perjantai 27. huhtikuuta 2018

Syksyn 2018 kirjat

Täällä taas, pitkästä aikaa. Syy paluuseen ei ole ihan niin ylevä, kuin toivoisi. En siis ole kirjoittanut opinnäytetyötäni valmiiksi ja olisi siksi valmis palaamaan tänne, vaan...

Olen onnistunut nappaamaan jonkin elämän pituisen (eli kestänyt reilun viikon) kevätflunssan! Argh.  Ärsyttää, turhauttaa ja kyllästyttää. Kävin jo kerran kääntymässä töissä vain todetakseni, että kipeitä ollaan ja kas, työpäivän pituinen ponnistus tarkoitti reipasta harppausta taaksepäin tässä tervehtymisprojektissani. Olen peruuttanut viikonlopun kaikki kekkerit, keikat ja menot. Jatketaan elämää sängystä käsin.

Pitkään sairastaessa vaan väistämättä tulee eteen se hetki, kun on tehnyt aivan kaiken mitä siinä hetkessä voi tehdä neljän seinän sisällä. Tai ainakin se hetki, kun kyllästyy katsomaan random tubettajien kaksi vuotta vanhoja videoita kannettava vatsallaan. Silloin täytyy kaivella aivoistaan joku vähemmän turruttava tekeminen. Tässä tapauksessa se tarkoitti syksyn 2018 kirjakatalogeja ja kirjalistojen laatimista tänne blogiin. Kiitos ideasta (ja varausteni määrän triplaantumisesta) ystävälleni - tiedät kuka olet!

K I R J A S Y K S Y   2 0 1 8


Syksyn kirjoissa on muutamia, jotka aion lukea heti niiden ilmestyttyä. Muutamia, jotka aion ostaa tuoreelta omakseni. Varauksia näpyttelin enimmäkseen lastenkirjoista. Tässä pintaraapaisu kaikista kiinnostavista teoksista, joita katalogeista löytyi.

O M A K S I ?


Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti (Tammi)
Tommi Kinnunen: Pintti (Wsoy)
Haruki Murakami: Komtuurin surma (Tammi)
Minna Rytisalo: Rouva C. (Gummerus)

Kinnunen! Rytisalo! Ishiguro! Murakami! Mieletön kattaus loistavia ja kiinnostavia kirjailijoita. Kinnunen on ollut lempikirjailijani Neljäntienristeyksestä lähtien. Lopotin ostinkin sitten heti ilmestymispäivänä, Pintin kanssa aion jatkaa perinnettä. Ishiguro ja Rytisalokin saattavat päätyä varausten näpyttelyn sijaan ostoslistalleni. Murakamiin minulla on ehkä maailman ristiriitaisin suhde, mutta tunnollisesti olen hänen teoksiaan lukenut ja ostanut omaksi, joten jatkan varmaan samalla linjalla. Eipä tarvitse sitten harmitella, että kokoelmasta puuttuu joku...

K I I N N O S T A A ! ! !

solomon

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava) 
Petri Leppänen & Lari Salomaa: Kahvivallankumous (Like)
Heidi Lindén & työryhmä: #Metoo-vallankumous - Miten hiljaisuus rikottiin (Like) 
Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus)
River Solomon: Menneisyyden kaiku (Like)
Katja Tikka, Elina Maaniitty & Iisa Aaltonen: Punaisten lyhtyjen Helsinki - prostituutio pääkaupungin historiassa (Minerva)
Jelena Tšižova: Naisten aika (Into)
Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia (S&S)

Sekalainen kattaus syksyn kiinnostavia kirjoja. Osan pongasin katalogeja selatessa, mutta osa oli jo lukulistallani luettuani tulevista teoksista aiemmin muulta. Tietopainotteista ja feminististä menoa edelleen, voisi ainakin näin äkkiseltään tiivistettynä sanoa.

