sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Gabriel Garcïa Márquez : Sadan vuoden yksinäisyys
Suom. Matti Rossi
s. 414, WSOY 1999

   
Mistähän se johtuu, että minuun ei meinaa millään upota nämä klassikot? Sadan vuoden yksinäisyyttäkin tankkasin ja jankkasin ikuisuuden, ja vasta puolen välin jälkeen oikeasti jopa vähän kiinnosti, mitä kirjassa tapahtuu.

Sadan vuoden yksinäisyys on lyhyesti sanottuna kertomus eräästä suvusta ja pienestä kylästä, siitä miten ne syntyvät, elävät ja myös hiipuvat. Kirja kertoo hyvin monen ihmisen tarinan suunnilleen alusta loppuun, mutta ei tosiaankaan missään kronologisessa järjestyksessä. Tapahtumat kun kerrotaan niin, että joku saattaa heittää henkensä ja seuraavassa luvussa kuvataan vielä hänen elonpäiviään.

Kirja on fiktiivinen, mutta kirjan tapahtumat ovat silti kuin suoraa todellisesta elämästä - mikä on jopa vähän kurjaa. Takakansi paljastaakin, että kirja on kuin kuvausta Kolumbian lähihistoriasta. Kirjailija on selvästi tarinansa kautta kritisoinut ja naureskellut monelle asialle kuten kapitalismi, rahanahneus, politiikka ja ihmisten järjettömyys.

Itselleni kirja aukesi todella hitaasti ja alku oli tahmea. Kirjan monet henkilöhahmot, joista useilla oli vieläpä sama nimi, pistivät pääni sekaisin. Kun kirjan lopussa eräs hahmo mietti kuka hänen äitinsä oli ja kuka isänsä, niin jopa itse olin ne jo unohtanut, vaikka ne aiemmin kirjassa oli kerrottu. Sen verran monta Aurelianoa ja Amarantaa kirjassa pyöri.

Kirja ei ollut huono, vaan oikeastaan jopa melko hyvä sitten kun pystyi siihen kunnolla uppoamaan. Kirjan lukeminen ei vaan ollut kovin helppoa kerronnan ja - niin - tuhansien henkilöhahmojen vuoksi. Lisäksi itse tykkään ehkä enemmän kirjoista, joissa kerrotaan tarina yhden tai vain muutaman ihmisen silmin ja näkökulmasta. 

Mutta jos tarkoituksena on lukea klassikkoja, tämä ei ole huonoin vaihtoehto. Itseasiassa tästä tuli välillä jopa vähän John Irvingin kirjat mieleen! Oikeastaan minä jopa pidin tästä, sitten kun vaan pääsin mukaan kylän tapahtumiin. 



 ♥♥


"Pian hän muuttui yhtä holtittoman ja ruokottoman näköiseksi kuin kasvissyöjät yleensä." 

"Kyläläiset luulivat mustalaisten palanneen säkkipilleineen ja kellopeleineen ja ikivanhoine silmänkääntötemppuineen mainostamaan herra ties mitä Jerusalemin liuhupartaisten nerojen kokoonkeittämää pirunpaskaa."

tiistai 22. helmikuuta 2011

Sadan vuoden yksinäisyys = sadan vuoden urakka?

Olen nyt tankannut tuota Sadan vuoden yksinäisyyttä pienen ikuisuuden. Olen saanut luettua naurettavat 122 sivua, jäljellä on hieman alle 300. En oikein tiedä mikä tässä mättää.

Ajattelin, että tämän hiihtoloman aikana saan tuon kirjan helposti pois alta ja mitä vielä. Vietin jopa viikonlopun isäni luona, joka on minulle ehdoton rauhan, hiljaisuuden ja lukemisen tyyssija. Luin koko viikonlopun aikana yhden sivun tuosta kirjasta. Kirjan sijaan luin mm. uusimman Trendin, kaikki isän luota löytyneet sanomalehdet ja jaksoin jopa kaivaa vanhat valokuvat esiin ja käydä ne läpi. Eikä unohdeta sitä, että katsoin myös naisten pujottelua telkkarista ja olin ulkona (lumessa ja pakkasessa!) lukemisen sijasta. Normaalistihan olisin ollut katsovinani telkkaria ja lukenut samalla kirjaa ja sanonut sopivissa kohdissa että "mm, joo" kun joku olisi jotain reaktiota vaatinut ja normaalisti olisin pistänyt pikkusiskon poikaystävän kanssa ulos, ja jäänyt itse lämpimään kirjan kanssa.

