tiistai 31. tammikuuta 2012

Tammikuun luetut

Päätinkin kuin päätinkin tehdä nyt yhteenvedon aina kuukauden aikana luetuista kirjoista - ainakin toistaiseksi. Tammikuussa olenkin ehtinyt aika monta kirjaa lukea, sillä alkukuun lomailin ja sitten olin vieläpä reilun viikon sairaslomalla. Mutta pidemmittä puheitta kirjoihin!

Tammikuun luettuja ovat:


Yhteensä siis 7 kirjaa, joita 4 nuortenkirjoja ja 2 kotimaista, niin ja tietenkin tuo kohuttu Sinä päivänä, joka aloitti minulla tämän lukuvuoden. Oli muuten jännä huomata, miten tasaisesti sydämiä nämä ovat saaneet. Ei ollut oikein yhtäkään selkeää huippua tai hutia. Jokainen kirja on ollut lukemisen arvoinen.

Tällä hetkellä kesken on aivan loistava Ayaan Hirsi Alin elämänkerta Pakomatkalla, jota oon lukenut yli puolen välin ja nyt yrittänyt vähän himmailla, sillä en tahtoisi sen loppuvan vielä. Kirja on äärettömän mielenkiintoinen, karmea ja silti ihastuttava. Katsotaan miten lopun kanssa käy, mutta tässä vähän esimakua tulevasta arviosta!

Ja oikein hyvää huomenna starttaavaa helmikuuta kaikille!

torstai 26. tammikuuta 2012

Turkka Hautala: Paluu

Turkka Hautala: Paluu
s. 315
Gummerus 2011


Ilmeisesti Hautalan kirjoissa on jokin salainen vetovoima, sillä olen onnistunut tiedostamattani lukemaan miehen molemmat teokset reilun kuukauden sisään. Maaliskuussa julkaistava kirja kiinnostaisi jo kovasti. Mutta asiaan. Paluuta lukiessa mulla oli takaraivossa koko ajan ajatus, että pidin enemmän Salosta. Nyt en enää ole niin varma. Salo oli ehkä helpompi kirja, tämä jotenkin raskaampi, mutta toisaalta Salo ei jäänyt päähän pyörimään kuten sitten toisaalta taas tämä jäi. No jaa, hyvä niin, juurihan minä vasta tämän sain luetuksi, muuten voisikin olla syytä huoleen.

Paluu kertoo Väinöstä, joka palaa kotikyläänsä etsimään isäänsä, josta ei ole kuullut hetkiin. Samalla palataan Väinön lapsuuteen, ja toisinaan taas kadonneen isän kirjoittamiin muistelmiin. Isä on alkoholisti, Väinö taasen sosiaalisesti taitamaton ilman alkoholia. Ja siinähän se kirjankin ydin pyörii - alkoholin ympärillä. Isän suhde alkoholiin, pojan suhde alkoholiin, kavereiden suhde alkoholiin. Sen ilot ja surut. Mitäänhän kirjassa ei sinänsä tapahdu (hetken vertasin tätä jopa Mikko Rimmisen Pussikaljaromaaniin ja ihmettelin, miksi suomalaiset kirjoittaa kirjoja, joissa ei tapahdu mitään). Eikä se olekaan Hautalan tyyliä. Hän tyytyy kuvailemaan suorastaan kipeää tekevän tarkasti, hiipimään iholle ja pam - kuten Salonkin kohdalla - iskemään sen märän rätin päin naamaa kesken kaiken. Toisaalta tässä sitä jo odotti, ei vaan siinä muodossa kuin se tuli.

Tarinasta sen verran, että itseäni se välillä tympäisi. Alkoholi ja alkoholi - se on nähty, kuultu, koettu ja luettu. Alkoholisti isä? Kenelläpä ei olisi. Ehkä tästä jäi juuri sen tympäytymisen takia kuva, että kaikki pyörii vaan viinan ympärillä. Kun tietää jo alkoholistien metkut, ei niistä jaksa lukea. Kun on tarpeeksi kauan nähnyt alkoholistien sekoiluja, niin tarinat on jo kuultu. Kännissä on hakattu vaimot ja lapset, poltettu talot, tapettu paras kaveri. Baareissa on aina yhtä tympeää, eikä se muutu tämänkään kirjan sivuilla. Ehkä jollekin tämä on lukukokemuksena jopa silmiä avaava - itselle se oli kuin muistutus, ettei nyt vaan pääse unohtumaan se tosiseikka, minkä ympärillä turhan monen ihmisen "elämä" pyörii. 

Tämä kirja olikin välillä siis aika tylsä. Pääasiassa se piti otteessaan melko hyvin - koko ajan odotti jotain tapahtuvan, mutta kun se sama mäennyppylä kuvataan sen sadannen ja tuhannennen kerran (saanen anteeksi lievän liioittelun), niin väkisinkin ote herpaantui ja rivit vilisti silmissä ilman sen kummepaa tarttumapintaa. Ja taas kohdataan ne samat jokirannan juopot - huoh. Niin ja tämänkin kohdalla tyyli kirjoittaa pisti välillä ärsyttämään. Vuoropuhelua ilman, että tietää kuka sanoo ja mitä, vuoropuhelua ilman mitään puhemerkkejä keskellä kaikkea. Toki sen äkkiä sisäisti, mutta kun kirjassa on paljon muutenkin kielellä leikittelyä, niin johonkin voisi vetää rajan. Tai - kukin tyylillään. Itse en vaan vieläkään syty liialliselle kielellä kikkailemiselle. Mutta toisaalta, tämäkin oli aika nopealukuinen kirja. Että vaikka kuinka tyyli aluksi tökki, niin lopuksi oli varsin sulavaa jo.

