perjantai 30. syyskuuta 2011

Heinä-elo-syys 2011


Taas on aika listata viimeisen kolmen kuukauden aikana luetut kirjat ja tällä kertaa luettujen määrä jäi aika vähäiseksi, mutta siihen oli omat syynsä ja ehkä vauhti kiihtyy tässä taas kun lähestytään kylmää (tosin jos nämä säänvaihtelut jatkuu, niin tämä ei ole itsestäänselvä vaihtoehto) talvea. Uusille, jotka eivät ehkä tätä vielä tiedä, niin olen ottanut tavaksi listata aina kolmen kuukauden luetut kerralla, koska lukutahtini vaihtelee niin, että joskus luen kuukaudessa yhden kirjan joskus usean kymmenen. Aiemmat listat voi vilkaista täältä ja täältä.

Kuten aiemminkin paksunnetut ovat tältä listalta lemppareita (4-5 sydämiä/tähtiä saaneita) ja suosittelen tutustumaan etupäässä ainakin niihin.  Kirjan nimeä linkkaamalla pääsee minun arviooni kirjasta.


Heinä-elo-syys 2011

Becca Fitzpatrick - Langennut enkeli  
Jodi Picoult - Sisareni puolesta
Tove Jansson - Muumit: Sarjakuvaklassikot I

♥ Mary S. Lovell - Mitfordin tytöt

♥ Jodi Picoult - Koruton totuus 
♥ Hal Sirowitz - Isä sanoi 
♥ Claudie Gallay - Tyrskyt
Ian McEwan - Sovitus 
Anja Snellman - Parvekejumalat


Sellainen huomio muuten, kun nyt aloin listaa katsomaan, niin voisin heti suositella tästä luettavaksi kaikki kirjat paitsi tuota Langennutta enkeliä, josta en erityisemmin pitänyt. Siinä mielessä nuo paksunnetut/tummennetut voivat vähän hämätä, mutta olen tosiaan selvyyden vuoksi päättänyt, että paksunnetuksi pääsevät vain ne kirjat, jotka ovat saaneet 4-5 tähteä. Eli kaikki 3½ ja 3 jäävät listan ulkopuolelle, vaikka 3 tähteä saanutkin saattaa olla ollut todella hyvä. Älkää siis hämmentykö, kun esimerkiksi Mitfordin tytöt ovat jääneet tummentamatta. Pidin kirjasta paljon ja suosittelen sitä, mutta se on jäänyt kuitenkin sen 4 tähden alle.

Tulikin siitä mieleeni, että kiinnostaisiko teitä joskus tarkempi reportaasi vaikka siitä, miten näitä sydämiä/tähtiä ainakin minä jakelen? Olen huomannut, että joillain on esimerkiksi sivupalkissa lyhyt selitys omille tähtimäärille, ja voisin kaavailla samantapaisen. Jokaisella kuitenkin on varmaan omat krieerit siitä, mikä yltää sinne 5 tähteen ja miksi joku saa vain 1.

Itse saatan antaa 1 sydämen jo pelkästään siitä, että olen saanut kirjan luettua, vaikka se olisi ollutkin täysin surkea. Sen sijaan harvempi kirja saavuttaa sen 5 sydäntä. Tyrskyt, joka on aivan älyttömän upea kirja, sain 4½ koska kirjassa oli pari pientä mitätöntä juttua, jotka minusta rikkoivat kirjan täydellisyyttä :D

Vai onko tämä täysin selvää? Vai onko koko pisteytystouhu ihan typerää ja naurettavaa?

Olisi kiva kuulla mielipiteitänne tästä! Kuten myös kirjalistasta.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Anja Snellman: Parvekejumalat

Anja Snellman: Parvekejumalat
s. 316, Otava

Olen lukenut monia maahanmuuttoa, pakolaisuutta, kulttuurien kohtaamista ja ylipäänsä eri kulttuureja käsitteleviä kirjoja. Olen huomannut, että hyvin useat tällaiset kirjat on kirjoitettu vähän pilke silmäkulmassa: miten vaikea uudessa maassa on käydä kaupassa, kun etiketeistä ei ymmärrä sanaakaan tai millaista laihaa litkua tämän maan tee on tai miten omituisia tapoja uudessa maassa on. Hyvänä esimerkkinä nyt vaikka Marjaneh Bakhtiarin Mistää kotosin ja Toista maata (, joista itse ainakin tykkäsin hirmuisesti).

