torstai 31. maaliskuuta 2016

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 (kirjat 1-2)


 Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62
Kirja 1:Kutsu, 121 s, Wsoy 2015
Kirja 2: Lähtölaskenta, 157 s, Wsoy 2015
Kirjojen kuvitus Pasi Pitkänen 

Huh miten kreisin hyvän lastenkirjan tulin lukeneeksi! Kaikki valveutuneet ovat tietenkin Keplerinsä jo lukeneet, mutta minä liityn ylistävään jengiin nyt. Sillä enpä uskonut, kun kirjan työmielessä lainasin, että tulisin oikeasti lukemaan hyvän kirjan. Luin kirjan yhdellä istumalla ja niin hyvä se oli, että suorastaan kismitti, kun en ollut tajunnut lainata pääsiäiseksi jatko-osaakin.

Kepler62 on lapsille/nuorille suunnattu dystopia, jonka maailma sijoittuu tulevaisuuteen. Maapallo on ylikansoittunut, luonnonvarat hupenevat ja ihmisten väliset tuloerot näkyvät todella kurjana köyhyytenä ja äärimmilleen venyneenä rikkautena. Maailma ei voi hyvin, eikä maailman ihmiset. Hallitus väittää olevansa kaikkien ystävä - vaan onko näin? Valtio tuntuu neurotuunaavan ihmisistä vain robotteja.

Kirja yksi: Kutsu  kertoo köyhistä veljeksistä Akista ja Jonista, jotka saavat käsiinsä paljon hypetetyn ja vaikean tietokonepelin Kepler62. Peliä on lähes mahdoton läpäistä ja vain harvat pystyvät siihen. Lisäksi huhutaan, että viimeisen tason suorittaneille tapahtuu jotain. Mutta onko huhu totta vai pelkkä myyntikikka? Onko Kepler62 pelkkä peli vai sittenkin jotain muuta? Hurja seikkailu on alkanut!

Kirja kaksi: Lähtölaskenta jatkaa seikkailua. Nyt pääosassa on ylttiörikkaan perheen Marie, joka myös tietää Kepler62-pelin. Hän on palkannut kolme nörttiä pelaamaan pelin läpi puolestaan. Huhutaan, että pelin läpäisseet lapset lähetetään tutkimaan Kepler62-planeettajärjestelmää. Jos tämä on totta, Marie haluaa ottaa siitä selvän.

Tämän enempää en uskalla tarinasta kertoa, sillä en halua pilata keneltäkään jännittävää lukukokemusta. Nämä kannattaa lukea ja kokea itse!

Ensimmäinen kirja oli minulle totaalinen yllättäjä, viiden tähden kirja, jonka vetävä tarina, kivat hahmot, upea kuvitus ja asenteellisuus iskivät. Kirjassa tarina eteni jouhevasti tuntuen raikkaalta ja tuoreelta. Ei tuntunut siltä, että tässä sitä nyt aikuinen yrittää lukea lastenkirjaa, vaan kirja upposi aidosti myös vanhempaan lukijaan.

Toinen osa tuotti lievän pettymyksen. Lähinnä huomasin tympääntyväni kun päähenkilö sortui ruotimaan itseään ja elämäänsä pitkän kaavan mukaan. Hieman kliseiseksi taittoi kuin kentälle astui rikas, mutta yksinäinen kovanaama. Lapsille varmasti herkullista luettavaa, mutta minun ikäiselleni harvinaisen tuttua. Lisäksi toisessa osassa oli hieman häiritsevää toistoa, joka ei mielestäni selity sillä, että kyseessä on lastenkirja. 

Jos ymmärsin oikein, niin Timo Parvelaisen käsiala näkyy enemmän ensimmäisessä osassa ja Bjørn Sortlandin toisessa oassa. Se selittänee erot.

Tykästyin hurjasti kirjojen kuvitukseen. Miksei aikuisille suunnattujakin kirjoja voida kuvittaa yhtä kivasti? Piirrustusjälki on tyylikkään nykyaikaista, taidokasta ja yllättävää. Sarjakuvamaista ja tarinaa vetävällä tavalla eteenpäin vievää. Pasi Pitkänen on onnistunut hyvin!

