Rauno Lahtinen: Murhia ja hirmutekoja Turussa

Rauno Lahtinen: Murhia ja hirmutekoja Turussa

Sammakko 2021

Kirjastosta

Murhia ja hirmutekoja Turussa on tuhti paketti true crimea sitä kaipaavalle, ja samalla kiinnostava sukellus historiaan hieman erikoisemmasta näkökulmasta. Itseäni kiinnostaa molemmat, ja tietenkin turkulaisena kiinnostaa erityisesti rikokset, jotka ovat sattuneet täällä omassa kotikaupungissani. Vaikka nyt lukemisen jälkeen täytyykin sanoa, että eihän se tietenkään mitään valheellista turvallisuudentunnetta varsinaisesti lisää, kun lukee murhista, joita on tehty samoilla kaduilla, joilla itse kävelee. Se olkoon pieni varoitus.

Kirjassa kerrotaan 61 eri tapauksesta, joiden joukossa on keskenään hyvin erilaisia rikoksia puukotuksista myrkytyksiin ja kidnappauksista terrorismiin. Kirjaan on koottu tapauksia 1900-luvun alusta vuoteen 2017. Tapaukset on esitelty aikajärjestyksessä, ja kirjaa lukiessa huomaa miten rikollisuus on vuosien aikana muuttunut. Siinä missä 1900-luvun alussa tapauksiin liittyy usein alkoholi, puukko ja suunnittelemattomuus, niin myöhemmin rikokset ovat muuttuneet monimutkaisemmiksi, eri tavoin tehdyiksi ja taustalla on monisyisiä motiiveja. 

Kirjassa käsitellyt tapaukset ovat kiinnostavia. Tuoreimmat jutut olivat itselleni tuttuja ja uskon, että niin on varmasti muillekin, jotka ovat jaksaneet vilkuilla 2010-luvulla vähintään uutisotsikot läpi. Ne saattavat silti yllättää! Vanhemmat tapaukset olivat pääasiassa vieraita, ihan muutamaa isompaa juttua laskematta. 

Yksi kirjan luku kertoo aina yhdestä rikoksesta. Luvut ovat suurimmaksi osaksi melko lyhyitä, vain muutaman sivun pituisia. Lahtinen on koonnut ne muun muassa vanhoja lehtileikkeitä käyttäen. Rikoksista kerrotaan pääpiirteet ja oleellisimmat tiedot, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Jutut pysyvät ytimekkäinä ja niistä selviää oleellisin. Kun puhutaan tosielämän rikoksista, on mielestäni hyvä valita neutraali ja asiallinen linja. Kirjassa on mukana rikoksista niiden tapahtuma-aikoina julkaistuja lehtileikkeitä ja muita tekstejä, ja niistä osa on kyllä melko levottomia ja nykyajasta katsottuna jopa huvittavia. Se, miten rikollisuudesta uutisoidaan, on myös muuttunut paljon vuosikymmenien kuluessa. 

On aika hurjaa ajatella, että vaikka moni näistä rikoksista on ratkennut ja tekijät saaneet tuomionsa, niin silti näidenkin joukossa on paljon tapauksia, jotka ovat jääneet ratkaisematta. Tekijät ovat saattaneet jäädä vapaalle, elleivät ole myöhemmin jääneet muista rikoksista kiinni.

Suosittelen!

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat 
S&S 2020
Kirjastosta

 

Maggie Nelsonin kirjoittama Jane / Punaiset osat on mykistävän upea teos, jossa on noin neljä sataa sivua, jotka ainakin minun oli pakko lukea kerralla. Kirja on kuin aarre. 

On vaikea sanoittaa kirjan hienoutta, ja tuntuu melkein brutaalin perverssiltä kertoa omasta lukukokemuksestani, ja sen herättämistä tunteista. Tuntuu nimittäin väärältä nauttia näin paljon kirjasta, joka käsittelee oikeassa elämässä tapahtunutta murhaa. Nelson kirjoittaa äitinsä sisaresta Janesta, joka murhattiin nuorena. Kirjailija itse ei ollut murhan aikaan vielä syntynyt.

