sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

IMG_7141

Tommi Kinnunen: Pintti, Wsoy 2018
Sivut: 291
Päällys: Martti Ruokonen 
Omasta hyllystä 

Tommi Kinnusesta on tullut nopeasti, oikeastaan jo ensimmäisen kirjan jälkeen, sellainen luottokirjailija, jolta uskaltaa odottaa hyvää. Samapa tuo mistä Kinnusen kirja kertoo, varmasti sen lukee ja pitää. Pintti on oiva esimerkki siitä. Jos joku muu olisi kirjoittanut kolmen päivän romaanin pienestä kyläpahasesta, lasitehtaasta ja eräästä perheestä, perinteisin kotimaisin maustein, en välttämättä olisi löytänyt itseäni kirjan äärelle. Nyt en miettinyt hetkeäkään, kun ostin kirjan tuoreeltaan omakseni.

Pintti on Kinnusen kolmas romaani. Se ei ole jatkoa Neljäntienristeykselle ja Lopotille - vaikka tarinaan on tosin lupailtu vielä yhden kirjan verran lisää! -, vaan aivan oma tarinansa. Lopotin luettuani toivoin, että Kinnunen kokeilisi myös jotain uutta ja tässä sitä on. Tosin Pintistäkin löytyy aiemmista kirjoista tutuksi tulleita elementtejä ja kirjailijan tuttu ääni kuuluu taustalla. 

Kinnusen kirjojen keskiössä on raadollisia, koskettavia ja aitoja ihmiskohtaloita. Menneeseen aikaan Pinttikin sijoittuu, ja herättää sen menneen hienosti eloon. Sulan lasin kuumuuden voi melkein aistia, ja sodasta palanneiden miesten mykkyyden kuulla. Jussi, Helmi ja Raili ovat kaikki erilaisia, karheita ja eri tavalla mailmaa katsovia hahmoja. Kinnusen teksti on hyvää, kaunista, kuvailevaa ja varmaa.
 
Kirjaa tekee mieli muutenkin kuvailla sanalla varma, ja se on myös kirjan ongelma. Kirja on ehkä liian varma. Paikoin kuvaileva ja oivaltava teksti tuntui menevän lauseen verran yli, nojattiin liiaksi kekseliäisiin sanakäänteisiin ja käytettiin niitä enemmän, kuin tarina olisi vaatinut. Siinä ei ole moitittavaa, sillä teksti on läpikotaisin hyvää. Mutta kun lukiessa tajuaa lukevansa, on jokin mennyt tarinan yli. Onko se huono asia? Ei, ja ehkä vähän. Joissain kohdissa kappaleen olisi voinut katkaista aiemmin, säästää kauniita sanoja toisaalle.

Tarina oli hyvä, ja koskettava. Tarinassa on voimakkaita kohtauksia, ja kirja täytti mielen elävillä kuvilla. Mutta ihan kuin olisin lukenut sen aiemmin. Tai ehkä kuullut, nähnyt jossain. Vai tuntuuko siltä siksi, että tällaista on ollut, tällaista elämä on ja tällaisia ovat ihmiset? Yksikään kirjan käänteistä ei yllättänyt, vaikka ehkä niiden olisi pitänyt. Kuvittelisin, että tarinan olisi pitänyt aueta kuin kerä, hiljalleen. Mutta arvasin aina heti, että taustalla on enemmän ja ratkaisut olivat, kuten olin ajatellut. Siinäkään ei ollut mitään vikaa, niin kaiken piti tapahtua, niin oli hyvä. Mutta toisaalta tarinaa olisi voinut hieman horjuttaa, rikkoa rajoja.


Vai olenko lukenut Kinnuseni niin hyvin, että hän ei voi minua yllättää? Tunnenko niin hyvin hänen tapansa kertoa, että aavistan mitä tuleman pitää? Kertokaapa se.

Toisaalta mielestäni Pintissä on jotain samaa, kuin Minna Rytisalon kirjassa Lempi. Ehkä se, ja kirjan rakenne ylipäänsä auttoivat arvaamaan tulevan. (Samankaltaisuus kirjojen välillä muuten huvittaa, sillä olenhan jo jonkun aikaa puhunut siitä, että Rytisalo saattaa olla nousemassa Kinnusen rinnalle toiseksi kotimaiseksi luottokirjailijakseni. Heidän teksteissään on jotain samaa, joka saa minut puolelleen.)

Pintissä oli muutama, vähän hiertämään jäänyt ristiriitaisuus, joista ei tiennyt, ovatko ne tarkoituksellisia, asioita, joihin kuuluu tarttua, vai eivät. Ainakin minut ne herättivät lukijana, kun kesken lukemisen pitikin kääntää sivuja taaksepäin ja tarkistaa, olinko hetki sitten lukenut jotain väärin.

Joka tapauksessa Pintti on loistava kirja - jos se jollekin oli vielä epäselvää. Jonkun toisen kirjoittamana se olisi vielä parempi, ja sillä tarkoitan sitä, että  Kinnunen on tehnyt itselleen ansan, kun on niin hyvä, että häneltä odottaa aina vielä vähän enemmän. Jos tämä olisi jonkun toisen teksti, olisin varmaan mykistynyt. Nyt sain mitä odotin, mutta Kinnusen taidoilla voi kirjoittaa vielä parempaa.

Sitten tärkein: joko Kinnunen kirjoittaa seuraavaa kirjaansa?

2 kommenttia:

  1. Pintti on hyvä esimerkki mahdollisten maailmojen todellisuuksista. Ilman Jussin todellisuutta se on melkein liian dystopia. Kirjoitan omasta lukijakokemuksestani omaan Kirjallisesti kiitos -blogiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Minusta Jussi on koko kirjan ydin.

      Pitääpä käydä vilkaisemassa! :)

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi!

Kommenttisi tulee näkyviin heti hyväksymisen jälkeen. Kommentien hyväksyntä on käytössä roskapostin estämiseksi. Pyrin vastaamaan kommentteihin mahdollisimman nopeasti.