Usein tällaisissa kirjoissa kulttuurien kohtaaminen voi olla aikamoinen törmäys, mutta pian sitä sopeudutaan ja halutaan yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi. Kerrotaan, miten vaikeaa se voi olla, mutta ei mahdotonta. Bakhtiarin Toista maata kirjassa on esimerkiksi kuvattu Iranin nuoria, jotka haluavat olla kuin länsimaalaiset: bilettää, kuunnella samaa musiikkia ja pukeutua samalla tavalla. Kuin huuto, että "mekin ollaan kuten te". Samalla kuitenkin halutaan arvostaa erilaisuutta.

Se on kuitenkin vain yksi puoli asiaan. Toinen puoli ei sitten paljon enää nauratakkaan. Ja siitä toisesta puolesta kertoo Anja Snellmannin Parvekejumalat.

Olen jo pidempään halunnut lukea Parvekejumalat ja kun sen sitten kirpparilta (täysin uudennäköisenä!) pongasin, niin olihan se pakko ostaa ja ottaa melkein samantien luettavaksi. Kun sitten aloitin lukemaan oli pettymys suuri. Taasko tätä samaa liipalaapaa? Kirjoitustyyli oli Snellmannille ominaista, ei ehkä lempparini mutta ihan muuten mukavaa lukea, mutta se tarinan aloitus. Nuori maahanmuuttajaperheen tyttö kamppailemassa omien mielenkiinnon kohteiden ja perheen asettamien kohteiden välillä. Tässäkö tämä oli?

No, ei ollut. Tarinan edetessä saadaan kohdata se toisenlainen arki maahanmuuttajaperheissä ja ylipäänsä Islamin vaikutuspiirissä. Naisten alistaminen, tyttöjen mitättömyys, ankara kuri, väkivalta, miesten ylivalta, Islamin ylistys ja muiden kulttuurien ja uskontojen armoton väheksyminen. Se kaikki julmuus, ihmisoikeuksien polkeminen ja naisten vaaralliset ympärileikkaukset. Ja se, miten sitä haluaisi paeta, elää kuten muut ja toisaalla sitä ihannoidaan kuin vastauksena kaikkeen. Kukaan ei taida olla tyytyväinen siihen, mitä hänellä on. Paitsi naisia polkevat miehet, joille Islam on kuin lahja.

Tämä Snellmannin kuvaama puoli on se puoli, josta usein halutaan vaieta. Ikään kuin ei uskallettaisi puhua, kyseenalaistaa ja tuomita. Naisten ympärileikkaus on älytöntä, sairasta ja hengenvaarallista, vaikka se kuinka kuuluisi jonkun kulttuuriin. Väkivalta on väärin ja nainenkin on ihminen. Mielestäni näitä asioita ei saa unohtaa, ei saa sulkea silmiään tai perustella toisten kulttuurilla.

Mutta ei saa tuomita ilman ymmärrystä. Islam uskontona ei ole paha, tai sen pahempi kuin mikään muukaan uskonto. Eikä se kehota väkivaltaan, tai tappamaan muita, sen enempää kuin Kristinuskokaan. Kaikki on kiinni ihmisestä ja hänen tulkinnastaan. Ja monet perinteet ovat kulttuurista kiinni, eivät uskonnosta.

Parvekejumalat ei ole kirjana kovinkaan erikoinen. Kirjoitustyyli, kirjailijan tapa kertoa tarinaa, käänteet ja muut keinot ovat entuudestaan tuttuja. Tarinakaan ei ole ennenkuulumaton, vaikka ehkä valtavirrasta poikkeava. Mutta kirjan näkökulma asiaan herättää ajattelemaan ja ravistelee. Kirja tosissaan ravistelee ja sanoo, että älkää unohtako tätäkään totuutta!

♥♥

Toinen haasteesta luettu. Tämähän jopa etenee!