Kun aloin lukea kirjaa, en enää muistanut mistä se kertoo. Olin lainannut kirjan kirjailijan perusteella, sillä olen pitänyt paljon Nelsonin kirjoittamasta teoksesta Argonautit. Se, että tartuin kirjaan kuin tyhjänä tauluna, teki lukukokemuksesta hyvin ainutlaatuisen, ja jopa hieman äärimmäisen. Nimittäin kun avasin ensimmäiset sivut ja aloin lukea runoutta, hämmennyin. En lue runoja. Hetken päästä olin täysin koukussa. Ensimmäistä kertaa ikinä olin koukussa runoteokseen. Se tuntui hurjalta.

Teosparin ensimmäinen osa Jane koostuu runoista, päiväkirjamerkinnöistä ja kirjeenvaihdosta. Nelson on kirjoittanut sen aikanaan saaden inspiraationsa tätinsä ratkaisemattomasta murhasta. Tai tarpeesta käsitellä järkyttävää tragediaa, joka on hänenkin lapsuuttaan varjostanut. Runot ovat kuin jännitysnäytelmää, mutta viiltävän terävin huomioin. Nelson on koonnut teoksen kuin palapelin paloista. Hän ei tuntenut itse Janea, hän ei voi kirjoittaa omia huomioitaan. Hän kerää muilta sirpaleita, lukee Janen päiväkirjoja, ja yrittää saada jonkinlaisen kokonaiskuvan Janesta esiin. Hän herättää Janen eloon. Tavallaan.

Kun runoteos pitäisi julkaista, tapahtuu jotain Janen murhatutkinnassa. On tapahtunut jokin käänne, tapausta on jälleen tutkittu aktiivisemmin. Yhtäkkiä Maggie Nelson itse onkin keskellä kaikkea, omaisena mukana murhatutkinnassa, näkemässä ja kokemassa sen. Teosparin toinen osa Punaiset osat kertoo siitä.

Kirjan lukemisen jälkeen ajattelin hetken, että olisivatpa dekkaritkin tällaisia. Tämä on sitä, mitä kaipaan itse rikoskirjallisuudelta. Samassa tajusin ajatuksen hirveyden, sillä olin kuitenkin juuri lukenut kirjan, jossa kirjailija avaa oman perheensä kokemaa suurta menetystä, surua ja traumaa, sen jättämiä jälkiä. En toivo maailmaan enempää tällaisia tarinoita, en tosielämässä tapahtuvia murhia. 

Mutta samaan aikaan on sanottava, että tämä teos on vain yksinkertaisesti niin hieno. Se on koukuttava, koska lukijana haluaa saada kiinni tapauksesta ja ymmärtää. On pakko saada tietää, mitä tutkinnassa tapahtuu, eteneekö se, selviääkö murha joskus. Samalla Nelsonin huomiot ovat tarkkanäköisiä, teräviä ja myös kriittisiä. Miksi nuorten kauniiden naisten murhat kiinnostavat? Entä jos Jane olikin ruma? Nelson kirjoittaa avoimesti ja kaunistelematta, mitään ei romantisoida. Se voikin yllättää. Tosielämässä tällainen tapaus, sen ympärillä olevat ihmiset, läheiset, suru, kaikki muut tunteet ja jopa rikostutkijat saattavat olla kaukana siitä, mitä elokuvien perusteella odottaisi. Totuus saattaa olla tarua raadollisempaa.

Miten kukaan osaa kirjoittaa näin hyvin?

Tässä kirjassa voi ajatella yhdistyvän true crime, autofiktio, murhamysteeri, elämäkerrallisuus ja runous, mutta silti se on ihan oma juttunsa. Kirjan kokonaisuuden synty on jo itsessään oma juttunsa. Olen paljon miettinyt lukemisen jälkeen omaa rooliani lukijana ja miten paljon tällaisesta saa pitää. Mutta kai hyvästä tekstistä saa pitää? Kirjailija on kuitenkin kirjoittanut sen omasta tahdostaan, halunnut jakaa hänen elämäänsä kietoutuvan tarinan. Ja hän on tehnyt sen taitavasti.

Jos haluaisin puristaa tämän teoksen yhteen sanaan, se sana olisi ainutlaatuinen. Sitä tämä teos on ja sitä oli myös lukukokemukseni. 