Hieman jäin pohtimaan takakannen kuvausta: "Hautala kuvaa koskettavasti tavallisen traagisia ihmisiä." Totta. Mutta tässä kirjassa oli kyllä tapahtuma, jota en saa millään sullottua ainakaan "tavallisen traagisten ihmisten" teoksi. (Seuraa jonkin sortin juonipaljastus:) Lisäksi mun käsityskykyyni ei ole vielä mahtunut se, että kirjan traagisin tapahtuma ei ole saanut tätä alkoholisti-isää heräämään, sortumaan tai mitään. Tai, onhan hän omalla tavallaan sortunutkin, mutta silti. Onko sen tarkoitus kuvata, miten alas alkoholi voi viedä? Miten syvälle pinteeseen? Miten kaikesta tulee kierre? Ja sitten kirjan lopun tapahtumat saavatkin miehen heräämään? Vaikka onhan se nähty, että aika paljon saa menettää ennen kuin se oivallus tulee. Yleensähän se oivallus lähtee omasta itsestään, ja siihen ei tunnu vaikuttavan ympäristö. Siitä huolimatta tätä täytyy tovi sulatella.(Juonipaljastukset loppuvat!)

Kannesta muuten vielä sen verran, että minusta tässä ovat jotenkin vangitsevan kauniit kannet. Olisin saattanut tarttua tähän lähes pelkästään niiden takia, ellen olisi päättänyt lukea tätä jo aivan muista syistä. Tuossa ylempänä olevassa (tylsässä ja puolessa minuutissa muokatussa...) kuvassa halusin nimenomaan tuoda kannet esille. Minä pidän kannen väreistä. Niissä on lisäksi jotain todella riipivää, mutta yhtäaikaa kaunista ja koskettavaa. Todella tyly maisema, joka pehmenee keinun ja lehtien läpi katsottuna. Harmittaa, että kirjailijan nimi ja kirjan nimi on läimäisty keskelle kaikkea. Tai nyt kun sitä on katsellut, niin sille tulee sokeaksi ja onhan se toisaalta aika vaikuttavakin. Mutta jotenkin se voisi toimia toisin jopa paremmin. En tiedä. Ja tämä taisi olla pisin pätkä, mitä olen ikinä blogissani kirjoittanut kirjojen kansista!

Kyllä mä suosittelen Hautalaa. Tämä suomalainen nuorikirjailija vaikuttaa melko lupaavalta. Ja siis, onhan hänen kaksi julkaistua kirjaansa hyviä. Siitä ei päästä mihinkään. Mutta minulle ne ovat olleet enemmänkin sellaisia, joiden parissa melko taatusti viihtyy, mutta jotka eivät kuitenkaan räjäytä tajuntaa, ravistele kovin voimakkaasti tai anna roppakaupalla uusia näkökulmia. Nämä ovat elämää, jota itsekin on jo nähnyt. Onneksi ei sentään kaikkea. Ja toivottavasti ei koskaan tarvitsekaan. Kolmatta kirjaa odotellessa!



"Eihän nyt millään jumalauta mitään väliä ole! Että voit yhtä hyvin rentoutua. Elellä vaan, niin kuin tuntuu hyvältä, kunhan nyt vähän koittaa otta satuttamatta muita."

"Unohtelu ei ollut aikoinaan ollut isän helmasyntejä, toisaalta siitä oli saattanut tulla sellainen kuusivuotisen aivosoluteurastuksen aikana.

"Mä en oo nukkunut oikeestaan yhtään.
Nainen valvotti?
Se toinen paha. Ajatukset."

tiistai 24. tammikuuta 2012

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty
s. 221, Otava 2005

Jo pitkään olen halunnut lukea tämän Härkösen kirjoittaman kirjan oman siskonsa itsemurhasta. Mikä tässä sitten niin paljon on kiinnostanut? Tietenkin aihe, arka ja vaikea ja kierolla tavalla kiinnostava. Jostain syystä olen aina ollut kiinnostunut itsemurhista tai lähinnä niiden tekijöistä. Se, että tappaa itsensä, on jotenkin niin pysäyttävää. Huolimatta siitä, että sitä tapahtuu kaiken aikaa. Varsinaista arvostelua tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa; miten arvostella kirjaa, jossa lähinnä ruoditaan läpi siskon itsemurhan aiheuttamia tunteita? Miten voi arvostella toisen tunteita? Ei mitenkään ja sellaista ei tehdä. Yritän suhtautua kirjaan vain kirjana, kuin irrallisena Härkösen surusta ja tunteista. Kaikki sympatiat siis kirjailijalle.

Härkösen kirja alkaa päivästä, jolloin kaksi poliisia seisoo heidän ovellaan ja kertoo, että Kirsti Härkönen on kuollut. Hän on tehnyt itsemurhan, hypännyt parvekkeelta. Siitä se alkaa: tyhjyys, suru, viha, epäusko, ikävä. Mutta myös velvollisuudet. On kerrottava vanhemmille, elossa oleville sisaruksille, Kirsin poikaystävälle. Miten järjestää elämänsä? Työnsä? Miten hoitaa perhettä? Entä hautajaiset? Ja miten selvitä siitä, että oma sisko on tappanut itsensä. "Et sinä voi olla kuollut. Minähän rakastan sinua." Härkönen kirjoittaa kirjaansa siskolleen - sinulle Killi.

Kirja kuvaa tunteiden ja ajatusten vuoristorataa, joka siskon itsemurhasta seuraa. Olisiko kaiken voinut estää? Olisiko voinut tehdä jotain toisin? Olisiko tämä pitänyt tietää? Toisina päivinä ei voi ymmärtää, toisina päivinä hyväksyy. Toisina päivinä itkee, toisina vähemmän. Suruun ei auta kuin sureminen, kaiken läpikäyminen. Välillä tuntuu, ettei enää ikinä voi olla onnellinen.