L A S T E N -  &  N U O R T E N K I R J A T

sankaritarinoita-tytoille-kansi-1

Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) (Into)
Karin Erlandsson: Linnunkesyttäjä (S&S)
Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 (S&S)
Vuokko Hurme: Kaipaus (S&S)
Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman (Karisto)
Jennifer Mathieu: Näpit irti! (Otava)
Timo Parvela: Kepler62 : uusi maailma : kaksi heimoa (Wsoy)
Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (S&S)
Camilla & Viveca Sten: Sumussa (Synkät vedet 2) (Otava)
Martin Widmark: Ruusun salaisuus (Tammi)

Tunnustan, että aika vahvasti nosti ammatillinen minä päätään kirjakatalogeja selatessa, ja taisin syynätä lastenkirjat kaikista tarkimmin läpi. Ja siis huh! Syksyllä on luvassa aivan mielettömän kiinnostavia lastenkirjoja! Odotan todella paljon Erlandssonin kirjaa, sillä Helmenkalastaja oli aivan ihana. Hurmeen Kaipaus on varmasti huikea jatko-osa Kiepaukselle. Lisäksi Synkät vedet saa jatkoa ja lisää Kepleriä tulossa! Puhumattakaan kaikista ihanien tyttöjen ja naisten tarinoista, joita syksyllä saa lukea. Silti yllättäen ehkä eniten odottamani teos juuri nyt on Widmarkin Ruusun salaisuus, joka yhdistelee romaania ja sarjakuvaa. En malta odottaa!

Huom. Muutama kirja julkaistaan jo kesällä.

Mitkä syksyn uutuudet teitä kiinnostaa eniten? Puuttuuko omalta listaltani joku ehdoton hitti?

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Tammikuusta, mutta enimmäkseen ihan kaikesta muusta

IMG_E1198

Hyvää ystävänpäivää! Ja hyvää syntymäpäivää seitsemän (7!) vuotta täyttävälle blogilleni näin seitsemän päivää myöhässä!

Blogini on ollut pari viikkoa hiljaa, sillä olen miettinyt kuinka kirjoittaa asioista, joista ei oikeastaan haluaisi kirjoittaa. Ah kuulostaapa dramaattiselta, mutta ei sitä ole (paitsi ihan vähän, ainakin omassa mielessäni). Kirjoitan sen siis vain näin: blogini jää hetkeksi tauolle. 

Taidan olla ainoa, jonka sydän jätti lyönnin välistä tuon lauseen kohdalla.


Blogitauko ei ole ollut harkinnassa tai suunnitteilla. En ole lopettanut lukemista, en ole kyllästynyt bloggaamiseen ja ideoita blogin suhteen riittää aina vain (tai no...). Mutta tällä hetkellä en meinaa ehtiä blogin pariin, enkä myöskään jaksa. Muutamia postauksia olen kirjoitellut hieman puoliväkisin iltaisin väsyneenä ja todennut, että parempi olisi, jos en. Samalla takaraivossa takoo ajatus siitä, että täällä se blogi sitten yhtäkkiä hiljakseen mädäntyy vailla selityksiä. Että pakko kirjoittaa nyt edes jotain. Edes itseäni varten.

Bloggaaminen vie paljon aikaa, ja sitä aikaa on tällä hetkellä liian vähän. Liian vähän kaikkeen siihen mitä pitäisi tehdä, puhumattakaan kaikesta siitä mitä haluaisin tehdä. Jotain on hetkeksi siirrettävä syrjään, että aikaa on edes tärkeimmille. 

Lisäksi oli harvinaisen lannistavaa törmätä tammikuussa blogini teknisiin ongelmiin. Olen puolisen vuotta päivitellyt blogiani kehnohkon läppärini turvin. Blogini toimii tällä ihan kohtuullisesti, ja näyttääkin siedettävältä. Vaan kun sitten avasin blogini toisella koneella, niin, no. Yksi suurimpia järkytyksiä oli blogini kuvat, joista oli muokkaukset hävinneet ja laatu ihan eri kuin tällä läppärillä säheltäessä. Kyllä kyrsi, ja kyrsii. Ei tee mieli paljon tällä päivitellä, kun en tiedä miltä se sitten näyttää muiden koneilla.