Kate Davies: Syvään päähän

Kate Davies: Syvään päähän

Gummerus 2020

Kirjastosta

Syvään päähän. Siinäpä vasta teos, josta ei oikein tiedä mitä ajattelisi tai sanoisi. Kirjaa voisi herkästi erehtyä luulemaan pelkäksi viihdekirjaksi, ja se oli omakin odotukseni, kun kirjaan tartuin. Viihdekirja, jonka keskiössä on queer-ihmisiä. Niitä ei varsinaisesti ole liikaa tarjolla. 

Mutta kenen mielestä tämä on viihdettä? Se oli huutava kysymykseni lukiessani, ja se on sitä edelleen, monta päivää lukemisen jälkeen. Kirjan liepeissä kirjaa kuvaillaan hauskaksi, seksikkääksi ja tuliseksi. Niin kai, jos manipuloiva ja toksinen ihmissuhdekuvaus lasketaan sellaiseksi.

Kirjan alkuasetelma on tyypillinen romanttisille viihdekirjoille. Kirjan päähenkilö Julia on alle kolmekymppinen nuori aikuinen, joka asuu hyvän ystävänsä ja tämän kumppanin kämppiksenä. Hän on valtiolla töissä vastaamassa kansalaisten lähettämiin viesteihin, sillä hän on joutunut luopumaan haaveistaan tanssijan urasta. Julia käy terapeutilla, vaikka terapeutti ei taidakaan noudattaa mitään terapeuttien normaaleja etikettejä työssään. Keskiöön nousee kuitenkin se, ettei Julialla ole ollut oikein mitään deitti- tai seksielämää vuosiin. No, tähänhän on tultava muutos, tietenkin!

Muutosta onkin tiedossa, sillä heti kirjan alussa Julia tajuaa, että heteron sijaan hän taitaakin olla lesbo. Julia tutustuu nopeasti Lontoon queer-mailmaan, ja päätyy sinne kaikista syvimpään päähän. Sinne, missä on villejä seksibileitä, suhdemuodot lähinnä polyamorisia ja tottakai kaikki ovat harrastaneet seksiä keskenään. Lesbon elämä pitääkin aloittaa seksikaupasta, jotta on valmis tulevaan seksielämään. Siihen Julia saakin tutustua, varsinkin kun hän päätyy jonkinlaiseen parisuhteeseen erään naisen kanssa.

Parisuhde paljastuu hyvin pian ongelmalliseksi ja myrkylliseksi. Julia joutuu kokemaan paljon henkistä väkivaltaa, sekä seksiä, joka ei aina tunnu kovin mukavalta. Julia kuitenkin haluaa olla tässä suhteessa, myös muiden varoitteluista huolimatta. Kirjan takakannessa puhutaan omien rajojen etsimisestä ja löytämisestä, mutta tässä myös rikottiin niitä omia rajoja ja päädyttiin tilanteisiin, joissa muut ylittävät ja tallovat niitä rajoja. 

Niin, missä kohtaa olisi pitänyt viihtyä?

Kirja on kirjoitettu kepeän jouhevasti ja rakenne on tehty koukuttavaksi, joten kirjaa on nopea lukea ja samalla kun kirja puistattaa, sitä myös haluaa lukea lisää. Periaatteessa kirja käsittelee myös humoristisesti queer-elämään, ja etenkin lesbosuhteisiin, liitettäviä kliseitä, ja niille voikin nauraa. Mutta suuriman osan ajasta ainakin itse mietin, että onko nämä jutut kirjoitettu tosissaan vai vitsillä?

Kirja on monessa kohtaa ongelmallinen ja yliampuva. Kuten kirjan jälkeeni lukenut kumppanini totesi, viihdettä voi tehdä myös niin, että jutut ovat realistisempia, eivätkä näin lennokkaita. Vaikka omaa henkilökohtaista kokemusta Lontoon queer-piireistä ei nyt tässä kohtaa olekaan, niin täytyy sanoa, että kirja ei tosiaan vaikuttanut kovin uskottavalta. Vaikka kirjan onkin kirjoittanut itse queer-ihminen. 