Härkönen tarttuu kirjassaan myös muutamaan muuhun aiheeseen, kuten mielenterveystyön laitaan Suomessa. Killi kun oli yrittänyt aiemminkin itsemurhaa ja hakenut apua, muttei ollut saanut, sillä häntä pidettiin liian hyväkuntoisena.  Toisekseen on mielenkiintoista se, että vaikka Härkönen ajattelee (kuten minä), että itsemurha ei ole itsekästä, vaan suremaan jäävät, jotka olisivat halunneet pitää kärsivän rakkaansa maan päällä, etteivät joutuisi suremaan - niin silti siskon kuolema on ehkä liian lähellä. Välillä vain tuntee vihaa siitä, että toinen lähti. Siihen ei voi suhtautua kuten muihin, sillä se on oma sisko.

Tällaisiin kirjoihin tarttuu ehkä tirkistelynkin halusta. Haluaa kurkata perheeseen, jossa joku on tappanut itsensä, koska ei itse ei ole kokenut sitä. Minulla tämä oli yksi vaikutin, sillä olin utelias. Omalla tavallaan kirja vastasi siihen. Kertoi itsemurhaajan taustoja, lähipiiriä, jopa kurkistettiin hänen päiväkirjaansa. Silti minulle kirja jäi vähän vaisuksi. Ehkä hyvä niin, ettei jokaisen suru tartu minuun. Mutta toisaalta tällaisen kirjan toivoisi ravistelevan, herättävän enemmän tunteita. Minä en osannut itkeä, enkä kauhistella. Kirja jäi etäiseksi. 

Mutta kirjassa on paljon mielenkiintoisia ajatuksia. Miten yhtäkkiä turvaa Jumalaan. Haluaa, että sisko on taivaassa. Haluaa todistelua, että siskolla on kaikki hyvin. Miten toisen kuolema tekee omistakin ajatuksista arkoja. "Kukaan muu ei voi tätä vahvistaa kuin Jumala. Jos sellainen on. No, nyt meni omakin taivaspaikka. Mikäli koko taivastakaan on. No ei tietenkään ole, jos siihen ei usko." Härkönen tuo hyvin ajatuksensa julki. Lyhyin lausein, joskus vähän hymähtäen.

Jokainen suree eri tavalla. Jokainen kirjoittaa surustaan eri tavalla. Härkönen on kirjassaan rehellinen. Mutta miten tämä lyhyt etäiseksi jäävä kirja palvelee lukijaansa? Joku voisi sanoa, että ei sen kuulukaan palvella. Mutta jos kirja julkaistaan muiden luettavaksi, olettaisin lukijoidenkin haluavan saavan irti siitä jotain. Ehkä tämä iskee sitten toisiin, ehkä ihmisiin, jotka ovat lukeneet aiheesta vähemmän. Itselle kirja oli yksi muiden joukossa. Olihan se surullinen, mutta ei itkettävän surullinen. Olihan se synkkä, mutta ainahan tällaiset ovat synkkiä. Ehkä olisin toivonut enemmän vielä sitä ruotimista, selittämistä, taustoja. Että olisi valottanut, mihin kaikkeen toisen itsemurha yltää. Miten oma parisuhde kärsii, miten itsemurhaajan vanhemmat murenevat. Nyt kaikki oli vain kuin lyhyitä väläyksiä.

Olisin kaivannut enemmän, minun tirkistelijäni olisi kaivannut enemmän.

♥♥½

"Ei tarvitse enää pelätä, että kuolet."

maanantai 23. tammikuuta 2012

Jos minä saisin valita

(Lempparitytön kanssa!)

Sain ihanalta Sannalta Jos minä saisin valita - haasteen, jossa kerron, miten asiat olisivat, jos minä saisin valita.

Jos minä saisin valita...


♥ kesät olisivat pidempiä ja talvet lyhyempiä Suomessa
♥ tuleva presidenttimme ei olisi kokoomuslainen
♥ ruokaa ei pilattaisi laittamalla sitä säilykkeiksi

♥ kaikkien työpäivät olisivat lyhyempiä, mutta palkat riittäviä
♥ kaikilla olisi hyvä ja onnellinen elämä
♥ aamut eivät olisi niin aikaisia, eikä päivät kiireisiä

♥ tappaminen koettaisiin luonnottomana asiana
♥ ihmiset eivät söisi eläimiä
♥ eivätkä jalostaisi lemmikeistään sairaita

♥ maailmassa ei olisi julmuutta
♥ kaikki olisivat tasa-arvoisia keskenään
♥ toisista pidettäisiin aina huoli

♥ asioiden arvoa ei mitattaisi aina rahassa
♥ ihmiset välittäisivät enemmän tekojensa seurauksista
♥ ihmiset eivät olisi itsekkäitä tai välinpitämättömiä

♥ kaikki ihmiset saisivat kokea rakkauden ja heitä rakastettaisiin
♥ kukaan ei joutuisi suremaan yksin
♥ kenenkään ei tarvitsisi syödä masennuslääkkeitä

♥ kaikki turhan tavaran haaliminen vähenisi
♥ eikä mainoksia olisi kaikkialla
♥ kuluttaminen ei olisi niin suuressa roolissa monien elämässä

♥ aitoutta arvostettaisiin enemmän
♥ ja taidetta
♥ arkkitehtuuri olisi kaikkialla kaunista, eikä harmaita betonimöykky kerrostaloja saisi edes rakentaa

ja jos minä saisin vielä sen verran valita, että...