Vaikka kyseessä ei ole sen vakavavampi juttu kuin blogi, niin mielessäni olen paisutellut tätä aika paljon. Suurin syy on se, että jo seitsemän vuoden ajan olen tallettanut tänne lähes jokaikisen lukemani kirjan! Tämä on lukupäiväkirja, joka toimii luonnollisena jatkumona lukemiselle. On vaikea päästää edes hetkeksi irti, antaa olla, vaikka tietää, että juuri sitä nyt kaipaa. Mutta kun entä ne kaikki kirjat! Entä tämä pyhä, koskematon ja systemaattisesti päivitetty varasto kaikille suurille ajatuksilleni niistä kirjoista! Miten. Voin. Edes. Ajatella. Että. En. Kirjoita. Tänne.

Huoh.

Blogitauko on siis ennen kaikkea lupa itselleni lukea ilman, että siitä on välttämätöntä kirjoittaa. Blogitauko on lupa itselleni antaa tämän nyt olla hetken hiljaa, että voin keskittyä opinnäytetyöhöni. Niin ikävältä kuin tuon viimeisen virkkeen kirjoittaminen tuntuukaan! Ihan fyysistä kipua on havaittavissa. Enkä edes vitsaile.

Mutta en lopeta bloggaamista. En lähde iäksi tai edes varmaan kovin pitkäksi aikaa. Mutta en lupaa palatakaan ihan heti. Lukemiani kirjoja listaan tänne ja Helmet-lukuhaasteeseen. Goodreadsista löytyy myös lukemani kirjat.

Haluaisin kirjoittaa nyt tammikuun luetuista kirjoista, aivan todella hyvistä kirjalöydöistäni, ja kaikesta mitä olen tehnyt: Helsinki, keikat, Koko Hubaran vierailu kirjastossa ja niin edelleen. Mutta nyt annan olla. Annan olla, ja olen iloinen siitä, että kun joku seuraavan kerran eksyy blogiini, ei täällä näy ikuisuus sitten julkaistu kirjapostaus, vaan selitys sille, miksi aika on täällä hetkeksi pysähtynyt.

Kirjoitin tämän teille, mutta ennen kaikkea itselleni.

Lempeää helmikuuta ja kevättä!

tiistai 30. tammikuuta 2018

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin

IMG_E1363

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin, Wsoy 2017
Kuvittanut: Tove Jansson
Suomentanut: Kersti Juva 
Alkuteos: The Hobbit or There and Back Again 1937
Omasta hyllystä 

Pitkähkö oli matkani Hobitin kanssa, tarkalleen 18 päivän reissu, mutta niin vain tuli kuljettua Sinne ja takaisin, välillä verkkaammin ja koukeroisemmin, mutta pääasiassa tasaista tahtia.

Pidän kirjan lukemista jonkinlaisena saavutuksena ja merkkipaaluna, sillä aiemmin Hobitti, Taru Sormusten herrasta tai muu Tolkienin tuotanto ei ole voinut vähempää kiinnostaa. Olen kyllä sinnikkäästi yrittänyt katsoa muutaman kerran Taru Sormusten herrasta -elokuvia, mutta joko olen nukahtanut, tai mielenkiintoni on nukahtanut, sillä elokuvista muistan vain juoksevat puut (tarkistin ystävältä, että onhan niissä varmasti juoksevia puita...). Teininä yritin lukea Hobittia serkun vinkistä, mutta silloin luovutin muutaman sivun jälkeen. Nyt, reilu kymmenen vuotta myöhemmin, ei luovuttamisesta ollut tietoakaan, vaan kirja tuli luettua kannesta kanteen!

Havahduin Hobittiin, kun pohdin lastenkirjaklassikoita, jotka olisi mielestäni syytä lukea. Kuinka ollakaan samaan aikaan Hobitista julkaistiin 80-vuotispainos, jossa oli sekä jo aiemmin ihailemani Tove Janssonin kuvitus sekä kansi, jonka Jansson alunperin suunnitteli Hobittiin. Kustantamo ei tuolloin uskonut sen vetoavan lapsiin, joten Jansson kuvitti varmaan monelle tutuksi tulleen kannen, jossa on Bilbo. Joka tapauksessa alkuperäinen kansi lohikäärmeellä vetosi minuun sen verran, että tilasin kirjan omakseni.

Olen todennut, että kun innostun jostain, se hetki kannattaa käyttää hyväkseen. Eli kun Hobitti hyllyyni saapui ja se alkoi mieltäni kutkuttaa (mitä en olisi siis koskaan ikinä uskonut tapahtuvan), niin tartuin kirjaan ja luin sen. Parasta koko jutussa: pidin lukemastani.

