Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat, *Kosmos 2017
Sivut: 157
Kirjastosta
"Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi se iski silloin, kun se iski. Ihmisen mieli suojelee ihmistä itseltään kuin suo suojelee marjojaan. Antaa odottaa, että kaikki on suojaisaa ja hyvin. Minulla oli parisuhde, työpaikka ja kaikki hienosti - ja silloin mieleni päätti kertoa, että WELL ACTUALLY, muistatko vielä NÄMÄ ASIAT."
Bongasin Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ensimmäisen kerran Twitteristä, sitten luin Saastamoisen haastattelun, jonka jälkeen laitoinkin kirjan varaukseen kirjastosta. Myönnän, etten ensisijaisesti kiinnostunut masennusta käsittelevästä kirjasta, koska näitä onneksi on julkaistu jo kirjava joukko ja aihe on itselleni tuttu, vaan Saastamoisen tavasta sanallistaa ja kertoa asioita. Ajattelin, että jos joskus voisi lukea hauskan masennuskirjan, se hetki olisi nyt. Hauskojen masennuskirjojen kokoelma kun ei varsinaisesti ole sieltä laajimmasta päästä.
Saako masennuskertomukselle nauraa? Haluaisin sanoa, että ei tietenkään. Mutta mitä tässä huijaamaan, sillä nauroin monesti ääneen lukiessani Depressiopäiväkirjoja. Tosin en nauranut masennukselle, enkä Saastamoisen masennuskertomukselle, vaan sille miten se on kerrottu. Saastamoinen osaa nauraa itselleen, vääntää vakavasta sairaudestaan vitsejä ja pistää kaiken hulvattoman hauskaan pakettiin, kirosanoilla höystettynä. Montakohan sivua tämä ohenisi jos kaikki tekstin kirosanat karsittaisiin? Jonkun mielestä kirosanoja on liikaa, mutta minua ne eivät häirinneet. Joskus elämä vain on yhtä vittusaatanaa tai saatananperkelettä.
Vaikka Depressiopäiväkirjoja lukiessa saattaa nauraa, niin kirja ei ole naurettava. Masennus on vakava sairaus, eikä hoidon saamista ole tehty helpoksi saati halvaksi. Saastamoinen nostaa tämän esiin ja valottaa, mitä masentunut voi joutua käymään läpi. Tai joutuu, ainakin useimmat. Siis jos jaksavat.
Kirjan arvostelu tuntuu haastavalta, mutta myös aika tarpeettomalta. Mitä voi sanoa toisen henkilökohtaisesta masennuskertomuksesta tai siitä, miten hän sen haluaa kertoa? Ei siitä oikestaan tarvitse sanoa yhtään mitään. Jokaisella on tarinansa ja oikeus kertoa se.
Koska tämä on julkaistu muiden luettavaksi, niin sanon kuitenkin, että Saastamoinen ainakin kertoo oman tarinansa kiinnostavasti. Ehkä samalla onnistuu rikkomaan vääriä mielikuvia tai uskomuksia, joita joillakin masennuksesta on. Masentunut ei ehkä poistu kotoaan kuukausiin tai sitten hän seisoo vieressäsi työpaikalla naama hymyssä. Masennuksella on monet kasvot.
Kirjan aihe on tärkeä, ja omakohtaisuus antaa mielestäni paljon. Arvostan sitä miten rehellisesti ja avoimesti Saastamoinen kertoo omasta sairaudestaan ja siihen liittyvistä tuntemuksista. Harva uskaltaa olla näin auki. Kirja on lyhyt ja sen lukee nopeasti. Ohuuden ansiosta kirjaan on ehkä helpompi tarttua kuin johonkin 300 sivun eepokseen. Ehkä jaksaa lukea silloinkin, kun ei oikeastaan jaksaisi lukea. Tai sitten ei jaksa.
Masennus on sairaus. Sairaus, josta monella tuntuu olevan käsityksiä ja mielipiteitä, vaikka ei omaa kokemusta. En tiedä tarvitseeko kenenkään suhtautua masennukseen mitenkään erityisellä tavalla ellei ole sitä itse kokenut. Tarkoitan sitä, että kaikki omasta mielestään hyvät neuvot voi jättää sanomattakin. Ilman omaa kokemusta kun ei voi tietää mitä masennus on. Saastamoisen kirjan lopussa on kuitenkin vinkkejä mitä voi tehdä jos kokee olevansa masentunut tai läheinen on masentunut.