Ps. Loppuun vielä sellainen maininta - kun tuntuu, että muuten saattaa tulla leimatuksi - että en ole millään muotoa rasistinen ihminen tai pidä kenenkään kulttuuria toista huonompana. Olen kiinnostunut kaikista kulttuureista ja itselläni on monista eri maista kotoisin olevia tuttavia, ystäviä ja perheenjäseniä. Mielestäni monikulttuurisuus on rikkaus ja voimme oppia toisiltamme tavattomasti! Teen töitä maahanmuuttajien kanssa ja nautin siitä valtavasti ja toivon, että saan jatkossakin tehdä samantyyppisiä töitä. Ja suosittelen kaikille lämpimästi tutustumista toisesta kulttuurista ja maasta tuleviin ihmisiin. Minäkin tein niin ja olen oppinut valtavasti ja kuullut mielettömiä tarinoita. Valitettavasti olen kuullut myös niitä ikäviä tarinoita ja jo niiden vuoksi tuomitsen kaiken toisten alistamisen ja väkivallan.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Ian McEwan: Sovitus

Ian McEwan: Sovitus
suom. Juhani Lindholm
s. 541, Loisto

Vihdoin ja viimein sain jo heinäkuussani aloittamani Sovituksen luetuksi. Itseasiassa siinä kävi niin, että ensimmäistä 200 sivua tankkasin useamman päivän kymmenen sivua kerrallaan, pidin parin kuukauden tauon ja loput luinkin parissa päivässä niin, että kirja oli kädessäni jopa bussissa työmatkoillani tänään. Nyt kirja on kuitenkin luettu ja minulla olisi niin paljon sanottavaa tästä. En vain tiedä mistä aloittaa.

Minähän olen siis nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan jo aiemmin ja pitänyt siitä kovasti. Tällainen lähtökohta ei ole kirjan edun mukaista ja mikäli jollain on sekä kirja lukematta että elokuva katsomatta (ja haluaa teokseen tutustua), niin ehdottomasti kirja ensin. Niin ja kannattaa sinnikkäästi uskoa muiden hyviin arvioihin kirjasta, vaikka ensimmäiset pari sataa sivua menisikin epätoivon vallassa. Minut kirjasi imaisi mukaansa puolessa välissä ja kirjan luettua sen ansiot ymmärtää. Kirjahan oli oikeasti hyvä!

En kuitenkaan ehdoitta ala hehkuttamaan kirjaa, sillä kirjan tahmainen aloitus ei tällä kertaa johtunutkaan lukijasta vaan rehellisesti tästä kirjasta. Koko kirjahan on siis melkoista maalailua, kirjassa todellakin kuvataan enemmän puun lehtien värisävyjä kuin mitään itse tapahtumia. Oikeastaan kirjassa ei mitenkään mielettömästi tapahtumia edes ole, vaikka sivumäärästä niin voisi luulla. Sen sijaan narisevat lattialaudat ja nenään puhuvat ihmiset, niin ja veriset haavat kyllä täyttävät sivuja kiitettävästi. Ja jotta ei jää epäselväksi: ensimmäisten 200 sivun kuvailujen keskellä meinaa kyllä loppua niin usko ja toivokin kirjan suhteen. Todella puuduttavaa, varsinkin jos ei ole erityisemmin tällaisen maisemien maalailun ystävä. 

Kirjan juoni ja tarina siellä jossain vihreiden lehtien ja sammaleisten kivien keskellä on kuitenkin hyvä, koskettava ja riipaisevakin. Ja puolessa välissä tarina alkaakin elää aivan uudella tavalla ja sitä lukee melkein pakkomielteisesti. Mielestäni kirjan loppu on kirjoitettu huomattavasti lukijaystävällisemmin kuin alku. Kuten varmaan kaikki tietävät, tässäkin kirjassa keskiössä on rakkaus. Ja vaikka pidänkin jopa niistä ällöromanttisista draamoista, niin mielestäni tässä rakkaus ja "rakkaustarina" on kuvattu riipaisevan herkästi, kauniisti ja tyylikkäästi. Vaikka siinä onkin mukana miljoona surullista sävyä, kuvaus pysyy silti hillittynä. Mielestäni se oli kirjassa todella onnistunut. (Tai en minä tiedä. Ehkä muut itkevät tätä silmät punaisina ja minä en vaan tajunnut.) En koe tarpeelliseksi enempää avata tarinaa tai juonta, mutta mielestäni se on hyvä. Yksinkertaisesti hyvä.

Kokonaisuutena kirja on aikamoinen pakkaus. Puuduttava alku, mukaansa imaiseva loppu, ällöttäviä kuvauksia sodasta ja sairaalasta, herkkää rakkautta ja sitten itse pääpiru - tarinan kertoja. Kirja herättää monia tunteita, niin hilpeyttä, surua kuin vihaakin. Kirjan luettua tajuaa, että kirja oli hyvä. Lukekaa ja ymmärtäkää.