Kepler62 on kuusiosainen kirjasarja, johon kannattaa tutustua! Eipä tätä vinkkarit ja työkaverit ole kirjastossa turhaan kehuneet ja nyt ymmärrän, miksi kirjaston hyllyt kolisevat tyhjyyttään näiden hyllypaikan kohdilla. Onneksi kolmas osa ilmestyy jo pian!

Kirja 1

Kirja 2

Toisaalla: Eniten minua kiinnostaa tie (kirja 1 ja kirja 2), Kirjapuutarha, Les! Lue! (kirja 1 ja kirja 2), Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Arnaldur Indriðason: Räme, Haudanhiljaista & Ääni kuin enkelin


Arnaldur Indriðason:
Räme, 270 s. Blue Moon 2003. (2000)
Haudanhiljaista, 285 s. Blue Moon 2006. (2001)
Ääni kuin enkelin, 303 s. Blue Moon 2006. (2002)

Kuten varmasti moni blogiani vähänkin pidempään seurannut tietää, en juurikaan lue dekkareita. Sinnikkäästi yritän aina silloin tällöin päästä genreen sisään vain todetakseni kerta toisensa jälkeen, että ei se ole minun kuppini teetä. Siksi tämä maaliskuu onkin ollut kirjojen saralla harvinaisen poikkeuksellinen - olen lukenut kuukauden sisällä kolme dekkaria.

Syy tähän kummalliseen ilmiöön löytyy kuun alussa syttyneestä ihastuksestani Islantiin. Luettuani Rämön kirjan halusin tietenkin lukea lisää. Ei väliä mitä, kunhan kirja sijoittuu Islantiin tai, mikä vielä parempaa, on islantilaisen kirjailijan kirjoittama ja sijoittuu Islantiin. Koska islantilaisten kirjailijoiden teoksia ei ole varsinaisesti liikaa suomennettu, ei valinnanvara päätä huimannut. Pienen tutkimustyön jälkeen päätin ottaa luvun alle tunnetun, kehutun ja palkintojakin napanneen dekkarikirjailijan Arnaldur Indriðasonin teoksia. Siitäkin huolimatta, että jouduin suuntaamaan askeleeni kaihtamalleni dekkarihyllylle.
 
Se kuitenkin kannatti.

Arnaldur Indriðasonin dekkarit ovat ainakin omalla mittapuullani melko perinteisiä dekkareita, hieman keskinkertaisia parempia. Dekkarit pääsivätkin yllättämään ja ihastuttamaan. Tykästyin kirjojen synkkään tunnelmaan, joka syntyi ilman maailman hurjimpia ja kurjimpia rikoksia. Tarinat rikosten taustalla, henkilöhahmot, säätilat ja maisemat loivat alakulon ja synkkyyden, joka lujittui kirjailijan lakoniseen taittavasta kerronnasta. Ihanan synkkää!

Pidin kirjailijan tavasta avata tarinoita rikosten sekä rikoksia tutkivien ympäriltä. Koska kukaan hahmoista ei päässyt loistamaan, vaan kaikki olivat kipeää tekevän tavallisia heikkouksineen, ongelmineen ja pienine salaisuuksineen, tuntuivat tarinat aidommilta. Tarinat toivat syvyyttä, moniulotteisuutta sekä tarttumapintaa. Minusta näissä dekkareissa olikin jotain vähän enemmän. 

Pedanttina ihmisenä en tietenkään voinut aloittaa muusta kuin kirjasarjan ensimmäisestä osasta Räme. Kirjan alussa asunnosta löytyy kuollut mieshenkilö ilmeisesti tapettuna viestin kera. Jännää on se, mihin koko tapaus linkittyy. Se kertoo paljon Islannista. Kirjan synkkä tunnelma ihastutti ja tietyt yksityiskohdat: kirjassa satoi koko ajan, monella eri henkilöllä oli päällään vihreä takki ja monien nimet alkoivat kirjaimella E tai K. Juuri tällaiset yksityiskohdat tuovat kirjaan heti lisää pureskeltavaa.