Hobitti on hyvä satukirja. Se on hyvä omassa lajissaan fantasiakirjana ja seikkailutarinana. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran reilu 80 vuotta sitten, mutta tarina on iätön. Se on kestänyt jo vuosikymmeniä ja kestää varmasti tuleviakin vuosia. Uskon ja toivon ihmisten löytävän Hobitin ja lukevan sen juuri sellaisena klassikkona, kuin mitä se on.

Se on tarina ihanan mukavuudenhaluisesta, vähän laiskasta, paljon ruoasta ja levosta pitävästä Hobitista, Bilbosta, jonka velho Gandalf tempaisee mukaan seikkailuun. Hänet esitellään ammattivorona, aarteenmetsästäjänä kolmelletoista kääpiölle, jotka hieman epäillen suhtautuvat voroon. Bilbo itse lähinnä tutisee kauhusta, vaikka suurimman osan ajasta onkin hieman pihalla siitä, mitä nyt oikeastaan tapahtuu. Tällä poppoolla ja näillä eväillä lähdetään kohti Smaugin, lohikäärmeen, varastamia ja vartioimia aarteita - ja toivotaan parasta.

Tarina on hyvin kaavamaisen juonirakenteen varaan rakennettu seikkailukertomus, jossa toistuu samat jutut, mikä voi vähän välillä kyllästyttää, mutta joka toisaalta toimii. On matka, jonka varrella on monenlaisia kiperiä tilanteita ja vaaroja, mutta niistä selvitään, jotta voidaan kohdata uusia vaaroja päämäärän ja suuren vaaran häämöttäessä vielä edessä. Tarinasta löytyy toimintaa, oveluutta, synkkyyttä ja paljon huumoria. Kertoja on lähes kaikkitietävä, mutta toteaa välillä, ettei tiedäkään jotain. Kertojan ääni on vahva, etenkin kun lukijaa puhutellaan suoraan. 


Kaikista eniten kuitenkin pidin kirjan luontokuvauksesta, joka on mieletön. Esimerkiksi Synkmetsän kuvaus on iholle hiipivän karmiva ja vaikuttava. Niin monta päivää viellä pimeässä metsässä kuljettiin, viruttiin... Näen vieläkin ne mustat puunrungot lähes yhtä mustaa taustaa vasten. Ja sinne tänne nukahtelevat kääpiöt.

Olen yllättynyt miten paljon lopulta pidin Hobitista. Ei siitä lempikirjani tullut, enkä voi sanoa, etteikö sen kanssa olisi takkuiltukin. Välillä oli tosi vaikea jaksaa pitää kiinnostusta yllä, luin sivuja uudelleen ja silti vaati ponnisteluja pysyä mukana matkassa. Tällaiset kääpiöiden, hiisien ja lohikäärmeiden täyteiset seikkailutarinat kun eivät ihan omin juttuni tosiaan ole.

Arvostan kuitenkin kirjaa, eikä lukukokemuskaan huono ollut. Hobitti on hyvä ja kyllä vain Bilbo Reppuli jonnekin sydämeeni taisi jäädä asustelemaan, ja sydämeni taas saattoi jäädä asustelemaan Hobittilaan...

Kirjalla kuittaan Helmet-lukuhaasteen kohdan 29.kirjassa on lohikäärme.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Ulla Donner: Spleenish


Ulla Donner: Spleenish, S&S 2017
Suomentanut: Sinna Virtanen
Kirjastosta

"Spleen on raskasmielisyyttä, melankoliaa, haluttomuutta, ikävystymistä. Spleenish on olotilaa, jokka kaikki on yhtä aikaa helppoa ja epävarmaa. Muut ihmiset ovat fiksumpia, laihempia, aikaansaavempia."

Pongasin Ulla Donnerin sarjakuvan Spleenish Lauran blogista. Laura kuvaili sarjakuvaa sukupolvikokemukseksi, joka kohoaa punaviherkuplan sisältä. Koska Lauran kanssa samaa ikäluokkaa olemme, ja sinne punaviherkuplaankin mahdun, niin sarjakuva kuulosti ihan omalta jutulta. Sitä se olikin, ja ei kuitenkaan ollut.

