torstai 31. toukokuuta 2012

Toukokuun luettuja


(Kuvan olen ottanut itse Turussa.)


On tullut aika toukokuun viimeisen, joka blogissa tarkoittaa summata yhteen kuukauden luetut (no eipä ole paljon summailtavaa...) ja näin muuten elämässäni se tarkoittaa sitä, että viimeinen työpäivä on toistaiseksi ohi ja ainakin tällä hetkellä tiedossa on pelkkää lomailua kesän yli. Jei!

Toukokuu oli todella kiireinen, stressaava ja väsähtänyt kuukausi minun kohdallani. Tämä kyllä näkyy myös luettujen kirjojen määrässä tai oikeastaan luettujen kirjojen sivumäärässä. Toukokuussa minä nimittäin ehdin lukea:

♥ Michael Cunningham - Tunnit 
Elina Hirvonen - Että hän muistaisi saman
♥ Hans Herlin - Rakastava ei unohda
♥ Joyce Carol Oates - Kosto: rakkaustarina

♥ Jhumpa Lahiri - Tämä siunattu koti

Cunningham ja Oates vakuuttivat, mutta muuten ei kyllä mitenkään parhaimmasta päästä kirjoja tullut luettua. Ehkä kesäkuu on antoisampi! Tällä hetkellä minulla on edelleen kesken Carol Shieldsin Tavallisia ihmeitä. Olen nyt saanut sitä noin 200 sivua luettua, mutta hiljaa hyvä tulee. 

Hyvää loppuviikkoa kaikille ja toivottavasti tekin pääsette kesällä lomailemaan!


torstai 24. toukokuuta 2012

11 asiaa & jotain muuta

(Muutama päivä sitten saatiin tällaista piknikseuraa!)


Hellou ja pahottelut heti alkuunsa, sillä luvassa ei ole vieläkään uutta kirja-arviota, vaan rutinaa lukujumista sekä vastauksia Jossun heittämiin kysymyksiin.

Ensinnäkin siis kärsin kyllä tällä hetkellä ihan totaalisesta lukujumista. Olen viimeisen viikon aikana lukenut maksimissaan 20 sivua - en ole kehdannut päivittää edes goodreadsiin mokomaa määrää. Syynä nyt ensimmäisenä työt, jotka ovat vieneet päivien lisäksi myös iltoja. Eilen pääsin töistä seitsemän jälkeen illalla ja tänään meni lähemmäs kahdeksaa. Mutta sitten kun en ole töissä, niin minähän painelen pitkin kyliä tuolla! Tai siis lähinnä istuskelen puistoissa ja jokirannassa vaan fiilistelemässä tätä kevättä! Ah! Niin ja okei, ei tuo kirja nyt ihan täysillä vedä mukaansakaan. Tai välillä joo ja välillä ei. Kyseessähän on siis novellikokoelma (tai tarinakokoelma, kuten tykkään sanoa) ja toisista jutuista lukisi vaikka kirjan verran ja toiset puuduttavat heti alkuunsa. Ehkäpä aloitan siihen rinnalle toisen, niin saisi edes jotain luetuksi.

Hiljaiselooni syynä on siis lähinnä nämä mahtavat ilmat! Ei malta jäädä sisälle, kun mittari näyttää 26 astetta ja kaverit istuskelee viereisessä puistossa. Miten on teidän laita? (Tai ei tarvitse kertoa, toi bloglovinin lista, jossa noita lukemattomia merkintöjä on taas kiva määrä, kertoo ehkä tarpeeksi...:D)

Mutta jotta ei juttu tähän päättyisi, niin tosiaan tässä vielä 11 vastausta Jossun antamiin kysymyksiin!

1. Oletko koskaan pyytänyt kirjastonhoitajaa suosittelemaan kirjaa?

No en kyllä ole. Mulla on aina to-read listassa niin monta kirjaa, että jotain luettavaa keksii pakostakin.