Haluankin lisätä tähän oman huomautukseni, että jos tämä teos on sinun ensimmäisiä kosketuksia queer-maailmaan, ja olet nyt ihastuksen sijaan järkytyksestä shokissa siitä kuvastosta, että lesbous tarkoittaa yhtä kuin seksibileet ja polyamoriset suhteet, niin ei hätää, toisinkin voi elää. Sekin voi olla ihan kivaa ja ok. 

Kirja herätti paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia, jotka ovat monet vielä hyvin ristiriitaisia keskenään. Edelleen kummastelen sitä, että kirjaa kuvataan nimenomaan kepeänä, seksikkäänä ja viihdyttävänä, sillä kirja kuitenkin käsittelee hyvin rankkoja aiheita, ja siinä on paljon hyvin ongelmallista seksiä.

Tosiaan, vähänpä tiesin silloin, kun luulin päätyväni lukemaan kepeän queer-teemaisen viihdekirjan! 

---

Suomennoksesta huomio, että kirjassa mainittujen ei-binääristen ihmisten englanninkielessä käytetyt pronominit they ja them on käännetty suoraan suomeksi he ja heidän, vaikka meillä suomessa on hyvin käyttökelpoinen sukupuolineutraali ilmaus hän olemassa. Englannissa käytetään monikkoa they/them, sillä she ja he ovat sukupuolittavia. Samaa ongelmaa ei onneksi meillä suomenkielen kanssa ole!

Varoitus: Kirja voi triggeröidä, jos on kokenut seksuaalista väkivaltaa, ollut henkistä väkivaltaa sisältävässä suhteessa, on joutunut painostetuksi seksiin tai alistetuksi vastoin tahtoaan.

Sigri Sandberg: Pimeys

Sigri Sandberg: Pimeys

Nemo 2020

Kirjastosta

Se on suorastaan taivaallista, kun talvella on maalla tai mökillä, jossain kaukana kaupungin valoista, katulamppujen ulottumattomissa metsän keskellä, ehkä saaressa, ja tulee pimeää. Nukkumaan mennessä suljen vielä sälekaihtimet, vedän pimennysverhon eteen tai vähintään verhot, jotta pimeys on täydellistä. On ihana nukkua, kun täysin pimeää. Olipa silmät kiinni tai auki, on vain pimeää. Tällaisina öinä aina toivon, että kunpa kuukin tajuaisi pysyä pilvien takana.

Olen herkkä nukkuja. Vuosien varrella olen opetellut kaikki konstit, joilla voin helpottaa nukkumista. Yksi niistä on säädellä valoa, joka on ikuinen riesa kaupungissa. Olen aina nukkunut kaupungissa huonommin. Se johtuu juurikin valosta. Koskaan ei ole pimeää. Makuuhuoneessamme roikkuu mustat paksut verhot, jotka eivät miellytä silmää päivällä, mutta blokkaavat tehokkaasti valoa yöllä. Kunpa vain olisi pimeämpää.

Rakastan pimeää öisin, kun haluan nukkua. Mutta joskus se myös pelottaa. Kun olen ulkona, enkä tiedä mitä pimeässä mahtaa olla tai kuka sieltä voisi tulla. Eihän se itse pimeys pelota, vaan se, mikä pimeydessä saattaa vaania.

"Minä pelkäsin ihmisiä." kirjoittaa Sigrid Sandberg kirjassaan Pimeys, joka käsittelee muun muassa juurikin näitä aiheita: pimeyttä, pimeän pelkoa tai pelkoa, kaupunkien valosaastetta, valon vaikutusta uneen, uniongelmia, ihmisten tarvetta päivänvaloon, yötöntä yötä ja päiviä, kun aurinko ei nouse lainkaan.

Kirja alkaa siitä, kun Sandberg matkustaa Finseen. Hän aikoo olla viikon yksin mökissä, talvella, keskellä pimeyttä. Samaan aikaan hän kertoo tarinaa Christiane Ritteristä, joka matkusti Huippuvuorille miehensä perässä vuonna 1934. Sandberg aikoo olla viikon reissussa, mutta Ritter oli matkassa paljon kauemmin, koki kaamoksen ja arktisen kesän. Ritter on kirjoittanut kokemuksistaan myös kirjan. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta löytyy ainakin englanniksi.