Rikos oli tarpeeksi erikoinen, mutta ei liian yliampuva. Joskin paikoin kirja kärsi kyllä uskottavuusongelmista ja joku olikin lainaamaani kirjaston kirjaan alleviivannut "räikeimpiä" juttuja. Tosin minulta ne olisivat menneet ohi ilman alleviivauksia! Sen sijaan kieli tuntui muutamassa kohdassa tökeröltä.

Seuraava osa Haudanhiljaista oli tarinaltaan rujompi, ja sitä tekikin paikoin pahaa lukea. Tarina lähtee siitä käyntiin, kun pieni lapsi kaluaa luuta. Ihmisen luuta. Pian maasta kaivetaan kokonainen luuranko ja sen mysteeri ulottuukin pitkälle historiaan. Dekkari oli mielestäni virkistävän erilainen, edelleen koukuttava ja kiinnostavalla tavalla Islannin historiaan linkittyvä. Tässäkin oli muuten vihreä takki tärkeässa roolissa. Haha!

Kolmas osa Ääni kuin enkelin alkoikin vähän tökkiä, taisi dekkariyliannostus iskeä. Hotellista murhattuna löytyvän miehen tarina oli kiinnostava ja karu, mutta sopassa alkoi olla niin monta henkilöhahmoa ja polkua, etten olisi jaksanut seurata. Lisäksi päähenkilö paini paljon oman menneisyytensä kanssa, mikä tahtoi käydä tylsäksi. Kirjan kansi oli  myös niin sysiruma, että se suorastaan työnsi luotaan. Selkeästi kolmikon heikoin lenkki.

Vaikka pidin näistä dekkareina, oli kirjojen parasta antia silti niiden sijoittuminen Islantiin. Kirjojen kautta sai palasina tietoa muun muassa Islannin historiasta, tyypillistä islantilaisista rikoksista (mikä olikin jännä, kun maassa tehdään noin 2 murhaa vuodessa), turismista, tapakulttuurista ja yhteisöllisyydestä. Niin kiinnostavaa!

Jos kirjat eivät olisi sijoittuneet Islantiin, joka on tällä hetkellä kuuman listani kärkipäässä, niin en varmasti olisi lukenut kolmea dekkaria putkeen. Nyt Islanti taustalla kuitenkin kantoi pitkälle ja intoa riitti. Sellainen kutina jäi päälle, että neljäs osa saattaa tulla lukuun nopeastikin.

En tohdi sanoa löytäneeni lempidekkarikirjailijaani, mutta sen verran uskallan väittää, että olen löytänyt ainakin yhden hyvän vaihtoehdon! Voi Islanti minkä teit!


  

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Katja Kokko: Aidosti kaunis



Katja Kokko: Aidosti kaunis
Cozy Publishing 2015.

288 s. 
Kirjan kuvat: Kaapo Kamu


Tässäpä kirja kaikille ihonhoidosta ja/tai luonnonkosmetiikasta kiinnostuneille! Katja Kokon teos Aidosti kaunis on täynnä tietoa, tarinoita ja ennen kaikkea inspiraatiota. Kirja sukeltaa syvälle aiheeseensa selittäen perusteellisesti sekä perustellen väitteet hyvin. Kokon tietämys sekä innostus aiheesta välittyy kirjan jokaiselta sivulta ja tarttuu lukijaan. Jos on yhtä herkästi innostuva kuin minä, niin saattaa löytää itsensä kirjan ääreltä jopa keskellä yötä tutkimassa kaapista löytyvän kasvoöljyn INCI-listaa.

Mielestäni kirja sopii sekä vähän vähemmän ihonhoidosta ja kosmetiikasta tietävälle tai välittävälle että aiheeseen perehtyneelle. Kirja on helppolukuinen ja kevyt sysäys kohti parempaa ihonhoitoa, mutta samaan aikaan kirja tarjoaa syvällistä tietoa esimerkiksi ihon kerroksista ja aineiden imeytyvyydestä ja INCI-listojen mysteerisistä ainesosista. Hurjan kiinnostava tietopaketti! Tärkeän tiedon lisäksi kirjasta löytyy parin eri ihon tarinaa, reseptejä itsetehtävään kosmetiikkaan sekä roppakaupalla sitä inspiraatiota!

