pitkästä aikaa, Pomponrahka, Jalkapallon MM-kisojen loppuottelun katsominen kuumassa baarissa, ja kaksi keikkaa (Kauriinmetsästäjät ja F). Varmasti muutakin, sellaista, jota en ole kirjoittanut kalenteriin ja jota en saa mieleeni nyt. Heinäkuu oli hyvä.

Kesäkuussa iskenyt lukujumi tahtoi vain vaivata heinäkuussakin, mutta sain silti hieman enemmän luettua. Maria Veitolan kirjan luin lähes kokonaan maatessani mökin pihalla. Pitkään kesken ollut Morriganin koetukset sain loppuun, kun jälleen yksi työkaveri kehui kirjaa ja onnistui ujuttamaan keskusteluun koukun ("Halusin vain tietää, että mikä tässä tytössä nyt on niin erikoista?"). Se sai minut kaivamaan kirjan lainapinoni pohjalta ja ravistelemaan siitä pölyt. Mattilan Järistyksiä oli niin upea, että luin sitä yöunien kustannuksella. Synkät vedet -sarjan toisen osan miljöö oli koukuttava. Itämeren saaristo - se riitti kantamaan koko kirjan läpi, vaikka tarina tahtoi hieman ontua.


IMG_4498

H E I N Ä K U U N  L U E T U T

Maria Veitola: Veitola. Wsoy 2018.
Jessica Townsend: Morriganin koetukset (Nevermoor #1). Otava 2018.
Riina Mattila: Järistyksiä. Wsoy 2018.
Camilla ja Viveca Sten: Sumussa (Synkät vedet #2).  Otava 2018. 

Kaikki kirjat oli lainattu kirjastosta.

H E I N Ä K U U N   O S T E T U T

Emily Bronte: Humiseva harju (vanhan pokkarin tilalle nätimpi painos)
Elisabeth Harrower: Tietyissä piireissä (luettu, ostin omaksi)
Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (luettu, ostin omaksi)
Alain Mabanckou: Pikku Pippuri
Siri Pettersen: Mahti (omistan trilogian 2. ja 3. osan, 1. puuttuu, yhtäkään en ole lukenut)
George Saunders: Sotapuiston perikato

Heinäkuun kirja-alet yllättivät, sillä en ole aikoihin tehnyt alelöytöjä. Akateemisessa kuitenkin kertyi helposti pino, kun kirjojen hinnat olivat 2 tai 5 euroa. Muistaakseni ostokseni maksoivat yhteensä 21 euroa. Vaikka välillä kyseenalaistan tarvettani omistaa kirjoja, tai ostaa kirjoja, jotka olen jo lukenut, niin silti niitä kertyy hyllyihin. Kun asunnossani katselee ympärilleen, näkee lähinnä kirjat, kahvinkeittimen ja sängyn. Voisi sitä tietenkin turhempiakin juttuja ostella, mutta onneksi en. Kirjojen ostamistakin olen vähentänyt radikaalisti, enkä vain siksi, ettei 25 neliötä oikein tahdo antaa periksi enää neljällenne kirjahyllylle...

Elokuu on jo menossa hurjaa vauhtia eteenpäin. Tässä kuussa haluaisin käydä uimassa vielä kerran tai kaksi, mennä maalle isäni luokse, tehdä pyöräretkiä ja ulkoilla, käydä kahvilla ystävien kanssa, viettää syntymäpäivääni, lukea kirjoja, laittaa opparin viimeinenkin pilkku oikeaan kohtaan ja olla kotona. Olla kotona niin, että olisi aikaa kirjoittaa tänne ja päästä taas kartalle siitä, miltä Netflixin tarjonta näyttää tällä hetkellä.

Ihanaa elokuuta!

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Alkuvuoden parhaat kirjat (tammikuu-kesäkuu 2018)

IMG_2535

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä
Hyvä, keskusteleva perusteos feminismistä ja feministeihin liitetyistä, usein perättömistä väitteistä. Kirjan vuoropuhelu toimii ja herättää paljon ajatuksia.

Johannes Anuyry: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
Vaikuttava romaani, joka oli pakko lukea kerralla kokonaan. Kirja kylmäsi, laittoi aivot sykkyrään ja pirstaloi tunnemaailman. Vahva ja värisyttävä. Lukemisen jälkeen ei ollut aivan varma mitä oli juuri lukenut, mutta siitä oli varma, että se oli mieletöntä.

Alison Bechdel: Äideistä parhain: koominen draama 
Rakastan Bechdelin sarjakuvia, eikä Äideistä parhain ole poikkeus. Sarjakuva on upea. Minulle tästä tuli hyvin henkilökohtainen lukukokemus.

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Yksi kauneimpia ja tunnelmallisimpia lukemiani lastenkirjoja. Kuin nykyversio Ronja, Ryövärintyttärestä, mutta metsän sijaan kirjassa suuressa roolissa on meri.

Jenni Holma: Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä 
Tärkeä ja upeasti toteutettu teos, joka käsittelee sukupuolen moninaisuutta. Pidin teoksen henkilökohtaisuudesta. Lukekaa tämä.

