lauantai 19. tammikuuta 2019

10 oman hyllyn himotuinta 2018: kuinka monta luin?


IMG_7270
Kuvan kirja ei liity tapaukseen.

Suunnilleen vuosi sitten listasin 10 oman hyllyn himotuinta teosta. Eli 10 kirjaa, jotka juuri sillä hetkellä haluaisin lukea omasta hyllystäni kaikista eniten. Tämä ei ole hyllynlämmittäjä-haaste, sillä tässä ei suinkaan ole tarkoitus lukea näitä kymmentä kirjaa, ehei, tarkoitus on tiirailla omaa hyllyä, leikitellä ajatuksella, että jos nyt voisi tällä istumalla lukea 10 kirjaa omasta hyllystään, mitkä ne olisivat ja listata ne sitten tänne blogiin. Sen jälkeen listan annetaan olla. Itse en listaa muista enää parin viikon jälkeen, enkä siihen palaa, ennen kuin on kulunut noin vuosi listan tekemisestä. Sitten katsotaan tuliko listalta luettua jotain. 

Olen tehnyt tällaisen listan ensimmäisen kerran vuonna 2014. Siitä asti olen pitänyt tästä hieman hupsusta, melko tarkoituksettomasta, mutta niin hauskasta perinteestäni kiinni.

Nyt kurkistetaan miten kävi viime vuonna listattujen teosten kanssa. Sen verran voin paljastaa, että luin viime vuonna omasta hyllystäni yhteensä vain neljä teosta, joten turha unelmoida, että tämä olisi se ensimmäinen vuosi, kun listalta olisi luettu kaikki. Jos haluat lukea perustelut sille, miksi juuri nämä kirjat pääsivät listalle vuosi sitten, niin perustelut löytyvät täältä.

1 0   O M A N   H Y L L Y N   H I M O T U I N T A   2 0 1 8

Tummennetut luettu.

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia
Leena Krohn: Hotel Sapiens 
Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään
Alice Munro: Karkulainen, Sanansaattaja tai Valkoinen tunkio
J.R.R. Tolkien: Hobitti
John Williams: Augustus
Sinikka Vuola: Replika

Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

 

2/10 luettu. Ei tällä lukemalla varsinaisesti juhlita, mutta olen iloinen, että luin juuri nämä. Pieni elämä oli paras viime vuonna lukemani kirja. Ehdin jo uumoilla, että Hobitista tulee yksi niitä kirjoja, jotka ovat ikuisesti hyllyssäni lukematta, vaan eipäs tullutkaan. Kirja oli parempi, kuin odotin.

Tänä vuonna olen ajatellut panostaa oman hyllyni kirjoihin ja nyt tammikuussa olenkin lukenut omasta hyllystäni jo 2,5 kirjaa. Tänä vuonna aion ehdottomasti lukea listalta ainakin Lindgrenin kirjan, sekä Munroa. Toivottavasti muutkin kirjat. Tämän vuoden 10 himotuimman lista tulee hieman myöhemmin.

Aiemmat postaukset: 

2018: 10 oman hyllyn himotuinta (2018)
2017: 10 oman hyllyn himotuinta (2017) & Luinko 10 oman hyllyn himotuinta vuonna 2017?
2016: 10 oman hyllyn himotuinta (2016) & Luinko 10 oman hyllyn himotuinta vuonna 2016? 

2015: 10 oman hyllyn himotuinta
2014: 10 oman hyllyn odotetuinta10 oman hyllyn odotetuinta - tuliko luettua?

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Minna Rytisalo: Rouva C.

IMG_7255

Minna Rytisalo: Rouva C. 
 Gummerus 2018.
Sivut: 367 
Omasta hyllystä

Rouva C. oli ensimmäinen tänä vuonna lukemani teos. Se oli myös ainoa, jota toivoin joululahjaksi. Kirja on hyvä, mutta lukukokemukseni oli hyvin ristiriitainen.