Oman ja Ritterin tarinan lisäksi Sandberg avaa kirjassaan henkilökohtaisia kokemuksiaan pimeydestä, mutta etenkin sen puutteesta. Samalla hän tuo tekstiin mukaan tutkimustietoa esimerkiksi keinovalon tai ruutujen tuijottelun vaikutuksesta uneen. Sandberg käsittelee kirjassaan paljon sitä, millaisen määrän ihminen tarvitsisi päivänvaloa ja pimeyttä, ja miksi talven jatkuvassa pimeydessä voi olla vaikeampi nukahtaa, kuin kesällä, jolloin hämärää ja pimeää on vain hetken aikaa.

Kaikki tämä on hurjan kiinnostavaa! Näiden naisten tarinat, kaikki tämä (tutkimus)tieto ja ajatukset valosta ja pimeydestä herättävät paljonkin ajatuksia. Itseäni puhutteli eniten kaikki uneen liittyvä, kuten aina.

Mutta sivumäärällisesti näin pienessä kirjassa tämä kaikki tuntui paikoin liialliselta. Kirjassa kurkotettiin samaan aikaan moneen suuntaan, mutta mihinkään ei oikein kunnolla syvennytä. Olen usein saman ongelman äärellä lukiessani näitä suuria pieniä kirjoja. Tunnistan, että kirjassa on tarpeeksi kaikkea, mutta silti en aina saa kunnolla kiinni oikein mistään, jos yksittäiseen aiheeseen ei upota pidemmäksi aikaa. 

Pimeys on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos tällaiset aiheet kiinnostavat.

Johanna Venho: Syyskirja

Johanna Venho: Syyskirja

Wsoy 2021

Kirjastosta

Kaikki mitä Tove Janssonista kirjoitetaan on aika ihanaa. Niin tämäkin teos.

Syyskirja on elämäkertaromaani Tove Janssonista. Teos kuvailee Janssonin ja Tuulikki Pietilän viimeisiä päiviä Klovharun saarella, heidän omalla pienellä saarellaan. Heidän on tullut aika lähteä viimeistä kertaa pois, koska ikä on tullut vastaan. 

Kolmen päivän ajan Jansson ja Pietilä tekevät lähtöä. Pietilä puuhastelee, kantaa ja pakkaa. Samalla Jansson ajattelee läpi elämäänsä. Teoksessa käydäänkin läpi laajasti Janssonin elämä. Palataan Janssonin lapsuuteen ja nuoruuteen, käsitellään perhesuhteita ja romanttisia ihmissuhteita, uraa kuvataiteilijana ja kirjailijana, muumeja ja maalauksia. Isossa roolissa on Janssonin ja hänen äitinsä Hamin läheinen suhde, sekä Hamin juuret ja elämä. 

Venho on tehnyt taustatyöt huolella ja antaumuksella. Teoksen lukeminen tuntuu siltä, kuin olisi lukenut uudelleen jonkin Janssonia käsittelevän elämäkerran. Fiktion sijaan kirjassa tuntuu olevan enemmän faktaa, ja monet kirjassa esiin nostetut yksityiskohdat voi tarkistaa paikkansa pitäviksi. Kirja taittaa senkin verran paljon elämäkerraksi, että välillä menee sekaisin siitä, lukeeko nyt kaunokirjallista teosta, vai sittenkin jotain muuta. 

Minä kuitenkin pidin kirjasta juuri sen takia, että se nojaa enemmän faktoihin, sen sijaan, että olisi kirjailijan mielikuvituksen vahvasti värittämä. Koen välillä vaikeaksi lukea elämäkertaromaaneja, koska on vaikea lukea fiktiota ihmisestä, joka on oikeasti ollut olemassa. Siksi tämä ratkaisu puhutteli minua enemmän.

Kirja on kuitenkin romaani, yksi näkökulma Janssoniin ja hänen elämäänsä. Janssonin ajatukset tässä kirjassa ovat Venhon kynästä syntyneitä, ja teosta ei pidä lukea kuin se olisi totta.