Kokon kirjassa oli jonkin verran itselleni tuttua asiaa, sillä olenhan vannonut luonnonkosmetiikan nimiin jo muutaman vuoden. Luonnonkosmetiikka on ollut ainoa oikea esimerkiksi atoopiselle iholleni, joka ei ole sietänyt apteekin pesuaineita tai voiteita oikeastaan lainkaan. Silti kirja antoi minulle vastauksen moneen kysymykseen ja ratkoi pulmia, joiden kanssa olen pähkäillyt pitkään. Uskallankin väittää, että kirja saattaa mullistaa jonkun muunkin ihonhoidon kuin vain omani!

Olen ollut aina sitä tyyppiä, jolle ihonhoidon pitää olla helppoa. En jaksa piitata ulkonäöstäni ihan hirveästi enkä todellakaan jaksa herätä aamulla aikaisin ihonhoidon tai meikkaamisen vuoksi. Mielestäni kauneinta on oma iho ja paras meikki ihon hyvässä kunnossa pitäminen. Vaan entäs kun se iho on kaikkea muuta kuin kaunis tai hyvässä kunnossa

Olen ongelmoinut lapsesta asti kuivan ihoni kanssa. Teini-iässä ihoni voi harvinaisen hyvin, mutta nyt aikuisiällä koko jutu on taas kosahtanut käsiin. Olen ollut oikeilla jäljillä ja tiennyt, että ihonhoito on kokonaisvaltaista. Juon vettä kuin sieni, syön sinkkiä, luotan luonnonkosmetiikkaan, tiedän, että iho vaatii kosteutusta enkä rasita ihoa meikillä kuin harvoin. Vaan laiskanpulskeana en ole jaksanut vaivautua hoitamaan myös ihoa kokonaisvaltaisesti.

Nimittäin jos iho on kuiva, eikä kallis ihovoide ole kuin hetken helpotus, niin jotain puuttuu. Se jotain saattaa olla toimiva tuotteiden kombo. Kuivaan ihoon ei välttämättä uppoa mikään voide, mutta jos alla on kasvovesi, saattaa lopputulos olla ihan eri. Niin kasvovesi, jonka olen aina mieltänyt lähinnä turhaksi kaapin täytteeksi. Kokon kirjassa parasta onkin se, että kirjassa kerrotaan mihin ja miksi eri tuotteita käytetään ja miten eri kombot toimivat. Pelkkä kasvovesi ei riitä, mutta ei riitä pelkkä voidekaan. Iho vaatii enemmän. Iho vaatii tuotteita, jotka tukevat toisiaan.

Pari kuukautta ennen kirjan lukemista aloin käyttää monen vuoden tauon jälkee kasvovettä. Kun iho voi todella huonosti, alkaa ne "turhemmatkin" tuotteet kiinnostaa. En huomannut eroa heti, mutta jo ennen Kokon kirjan lukemista tajusin, ettei kasvovesi taida olla ihan niin turha kuin olen ajatellut. Kokon kirjan luettuani kasvovesi on noussut luottotuotteekseni. Samalla olen remontoinut kosmetiikkavarastoni ja ihonhoitoni. Alle viikossa kasvojeni ihon kunto on kohentunut. Pintakuiva, kiristävä ja punoittava iho on rauhoittunut silmissä. Iho tuntuu silkkiseltä, mikä ei tosiaan ole itsestäänselvyys atoopisen ihon kanssa.

Vaikka ihonhoitoni on muuttunut nopeasti aika radikaalisti, kosmetiikkavarastoni on kasvanut ja ihonhoito vaatii nyt useamman askeleen, en silti koe sitä vaativaksi tai aikaavieväksi. Kun iho voi näin hyvin ja tuotteet toimivat, on ihonhoito oikeasti aika kivaa. Itseasiassa juuri eilen kun tulin saunasta, eikä kasvojeni iho vetäytynyt saman tien kuivaan kurttuun, tajusin, että ihoni kunto on oikeasti parantunut huimasti.