Koen aina vähän ongelmalliseksi teokset, joissa todellisesta henkilöstä tehdään fiktiivinen. Toisinaan koen ongelmalliseksi jo pelkän historian kuvauksen nykypäivästä käsin, mutta sen kanssa olen oppinut sentään elämään, heh. Ennen, kuin Rouva C. edes oli kuoriutunut  ulos lahjapaketistani, olin kuullut useamman pohtivan kriittisesti sitä, että Minna Canth on napattu mukaan fiktiiviseen tarinaan - saako näin tehdä? Lisäksi olin kuullut siitä, miten Minna Canth esitetään kirjassa melko typistetystä näkökulmasta - tyttärenä, vaimona, äitinä - suhteessa miehiin. Myönnän, että lähdin lukemaan kirjaa näistä lähtökohdista, kriittiset lasit silmilläni.

Kirja on kuvitelma siitä, mitä Minna Canthin elämä tyttärenä, vaimona ja äitinä olisi voinut olla, on saattanut olla, mutta tuskin on, sillä tämä on kuitenkin kirjailijan keksimä tarina. Kirja on avioliittoromaani, kuten kirjan nimestä saattaa arvata, ja siinä mielessä onnistunut.
Avioliittoromaanina teos on kaunis, haikea ja surullinen. Oikeastaan hyvin koskettava. Kieli on kaunista, kuvailevaa ja elämänmakuista. Rytisalo kirjoittaa hyvin nautinnollista tekstiä, elävää ja mehevää, jonka sai todeta jo Lempiä lukiessa.  

Avioliittoromaani, kuvitteellinen tarina Minna Canthin avioliittoelämästä ja perhe-elämästä, ei kuitenkaan ollut näkökulma, jota itse olisin kaivannut. Ärsyynnyin, tai ehkä pikemminkin tylsistyin siihen, miten kirjassa yksi merkittävä suomalainen nainen on kutistettu mielestäni hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi. Synnyttäväksi naiseksi. Kaikki muu tapahtuu taustalla, jos tapahtuu. Oikeastaan kirja päättyy siihen, kun vasta alkaa tapahtua. Mikä lienee tarkoin harkittu valinta, mutta minä olisin mieluummin lukenut siitä eteenpäin.

En itse olisi lähtenyt kuvailemaan Minna Canthin kaltaista henkilöä tästä näkökulmasta. En olisi halunnut ahtaa Canthia tähän rooliin, ilman, että hänen tuotantonsa, elämäntyönsä ja muu tuotaisiin esille. Olen kuullut kommentteja, että tämä on uusi näkökulma Canthiin. Se lienee totta. En ole lukenut Canthista niin paljon, että osaisin itse ottaa tähän asiaan kantaa, mutta toki hänen töistään ja elämän suurista saavutuksista on saanut lukea enemmän. Mutta minusta tämä näkökulma on siitäkin huolimatta tylsä. Hyllyt ovat piukeina kirjoja, joissa naiset kuvataan juuri näin. Niin tärkeää kuin äiteys, vaimous ja perhe ovatkin - siis todella tärkeitä, ja tietenkin myös tiettyyn pisteeseen asti määrittäviä - niin minä kuulisin mieluummin toisenlaisen tarinan. Sen tarinan, jossa seitsemän lapsen äiti muuttaa yhteiskuntaa radikaalisti ja jättää jäljen, josta vielä yli sata vuotta myöhemmin kirjoitetaan ja puhutaan.
 

Rytisalon kirjoittama tarina on kuitenkin myös mielenkiintoinen. Se on fiktiivinen, mutta samalla kevyt johdatus Minna Canthiin. Se saa ajattelemaan mitä elämä on joskus ollut, saattanut olla. Se herättää pohtimaan naisen asemaa silloin ja nyt. Toisaalta juuri Minna Canth on se kiintopiste, jonka ansiosta kirjan jaksaa lukea. Jos tämä olisi historiaan sijoittuva avioliittoromaani ilman merkkihenkilöitä, en tiedä olisinko koskaan tähän edes tarttunut. No olisin, jos se olisi Rytisalon kirjoittama.

Kuten sanoin, lukukokemus oli ristiriitainen. Samaan aikaan pidin kirjasta, hyvin paljonkin. Silti moni asia hiersi ja harmittikin, sillä tämä ei sitten kuitenkaan ollut kirja minulle.

Mutta mikä tärkeintä, tämän jälkeen tartuin viimein Minna Canthin Työmiehen vaimoon ja luin sen. Lukiessa tosin heräsi kysymys, että luinko sitä sittenkään ensimmäistä kertaa. Tarinahan olikin jo tuttu! Mutta siitä kirjoitan myöhemmin lisää omassa postauksessaan.