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (arvio löytyy täältä)
Erilainen näkökulma sotaan. Lindgrenin tapa kirjoittaa on kiinnostava ja inhimillinen, vaikka hän käsittelee niin käsittämätöntä asiaa kuin sota. En uskonut pitäväni kirjasta, joka käsittelee millään tavalla sotaa, mutta toisin kävi.

Emmi Niemi: Vihan ja inhon internet 
Todella tärkeä sarjakuva netissä leviävästä vihapuheesta ja etenkin naisten kokemasta vainosta netissä. Teos käsittelee sitä, millaisia seurauksia vihapuheella on, miten siihen ei puututa viranomaisten puolelta, mutta miten jokainen meistä voi puuttua siihen. 

Siri Pettersen: Kupla 
Olipa hyvä lastenkirja! Lastenkirja, joka ei tuntunut lastenkirjalta. Kirja sai nauramaan ja ajattelemaan.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä & Prinssi Charlesin tunnet (lue arvio täältä)
Strömquistin sarjakuvat ovat aivan ehdottomia lemppareitani. Hurjan paljon asiaa, joka esitetään aika suorasukaisesti ja räväkästi. Näissä käsitellään tärkeitä seikkoja tavalla, joka saa kyseenalaistamaan aika monta juttua omastakin maailmankuvasta. Onneksi.

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen
En ole ollut varsinaisesti Toivola-fani, mutta nyt olen. Miten rehellinen, avoin ja lämmin voi ihminen olla kertoessaan omasta elämästään, haaveistaan ja haavoittuvaisuudestaan. Toivolan rohkeus ja vimma elää ovat inspiroivia.

Emmi Valve: Armo
Omaelämäkerrallinen sarjakuva, joka käsittelee elämää mielen sairauksien kanssa ja niistä huolimatta. Teos on vahva, synkkä ja ahdistava, sekä aivan mielettömän hyvä. 

Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Tämän kirjan lukeminen teki fyysisesti pahaa. Itkin paljon. Kirjaa lukiessa pelkäsin koko ajan ja ihmettelin, eikö tämä ikinä lopu ja sitten pelkäsin, että kaikki loppuu liian aikaisin. Luin kirjaa niin intensiivisesti, olin niin vahvasti mukana, että välillä halusin vain oksentaa ja pyyhkiä muistini. Kirjan puolessa välissä pidin usean päivän tauon, koska en pystynyt jatkamaan. Kirja on brutaali, ja silti siinä on paljon herkkyyttä. En voi suositella kenellekään, mutten suosittele jättämään lukemattakaan.

Alkuvuoden luettujen teosten määrä yhteensä: 39

Aikuisten romaaneja: 4
Aikuisten tietokirjoja/elämäkertoja: 5
Lastenkirjoja: 15
Nuortenkirjoja: 1
Runokokoelmia: 2
Sarjakuvia: 12

Olen lukenut paljon lastenkirjoja työajalla etätyöpäivinä. Luettujen sarjakuvien joukossa on useita feministisiä tai muuten aiheiltaan painavia teoksia. Ne ovat toimineet lukunälkään silloin, kun on tehnyt mieli lukea, mutta ei ole jaksanut keskittyä romaaniin. Romaanien vähäinen määrä harmittaa, vaikka luettujen joukossa onkin Pieni elämä, joka vastaa helposti useampaa ohutta kirjaa. Runokokoelmista olen ylpeä, sillä luen niitä niin harvoin.

Blogini on ollut helmikuusta asti tauolla, sillä en alkuvuodesta löytänyt aikaa tai jaksamista blogille kokopäivätyön ja opinnäytetyön rinnalla. Tauko on tehnyt hyvää. Opinnäytetyö alkaa olla kuukausien kituuttelujen jälkeen paketissa. Sen lisäksi olen ehtinyt puntaroida omaa lukuharrastustani ja blogia. On ollut vapauttavaa lukea ilman, että takaraivossa on häilynyt ajatus blogista. Lukea vähän kuin lapsena, puhtaasti lukemisen ilosta ja lukemisen jälkeen kirjan on voinut siirtää syrjään ja unohtaa. Toisaalta tauon aikana olen huomannut, miten paljon juuri kirjasta kirjoittaminen syventää itse lukukokemusta ja omaa suhdetta kirjaan. 

Tauon aikana olen alkanut kaivata blogin tarjoamaa mahdollisuutta keskustella kirjoista. Kaikista eniten on kuitenkin harmittanut se, että lukemani loistavat teokset ovat jääneet pimentoon. Instagramin kuvavirtaankin ne tuntuvat vain häviävän.

Niinpä ajattelin palata blogitauolta niiden parhaiden teosten kanssa. En usko, että tulen kirjoittamaan erikseen tauon aikana lukemistani teoksesta, mutta en pidä sitä mahdottomana. Esimerkiksi Pieni elämä ansaitsisi ehdottomasti oman postauksen ja sarjakuviakin haluaisin nostaa enemmän esiin. Katsotaan mitä kaikkea tulee kirjoiteltua, kun saan jälleen rytmistä ja fiiliksestä kiinni.

Ihanaa heinäkuuta!