♥ olisin tällä hetkellä terve, enkä joutuisi syömään kaikkia näitä lääkkeitä juuri nyt
♥ kaalikeitto ei olisi vielä loppunut & meillä olisi muutakin hyvää syötävää
♥ joku hieroisi kipeitä hartioitani 

Laitan tämän eteenpäin kaikille, mutta etenkin Lauralle, Susalle, Nooralle ja Jaanalle.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille! Toivottavasti se on alkanut vähän paremmissa merkeissä muualla, nimittäin täällä se on alkanut sairaslomalla ja lääkekuurilla. 

lauantai 21. tammikuuta 2012

Isabel Abedi: Lucian

Isabel Abedi: Lucian
suom. Tiina Hakala
s. 568, Otava 2010
(Saksankielinen alkuteos Lucian, 2009)


Jotain kirjasta kertoo sekin, että luin tämän jo tiiliskiveksi laskettavan kirjan lähes kokonaan päivän sisässä. Olin aloitellut jo torstai-iltana, kun halusin lukea "hetken" (100 sivua...) ja eilen luin sitten loppuun. Virkistävällä tavalla erilainen nuortenkirja! Mukavaa vaihtelua vampyyrien ja ihmissusien seassa. Ja mikä parasta: ainakaan minä en arvannut mistä kaikessa on kyse.

Kirja kertoo 16-vuotiaasta Rebeccasta, joka törmää outoon Luciaan. Lucian on menettänyt muistinsa, eikä kukaan tunnu kaipaavan häntä missään. Rebeccasta hän silti tietää mitä erikoisempia asioita. Niin menneisyydestä kuin ennustajan tavoin myös tulevaisuudesta. Pari tuntuu vetävän toisiaan puoleensa kuin heillä olisi jokin näkymätön yhteys. Hitaasti Lucianin mysteerinen menneisyys alkaa selvitä, vaikka matkassa onkin muutama mutka. 

Kirja ei ole mikään perinteinen siirappinen rakkaustarina, eikä Rebeccan elämä pyöri yhtäkkiä pelkästään Lucianin ympärillä, vaikka hän paljon tilaa ajatuksissa viekin. Tarina on mielestäni ihanan inhimillinen, johon on kivasti heitelty paljon erilaisia aineksia ja saatu se silti pysymään koossa. Löytyy lesbovanhempia, "tissiongelmainen" kaveri, kusipäisiä poikia, seksiä, lämmintä ystävyyttä ja kylmiä ihmisiä. On ongelmia, on onnea, on syvällisyyttä ja pinnallisuutta. Oikein mukava nuortenkirjaksi!

Mitään varsinaista kompastuskiveä kirjassa ei tainnut olla, ja kirjailijan ratkaisut tuntuivat oikeilta, vaikka muutamien tapahtumien kohdalla tuntui, ettei niillä ollut merkitystä tarinan kannalta. Toisaalta luin kirjan aika nopeasti (ja sairaslomalla...), että osa saattoi mennä ihan ohikin vain. Enkä takertunut pikkuseikkoihin, vaan kirja toimi pelkkän viihdykkeenä. Ainoa mikä ehkä tökkäsi, jälleen kerran, oli loppu. Enkä tarkoita nyt varsinaisesti loppu loppua, vaan "lopun alkua". Mielestäni meni ehkä hieman yli ja jotenkin vähemmälläkin olisi saanut paljon aikaan. Loppuratkaisu sen sijaan sopi kirjan tyyliin. 

Mutta oli kyllä hauska yrittää arvuutella, että missä kaikessa on kysymys. (Seuraavaa ei kannata lukea, jos ei halua tietää, mikä Lucianin salaisuus ei ainakaan ole!) Villein veikkaus taisi olla se, kun epäilin pojan muuttuvan aina välillä mustaksi kissaksi... Toisaalta nyt kun miettii, niin ehkä kirjailija muutamalla aika ovelalla kikalla siihen pyrkikin. No, kissa hän ei ollut, vaikka kissamaisesti liikkuikin ja vaikka kuvioissa musta kissa muuten pyörikin. (Paljastukset loppunee tähän!)

Kuten siis sanoin, kirja oli kivan erilainen, viihdytti ja ainakin itse luin aika jännitysellä osan! Vaikka välissä tuntui olevan vähän "turhia sivuja", niin saatiinpahan monipuolinen kuva hahmoista jos ei muuta. Valitettavasti kirja ei kuitenkaan miksikään huipuksi yllä ja ei ihme, ettei tästä ole kauheasti missään kohuttu (ja jos on, niin mennyt ainakin multa ohi). Aika sellanen perus kerran luettava, ihan ok, mutta siinä se.

♥ ½

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Maggie Stiefvater: Ikuisuus

Maggie Stiefvater: Ikuisuus
suom. Helene Bützow
s.442, Wsoy 2011
(Forever 2011)
Kuvasta kiitos poikaystävälle (vaikka tarkennus onkin kirjan sijaan kissassa...), 
Lili oli ilmeisesti päättänyt että mun on aika tehdä muutakin kuin lukea


Ei käynyt niin kuin Twilighteissa, sillä tässä ihmissusitrilogiassa viimeinen osa olikin se parhain! Tosin samaan syssyyn todettakoon, että mielestäni loppu töksähti ikävästi. Ja jos ekassa osassa juostiin kirja läpi, niin tässä välillä suorastaan junnattiin. Mutta nyt on ihmissusitrilogia luettu! Kannattiko? No - olihan se ihan viihdyttävää ja vähän erilaista, mutta parempiakin löytyy.

