perjantai 22. syyskuuta 2017

Timo Parvela: Paten aikakirjat & Paten jalkapallokirja

IMG_0070

Timo Parvela:
Paten aikakirjat, s. 96, Tammi 2014
Paten jalkapallokirja, s. 106, Tammi 2015
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Kirjastosta


Paluu työhön, jossa lastenkirjallisuus on keskeisessä asemassa, on patistanut lukemaan jälleen enemmän lastenkirjoja. Joku on saattanut huomatakin, että eihän blogini paljon muuta ulos tuuttaakaan kuin juttuja lastenkirjoista tai sarjakuvista tällä hetkellä. Hups. (Tulossa on kyllä juttua aikuistenkin kirjoista, jahka ehdin kirjoittaa!)

Lastenkirjojen kohdalla tutustumisen kohteena ovat olleet uutuudet, muiden vinkkaamat suosikit, muutamat pongaukset kirjaston hyllyistä ja hyväksi havaittujen kirjailijoiden teokset. Paten aikakirjat ja Paten jalkapallokirja lukeutuvat tähän viimeiseen kategoriaan, sillä onhan Parvela ollut kirjoittamassa esimerkiksi mahtavaa Kepler62 -kirjasarjaa, josta olen meuhkannut varmaan kyllästymiseen asti. Niin tutuille kuin tuntemattomille, niin töissä kuin töiden ulkopuolella. 

Pate-kirjojen kiinnostusta ei lainkaan vähentänyt se, että kuvittajana on toiminut Pasi Pitkänen, josta on nopeasti tullut yksi suosikeistani. Pitkänen on kuvittanut muun muassa Kepler62 -sarjan ja häneltä tuli keväällä oma kuvakirjakin Kadonneiden eläinten saari.

Paten aikakirjat ja Paten jalkapallokirja kertovat Patesta ja hänen kömmähdyksistään. Kirjojen hauskuus ja juju piilevät pitkälti siinä, että Paten tekee ja hölmöilee kaikenlaista, kun hän keksii jutuille omia merkityksiään ja ei nyt vain ole ihan kartalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Lukija toki on, ja siksi kirjoja lukiessa voikin kihertää naurusta tai tuntea myötähäpeää, vaikka Pate ei itse onneksi turhasta nolostu!

Paten aikakirjassa Paten erikoinen eno tulee kylään ja joutuu melkoisiin kommelluksiin Paten erinäisten ideoiden seurauksena. Eno on kyllä itsekin melkoinen puuhastelija... Paten ja enon seikkailuissa sotkeutuvat silmälasit, katoaa parta ja välillä on vaan pakko käydä sängynpohjalla mököttämässä, mutta onneksi monien käänteiden kautta päästään aika onnelliseen loppuun.

Vaikka jäin pohtimaan, että miten tarpeellinen oli aikuisten draama kaiken taustalla, esimerkiksi uima-altaaseen lentelevät viinilasit, vanhempien piilovinoilu ja rakkausdraaman päättyminen perinteisesti sormukseen sormessa? On ehkä turha näin aikuislukijana yrittää väkisin kaivella kirjasta sen suurempaa pointtia - en nimittäin vieläkään tiedä, mikä tarinan ydin oli - sillä lapsiin tämä kirja tuntuu iskevän täysillä ja sehän on tärkeintä. Hassuttelukirja siis.

Paten aikakirjojen jälkeen en ajatellut lukea enempää Paten toilailuista, mutta sitten työkaveri (tai siis, itseasiassa kaksi työkaveria!) kehotti kokeilemaan vielä kuitenkin Paten jalkapallokirjaa, joten luin senkin. Se kannatti. Paten jalkapallokirja oli parempi. 

Lämminhenkinen tarina viattomuudesta ja hyvyydestä, toisten auttamisesta ja välittämisestä. Samalla esiin nousi maailman nurja ja kurjakin puoli, kuinka elämä ei ole aina reilua eikä kivaa, mutta hyvyys synnyttää hyvyyttä. En olisi vähän turhankin humoristisen Paten aikakirjan jälkeen uskonut, että sarjan toinen kirja onnistuisi koskettamaan. Vaan niin kävi.