Joko minussa on iso vika tai tuossa kirjassa. Oon vakavissani jopa harkinnut jättäväni kirjan myöhemmäksi luettavaksi, mutta luonto ei anna periksi jättää kesken. Kaiken lisäksi haluan todellakin lukea tuon samperin kirjan loppuun! Mitä vaikeammalta se tuntuu, sitä kovemmin haluan sen päihittää.

Tällaisia hiihtoloma tunnelmia täällä. Toivottavasti teillä muilla on asiat paremmin luettavienne kanssa!


Ps. Ensi kerralla kun palaan tänne, olen lukenut tuon kirjan ja kerron siitä painavan sanani. Ja se saa luvan tapahtua tällä viikolla.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Siri Hustvedt: Lumous

Siri Hustvedt: Lumous
Suom. Kristiina Rikman
s.263, Otava 2009


Sainpa sitten vihdoinkin luettua loppuun Siri Hustvedtin Lumouksen, jonka aloitin jo tammikuun puolella. Lyhyestä sivumäärästä huolimatta kirja vei aikaa, tai rehellisesti sanottuna aikaa kyllä olisi ollut, intoa sen sijaan ei. Jostain syystä tämä kirja ei vaan ihan iskenyt minuun.

Kirjahan kertoo siis 19 vuotiaasta Lilystä, joka työskentelee kahvilassa, harrastaa teatteria ja rakastuu taidemaalariin. Kirjan juoni koostuukin pitkälti siitä, mitä nyt soppaan sekoitetaan muutama henkilöhahmo ja pari outoa tapahtumaa lisää.

Kirja on kuin pitkäksi venähtänyt novelli. Kirja ei oikein ala mistään tai lopu mihinkään. Kirjan hahmoilla on ollut elämää ennen kirjan kuvaamaa aikajaksoa ja myös sen jälkeen. Juonesta ei voi puhua ja oikeastaan kirja onkin kuin kasa irrallisia outoja tapahtumia, jotka eivät välttämättä liity mitenkään mihinkään.

Silti kirja omalla tavallaan myös kiehtoo, huolimatta siitä, että se ei ole sitä lajityyppiä, josta itse pidän enemmän. Tarina ja hahmot jäävät mieleen, välillä tarina jopa ihan askarrutti mieltä. Teki mieli lukea kirja loppuun, jotta tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Toisaalta taas mielenkiinto ei meinannut kovin kauaa pysyä yllä. Tiedä sitten oliko vika kirjassa vai lukijassa.

Kirja herätti paljon ihmetystä, tai lähinnä kirjan tapahtumat ja hahmot. Päähenkilö Lily ei tuntunut kovin miellyttävältä persoonalta, vaikka monet muut henkilöt tuntuivat kiehtovilta. Lilyn tempaukset aiheutti sellaisia "voi mikä idiootti" - ajatuksia useampaan otteeseen. Toisaalta juuri se ehkä olikin kiehtovaa. Lilya ei oltu paljon siloteltu vaan hänestä oltiin jätetty juuri niin karkea kuin ihmiset oikeassakin elämässä osaavat olla.

Kirjan kieli oli kaunista, kuvailevaa, paljon kertovaa ja miellyttävää lukea. Tarinan rakenne ja aikajärjestyksessä eteneminen tekivät lukemisesta helppoa.

Kirja ei suinkaan ollut huono, ja aion jatkossakin lukea Hustvedtin teoksia, mutta ei tämä kovin suurtakaan vaikutusta tehnyt.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Kirjablogi?

Ennen kuin kirjoitan sanaakaan itse kirjoista, haluan kertoa heti alkuun tämän blogin synnystä, luonteesta ja kirjoittajan mielenlaadusta.

Olen niitä ihmisiä, jotka lukevat ahkeraan blogeja ja itsekin yrittävät sellaisia ylläpitää. Paino sanalla yrittää, sillä mun kaikki blogit ovat alku innostuksen jälkeen jääneet aina unholaan. En vaan ole tainnut löytää vielä sitä omaa juttuani, jonka parissa jaksaisin muutamaa merkintää kauemmin pakertaa. En ole kovin intohimoinen, mitä tulee vaatteisiin tai pukeutumiseen ja maailman epäkohtien pohtiminenkin julkisesti alkoi kyllästyttää, kun tuntui, että sensuroin omaa ajatusmaailmaani liikaa. Omasta elämäntyylistä nyt ei kovin jännää blogia saa, ellei joku halua päivästä toiseen infoa siitä, miten aamulla herään töihin, olen töissä, teen ruokaa, dataan ja muuta yhtä jännää.