Mietin, mikä tässä osassa oli oleellisesti erilaista kuin aiemmissa osissa. No ainakin kieli, sillä suomentaja oli vaihtunut ja tässä ei tainnut olla yhtäkään suorastaan noloa käännöstä. Eli kieli toimi. Viimeisessä osassa uitiin myös aika syvissä vesissä, eli syvyyttä löytyi. Toisaalta olisin kaivannut sitä vieläkin enemmän ja että mua riivaa "helpot ratkaisut" tai tilanteiden sivuuttaminen. (SEURAA PIENI JUONIPALJASTUS:)Mitä tehdä kun on ihmissusi eikä voi olla kuin kesät ihmishahmossaan ja ei saisi paljastua? No "lähteä" tietenkin Norjaan kaverin kanssa! Ja tämähän ratkaisu vain lyötiin pöytään ja siinä se oli. Onneksi toisten ei tarvitse miettiä, miten mahdollisia tollaset jutut on ja onneksi vanhemmat nielee sen samantien. Tsissus! (JUONIPALJASTUKSET LOPPUU TÄHÄN!)

Toisaalta pakko sanoa, että tämän osan lukeminen vei multa kaueiten ja alku ei suoranaisesti inspannut, mutta alun jälkeen loppu oli kyllä aika vetävä. Heikkoja kohtia oli jälleen uskottavuus. En tiedä mikä tässä nyt mättää, että jokaisessa osassa uskottavuus on jostain syystä kärsinyt? Olisiko se sitten se vauhti välillä, uskomattomat käänteen ilman selitystä ja asioiden sivuuttaminen? Niin ja tietysti kun vertaa Pottereihin, niin saa aika ihmeopus olla, että vetäisi sille vertoja, mutta silti!

Trilogia oli tosiaan ihan ok ja luettava. Nuorempiin lukijoihin varmaan uppoaa kuin veitsi voihin. Mutta tiedättekö sen tunteen mikä jää, kun on lukenut kaikki Potterit ja joutuu jättämään parhaat ystävät (paitsi että sitten katsoo kaikki elokuvat tietty)? No tästä ei jäänyt sellaista tunnetta, vaikka luin kaikki kolme osaa peräkkäin melko tiiviisti. Elokuvaversio tästä toki kiinnostaisi!


"Onni oli kylkiluideni väliin kiilautunut sirpale."

lauantai 14. tammikuuta 2012

Tammikuun kirjahankintoja & muutama sananen tulevasta blogivuodestani


Olen viimeksi kirjoitellut viime sunnuntaina ja tänään ajattelin olevan sopiva aika ilmoitella hengissä olemisesta. Hengissä täällä nimittäin ollaan enemmän tai vähemmän, vaikka blogi onkin hiljaa. Alkuviikosta sain hyviä uutisia (!) ja ehkäpä tässä stressi on alkanut purkautua tai väsymys vain ottanut ylivallan, mutta tällä viikolla olen tehnyt vain kahta asiaa: ollut töissä tai nukkumassa. Tästä syystä lukeminenkin on ollut hyvin vähäistä ja näin ollen myös blogin päivittely. Vaikka eipä tässä nyt tarkoituskaan ole blogia koko ajan päivitellä.

Halusin kuitenkin tulla esittelemään kirjaostojani (vaikka yritin kovin säästellä tätä kuun loppuun) ja vähän kertomaan suunnitelmistani tulevalle vuodelle ja etenkin helmikuulle! Mutta ensin ostokset.

Akateemisen alesta nappasin lempparisarjakuvaani Nemiä ja Suomalaisen alesta 
mukaan lähti takakannen (ja hinnan) perusteella Isabel Abedin Lucian.

Sarjakuvan lisäksi Akateemisesta mukaan lähti Sara Gruen Vettä elefanteille
ja Jane Austenin Uskollinen ystävänne, joka oli syntisen halpa!

Suomalaisesta ostin myös Elina Innasen Viiden tähden vegaani - keittokirjan, joka 
vaikutti pikaisen selailun jälkeen todella lupaavalta. Yksinkertaisia mutta ei tylsiä ohjeita,
ja houkuttelevat kuvat! Suosittelen myös muille kuin vegaaneille.


Yhteensähän nämä kirjat maksoivat noin 37 euroa, joka ei mielestäni viidestä kirjasta ole paha hinta. Varsinkin kun esimerkiksi Viiden tähden vegaanin hinta on useammassa paikassa ollut 30 euron molemmin puolin ilman alennusta. Mitäs pidätte? Itse ainakin pidän!

Ja mitäs mieltä siellä ollaan, että pidänkö linjani ja jätän bloggaamatta sarjakuvasta ja keittokirjasta? Olen aiemmin tuonut blogiin vain pari sarjakuvaa, vaikka niitä luenkin paljon enemmän, mutta usein sarjakuvat ovat puhdasta viihdettä minulle ja paljon kirjoiteltavaa ei välttämättä ole. Keittokirjat taas ovat hyötykäyttöön, enkä tiedä osaisinko niistäkään mitään mielenkiintoista sanoa. Mutta ihan lukijoiden mielenkiinnon mukaan mennään, että jos jotakuta kiinnostaa, niin voinhan jossain välissä vuotta toki noistakin kirjoitella (tai olla kirjoittamatta). Kertokaa mielipiteenne, se kuullaan varmasti!

Jotta postaus ei loppuisi ikinä, niin loppuun pieni katsaus siihen, mitä vuosi 2012 tuo mukanaan minun blogissani! Pieniä muutoksia on tiedossa ja ehkäpä jotain ylläreitäkin!

Vuosi 2012 minun blogissani:

Mikä muuttuu?
♥ Kuten aiemmista postauksista voi huomata, tänä vuonna blogissani on pääasiassa vain itse ottamiani kuvia ellei toisin mainita. Banneriakin olisi tarkoitus muuttaa tästä syystä.

♥ Ulkoasu varmasti muuttuu kunhan intoa ja ideoita alkaa syntymään. Tosin mitään rajua muutosta ei ole tiedossa.

♥ Kirjaostoja pyrin esittelemään (mikäli niitä on) jatkossa 1-2 kertaa kuussa. Eli ihan jokaista kirjaostoa en tule erikseen enää esittelemään.