Pitkäsen kuvitus kirjoissa oli runsasta ja rönsyilevää, ja kirjoihin sopivaa. Vaikka itse fanitan enemmän Pitkäsen maalauksellista tyyliä, niin toisaalta pidin lapsena juuri tällaisesta tyylistä, joka näissä kirjoissa on.

Nämä kirjat sopivat nielestäni sekä hetki sitten lukemaan oppineille, että vähän vanhemmillekin koululaisille. Nämä ovat helppolukuisia, mutta kuitenkin on vähän enemmän luettavaa ja pureskeltavaa. Paten aikakirjoja en ensimmäisenä kenenkään käteen tyrkkäisi, mutta Paten jalkapallokirjan kyllä!

torstai 21. syyskuuta 2017

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja viisi: Virus


Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja viisi: Virus, Wsoy 2017
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Sivut: 189 
Kirjastosta

Huikea Kepler62 -kirjasarja alkaa lähestyä loppuaan. Nyt käsissä on jo toiseksi viimeinen kirja ja pian viimeinen. Jännityksellä odotan miten viimeinen kirja onnistuu vastaamaan kaikkiin tällä hetkellä auki oleviin kysymyksiin! Onneksi ei tarvitse itse kynäillä viimeistä osaa valmiiksi.

Kirjasarja kertoo siitä kun maapallo on tuhon partaalla ja on etsittävä pelastusta sen ulkopuolelta. Uusi planeetta löytyykin, ja sinne päätetään lähettää joukko lapsia, jotka on valikoitu tehtävään varsin erikoisella tavalla – tietokonepelin avulla. Lapset ovat valintaprosessin ja avaruusmatkan jälkeen oleilleet jo hetken uudella kotiplaneetallaan. Siellä heillä on suuri tehtävä. Vaan mikä tehtävä on? 

Kysymyksen leijuessa avoimena ilmassa lapset kohtaavat uuden planeetan tarjoamia seikkailuja. Edessä on muun muassa planeetan muut asukkaat, luoliin kätkeytyvät salaisuudet ja räikeät, äärimmilleen paukkuvat vuodenajat. Selviävätkö nuoret tästä? Entä miten käy heidän, joista outo virus tuntuu saaneen otteen?

Ja se polttelevin kysymys - kuka on HÄN?

Virus saattaa olla kirjasarjan synkimpiä osia, etenkin mitä tummaan, lähes mustaan kuvitukseen tulee. Viidennessä osassa sukellellaan synkissä vesissä - tai leijutaan pimäessä avaruudessa, miten sen nyt tahtoo ottaa -, eivätkä kirjan tapahtumat ole kovin valoisia, vaan ennemminkin maalataan melko tummaa kuvaa maailmasta. Juonittelu, aseet ja tappaminen – tuhoaminen – ovat osa tarinaa. Kaiken synkän keskellä pilkahtaa kuitenkin aavistus hyvää, ihastumista, lämpöä.

Kirjasarjassa olen ollut todella mieltynyt ensinnäkin seikkailutarinaan, ja Pitkäsen henkeäsalpaavaan kuvitukseen. Tässä on sarja, jota suosittelen jatkuvasti ihan jokaiselle. Mutta samalla olen kovasti miettinyt kirjasarjan kohdeyleisöä. Olen aiemminkin kirjoittanut, että aivan pienimmille lapsille tämä ei ole ja ilmeisesti päähäni jostain ilmestynyt kukkahattu keikkuu siihen tahtiin, että hämmästelen kirjassa esiintyviä kirosanoja, aseita ja tappamista miettien, että eiväthän ne nyt sovi kenellekään! 