Lopetan tämän päättömältä tuntuvan arvioni kuitenkin niihin sanoihin, että saatan kaikesta huolimatta pitää elokuvasta enemmän. Siinä ollaan tekemisissä itse tarinan kanssa, eikä meinata kuolla tylsyyteen puolen elokuvan ajan. Vaikka kirja kaikesta huolimatta olikin hyvä.


♥♥ ½


Ps. Tämä on ensimmäinen haasteeseen kuuluva omasta hyllystä luettu! Jes!



sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Sunnuntain suunnitelmia


En tiedä muistaako kukaan enää kuinka kesäkuussa haastoin itseni?

"Haastoin itseni nimittäin lukemaan ennen mitään uutta niin oman kirjahyllyn lukemattomat kirjat ja ne, jotka olen jo lainannut kirjastosta."

No jokainen varmaan osaa arvata miten tämän haasteen kanssa kävi. Jaksoin lukea jopa yksi ja puoli kirjaa omasta hyllystä, kun jo huomasin raahaavani kirjastosta selkävääränä lisää luettavaa mokoman haasteen unohtaneena.

Eilen kun lähdin palauttamaan kirjastoon kasan kirjoja, huomasin yöpöydälleni jäävän yhden oman hyllyn kirjan. Puoliksi luetun Sovituksen. Siellä se oli ollut hautautuneena kirjaston kirjojen alla ties kuinka pitkään. Näin minä sitten päätin uuden kerran ottaa tosissani osaa omaan haasteeseeni ja lukea ainakin Sovituksen loppuun ennen mitään muuta. 

Kun tarkemmin aloin hyllyäni jälleen tutkiskella, huomasin siellä olevan seitsemän lukematonta kirjaa. Lisäksi tilauksessa on yksi (odottelen sen saapumista innolla!) ja tänään kirpparilta tarttui mukaani Anja Snellmanin Parvekejumalat.

Niinpä päätin haastaa itseni uudelleen, tähän samaan haasteeseen, mutta yhdellä uudella säännöllä. Uusi haaste menee näin: "Haastan itseni lukemaan tällä hetkellä kirjahyllyssä olevat YHDEKSÄN kirjaa ennen joulukuun viimeistä päivää."

Tilauksessa olevaa kirjaa en ota mukaan haasteeseen ja nyt tämä haaste antaa tilaa myös muille kirjoille. Minulla on sellainen kutina, että tämä saattaa jopa onnistua! Vaikka aloitinkin haasteen ehkä väärällä kirjalla aikoinaan: Sovitus ei jostain syystä vieläkään oikein sytytä kirjana, vaikka elokuva oli mielestäni jopa ihan hyvä. Mutta eilen pääsin siinäkin jo aimo harppauksella eteenpäin, joten eiköhän tämä tästä lähde rullaamaan.


TÄLLÄ HETKELLÄ KESKEN (OMAN HYLLYN KIRJA):

♥ Ian McEwan - Sovitus

LUKEMATTOMINA LUKUJONOSSA (OMAN HYLLYN KIRJOJA):

♥ John Irving - Leski vuoden verran
♥ Peter Mayle - Vuosi Provencessa
♥ Paul Auster - Sattumuksia Brooklynissa
♥ Jane Austen & Seth Grahame-Smith - Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit
♥ Ernest Hemingway - Nuoruuteni Pariisi
♥ Veikko Huovinen - Havukka-Ahon ajattelija
Anne Tyler - Amerikan lapset
♥ Anja Snellman - Parvekejumalat

TULOSSA OMAAN HYLLYYN (ei kuulu haasteeseen):

♥ Boel Westin - Tove Jansson: Sanat, kuvat, elämä
(Lisäksi voitin arvonnassa yhden kirjan, mutta katsotaan koska se saapuu tänne asti.)
Tällainen olisi siis suunnitelma. Onhan tässä nyt kolme kuukautta aikaa, joten ei pitäisi käydä täysin mahdottomaksi. Vai mitä luulette, riittääkö näihin kirjoihin kolme kuukautta? Varsinkin jos on sellainen mielialalukija kuin minä.

Nyt toivotan leppoisaa ja lukuisaa sunnuntaita kaikille söpön Prinssin kuvin!
(Prinssi on sisareni uusi perheenjäsen!)