Spleenish on hieno ja taitava, visuaalisesti erikoinen, ja hyvällä tavalla haastava sarjakuva. Sarjakuva kuvaa osuvasti nykyaikaa, iältään noin kolmenkympin hujakoilla olevien elämää somen, juhlien, pitäisi-olla-jotain-ajatusten ja tyhjyyden äärellä. Sarjakuvasta huokuu ehkä jotenkin ajallemme tyypillinen apaattisuus ja tympeys. Ulkokuori kiiltää, sisällä valuu ahdistava tahmeus.

Sarjakuvassa on niin osuvia juttuja ja sitä tuttuutta, jota voisi nimittää Lauran sanoin sukupolvikokemukseksi. Sarjakuvasta väkisinkin tunnistaa elementtejä, jotka voi liittää omaan, tuttavan tai ylipäänsä oman sukupolven elämään. Lukeminen teki tavallaan vähän kipeää juuri siksi, että se onnistui paikoin pistelemään jonnekin sisimpääni kaikella oman sukupolveni ahdistuksella.

Silti sarjakuva jäi hieman vieraaksi ja etäiseksi. Sen kuvaama apaattisuus ja tyhjyys, ehkä juuri sen ahdistuksen peittely ja venkoilu, eivät ehkä kuitenkaan ole niitä asioita, jotka olisivat tulleet todeksi omassa elämässäni. Ehkä kaltaiseni välillä onnellisuutta hyrisevä, pienistä asioista innostuva, jolla on harvoin tylsää, on kuitenkin aika kaukana siitä, ehkä jotenkin helsinkiläisestä, harmaasta maisemasta, jota sarjakuva kuvaa.

Mielestäni sarjakuva jäi myös aavistuksen pinnalliseksi. Tai vähän kuin se olisi jäänyt kesken. Jotenkin tuntui siltä, että olisi halunnut kääntää sivuja vielä sittenkin, kun niitä ei enää ollut jäljellä. Jotain inahduksen syvällisempää, jotain uutta, jäin odottamaan.

Spleenish on kuitenkin taidokas sarjakuva, joka kuvaa osuvasti aikaamme ja onnistuu herättämään ajatuksia ja tunteita. Sarjakuva kuvaa ahdistusta niin hyvin, että sarjakuvan raskasmielisyys oli paikoin raskasta luettavaa. Sarjakuvan sielunmaisemaa peilaa väkisinkin omaansa.

Tämä sarjakuva taisi olla turhankin tiukasti yhteen kuplaan suunnattu, mutta sen verran mielenkiintoinen tuttavuus kuitenkin, että mielelläni näkisin Donnerin töitä jatkossakin. Olen jo hänen tumblr-sivuaan selaillut ja löytänyt paljon siistejä juttuja. Kannattaa kurkata.

Kirjalla kuittaan Helmet-lukuhaasteen kohdan 12. sarjakuvaromaani.


Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Mitä luimme kerran

perjantai 19. tammikuuta 2018

Liv Strömquist: Nousu & tuho, Prinssi Charlesin tunne

IMG_E1322

Liv Strömquist: Nousu & tuho, Sammakko 2017
Suomentanut: Helena Kulmala, Sivut: 133
Alkuteos: Uppgång och Fall 2016

Prinssi Charlesin tunne, Sammakko 2017
Suomentanut: Helena Kulmala, Sivut: 132
Alkuteos: Prins Charles känsla

Saatu arvostelukappaleina

Huh miten timanttista tavaraa! Liv Strömquistin sarjakuvat ovat ehdottomasti parhaimmasta päästä sarjakuvia, joita olen lukenut. Olen toistaiseksi ehtinyt suositella näitä muun muassa kaikille. Sanonkin jo nyt: lue nämä, kiitos.