Jos kuitenkin heitän kukkahatun menemään ja löysään nutturaani, niin täytyy sanoa, että onhan tämä nyt aivan todella kova kirjasarja. Kirjasarjan ensimmäinen osa on ollut yksi parhaita aikoihin lukemiani lastenkirjoja, eikä sarjan muutkaan osat varsinaisesti kalpene rinnalla, vaikka eivät ehkä ensimmäiselle voi koskaan vetää vertoja. 

Viimeistä osaa odotellaan täällä jo lähes henki salpautuneena...


Kirja yksi: Kutsu
Kirja kaksi: Lähtölaskenta
Kirja kolme: Matka
Kirja neljä: Pioneerit

maanantai 11. syyskuuta 2017

Alison Bechdel: Lepakkoelämää I - IV

IMG_1625

Alison Bechdel: Lepakkoelämää I, Kääntöpiiri 2000
(Suom. Hannele Kivilahti)
Lepakkoelämää II, Like 2010
Lepakkoelämää III, Like 2011
Lepakkoelämää IV: Rakkaus ja muita onnettomuuksia, 2013
(Suom. Tarja Sahlstén)
Kirjastosta
Kuvassa vain ensimmäinen osa.


Alison Bechdelin huikea Hautuukoti kiilasi hetkessä yhdeksi lempikirjakseni ja sen jälkeen hänen muukin tuotantonsa on kiinnostanut. Lukujumin riivaamana tartuin helposti lähestyttävältä ja hauskalta vaikuttavaan Lepakkoelämä -sarjakuvaan, joka onnistui Hautuukodin tavoin myöskin kaivertamaan onkalon jonnekin sydämeni sopukoihin. Kaiken elämän mylläkän ja myllerryksen keskellä olen lukenut näitä sarjakuva-albumeja kuin lohtuna, kiintynyt hahmoihin jokaisen sivun jälkeen yhä enemmän ja alkanut jo ennen viimeistä osaa panikoida, että mitä teen, kun sarjakuva loppuu. Onko elämää Lepakkoelämän jälkeen?

Lepakkoelämää kertoo lesboystävysten elämästä 1990-luvulla ja myöhemmissä osissa 2000-luvun alussa. Sarjakuvan henki on lämmin, kun se kuvaa näiden feministien, vegaanien ja ihmisoikeustaiteilijoiden hersyvää (ja vähän kadehdittavaa!) ystävyyttä, erilaisia ihmissuhdekiemuroita, avioliittohaaveita (tai koko instituution vastustamista) ja lasten hankkimista. Samalla pyristellään opiskelun ja työelämän pyörteissä, seurataan politiikka, koetaan maailmantuskaa ja yritetään vaikuttaa. Sarjakuvassa kiemurrellaan perinteiden ja kaiken sen vastaisen välimaastossa. Vaikka sarjakuva vilisee lesboja, niin mukaan mahtuu myös muutama mies, biseksuaali lesbo, joka on ehkä lempitermini tästä eteenpäin, ja trans. 

Sarjakuvassa käsitellään monia niin tärkeitä, mietityttäviä ja puhuttavia aiheita, että sen lukeminen on samaan aikaan ravistelevaa, elähdyttävää ja aika ihanaa. Pidän sarjakuvista – ja kirjoista ylipäänsä – joissa yhdistyy kiinnostava tarina ja jonkinlainen kannanotto. Vaikka tässä tapauksessa täytyy sanoa, että koko sarjakuvahan on iso kannanotto! Vai kuinka monta lesbojen elämää vuosikymmenien ajan kuvaavaa sarjakuvaa löytyy? Sarjakuva on sopivassa suhteessa hersyvän hauska, että vakava. 