Ps. Sunnuntain kunniaksi olisi kiva kuulla millaisia lukusuunnitelmia muilla on!

lauantai 24. syyskuuta 2011

Claudie Gallay: Tyrskyt

Claudie Gallay: Tyrskyt
suom.Titia Schuurman
s. 477, Avain


Voi Tyrskyt! En tiedä mitä sanoisin, siis muutakin kuin että: lukekaa tämä kirja! Ja että tämän kirjan kannet ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan todella kauniit. Etukannessa tyttö vaatteissaan meri ja takakannessa ne linnut. Ja että yritin lukea tätä hieman hitaammin, hieman vähemmän kerralla, että siitä riittäisi. Ja että aloin kaivata merta, majakoita ja myrskyjäkin. Ja että miten vatsasta sieppasi kirjan omanlainen traagisuus. Kirja oli silti enemmän onnellinen kuin sureva, siltä se tuntui minusta.

Tyrskyistä on monessa kirjablogissa kirjoitettu, eikä minulla ole sinänsä lisättävää. Kirjan tarinasta en haluaisi sanoa mitään, sillä se aukeaa lukijalle hiljakseen kirjaa lukiessa. Kirjan alku onkin kuin iso mysteeri merenrannalla seisovassa kylässä, jonka oudot asukkaat ovat kukin omalla tavallaan sidottuina siihen. Kirjan edetessä solmut kuitenkin aukaistaan.

Kirjan kieli on kaunista. Aluksi olinkin hieman ennakkoluuloinen kun kielen kauneutta ylistettiin; minä inhoan jos kirja on pelkkää kielellä leikittelyä. Mutta tässä kirjassa on omalla ihanalla tavallaan kaunis kieli, joka sopii kirjan tyyliin täydellisesti. Vaikka myönnän, että muutamat ensimmäiset kymmenet sivut kirjassa etenivät hyvin takkuisesti, sillä ehdin pelästyä, että kirja tosissaan on vain kaunista kieltä. Tämä pelkoi kuitenkin väistyi kun päästiin alkukankeuden jälkeen mukaan tarinaan.

Toinen asia, joka ei osunut yksiin mieltymysteni kanssa, oli kirjan lopetus. En todellakaan tiedä, mitä odotin. Oikeastaan odotin juuri sitä, mitä kirja antoi. Toisaalta, en odottanut lainkaan sitä, miten kirja loppui. Tekeekö se kirjasta huonomman, ettei lopetus ole sitä, mitä kuvitteli? Ei tee. Mutta se on sanottava, että kun on kyse näin taitavasta kirjailijasta ja näin taitavasta tarinasta, niin jotenkin odotti lähes spektaakkelimaista loppua. Jotain sellaista joka todella löisi kuin tyrskyt päin. Tässä kirjassa on hyvä lopetus, älkää pelätkö, itse vain odotin muuta, joka jätti pienen pettymyksen maun.

Tästä kirjasta on tosiaan kirjoitettu lähes jokaisessa kirjablogissa, joten en viitsi edes yrittää linkittää tähän ketään. Mutta te, jotka ette ole tätä vielä lukeneet, suosittelen. Sopii syksyisiin sadeiltoihin teekupin kera!

♥♥♥ ½
 

perjantai 23. syyskuuta 2011

Ruusut







Ihanan blogin ihanalle Lauralle kiitokset ruusutunnustuksesta ja tunnustusta myös sinne päin takaisin. Tunnustukseen liittyy muutama kysymys, joihin yritän nyt nopeasti vastailla ennen iltarientoja.

Lempiruoka: Tämä vaihtelee ehkä vähän vuodenajan mukaan. Kesällä voiton vievät erilaiset salaatit ja kun talvi lähestyy niin kasvislasagne palaa jälleen kuvioihin. Ne ovat ainakin kestosuosikkeja. LISÄYS: Itsetehdyt lohkoperunat on ehkä parasta ikinä.

Lempimakeinen: Tällä hetkellä ehkä salmiakki kilpurit, joihin olen koukuttunut ja jo pidempään yhtenä parhaana suklaaherkkuna on ollut tummalla suklaallapäällystetyt taatelit, joita saa ainakin Punnitse&Säästä:stä.

Lempilukeminen: Kirjat, lehdet, blogit. Voisin vielä erikseen mainita (jälleen kerran) Potterit, joihin palaan aina uudelleen.