Koko rupeama ja tällaiset muutokset tosin vaativat, että tunnistaa oman ihotyyppinsä, ihon tarpeensa sekä löytää oikeat tuotteet. Luonnonkosmetiikassa kun pätee samat säännöt kuin muussakin kosmetiikassa: kaikki ei sovi kaikille. Mutta kun oikeat tuotteet löytyy, on ihonhoito vaivatonta, miellyttävää ja loppujen lopuksi yksinkertaista. 

Aamuisin menee vain hetki kun kasvot on pyyhitty misellivedellä, kasvovedellä ja päälle levitetty kevyt voide (joskus meikkaan, useimmiten en). Iltaisin käytän puhdistusmaitoa tai misellivettä, kasvovettä ja öljyä (tarpeen mukaan kasvovoide öljyn päälle). Näiden lisäksi olen käyttänyt muutaman kerran kuukaudessa hedelmähappokuorintaa kasvoille, puhdistavaa mutanaamiota ja nyt ketjuun on liittynyt kosteuttava naamio, jonka nimeen uskallan vannoa jo yhden kokeilun jälkeen. Näiden lisäksi listalta pitäisi Kokon mukaan löytyä vielä ainakin silmänympärysvoide ja seerumi, mutta niihin täytyy vielä paneutua, jotta osaan sijoittaa oikeisiin tuotteisiin. 

Huh, tulipas tästä melkoinen hehkutus ja avautumispostaus, mutta olen ollut kirjasta sen verran innostunut, että antaapa sen näkyä täälläkin. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta tarkoitus on tilata kirja omaksenikin, sillä tämän pariin haluan palata. Ainoa miinus kirjalle tulee sen suuresta fyysisestä koosta. Kirja on melkoinen möhkäle, ja vaikka erikoinen väljä taitto on kaunista, hauskaa ja kiinnostavaa, niin itse liputan kuitenkin helpommin käsiteltävän ja kevyemmän kirjan puolesta. Lukiessani en halua tehdä käsitreeniä tai rusentua kirjan alle, haha.

Muutama kirjan tärppi:

1. Kasvovesi
Jos kasvovesi ei ole jo ykköstuotteesi, hilaa se ykköseksi heti! Valitse ihotyypillesi sopiva kasvovesi ja käytä sitä runsaasti aamuin illoin.

2. Älä käytä liian voimakkaita puhdistusaineita
Olipa ihotyyppisi mikä vain, suosi helliä puhdistusaineita. Vaikka näppyinen iho tekisi mieli puunata mahdollisimman tehokkailla tököteillä, saattaa se olla pahinta mitä voi tehdä. Esimerkiksi mustapäitä vastaan kannattaa taistella hyvän öljyn, ei liian tehokkaan putsarin kanssa.

3. Juo vettä (ja syö sinkkiä!)
Ihonhoito on kokonaisvaltaista ja sillä todellakin on merkitystä, mitä suuhusi pistät. Huolehdi etenkin runsaasta veden juonnista. Kokko kehottaa erityisesti aknesta kärsiviä syömään sinkkiä, mutta minä olen huomannut sen tuovan helpotusta myös kuivalle näppyläiselle iholleni. Kannattaa kokeilla!

4. Luota luonnonkosmetiikkaan
Kokko ei ole tässä asiassa kovin jyrkkä, mutta ei myöskään anna hyvää syytä synteettisten tuotteiden käytölle. Luonnonkosmetiikka sopii useimmille ja sen luonnolliset ainesosat oikeasti hoitavat ihoa.

  

Muissa blogeissa:  Oi mutsi mutsi, Yellow Mood

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa


Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa, Wsoy 2015
Sivut: 281
Kannen suunnittelu: Satu Kontinen
Kannen kuvat: Guðný Hilmarsdóttir

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Islannista. Tai siis, en sen kiinnostuneempi kuin mistään muustakaan itselleni vieraasta maasta. Olen tiennyt Islannista lähinnä seuraavat asiat: kuumat lähteet, Björk, pankkikriisi sekä sen faktan, että Islannin pääkirjastossa on vain pari tietokonetta, sillä kaikilla islantilaisilla on tietokone ja internetyhteys (Kirjastolehti 5/2014). Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, kiinnostuin Satu Rämön kirjasta kun se julkaistiin ja sai osakseen paljon kehuja. Islanti ei varsinaisesti houkutellut, vaan uteliaisuuteni kohdistui enemmänkin suomalaisen maahanmuuttajan elämään Islannissa. Vaan väliäkö sen. Nyt kirja on luettu.