♥ Luultavimmin päädyn listaamaan lukemiani kirjoja (kaikesta huolimatta) kerran kuussa ellen ala kokemaan sitä liian tiuhaksi tahdiksi. Tätä mietin vielä.

Mitä muuta luvassa?

♥ Helmikuussa blogi täyttää vuoden ja silloin pidetään pirskeet!

Samaa vanhaa linjaa. Paljon kirjoja, joista itse olen kiinnostunut ja mahdollisimman vähän niitä, jotka "pitäisi lukea".

♥ Ylläreitä! Muttä näistä en voi vielä hiiskua, sillä muuten ne ei ole ylläreitä.


Mahtavaa, kirjaisaa ja eläväistä uutta vuotta 2012 kaikille! Lukekaa paljon hyviä kirjoja mutta muistakaa myös kirjojen lisäksi uppoutua omaan elämäänne! Itse sain aika hyvän muistutuksen siitä, että tämä on se ainokainen olemassa oleva ja että sitä ei kannata tuhlata.

Niin ja rentoa viikonloppua jokaiselle!

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Maggie Stiefvater: Häivähdys

Maggie Stiefvater: Häivähdys
suom. Laura Honkasalo
s. 345,  Wsoy 2011
(Linger 2010)

Alkutiedotus: Minä tosiaan vasta opettelen käyttämään tuota kameraa, ja olen ehkä murto-osan kaikista kameran hienosäädöistä vasta oppinut, eli kuvien laatu ja tarkennus ja kaikki muu on vielä vähän niin ja näin. Tämän kuvan nappasin äsken äkkiä, kun halusin tulla kuvaamisen sijaan kirjoittelemaan. Joten kaikki kuvausnerot: älkää vielä menettäkö järkeänne, ehkä minäkin vielä opin.

Tosiaan tällä kertaa vuorossa on Väristyksen jälkeinen Häivähdys eli toinen osa ihmissusista kertovasta trilogiasta. Ja pakko sanoa, että toinen osa kyllä päihitti ensimmäisen tässä tapauksessa. Tämä osa syvensi tarinaa ja teki siitä jotenkin uskottavamman, ja tässä osassa ei edetty yhtä hengästyttävää vauhtia kuin ensimmäisessä.

Kirja jatkaa siis siitä, mihin Väristyksessä jäätiin. Samin ja Gracen tarinaan tulee uusia käänteitä ja uusia ihmissusia, joihin paneutua. Oikeastaan tässä osassa Samin ja Gracen tehtäväksi jää lähinnä ikävöidä toisiaan aina kun eivät voi tavata ja sillä välin lavalla pyörivät lähinnä Cole ja Isabel. Cole on erään melko tunnetun bändin keulakuva, joka on halunnut paeta elämäänsä ja päätynyt ihmissusiympyröihin. Sen sijaan, että hän pääsisi pakoon itseään ja elämäänsä, hän tuntuu joutuvan kohtaamaan sen väkevämmin kuin koskaan. Isabel on ihmissusipiireissä veljensä vuoksi ja ennen niin kylmästä ja jopa ilkeästä Isabelista on paljastunut täysin uusia piirteitä uusien ystävien ansiosta. Tämä tarina kuvaa ehkä hahmojen henkistä kasvua tietyllä tapaa, vaikka tapahtuupa tässä aika paljon kaikkea muutakin.

Häivähdyksessä tarina tosiaan syventyy, hahmot tarkentuvat ja tarinaan tulee uusia ulottavuuksia, jotka tuntuvat tekevän siitä jotenkin uskottavamman. Se, mistä ihmissudet syntyvät, miksi ja miksi heidän elämänsä on sellaista kuin on, alkaa selvitä ja samalla yritetään selvittää keinoja "parantua" tästä. Mielestäni tämä on juuri yksi, mikä kirjasta tekee ensimmäistä osaa paremman. Ensimmäisessä osassa ruutuun lävähtää ihmissusia, joilla on outoja taipumuksia ja se pitäisi niellä sellaisenaan. Toisessa osassa tähän ilmiöön syvennytään tutkimalla syitä ja seurauksia. 

Tämäkin oli ihan viihdyttävää luettavaa, mutta toisaalta (erinäisistä syistä) en oikein jaksanut keskittyä tähän kuten taas ensimmäiseen osaan. En osaa sanoa, onko vika tällä hetkellä enemmän minussa vai kirjassa. Ehkä toisessa mielentilassa se olisikin uponnut paremmin. Kirja ei nimittäin oikein tuntunut koskettavan samalla tavalla kuin ensimmäinen, jonka ääressä tosiaan vietin herkkiä hetkiä kello neljä aamuyöllä itkien (ahahhas....). Kieli jatkoi samaa linjaa ensimmäisen kanssa ja muutamia mielenkiintoisia suomennoksia löytyi tästäkin, mutta ei ehkä aivan samassa mittakaavassa kuin ensimmäisessä osassa.

Nyt sitten odotellaan viimeistä osaa! Tänään jo tutkailin kirjaston sivuja ja pari kappaletta olisi kyllä vapaana. Katsotaan lainaanko viimeisen osan jo pian vai siirrynkö toisiin teoksiin välillä. Se selvinnee! Mutta, jos eka osa sytytti, niin ainakin siinä tapauksessa jatkokin kannattaa lukaista!


"Huone oli niin keltainen että näytti siltä kuin aurinko olisi yrjönnyt seinille ja pyyhkinyt sitten suunsa lipastoon ja verhoihin."