Lempipaikka käsitöille: Ei ole. Sillä valitettava totuus on se, etten koskaan saanut valmiiksi edes niitä "pakollisia" villasukkia koulun käsityötunneille. Pääsin läpi varmaan säälistä tai siitä, ettei se opettaja joudu enää koskaan ratkomaan "ompelukone jumahti oudosti" - ongelmiani. Haluaisin kyllä osata, mutta se on sellainen taito, joka multa uupuu täysin.

Lempielokuva: Ehdottomasti Amélie. 

Eteenpäin laitan tämän ainakin Kolmannen linjan Miialle! Muutkin saavat nappailla, jos eivät ole tätä vielä tehneet.


Ps. Tänään tai huomenna vihdoin ja viimein arvostelu Tyrskyistä!

perjantai 16. syyskuuta 2011

Hal Sirowitz: Isä sanoi - Runoja

Hal Sirowitz: Isä sanoi {Runoja}
suom. Arto Leivo
s.181, LIKE


Tällä kertaa arvostelun alla onkin tämän blogin ensimmäinen runokirja ja vieläpä sen verran erikoinen, että voitin tämän Jaanan runoarvonnasta!

Koska en ole aiemmin runokirjoja arvostellut, niin valotan lyhyesti taustojani runojen suhteen. En ole ikinä ollut erityisen innokas runojen suhteen. Olen aina niitä lukenut ja useista pitänyt, mutta varmaan vielä useammat ovat jääneet ymmärtämättä ja minä kun haluan lukemisen olevan jollain tasolla rentouttavaa, en salapoliisin työtä, jossa yritetään ratkoa salakirjoituksen koodeja auki. Voitte siis kuvitella innostukseni niillä äidinkielen tunneilla, kun niistä runoista piti löytää ties mitä syntyjä syviä. (Sain silti jopa hyvän arvosanan siitä kokeesta, jossa runoja ratkottiin auki! Hyvä minä!) Itse olen aikoinani ollut kovakin runojen rustaaja, mutta nykyään sekin on jäänyt. Voisi siis sanoa, että olen kyllä tutustunut runoihin, mutta meistä ei ole ehkä ihan sydänystäviä vielä tullut.

Tätä vasten olikin iloinen yllätys, kun tässä Sirowitzin runokirjassa oli selkosanaisia ja "helppoja" runoja. Ei puhuttu kukista ja kivistä tarkoittamalla niillä naisten anatomiaa ja rakennusten hierarkiaa. Asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä, vaikka rivien välissäkin oli asiaa, mutta sitä ei ollut vaikea pongata. Oikeastaan sanoisin näitä myös "pieniksi ajatelmiksi" runojen sijaan. Sillä kirjahan onkin "lakonisen hauska ja koskettava kokoelma vanhan juutalaisisän aikamiespojalleen laukomia elämänviisauksia".

Kirjaa luki nopeasti, välillä hymähdellen, välillä kauhistellen, mutta ennen kaikkea runot herättivät ajatuksia ja tuntemuksia. Mielestäni myös runojen kulkeminen aikajanassa pienestä pojasta aikuiselle miehelle kerrotuiksi viisauksiksi teki kirjasta pelkkien runojen sijaan kokonaisen tarinan. Kerrottiin niin isän kuin pojankin tarinat, siinä sivussa vielä parin muunkin läheisen.

Itse pidin tästä. Ehkä hieman mustankin huumorin puolelle menevä, hieman vinksahtaneetkin ajatukset ja outoudet tekivät kirjasta kutkuttavaa. Toisaalta muutamat "viisaudet" olivat melko inhottavia jopa huumorimielessä. Mutta kokonaisuudesta pidin ja ehkä tämä innostaa taas jatkossa palaamaan runojen pariin. Kun pitää mielessä, etteivät kaikki runot ole pelkkiä mysteerejä, niin niitähän voisi alkaa ihan ilokseen lukemaan!