Ja nyt olen todellakin kiinnostunut Islannista.

Tiedättekö ne tilanteet, kun joku oikein hehkuttaa jotain, ja itse ei saa siitä yhtään kiinni. Ei ihan ymmärrä toisen intoa, vaan hymähtelee ja nyökyttelee, kun muutakaan ei osaa. Islanti on ajanut minut useamman kerran tällaiseen tilanteeseen. Toiset ovat intoilleet, haaveilleet matkasta ja minä olen vieressä hymissyt ja mutissut jotain kuumista lähteistä pääsemättä juttuun sisään. Mutta nyt olen syvällä - ja tiukasti kiinni - tässä kuplassa.

Voi hitsi, mikäköhän olisi kivuttomin tapa muuttaa tuonne ihanien hurmaavien harhojen ja aivan liian kalliiden vuokra-asuntojen maahan? Tihkusade, ikuinen marraskuu ja tulivuoret, joita ei estä mikään purkautumasta - olisinpa jo matkalla! 

Rämö kuvaa teoksessaan Islantia hauskasti idyllisenä satumaana, jossa maailman ensimmäinen naispresidentti avaa oven vieraalleen t-paidassa ja jossa moni asia on maailman paras ja jossa ei voi, no,  kuin voittaa. Rämö tekee samalla selväksi, ettei asia ehkä kuitenkaan ihan niin ole. Islannissa harjoitettu politiikka sekä pankkikriisi jakavat varmasti mielipiteitä. Sen lisäksi kun työpaikan saannissa vaakakupissa painavat suhteet enemmän kuin asiantuntijuus, ollaan kaukana ajatuksesta, että jokaisella on mahdollisuus koulutuksen myötä. Loputon säätäminen, spontaanius ja suunnittelemattomuus ei välttämättä sekään sovi ainakaan jämptin ja sääntöjä noudattavan suomalaisen pirtaan. Enkä tiedä miten vaatimaton ja nöyrä pärjää seurassa, jossa muut ovat vähintään maailman parhaita. Olisikohan se liikaa vai kivaa vaihtelua? Hmm.

Rämön kirja oli kiinnostava sekä inspiroiva! Vaikka kaunokirjallisuus on minulle se, jota ilman ei voi elää, niin kyllä joskus on kaikista inspiroivinta lukea kirja jonkun ihka oikeasta elämästä. Lisäksi maahanmuuttajien tarinat kiinnostavat minua aina. Pidin siitä miten Rämö kertoo Islannista monesta eri näkökulmasta. Uskomuksista ja taruista, historiasta sekä nykypäivästä, luonnosta, ihmisistä, asenteesta ja pankkikriiseistä kaunistelematta, mutta kuitenkin lämmöllä ja huumorilla. Lisäksi kerronnassa tasapainottelevat fiksusti tietoiskut Islannista sekä Rämön omat kokemukset.

Islanti on maa, joka varmasti onnistuu sekä ihastuttamaan että vähän vihastuttamaankin. Riippuu asiasta ja ihmisestä, väittäisin. Minun sieluni on kuitenkin myyty ja rinnastan Islannin lähinnä Muumilaaksoon. Kuinkas muutenkaan. Viimeksi eilen kysyin kanssaeläjältä, että joko muutetaan Islantiin. Vastaus ei ollut tyylipuhdas ei, joten ehkäpä keskustelemme asiasta toistekin. Ehkä.

Sitä odotellessa olisi kiva kuulla, jos jollain on hyviä kirjavinkkejä Islantiin liittyen. Muitakin kuin matkaoppaita!