Oletteko te lukeneet Rytisalon kirjoja?

lauantai 5. tammikuuta 2019

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

IMG_7249

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, Wsoy 2017.
Napoli-sarjan toinen osa.
Sivut: 508
Suomentanut: Helinä Kannas
Alkuteos: Storia del nuovo cognome
Kirjastosta 

Yksikään kirja ei ole tainnut saada yhtä montaa mahdollisuutta minulta, kuin Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina. Olen lukenut kirjan kahdesti alusta jonnekin 100-200 sivun paikkeille, sitten jättänyt sen kesken ja palauttanut takaisin kirjastoon. Joku olisi ehkä uskonut vähemmällä, antanut periksi, eikä ainakaan lainannut kirjaa kolmannen kerran! Mutta halusin ja haluan lukea tämän kirjasarjan. Ottaa siitä selkoa. Sillä vaikka en syttynytkään ensimäiselle osalle ja toisen osan lukeminen oli enemmän taistelua, kuin nautintoa, niin tunnistan ja tunnustan, että Napoli-sarjassa on jotain todella hienoa, siinä on oma jujunsa, taitonsa ja vetovoimansa. Jotain mistä minunkin ehkä kuuluisi pitää.

Luulen, että oma "ongelmani" Napoli-sarjan suhteen on ollut se, että molemmissa lukemissani osissa on paljon raskaita, raakoja ja epämiellyttäviä asioita. Hahmot eivät ole miellyttäviä, väkivaltainen machokulttuuri järkyttää ja kirjan naiskuvakaan ei varsinaisesti ilahduta. Kirjassa kuvailtu naisten välinen ystävyys tuntuu omituiselta ja kierolta. Kirjan lukeminen on monella tapaa raskasta ja vaatii paljon. Varsinkin, kun se on niin yksityiskohtainen, tarkka ja - ainakin tässä kirjassa paikoin - loputtoman hitaasti etenevä.

Itseasiassa pidän juuri tällaisesta kirjoitustyylistä monessa kirjassa. Yksityiskohtaisesta, kuvailevasta ja lukijan syvälle kirjan maailmaan upottavasta. Mutta silloin, kun luettava on näinkin epämiellyttävää, niin se asettaa haasteensa. Kiinnostus ei tahdo pysyä yllä, koska kukaan hahmoista ei tunnu nousevan mieleiseksi. Siinä sitä sitten lukee kirjaa, mistä ei ole oikein löytänyt kiintopistettä itselleen, ja lukee vielä todella tarkkaa kuvausta siitä.

Kirjan julma ja rosoinen maailma tai epätäydelliset hahmot eivät sinänsä haittaa. En kaipaa silottelua, pilvilinnoja tai loputonta keskiluokkaista höttöä, jota kyllä saa lukea riittämiin muutenkin. Minulle kelpaa haastavat, ärsyttävätkin hahmot ja raadollinen maailma. Mutta kaipaan jotain, johon tarttua. Nyt lukeminen tuntui siltä, että luen kaiken kovin etäältä, sillä en saa mistään kunnollista otetta. Jokin jäi tavoittamatta.

 
Mutta - kun olin jaksanut kolmannen kerran lukea kirjan pitkäveteisen ja hieman paikallaan junnaavan alun, niin noin 300 sivun jälkeen tarina jouhevoitui ja alkoi kiinnostaa enemmän. Luin kirjan lopun nopeammin, kuin olisin uskonut. Ehkä siinä vaiheessa hahmotkin alkoivat olla niin tuttuja, että heidän elämänsä alkoi kiinnostaa vähän väkisinkin. 


Kirjassa on paljon hyvää. Se on oikeasti tosi taitava. Mutta edelleen jokin oma henkilökohtainen kosketus, jokin syvempi liikuttuminen jää puuttumaan. Haluan lukea jatko-osat, mutta ainakaan vielä en koe mitään suurta intohimoa niiden suhteen. Olen nyt optimistisempi ja kiinnostuneempi, kuin ennen tämän lukemista, mutta en vieläkään siinä tilassa, että jatkoa pitäisi päästä lukemaan nyt heti.


Luin kirjan viime vuoden puolella.