Ps. Löysin myös Marjiksen arvion tästä!

torstai 5. tammikuuta 2012

Maggie Stiefvater: Väristys

Maggie Stiefvater: Väristys
suom. Laura Honkasalo
s. 368, Wsoy 2010
(Shiver 2009)


Pitää alkaa useammin valittamaan ettei saa luetuksi, koska näköjään sen jälkeen ei muuta teekään. Tällä kertaa vuorossa oli Maggie Stiefvaterin trilogian ensimmäinen osa Väristys. Ihmissusien täytteinen rakkaustarina nuortenhyllystä - pakkohan siihen oli tutustua. Sanottaisiinko, että aamuyöllä neljän aikaan unettomana ja herkässä tilassa tämän parissa saattaa jopa pillittää, mutta päivänvaloa kirja ei meinannut kestää. 

Väristys on tosiaan aloitus ihmissusipojasta Samista ja Grace nimisestä tytöstä kertovalle tarinalle. Samia on lapsena purrut susi ja tämän seurauksena hän muuttuu joka talvi sudeksi ja kesäisin takaisin ihmishahmoonsa. Grace on tavallinen tyttö, joka on myöskin lapsena joutunut kohtaamisen susien kanssa ja siitä lähtien ollut hyvin kiinnostunut susista. Etenkin yksi keltasilmäinen susi heidän talonsa viereisessä metsässä kiinnostaa häntä. Tytöllä ja sudella kun tuntuu olevan sanaton yhteys. Erään onnettomuuden seurauksena keltasilmäinen susi muuttuu Samiksi keskellä talvea ja siitä alkaa Gracen ja Samin tarina. Vihdoin heillä on toisensa, mutta kuinka kauan? Kylmyys tahtoo vetää Samin takaisin suden elämään, eikä kylmyyttä ole helppo paeta...

Kirja on yllättävän viihdyttävä ja siinä on paljon virkistävällä tavalla uusiakin ajatuksia, mutta myös paljon entuudestaan tuttua. Eikä tarvitse olla ydinfyysikko keksiäkseen, mistä vaikutteita on saatu. Nämä nuorten fantasialla väritetyt rakkaustarinat kun tuntuvat olevan nykyään toistensa kopioita. Jotenkin tylsää, että näinkin hyvä idea lässähtää keskeneräiseltä ja keskiverrolta tuntuvan toteutuksen myötä. Tästä olisi saanut niin paljon enemmän irti, kun olisi vähän vielä veivannnut ja vaivannut.

Tarinan idea on hyvä, mutta olisin toivonut siihen vielä enemmän vivahteita ja menemistä syvemmälle. Muutamat traagisetkin kohdat kun tunnutaan vaan äkkiä juoksevan läpi, vaikka niistä olisi saanut revittyä kirjaan paljon enemmän tunnetta ja luonnetta. Kirjassa myös tapahtuu paljon, mitä ei mitenkään pohjusteta tai jälkeenpäin mietitä, vaikka mielestäni tuollaiset pienetkin jutut ovat "kirjan suola".

On varmaan vähän hölmöä sanoa fantasiakirjasta, että se ei ollut uskottava, mutta no, tämä ei ollut uskottava. Kun on lukenut Potterit tai vaikka ne Twilightit, niin tietää, että myös tällaisesta kirjasta voi saada uskottavan, jopa niin uskottavan, että toiset odottelee kirjettä Tylypahkaan tai jättävät ikkunan auki Edwardille. Tämä tuskin aiheuttaa mitään ryntäystä metsään etsimään omaa susipoikaa. Oikeastaan kyllä sudet olivat toteutettu yllättävän hyvin, mutta kirjassa oli paljon muuta, joka vei pohjaa uskottavuudelta.

Lisäksi ainakin tässä suomennoksessa tökki kieli. Saatettiin sanoa, että: "Se tietää jotain ruoasta." ja tämä "se" seisoi vieressä. Muutenkin "hänen" tilalla käytettiin paljo "se" - ilmaisua ja ainakin minua se ärsytti. Ehkä sillä yritettiin jäljitellä jotain nuorten käyttämää kieltä, mutta se kyllä tuntui vaan todella tökeröltä. Lisäksi kirjassa on välissä ihan hirveitä ilmauksia, kuten: "Olin kännissä Samista." KÄNNISSÄ?! Kirja on aika herkkä ja runollinen ja kaihomielinen, joten yhtäkkiä kun eteen lävähtää tuollainen lause niin - hei haloo?! Kiinnostaisi tietää, miten tuo on englanniksi ilmaistu ja että onko se välttämätöntä suomentaa noin, eikä esim "humaltua". Ratkaisunsa kullakin, vaikka sitten huonot ratkaisut.

Kaikista epäkohdista huolimatta kirja viihdytti, ja itseasiassa niinkin paljon, että luen tällä hetkellä trilogian toista osaa Häivähdystä. Eli siitä huolimatta, että kirjassa on paljon aihetta silmien pyörittelyyn ja epätoivoiseen voihkailuun, niin kirja oli pääasiassa ihan mukava lukea. Nuorempana tämä olisi uponnut melkein kuin veitsi voihin, vaikka luulenpa, että silloinkin tuo kieli olisi aiheuttanut kakistelua.

No joo. Ihan ok nuortenkirjaksi. Seuraavasta osasta tunnelmia tulossa melko pian!

♥½

Ps. Myös Kata ja Marjis ovat kirjoitelleet tästä!

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

David Nicholls: Sinä päivänä

David Nicholls: Sinä päivänä
suom.Sauli Santikko
s.507, Otava 2011
(One day, 2009)


Vuoden ensimmäiseksi luetuksi valikoitui jo lähes kaikissa blogeissa ruodittu David Nichollsin Sinä päivänä. Sanoisinko, että kun on lukenut kirjasta pääasiassa positiivisia ja ylistäviä arvioita parin vuoden ajan (ja viime vuonna arvioita tuli räjähdysmäisesti lisää suomennoksen myötä), niin odotukset ovat melko korkealla. Itseasiassa niinkin korkealla, että kun tämä ei toivomuksista huolimatta löytynyt joululahjojen joukosta, niin kävin sen itse heti joulun pyhäpäivien jälkeen kaupasta hakemassa. No petyinkö? Itseasiassa yllättävän vähän, kun ottaa huomioon, että todella moni oli valinnut tämän esimerkiksi viime vuoden parhaaksi kirjaksi ja väkisinkin kirjalta odotti jotain vähintään tajunnanräjäyttävää. Kyllä tässä kirjassa siis aika paljon aineksia on.