Depressiopäiväkirjat on yhden ihmisen tarina masennuksesta. Tässä tapauksessa harvinaisen hauska sellainen.
Kirjan aihe on tärkeä, ja omakohtaisuus antaa mielestäni paljon. Arvostan sitä miten rehellisesti ja avoimesti Saastamoinen kertoo omasta sairaudestaan ja siihen liittyvistä tuntemuksista. Harva uskaltaa olla näin auki. Kirja on lyhyt ja sen lukee nopeasti. Ohuuden ansiosta kirjaan on ehkä helpompi tarttua kuin johonkin 300 sivun eepokseen. Ehkä jaksaa lukea silloinkin, kun ei oikeastaan jaksaisi lukea. Tai sitten ei jaksa.
Masennus on sairaus. Sairaus, josta monella tuntuu olevan käsityksiä ja mielipiteitä, vaikka ei omaa kokemusta. En tiedä tarvitseeko kenenkään suhtautua masennukseen mitenkään erityisellä tavalla ellei ole sitä itse kokenut. Tarkoitan sitä, että kaikki omasta mielestään hyvät neuvot voi jättää sanomattakin. Ilman omaa kokemusta kun ei voi tietää mitä masennus on. Saastamoisen kirjan lopussa on kuitenkin vinkkejä mitä voi tehdä jos kokee olevansa masentunut tai läheinen on masentunut.
Depressiopäiväkirjat on yhden ihmisen tarina masennuksesta. Tässä tapauksessa harvinaisen hauska sellainen.
♥♥♥♥
Mun mielestä kirosanoja ei sinänsä ollut tässä liikaa, mutta ne tuntui todella yksitoikkoiselta tehokeinolta kun niiden ja ironian/sarkasmin lisäksi ei muuta juuri ollut. Ja en tiedä oliko toi äänikirja tämän kanssa virhe, sillä mulla meni kyllä koko kirjan hulvattomuus ohi, se, josta olin jo paljon ennen ko. kirjaa lukenut. :D Ehkä se olisi toiminut tosiaan kirjoitettuna paremmin.
VastaaPoistaMutta juu, tärkeä kirja, tärkeästä aiheesta ja ihan mieletöntä miten raivorehellisesti Saastamoinen oman tarinansa uskaltaa kertoa. On hienoa, että mielenterveysasioista on puhuttu ylipäätään enemmän sosiaalisessa mediassa lähiaikoina, niiden ympärillä ollutta vaikenemisen muuria on rikottu ja tabu-asemaa kyseenalaistetaan vaikka kirosanoja huutaen. Se tässäkin menee ehdottomasti sen edelle, ettei itse kirjan tyyli oikein tuntunut itselleni omalta. :)
Hahaa, no itsehän olen suuri ironian/sarkasmin ja vähän kirosanojenkin ystävä (tätä tosin vain tiettyyn pisteeseen asti), niin ehkä siksi tämä upposi minuun kuin veitsi voihin. Mutta eihän kaikkia voi huvittaa samat jutut. Tai sitten vika oli tosiaan siinä, miten tähän tutustuit. Tiedä häntä!
PoistaTärkeä on aihe ja kirja. Ja aivan totta, hyvä kun mielenterveys nostetaan esiin monin tavoin eri yhteyksissä. Ehkä vielä jonain päivänä masennuksesta voi puhua yhtä lailla kuin flunssasta.
Aiheena ja rehellisenä kuvauksena tämä kirja on todella tärkeä. Saastamoisen tyyliä pidän vähän kaksijakoisena: kirosanat typistävät mielestäni teoksen kaunokirjallista ilmaisua eivätkä ne juuri syvennä koettuja tunteita. Toisaalta masentuneena ei useinkaan jaksa analysoida tunteitaan sen tarkemmin, vaan tunteet purkautuvat suuttumuksen, ehkä kirosanojenkin, kautta. Joka tapauksessa Saastamoisella on teoksessaan monta tärkeää havaintoa ja esimerkkiä, ja teos avaa hyvin masentuneen maailmankuvaa.
VastaaPoistaHmm minä en oikeastaan mieltänyt tätä lainkaan kaunokirjalliseksi, vaan nimenomaan henkilökohtaiseksi masennustarinaksi, tai ehkä -tilitykseksi. Siksi tyyli ei oikein häirinnyt. Pointit tulivat kuitenkin esiin ja masentuneen mielenmaisemakin. Jokaisella on oma tapansa käsitellä ja työstää masennusta, ja minusta tämä oli niistä vain yksi. Ihan hyvä sellainen.
Poista