Strömquistin sarjakuvat ovat yhteiskunnallisia, kantaa ottavia, oivaltavia ja rohkeita. Strömquist nostaa esiin ja läpivalaisee erilaisia yhteiskunnallisia, lähinnä miesten ja naisten väliseen epätasa-arvoon liittyviä, ongelmia. Hän nimeää henkilöitä, jotka omilla toimillaan joko ylläpitävät näitä, hyväksikäyttävät näitä tai toimivat muuten hyvänä esimerkkinä ongelman olemassaolosta. Esimerkiksi Prinssi Charlesin tunteessa viitataan Sex and the City-sarjasta tuttuun suhdekiemuraan Carrien ja Mr. Bigin välillä. Se toimii esimerkkinä ongelmista ja valtarakenteista, joita miesten ja naisten välisessä suhteessa voi olla. Esimerkkejä on useita, kaikki yhtä mainioita.

Strömquistin tyyli on kiihkeän vimmainen. Sarjakuvat ovat armottomia ja täynnä sellaista voimaa, jolla asioita viedään eteenpäin. Hän sanoo asiat suoraan. Kun hänen mielestään erään teollisuuspohatan yksityiset lennot koiran kanssa ovat järjettömiä, hän sanoo sen kaunistelematta. Ja mitä sitä kaunistelemaan? Järjetöntähän se on. Strömquistin suorapuheisuus ja särmä iskivät. Loputtomaan vaikenemiseen ja hyssyttelyyn kyllästyy, kun on asioita, joista pitäisi puhua.

Sarjakuvissa on mustaa huumoria ja ironiaa. Pidin paljon Strömquistin tyylistä. Mutta juurikaan ei naurattanut, sillä ongelmat ovat todellisia ja vakavia. Sarjakuvat herättivät paljon ajatuksia, haastoivat ja samalla avarsivat omaa ajattelua. Vaikka kuinka ajattelin, että nämähän nyt ovat tuttua kauraa. Sarjakuvien aiheet ovat nousseet useita kertoja esiin eri ihmisten kanssa käymissäni keskusteluissa, sillä nämä tosissaan puhututtavat. Ja se on hyvä.

Nousu & tuho käsittelee äärimmäistä rikkautta. Se pureskelee sellaisia aiheita, kuin kapitalismi, varallisuuden järjettömän epätasainen jakautuminen ja yhteiskuntaluokat. Miksi toisilla on varaa lennättää koiraansa yksityiskoneella, ja toiset kuolevat köyhyyden seurauksena? Strömquist nostaa esiin sen, mitä ihminen itse on tehnyt oman rikkautensa tai köyhyytensä eteen - eli ei välttämättä mitään. Strömquist pistää omankin etuoikeutetun asemansa likoon.

Mieleeni jäi erityisesti se, miten Strömquist tekee näkvyäksi keinoja, joilla eri yhteiskuntaluokkia ylläpidetään ja miten yleinen on ajatus, että kaikkien pitäisi haluta pyrkiä elämään keskiluokkaisesti. Kuin se olisi ihanteellinen normi, ainoa oikea tapa olla ja elää.

Prinssi Charlesin tunne kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita, avioliittoja ja yksivioisuutta, rakkautta ja seksiä. Sarjakuva keskittyy heterokulttuuriin, jossa miesten ja naisten välisissä suhteissa roolit ja valta-asemat näyttäytyvät melko ongelmallisina ja haitallisina. Näitä tarkastellaan historiaa vasten sekä erilaisten tutkimusten kautta. Lisäksi sarjakuvissa nostetaan esimerkkejä viihteestä ja näin tehdään ongelmia monin tavoin näkyviksi. Strömquist tarkastelee hienosti myös erilaisia normeja, joita ihmissuhteisiin liitetään. Joihinkin niistä ei tunnu liittyvän järjen hiventäkään.

Molemmat sarjakuvat ovat todella kovia, upeita helmiä. Sarjakuvien aiheet ovat tärkeitä, näkökulmat kiinnostavia ja omaa ajattelua ravistelevia. Harvat teokset onnistuvat vaikuttamaan näin syvästi omaan ajatteluun.