Into kirjoittaa ja jakaa omia ajatuksia on kuitenkin suuri. Olen pitänyt aktiivisesti nettipäiväkirjaa livejournalissa jo yläasteelta tai jopa ala-asteelta asti, sen lisäksi kirjoitan mitä tahansa esseistä fiktiivisiin tarinoihin, novelleihin ja runoihin asti. Kirjoittaminen on mulle luontevin tapa ilmaista itseäni. Näin ollen siis blogithan ovat kuin mulle tehty. Paitsi että, mistä kirjoittaa?

Ajatus iski kirjastossa. Kirjablogi! Minulla on tasan kaksi harrastusta, jotka ovat säilyneet lapsuudesta tähän asti, ja ne ovat kirjoittaminen ja lukeminen. Olen lukenut niin kauan kuin olen osannut aivan kaikkea, mutta eritoten kirjoja. Mulla on lähes aina kirja kesken, joskus kirjan lukeminen vie kaksi tuntia joskus kaksi kuukautta, mutta jos minä jotain teen, niin luen. Ja ellen ole lukemassa uusia tuttavuuksia, niin sitten palaan vanhojen rakkaiden tarinoiden pariin. Olen lukenut Potterit niin useasti, etten enää itsekään pysy laskuissa.

Kirjablogin aloittaminen tuntui myös siksi mielekkäältä, etten ole vielä löytänyt oikein yhtäkään kirjablogia, joka iskisi muhun ihan täydellä. No, miksen sitten kirjoittaisi sitä itse? Ja tässä sitä nyt ollaan. Kirjoittamassa avausta koko blogille.

Se, miksi en ole aiemmin tätä tehnyt, on pelko. Kun nuorena luin kirjoja, menin kirjastoon, katsoin hyllystä kivan näköisiä kirjoja ja luin ne niin, että upposin tarinoihin täysin. En ollut täällä, olin siellä, keskellä kirjan tapahtumia. Vanhemmiten tuo taito kadota kirjaan niin täydellisesti on vähän heikennyt. Tai sitten luen huonoja kirjoja! Oli miten oli, lukeminen on ollut mulle aina puoli elämää. Ei ole niinkään tärkeää, luenko nyt niitä "oikeita" kirjoja, ja että luenko taas kerran ne Potterit läpi, vaan itse lukeminen.

Pelkään sitä, että jos kirjablogi saa mut vaatimaan itseltäni liikoja. Pistän itseni lukemaan useamman kirjan kuukaudessa kuin oikeastaan edes huvittaisi, tai yritän lukea kirjan loppuun vain siksi, että pääsisin päivittämään. Pelkään, että tämä syö nautintoa itse lukemiselta. Sitä en halua. Haluan vain jakaa ajatuksiani lukemistani kirjoista, kirjoista ylipäänsä ja itseni tuntien tulen varmaan kirjoittamaan paljon myös aiheen vierestä.

Minä en tosiaankaan ole mikään suurikaan nero, mitä tulee kirjallisuuteen ylipäänsä. En seuraa, mitä muut lukevat juuri tällä hetkellä ja en ole lukenut kuin muutamia klassikoita. Rakastan tarinoita. Tarinat jäävät usein mieleeni, kirjojen nimet tai kirjailivat eivät. Ei tämä sitä tarkoita, että olisin ihan kuutamolla! Kyllä minä voin nimetä useitakin tunnettuja kirjailijoita, ja kirjoja ja voin puhua yleisesti kirjallisuudesta, jos joku haluaa. Voin mainita jopa ihan uusiakin kansaa kuohuttaneita teoksia, jos niikseen tulee. Mutta yleisesti ottaen mulle on itse kirja ja sen tarina se, miksi kirjan luen. Tietenkin kirjallisuus minua kiinnostaa, tunnen sen historiaa ja nykyhetkeä, mutta tarinoista minä elän. Ei saa siis odottaa mitään kovin suuria, ettei tulla pettymään, kun merkintä onkin tällainen: "Kirja oli totaalisen paska!"

Halusin kirjoittaa tämän siksi, että tämä kirjablogi luultavasti tulee poikkeamaan monista muista. En tule hehkuttamaan tänne uutuuskirjoja (ainakaan kovin usein...) tai jakamaan kovin syvällisiä analyyseja. Enemmänkin haluan vain kertoa, mitä mieltä olen milloinkin lukemastani kirjasta. Joskus se vaatii useamman kappaleen tekstiä, joskus vain yhden lauseen! Niin ja nyt mulla on vihdoinkin oma paikka hehkuttaa kirjastosaalistani!

Ja heti jos tämä homma alkaa viedä iloa itse lukemiselta, niin minä lopetan.

Katsotaan mitä tästä kehkeytyy!