Kirjan idea ja juoni on varmaan suurimmalle osalle tuttu, mutta näin lyhyesti vielä tiivistettynä: Kahden ihmisen elämää noin 20 vuoden ajan ja jokainen luku kuvaa aina yhtä päivää vuoden välein. Vaikka jokaisen luvun välissä onkin vuosi, niin kirja on silti kasassa pysyvä kokonaisuus ja mitään oleellista ei jää kertomatta, sillä vuoden muihin päiviin palataan muistoissa tarpeen mukaan. Kirjan rakenne, idea ja kirjoitustyyli olivat itseasiassa todella ok, eivät häirinneet mutta toivat silti jujua kirjaan. Tosin isona miinuksena mainittakoon se, että mielestäni kirjan loppua oli venytetty turhan paljon. Ja junnattiin kirjassa muutenkin välillä samassa kohtaa väsyttävän kauan. Eikä tiettyjä juttuja olisi tarvinnut niin usein toistaa - kyllä lukija ne varmasti silti muisti.

Mitä kirjan hahmoihin Emmaan ja Dexteriin tulee, niin huh ja hei. Pidän yleensä siitä, ettei hahmoja ole turhan paljon siloteltu, mutta en tiedä oliko se tässä kirjassa ihan paras ratkaisu, että hahmot olivat todella karkeita välillä. Oli todella vaikea välillä ymmärtää Dexterin viehätysvoimaa, ja välillä hahmo suorastaan ällötti minua. Dexterin hahmo vietiin liian pitkälle. Ekä Emmakaan nyt miellyttävimmästä päästä ollut. Joku voisi tietenkin sanoa, että hahmot vastaavat "oikeita ihmisiä", mutta täytyykö niiden vastata "säälittäviä oikeita ihmisiä"? Muut hahmot eivät olleet sen kummallisempia.

Nauroin välillä kirjalle ääneen, mutta en itkenyt sen surullisista sävyistä huolimatta. Kirjan "rakkaustarina" jäi minulla sivuun ja keskityin enemmänkin hahmojen kehitykseen tai no jaa, elämän kulkuun ehkä paremminkin. Loppu oli kovin ennalta-arvattava ja hieman tylsähkö.

Itseasiassa kirjaa lukiessa minulle tuli tunne, että olen ehkä lukenut "liikaa" innostuakseni tästä. Tavallaan ymmärrän, että varsinkin vähemmän lukeneen kohdalla kirja voi olla todellakin mieletön lukukokemus. Kirjassa on paljon hyviä aineksia ja toisaalta jopa ällöttävät päähenkilöt voivat toiselle olla ilahduttava asia - että kerrankin näin. Ymmärrän siis miksi joku pitää tästä paljonkin, mutta itse olen vain lukenut niin paljon parempaakin, että niihin verrattuna tämä ei juurikan ravistele. Toisaalta tietenkin myös ennakko-odotukset olivat korkealla ja tämä ei yltänyt sinne asti.

Kirja on silti viihdyttävä ja en kadu sen lukemista tippaakaan. Kirja ei todellakaan ole huono. Kirjaa luki kevyesti ja nopeasti ja välillä se vangitsi lukijansa pitkäksikin aikaa. Voin siis suositella tätä, mutta älkää odottako liikoja. Toisiin kolahtaa, toisiin ei.


"'Olet nuori ja terve ja kohtalaisen hyvännäköinen, kaiketi, ainakin himmeässä valaistuksessa.'"

Tästä kirjoittaneet myös Laura, Noora, Susa, Miia, Karoliina ja Katja.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Lukunurkkaukseni

Minun lukunurkkaukseni!

Viime vuonna blogeissa "paljastettiin" omia lukunurkkauksia tai mielipaikkoja lukea, ja koska en tuolloin omistanut  kameraa, niin en voinut osallistua, mutta tänään vihdoin ja viimein kuvaaminen on taas oman kameran myötä mahdollista ja täten esittelen teille oman lukunurkkaukseni. Oikeastaan luen vähän siellä sun täällä, mutta sattuneesta syystä koko kodin kuvaaminen ei oikein ehkä vastaa tarkoitusta, niin kuvasin sitten lempparieimman eli sängyn! Normaalisti tuon yöpöydän päällä on kasa kirjoja ja muuta roinaa, mutta ennen lähtöni maalle siivosin yöpöydänkin ja toistaiseksi olen onnistunut pitämään sen lähes tyhjänä. Kesken oleva kirja kun lepää sen sijaan eräällä toisella roinankerääjällä... mutta ei siitä sen enempää.

Ajattelin, että kameran myötä voisin muutenkin vähän esitellä "kirjallista kotia" eli esimerkiksi kuvata kirjahyllymme, jonka etsimisestä ja ostamisesta viime vuonna aika paljon kirjoittelin. Ainakin tuolloin useampi mainitsi, että olisi kiva nähdä ihan oikeaa kuvaa hyllystä, ja ainakin minusta on kiva kurkistella toisten kirjahyllyihin ihan täällä blogimaailmassakin. 

Ja hei, te muutkin, joilta lukunurkkaus on jäänyt esittelemättä, niin piristäkääpäs vähän päivää (tai yötä, kröhöm...) ja paljastakaa teidän salaiset pakopaikkanne!