Jos löysin itseni jo Hautuukodin sivuilta, niin tämä oli kuin olisi tullut kotiin. Vaikka haluan lukea kaikkea laidasta laitaan, haastaa ajatteluni ja oppia aina lisää, niin joskus on parasta lukea jotain sellaista, missä oikeastaan mikään ei hankaa vastaan. Lepakkoelämä onnistui olemaan sellainen. Ja silti löytyi se kokonaisuuden kiinnostavaksi tekevä särö.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki

IMG_1586


Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki, Myllylahti 2017
Sivut: 202
Kirjastosta

Hylättyjen lasten kaupunkia ei pitäisi olla olemassakaan. Ei aikuisten kuuluisi hylätä lapsiaan, jättää asumaan keskenään. Mutta tuo nuhjuinen, piilossa oleva ja salattu kaupunki, kuin hylätty itsekin, on olemassa. Ja sinne päätyy Mikkokin, jonka äiti hylkää, jättää metsän laitaan ja kaasuttaa itse autolla pois. Eihän niin voi tapahtua, senhän on oltava pila, äidin on palattava. Äiti ei palaa, vaan Mikko lähtee kulkemaan yksin ja saapuu vahingossa hylättyjen lasten kaupunkiin.

Rapistuneessa kaupungissa asuu tuntematon määrä lapsia, vanhempiensa hylkäämiä heistäkin suurin osa. He ovat muodostaneet keskenään jengejä. Yksi jengi asuu isossa koulurakennuksessa, siitä tulee Mikon jengi. Toinen hänelle tutuksi tuleva jengi asuu kirjastossa, jossa aika on pysähtynyt vuoteen 1988 – sen jälkeen hyllyyn ei ole tullut uusia kirjoja. Kirjoja lainataan siitä huolimatta.

Salaperäisen kaupungin historia kiehtoo, ja samalla pelottaa. Mikolle kerrotaan, että kaupungissa ei juurikaan ole ruokaa, vaikka joskus sitä ilmestyykin erikoisiin paikkoihin. Kaupungissa ei käydä koulua, eikä siellä ole hammaslääkäriä tai lääkäriä, tai ei oikeastaan mitään normaalisti kaupunkiin kuuluvaa. Sen sijaan kirjastosta löytyy kirottu kirja ja kaupungin järven keskellä olevassa saaressa elää olento, jonka nimeä ei saa lausua ääneen. 

Sitten kaupunkiin saapuu pieni poika, jonka Mikko ottaa veljekseen. Pieni poika keksii tarinoita ja valehtelee minkä ehtii, sillä hänen oikea tarinansa on liian rujo kenenkään kuultavaksi.

Hylättyjen lasten kaupunki on kirja, joka on lapsille jännittävä seikkailutarina. Aikuinen lukija löytää kirjasta kuitenkin sen synkät sävyt ja melankolian. Kirjan aihe kuristaa kurkkua, ja lopun ratkaisu ei tunnu oikealta. Haluan kuitenkin uskoa, että vaikka aihe on ahdistava, lapselle kirjan tarina on pääasiassa vain jännittävä. (Näin ainakin eräs tuttava vakuutteli, kun kirjan loppua kauhistelin.)

Pohdin olisiko tästä vertaistueksi heille, joilla lapsuus on ollut kurja tavalla tai toisella. Ehkä. Tai ehkä kirja sopii avaamaan juuri niiden silmiä, jotka eivät ole onneksi kurjuutta joutuneet kokemaan. Koulussa lukisin tätä yhdessä koko luokan kanssa.

Hyvä kirja, johon mielestäni kannattaa tutustua. Niin nuoren kuin vähän vanhemmankin lukijan.

torstai 7. syyskuuta 2017

Alison Bechdel: Hautuukoti - Tragikoominen perheeni

IMG_1659

Alison Bechdel: Hautuukoti – Tragikoominen perheeni, Like 2009
Suomentanut: Taina Aarne
Sivut: 238
Alkuteos:
Fun home: A family tragicomic, 2006 
Kirjastosta

Hautuukoti saattaa olla paras koskaan lukemani sarjakuva. Vaikka olen aina lukenut ja arvostanu sarjakuvia, niin ensimmäistä kertaa sarjakuva tuntui korkeakirjallisuudelta. Hyvällä tavalla. Hautuukoti on huikea teos, jossa kolahti oikeastaan kaikki: tarina, aihe, intertekstuaalisuus, kuvitus ja sarjakuvan sävymaailma. Huh, huh ja huh! 