Kirja kertoo Janssonin ja Pietilän lisäksi myös parikymppisestä Mariasta, joka on pakkomielteisen kiinnostunut Janssonista. Maria on lähettänyt kirjeen Janssonille, mutta ei ole saanut vastausta. Ehkä kirje on kadonnut, kuka tietää. Maria ujuttautuu mukaan Klovharun saarelle tehtävälle retkelle, koska haluaisi niin kovasti tavata Janssonin. Hän kohtaakin Janssonin, mutta se ei mene aivan kuten Maria toivoisi. Maria lähtee Klovharusta, mutta hän ei lähde kauas. Pian hän pystyttää telttaa paikalle, josta on hyvä näkymä Klovharuun. Sieltä hän tarkkailee saaren tapahtumia. 

Ymmärrän, miksi Maria on kirjoitettu kirjaan. Marian kautta kirja saa lisää sävyjä, ja tarinaa voi tulkita hänen kauttaan niin monella tapaa. Marialle Jansson on suuri taiteilija, jotain ihmeellistä ja pakkomielle. Marian suhtautuminen Janssoniin kuvaa hyvin varmasti monen suhdetta Janssoniin, ja siihen voikin tavallaan samaistua. Myös oma suhteeni Janssoniin on melko pakkomielteinen. Maria kuvastaa hyvin yleisöä, kun samaan aikaan Jansson kamppailee elämässään muun muassa juuri sen kanssa, miten yleisö häneen suhtautuu ja mitä häneltä odotetaan. Jansson on paennut aivan kaikkia ja kaikkea omaan saareensa. 

Marian osuudet kirjassa olivat melko tylsiä. Ne eivät tuntuneet kovin oleellisilta tai tärkeiltä. Maria ei tuntunut olevan kunnolla kiinni kokonaisuudessa, vaan hän jäi vähän irti kaikesta. Ehkä yksi syy irrallisuuden tunteelle on se, että Maria jäi niin vahvasti sivuhahmoksi, ettei hänestä tai hänen elämästään saanut otetta, ja siksi häneen ei syntynyt minkäänlaista suhdetta. Janssonin esimerkkiä seuraten hänet tahtoi sivuuttaa.

Venho on kirjoittanut hienon ja taitavan teoksen, johon hän on vanginnut aivan erityisen tunnelman. Kirja herättää Janssonin, Pietilän ja elämän saaressa kauniisti eloon. Tarina tuo mukanaan tuulahduksen saarelta, jossa tehdään lähtöä. Kirja välittää jotain samaa siitä, mitä Janssonin teokset ja työtkin välittävät. Elämän riemua, kauneutta ja haikeutta. 

Täydellinen teos tämä ei ole. Muutaman kerran mietin, miksi tämä on kirjoitettu, sillä teksti tuntui paikoin vain toistavan sen saman, mitä ollaan jo luettu elämäkerroista tai Janssonin haastatteluista. Mutta loppujen lopuksi pidin kirjasta odottamaani enemmän. Nyt kun kirjan lukemisesta on jo hetki, niin huomaan ajattelevani kirjaa kaihoisammin ja lämmöllä. Olen suositellut tätä myös muille. 

Ehkä, koska on aina niin ihanaa, kun joku kirjoittaa taidolla ja rakkaudella Tove Janssonista.

Jos kirjoittaisin vielä kirjoista

Ajatus on käynyt monesti mielessäni. Hetkinä, kun olen lukenut hyvän kirjan ja halunnut kertoa siitä kaikille. Aikoina, jolloin olen lukenut monta pinoa sarjakuvia ja halunnut listata ne ylös jonnekin. Silloin, kun olen kaivannut kirjoittamista, mutta en ole oikein tiennyt minne kirjoittaisin ja mitä. 

Olen kirjoittanut mielessäni monta tekstiä. Pyöritellyt mielessäni sanoja ja punninnut mielipiteitäni. Pelkiksi ajatuksiksi ne ovat saaneet jäädä. En ole kirjoittanut kirjoista mitään goodreadsin tai instagramin ulkopuolelle sen jälkeen, kun lopetin tänne kirjoittamisen.