Nousu & tuhon luin viime vuonna. Prinssi Charlesin tunteen luin loppuun tämän vuoden puolella, joten osallistun sillä Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin



maanantai 15. tammikuuta 2018

10 oman hyllyn himotuinta (2018)

IMG_E1277

On selkeästi se aika kirjavuodesta, kun herätään tarkastelemaan oman hyllyn lukemattomien kirjojen horjuvia pinoja, pyyhkäistään paksuin pöly kirjojen päältä ja mietitään mitkä niistä kirjoista saattaisi ehkä jopa elämänsä aikana lukea. Ja mitkä niistä haluaisi lukea kaikista eniten juuri nyt. Näistä puhutaan alkaneen vuoden lukusuunnitelmissa, osallistutaan jälleen Sivumennen lanseeraamaan Hyllynlämmittäjät-haasteeseen ja kaikenlaista muutakin listausta löytyy. Kuten tämä oma himottujen kirjojen listani.

Olen muutaman vuoden ajan listannut aina vuoden alussa kymmenen oman hyllyn himotuinta kirjaa, eli kirjat, jotka sillä hetkellä haluaisin lukea omasta hyllystäni kaikista eniten. Julkaisen listan blogissani ja sitten - autuaasti unohdan koko listan. Seuraavan vuoden alussa kaivelen listan esiin ja katson, yleensä kauhistuneena, kuinka vähän siltä listalta tulikaan luettua. Viime vuoden listan ja siltä luetut kirjat vot kurkata täältä.

Tänä vuonna tein listan kahdesti. Ensimmäisellä kerralla tuntui, ettei mikään hyllyssäni erityisesti houkuttele, kaikki kiinnostivat yhtä paljon tai vähän. Listasta tuli hieman väkisin väkerretty. Tuumailin kirjoja vielä toisen kerran hetkellä, kun olisin halunnut lukea hyllystäni oikeastaan kaikki ja mielellään heti, ja listasin houkuttelevimmat kirjat uudelleen. Lista oli ihan erilainen, vain pari samaa! Se kertoo siitä, että lista on hyvin fiilispohjalta tehty ja yhtä fiilispohjalta näitä luetaan, tai ollaan lukematta. Tässä listassa ei siis ole järjen hiventäkään - ja juuri siksi se on niin kiva. Ainakin omasta mielestäni.

Kirjat ovat kirjailijan mukaan aakkosjärjestyksessä, kera vakaiden perustelujen siitä, miksi juuri nämä kirjat päätyivät listalle.

1 0   O M A N   H Y L L Y N   H I M O T U I N T A   2 0 1 8

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia
Kiinnostuin kirjasta, kun se oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi vuonna 2016. Mutta kuten useille kirjoille käy, unohdin sen roikkumaan lukulistalleni ja muistin seuraavan kerran viime vuoden lopulla, kun pongasin kirjan kirjakaupan alehyllystä kolmella eurolla. Kirja on hyllyni uusi tulokas, ja uutuusarvonsa vuoksi jo kiinnostava. Sen lisäksi tämä sopii mielestäni Helmet-lukuhaasteen kohtaan 9. kirjan kansi on yksivärinen. Niin ja siis aihekin vaikuttaa ihan kohtalaisen luettavalta.

Kari Hukkila: Tuhat ja yksi
Tuomas kirjoitti kirjasta kehuvan arvion, ja siitä asti olen ajatellut sen lukea. Sitten pongasin tämänkin sieltä kolmen euron alehyllystä, luin muutaman sivun ja ostin omakseni. Kirja myi itse itsensä minulle, mutta olisin lukenut sen joka tapauksessa, sillä Tuomas kirjoitti kirjasta näin houkuttelevasti: "Suosittelen romaania kaikille tiedon ja viisauden etsijöille ja rakastajille, niille jotka joutuvat kohtaamaan "no mitä sitten"-kysymyksiä asiassa kuin asiassa. " Kuulostaa niin hyvältä!

Leena Krohn: Hotel Sapiens 
Erehdyin ajattelemaan Erehdyksen luettuani, ettei Krohn ehkä olekaan minulle. Taitava kirjoittamaan, mutta jokin syvempi tunne puuttui. Pyh, sanon minä sen aikaiselle itselleni, sillä kirja jätti niin vahvan jäljen, että muistan sen edelleen lähes ulkoa - erityisesti kirjan tunnelman. Huh mitä tavaraa. Nyt odotan malttamattomana, että ehdin tarttua tähän oman hyllyni kirjaan. Vahva lukukokemus varmaan edessä.

Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään 
Lindgren huumassa ei varmaan olisi lainkaan huono idea lukea myös oman hyllyn kirpparilöytöä. Kirja vaikutti aika hauskalta, mutta kun siitä oli mainintoja mm. Lindgrenin elämäkerrassa, niin kiinnostuin kirjasta vielä enemmän. Miksi ihminen ei voi lukea esim. kymmentä kirjaa samaan aikaan?

Alice Munro: Karkulainen, Sanansaattaja tai Valkoinen tunkio
Jos saisin lukea elämässäni vain yhtä kirjailijaa, olisi se melko varmasti Alice Munro. Voi miten jumalainen kirjailija! Haluan samaan aikaan lukea ja säästellä kaiken, mitä hän ikinä on kirjoittanut. Minulla on vielä kolme suomennettua lukematta, ja ne tietenkin löytyvät omasta hyllystäni. Ehkä arvon sen, minkä näistä luen seuraavaksi...

J.R.R. Tolkien: Hobitti
Luen tätä parhaillaan, mutta olin listannut kirjan ennen kuin aloin lukea, niin annetaanpa olla. Hobitti ei ole aiemmin kiinnostanut oikeastaan lainkaan, mutta kun heräsin lastenkirjallisuuden klassikoille, tästä sattui tulemaan uusi vanha Tove Janssonin kuvittama painos (jonka ostin omakseni, koska Tove Jansson!) ja kun kirja vielä linkittyyy Astrid Lindgreniinkin, niin siinä on melkoinen potti syitä lukea. Ja yllätyksekseni olen kirjasta pitänyt!

John Williams: Augustus
Stoner on ollut yksi vaikuttavimpia lukukokemuksia ehkä ikinä. Huikeaa settiä. Niin huikeaa, etten ole uskaltanut lukea kirjailijalta sen jälkeen muuta. Olen myös vierastanut muiden kirjojen aiheita. Mutta sitten päätin unohtaa ennakkoluuloni ja - ostin tämän omakseni. Nyt kirja kuumottelee kovasti. Voiko se olla edes puoliksi niin hyvä kuin Stoner?

Sinikka Vuola: Replika
Olen halunnut lukea tämän tosi pitkään, koska luin tätä muutaman todella kehuvan arvion. Lainasinkin kirjan jo kerran kirjastosta, mutta hetki oli niin väärä, että jätin sen silloin kesken. Kolmen euron alehyllyn äärellä en jäänyt empimään. Ehkä tämän vuoden aikana löytyy se oikea hetki lukea kirja loppuun. 

Hanya Yanagihara: Pieni elämä 
Luin kirjasta ison siivun kirjastolainana, mutta sitten loppui laina-aika ja varausjono pakotti palauttamaan kirjan. Päätin silloin ostavani kirjan omakseni, ja nyt kun se tuli vastaan kivalla alennuksella, niin hyödynsin tilaisuuden. Haluan niin lukea tämän hetkellä, kun ehtii uppoutua pidemmäksi aikaa lukemaan!

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja
Fabriikki Kustannus on harvoja kustantamoita, joiden kirjat kiinnostavat lähtökohtaisesti kustantajan perusteella. Olen haalinut kutantamon kirjoja omakseni, ja meinasin ensin listata tähän kaikki lukemattomat niistä, mutta päädyin lopulta valitsemaan Zambran kirjan. Sen nimi houkuttelee ja aihe kiinnostaa (eikä se ole aivan yhtä paksu kuin nuo muut...). 

Nyt olen sen verran realisti, etten edes veikkaa, kuinka monta saattaisin listalta lukea. Palaan asiaan vuoden kuluttua - jos muistan.

Onko joukossa teidän suosikkeja tai inhokkeja? Ja joko olette listanneet oman hyllynne houkutelevimmat?

Aiemmat postaukset:

2017: 10 oman hyllyn himotuinta (2017) & Luinko 10 oman hyllyn himotuinta vuonna 2017?
2016: 10 oman hyllyn himotuinta (2016) & Luinko 10 oman hyllyn himotuinta vuonna 2016? 

2015: 10 oman hyllyn himotuinta
2014: 10 oman hyllyn odotetuinta10 oman hyllyn odotetuinta - tuliko luettua?