Hautuukoti on Bechdelin omaelämäkerrallinen graphic novel, jossa hän kertoo viiltävän avoimesti oman, hieman tragikoomisen perheensä tarinan. Hän kuvaa tarkkanäköisesti, rehellisesti ja koskettavasti kompleksista suhdetta isäänsä. Miten hyväksyntää haetaan omalta eriskummalliselta, vaikealta ja turhan ankaralta isältä, ja jolle annetaan helposti anteeksi, samalla kun suhde äitiin on lähes jääkylmä. Asetelma, joka jaksaa kiehtoa aina yhä uudelleen. Bechdel kertoo hulvattomalla tavalla ja samaan aikaan niin aidosti omaa kasvutarinaansa, seksuaalista heräämistään ja pakko-oirehäiriötä. Sarjakuvan avoimuus, olipa siinä fiktiota mukana rippu tai enemmän, herättää arvostusta.

Sarjakuvassa kuvataan homoseksuaalisuutta kahdessa sukupolvessa. Sitä millaista on olla homo aikana, kun se on rikos, kätkettävä asia, joka häilyy jossain heteroavioliiton varjona ja aikana, jolloin se on helpommin hyväksyttävää. Ajankuva, ja sukupolvien välisen kuilun kuvaaminen on kiehtova ja onnistunut.

Lisäksi kirjailija on onnistunut kuvaamaan helposti lähestyttävällä ja kiinnostavalla tavalla hahmoja, joita voisi myös vierastaa (tai inhota). Bechdel välittää lukijalle lämpimän ymmärryksen kaiken synkän keskellä. Sarjakuva tuntuu hyvällä tavalla terapeuttiselta, niin tekijän kuin lukijankin näkökulmasta. 

Kiinnostavien aiheiden ja tarinan lisäksi sarjakuvassa ilahdutti moni muukin seikka. Rakastuin esimerkiksi siihen, että sarjakuva on mielenmaisemaani sopivan melankolinen ja täynnä kuivaa huumoria. Sarjakuvan upea värimaailma on yhtä apea kuin monien hahmojen ilmeet, ja se välittää niin vahvan tunteen, että siitä on melkein vaikea ravistella itsensä irti. Suurta rakkautta herätti myös kirjan lukuisat kirjalliset viittaukset. Joku muu varmaan repii hiuksensa, kun niitä vilisee niin, ettei kaikkiin kykene välttämättä edes tarttumaan, vaan minä en. Rakkaus kirjallisuuteen välittyy sarjakuvasta niin vahvana, että heräsi halu lukea esimerkiksi kaikki nyt heti.

Jollain kierolla (tai ehkä vähemmän kierolla) tavalla sarjakuvasta löysi niin paljon kosketuspintaa, että lukukokemuksesta tuli todella henkilökohtainen. Henkilökohtaisuuden vuoksi se nousee kevyesti yhdeksi lempikirjakseni, ja siksi taas sen suositteleminen tuntuu vaikealta! Toki voin julistaa sarjakuvan olevan paras ikinä, ja ylistää sitä monen muun sarjakuvasta pitäneen kanssa, ja samalla en. Henkilökohtaiset lukukokemukset koskettavat erilaisista syistä eri ihmisiä ja siksi henkilökohtaiset teokset ovat usein tärkeitä syistä, joita on vaikea selittää. Tai joita ei halua selittää. 

Sarjakuva on kuitenkin monella teknisellä ja kirjallisella tasolla niin hyvä, että jo niiden ansiosta sarjakuva nousee korkealle. Ilman henkilökohtaista kosketuspintaakin tämä olisi upea ja siksi suosittelen sitä, kaikesta huolimatta, jokaiselle kirjallisuuden ystävälle.