     

Muissa blogeissa: Hemulin kirjahylly, Kasoittain kirjoja, Kirjakaapin kummitus, Les! Lue!, Lukuneuvoja, Satun luetut, Villasukka kirjahyllyssä

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti


Tommi Kinnunen: Lopotti, Wsoy 2016
Sivut: 364
Päällys: Matti Ruokonen

Harva kirjailija, ja vielä harvempi kotimainen kirjailija, saa minut kirjakauppaan ostamaan teoksensa samana päivänä kun se ilmestyy ja lukemaan kirjan heti kun se on mahdollista. Tommi Kinnunen on yksi heistä. Siitä huolimatta, että häneltä on julkaistu vasta kaksi teosta. Esikoinen ilahdutti, mutta tämä toinen teos vakuutti. Vau!

Kun ensimmäisen kerran kuulin Lopotin jatkavan Neljäntienristeyksen tarinaa, oli hieman pettynyt. Äsh, miten tylsää. Ratsastaa nyt samalla, jo menestystä ja suosiota saaneella tarinalla. Iskeä hakun siihen kohtaan, johon se jo kerran upposi. Samaan aikaan mietin, että voiko tarina muka vielä kantaa? Voiko sillä olla vielä jotain annettavaa? Neljäntienristeys oli hyvä, mutta pitääkö se nyt kuluttaa puhki?


Mutta Lopotti ei ole Neljäntienristeys. Lopotti palauttaa esikoisen mieleen hyvällä tavalla, mutta keskittyy kuitenkin uusiin maisemiin. Tuttuja hahmoja on taustalla, mutta kirjan keskiössä ovat eri henkilöt ja eri tarinat. On sokeana syntynyt Helena ja Tuomas, joka kantaa omaa raskasta salaisuuttaan. He yrittävät sopeutua yhteiskunnan normiin, sen sijaan, että yhteiskunta sopeutuisi erilaisuuteen. Miksi erilaisuus on aina se piirre, joka nousee esiin yhtäläisyyksien sijaan?

Lopotti on ihana. Koukuttava, koskettava ja viisas. Hauska ja terävä, ja niin aito. Sokeus tulee lähelle ja lukiessa on suljettava silmät, jotta voi kokea hetkellisesti sen, miltä tuntuu kun ei oikeasti näe. Sen hetken se tuntui karhealta päiväpeitolta jalkojen alla ja kuulosti patterien huminalta. Kinnunen kirjoittaa hyvin, kuten jo Neljäntienristeys osoitti, mutta nyt vielä vähän paremmin. Kinnunen on löytänyt äänensä ja minusta tekstistä on jäänyt pois kaikki turha haparointi.

Siinä missä Neljäntienristeyksessä olikin hento tuntu esikoisuudesta, ja ehkä aistittavana paikoitellen haparoivasta kirjoittamalla kirjoittamisesta, nyt ne loistavat poissaolollaan. Teksti on taidokasta ja lukiessaan unohtaa lukevansa, kun elää mukana tarinassa, joka sekin vie mattoa jalkojen alta. Paljon enempää ei kirjalta voi vaatia.

Ainoa asia, johon en ihastunut, oli kirjan loppu. Loppuratkaisu ei ollut mitä odotin ja petyin. Jokin lopussa tuntui hieman irralliselta ja erikoisuutta tavoittelevalta. Jäin kaipaamaan turvallista loppua, sellaista pehmeää ja helppoa. Joskus se vain on paras, mitä kirja voi lukijalleen antaa. En halua päästä helpolla, mutta kun kiinnyn hahmoihin, en halua joutua liian kovillekaan. Hahaa, ovatko nämä nyt niitä mahdottomia vaatimuksia? Lopun takia olen miettinyt, onko kirjan täysien pisteiden vai puolikasta vaille olevien pisteiden kirja. Ehkä molempia.

Lopotti on vakaa ja varma, hyvä niin monella mittarilla, että hehkuttamisesta ei tahdo tulla loppua. Niin huippua, että meillä on täällä Suomessa näin taidokas ja rohkea kirjailija! Monen muun taidokkaan ja rohkean rinnalla tietenkin.

En voi olla odottamatta Kinnusen lupailemaa kolmatta osaa - tästä kun on tulossa trilogia! Toivon, ja jo uskonkin, että tarina kestää sen. Toivottavasti Kinnunen uskaltaa kokeilla myös jotain ihan muuta. Sitäkin odotan.