♥♥

"Sinun täytyy oppia 
kunnioittamaan itsestäsi poikkeavia eliöitä. 
Kenellä on oikeus sanoa että me muka olemme
niin paljon muita parempia?  En ole 
koskaan nähnyt muurahaisen laiskottelevan. 
Kunpa voisin sanoa samaa sinusta."
"Lääkärit ovat olevinaan kuin tietäisivät 
mitä ovat tekemässä, 
mutta jokaisen heidän suorittamansa
leikkauksen jälkeen Jumala nauraa partaansa. 
He luulevat voivansa korjata, mitä Jumala 
ei luonut kestämään."
"Olisit kiitollinen siitä että olet elossa, isä sanoi. 
On sinulla sitten miten paha olo tahansa, 
niin kuolleella on  luultavasti vielä huonommin."


maanantai 5. syyskuuta 2011

Jodi Picoult: Koruton totuus

Jodi Picoult : Koruton totuus
suom. Tytti Träff
s. 511, Karisto


Olen lukenut Picoultilta aiemmin kaksi kirjaa Yhdeksäntoista minuuttia sekä Sisareni puolesta ja pitänyt molemmiasta kovasti. Näiden vuoksi päätin lukea myös tämän Picoultin kirjan ja - petyin hieman.

Mielestäni Picoultin tyyli kirjoittaa on vangitseva ja hänen kertomansa tarinat ja näiden kautta välittyvät ajatukset ovat hieman kauempana arkipäivästä ja niissä on teräviä ja tarkkoja huomioita erinäisistä asioista. Hänen tarinansa ovat kekseliäitä, mutta pohjautuvat tiettyyn totuuteen. Kirjat eivät käsittele helpoimpia asioita, vaan esittävät monia moraalisia kysymyksiä ja niihinhän jokainen vastaa oman moraalinsa mukaan.

Koruton totuus kertoo siis nuoresta amish-tytöstä, jota syytetään oman vauvansa murhasta. Erinäisten sattumuksien kautta hän saa asianajajakseen 40 vuotiaan naisen, jonka elämä tuntuu olleen vailla suuntaa koko hänen elämänsä ajan. Sattumusten kautta tämä asianajaja myös päätyy asumaan murhasta syytetyn tytön kotiin keskelle amish-yhteisöä. 

Mielestäni kirjan tarina kuulostaa noin tiivistettynä jopa ihan mielenkiintoiselta, mutta kun kirjaa lähtee lukemaan, niin ensimmäinen puolikas on varsin puuduttavaa. "Tappoiko tyttö vauvan vai eikö tappanut? No tappoi, no eipäs." Ja tuon pohdinnan keskellä nähdään ehkä raotus amishien elämään ja pohditaan asianajajan elämän sotkuja. Mielestäni asianajajasta luotu kuva ei ollut kovin uskottava, enkä ymmärrä miksi hänestä piti tehdä nelikymppinen, jos hänet kuitenkin halutaan kuvata teinityttönä. Eikä kirjan kannalta mielestäni ollut muutenkaan kaikista oleellisinta pohtia asianajajan rakkausotkuja, ehkä se tekee kirjasta viihdyttävämmän, minusta se vain oli osittain hyvin turhaa. 

Kirja oli puolet ajasta todella kiinnostava, varsinkin viimeiset 200 sivua tuli luettua rivakavasti, mutta puolet oli kyllä melkoista liipalaapaa ja pettymyksistä suurin oli se, että loppuratkaisua ei ole mitenkään mahdoton arvata. Tai minulle ei ollut. Kirjan parasta antia oli se, että se ravisteli lukijaansa heittämällä muutamia ajatuksia totutusta elämästämme ilmaan. Se pisti kyseenalaistamaan omaakin elämää.

Tarinan mukana pääsee kurkistamaan amishien elämään, pohtimaan erilaisia moraalisia kysymyksiä, ihmettelemään elämää ja setvimään rakkaussotkuja. Jos kaipaa kevyttä luettavaa painavalla asialla, ehkä vähän hitaasti jolkottelevaa mutta silti yllättävän kiinnostavaa tarinaa, niin tämä ehkä kannattaa kaivaa luettavaksi. Suosittelen kuitenkin lukemaan Picoultilta ensin joko Yhdeksäntoista minuuttia tai Sisareni puolesta, jos ei ole yhtäkään kirjaa häneltä vielä lukenut.


♥♥

"'Tienaavatko he rahaa pelaamalla?'
Niin ilmaistuna se tosiaan kuulosti typerältä. 'Kyllä vain.'
'Mitä he sitten työkseen tekevät?'
'Se on heidän työtään', selitin. Nyt se kuulosti oudolta jo omissakin korvissani.
--
'En ymmärrä', Katie tunnusti.
Fisherin tilalla asuessani en kyllä minäkään ymmärtänyt."