Kirjoitin viimeisen kerran blogiini huhtikuussa 2019. Blogini hiljeni ilman selityksiä. Olihan se tehnyt tuloaan jo jonkun aikaa, mutta lopulta oli helpompaa antaa asian olla. Antaa sen roikkua ilmassa ilman auki kirjoitettua päätöstä lopettamisesta. Kun viimeisestä tekstin julkaisusta oli kulunut hävettävän paljon aikaa, piilotin koko blogini. 

Salaisuuksia tähän ei liity. Blogi hiipui samaa tahtia kuin elämässäni tapahtui paljon asioita. Aika ja energia eivät riittäneet kaikkeen, joten jätin blogin pois. Päätös oli lopulta helppo ja yksinkertainen. Olin pitänyt blogiani vuodesta 2011, ja mieltäni kutkutti ajatus lukemisesta ilman blogikuplaa, ilman sitä, että jo lukiessa miettii, mitä lukemastaan kirjoittaisi. Halusin lukea mitä mieleeni juolahti ja olla siitä mitä mieltä ikinä olisikaan selittelemättä kenellekään. Halusin lukea vapaasti. Blogien aika tuntui muutenkin olevan ohi. Nämä ajatukseni eivät kuitenkaan olleet se helpoin osuus, päinvastoin. Helppo osuus oli se, kun kannettava tietokoneeni hajosi. En kaivannut tietokonetta silloisessa elämässäni juuri mihinkään töiden ulkopuolella, joten kone jäi ostamatta ja blogi kirjoittamatta. 

On ollut ilo lukea kirjoja ilman blogia. Se on ollut vapauttavaa. Lukupinooni on päätynyt hyvin erilaisia kirjoja niin monista eri syistä, eivätkä ne syyt ole liittyneet blogikuplaani enää mitenkään. Olen ollut hyvällä tavalla ulkona siitä, mitä juuri nyt pitäisi lukea. 

Mutta sitten luin sen hyvän kirjan, jonka jälkeen ensimmäisen kerran ajattelin, että jos kirjoittaisin vielä kirjoista, kirjoittaisin tästä nyt heti. Sama ajatus on käynyt mielessäni monta kertaa myöhemminkin. Kun aikaa on kulunut ja kirjoja tullut luettua enemmän, olen huomannut myös aivan omanlaisensa ilmiön. Nimittäin unohduksen, joka seuraa kun ei enää käsittele jokaista lukemaansa teosta kirjoittamalla. Olen alkanut unohtaa lukemani teokset. Monet kirjat vain luen ja sitten tartun seuraavaan niin, että hetken päästä en osaa tarkistamatta edes nimetä aiemmin lukemaani teosta. Lukukokemukseni ovat alkaneet jäädä ohuiksi. 

Tuntuu siltä, että nyt voisi olla aika siirtää syrjään ajatus siitä, jos kirjoittaisin vielä kirjoista. Taitaa olla aika avata blogi uudelleen ja kirjoittaa jälleen.

Olen toistaiseksi piilottanut lähes kaikki aiemmat tekstini. Palautan niitä sitä mukaan, kun ehdin käydä ne läpi. Aiemmista postauksista ovat kuvat menneet sotkuun, sillä sivusto, jonka kautta olen kuvat siirtänyt blogiin, on lyönyt niihin kaikkiin vesileimansa. Aion poistaa nämä kuvat. Aloitin urakan jo, mutta yli 700 postauksen käsittely ottaa aikansa.

En tiedä yhtään mitä blogini tulee olemaan tai miten aktiivinen jaksan olla. Mutta ainakin osittain se tulee olemaan sitä, mitä se aiemminkin oli, eli tunteella kirjoitettu lukupäiväkirja. Kirjoitan omaksi ilokseni, omia lukukokemuksiani syventääkseni ja jakaakseni niitä muiden kanssa. 

Blogin volyymi tulee varmasti olemaan aivan muuta kuin joskus aikoinaan. Olen poistanut sometilini lähes kaikkialta, joten en aio enää jakaa blogikirjoituksiani juuri muissa kanavissa tai viedä keskustelua blogini ulkopuolelle. Se aika taitaa olla pysyvästi takanapäin.

Onpa kiva kirjoittaa jälleen.