2. Millainen olisi unelmiesi kirjasto?

Sellainen, missä olisi hyllyssä aina juuri se kirja, jota itse on hakemassa. Ja sellainen, josta löytyy helposti myös harvinaisempia teoksia!

3. Paljonko omistat kirjoja?

Sanottaisiinko, että kohtuullisesti. Nuorempana ostin todella harvoin kirjoja, ja suosin enemmän kirjastoa, joten kirjaostoja on tullut tehtyä enemmän vasta viimeisen parin vuoden sisällä. Johtuu ihan mm. tuloista.

4. Mikä niistä on sinulle rakkain?

Jos tulipalo tulisi ja ehtisin vain muutaman pelastaa, niin kyllä ensimmäisenä tarttuisin varmaan Tove Jansson elämänkertaan ja Pottereihin. Mutta tilaisuuden tullen pelastaisin kaikki, jotka voisin. (Ne, jtoka eivät ole rakkaita, lähtee yleensä kiertämään...)

5. Kuinka paljon blogin pitäminen on muuttanut lukutottumuksiasi?

Ainakin tiedostan nykyään lukemisiani enemmän kuin ennen. Huomaan herkästi onko kausi, että luen paljon tai kausi, etten lue juuri mitään. Arvioita kirjoitellessa on myös havainnoinut ehkä entistä paremmin, minkätyypin kirjat sytyttää ja mitkä ei. Ja okei - joskus saatan lukea kirjan loppuun nopeammin vain siksi, että pääsisin kirjoittamaan siitä, mutta sitä en pidä kyllä mitenkään huonona. En kuitenkaan lue blogin takia.

6. Kuka kirjan henkilö on sinulle tärkeä? Miksi?


A-P-U-A-! Okei, naurakaa pois, mutta Pottereiden kolmikko. Kun on kasvanut Harryn, Ronin ja Hermionen seurassa, niin ei ole voinut kuin toivoa, että itsellä olisi samanlaisia ystäviä.

7. Milloin viimeksi itkit lukiessasi?

Okei, saatte nauraa lisää, mutta Maggie Stiefvaterin Väristys on tainnut viimeksi saada kyynelkanavat auki.

8. Lempparikirjasarja lapsena?

Tykkäsin Laura-sarjasta, Tiinasta, Bertistä ja tietty Pottereista!

9. Kuunteletko lukiessasi musiikkia, pidätkö telkkaria auki vai pidätkö enemmän hiljaisuudesta?

Riippuu fiiliksestä. Ennen halusin lukea aina hiljaisuudessa, mutta nykyään sillä ei ole niin väliä. (Tinnituksen myötä toisinaan ihan kaipaa jotain taustahälyä....)
10. Kerro joku kirjoihin liittyvä kommelluksesi.

Yksi Pottereistani on kupruilla suurimmasta osasta, koska se on joutunut minun vuokseni kastumaan. Ja useista kirjoistani löytyy suklaisia sormenjälkiä. Muuta ei tule nyt mieleeni.

11. Minkä kirjan haluaisit lukea uudestaan ensimmäistä kertaa?

Jonku hyvän ja siirappisen rakkaustarinan hahas.

Siinä ne. Nyt painun telkkarin eteen (kirjaahan ei voisi lukea...) ja toivottelen hyvää huomenna alkavaa viikonloppua jokaiselle!

torstai 17. toukokuuta 2012

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
suom. Kersti Juva
s. 221, Tammi 2010
(Interpreter of Maladies, 1999)

Siitä on tovi, kun yritin lukea Jhumpa Lahirin Kaimaa, mutten päässyt alkua pidemmälle ennen kuin kirja piti palauttaa takaisin kirjastoon. Halusin kuitenkin lukea jotain kehutulta Lahirilta, varsinkin kun kirjojen keskiössä ovat intialaiset ja vieraan kulttuurin kohtaaminen. Tästä syystä tämä kirja päätyikin ostoskoriin kun pyörin hullujen päivien aikaan kirjakaupassa. Tämä olikin oikein oiva tapa tutustua kirjailijaan, mutta eria asia on se, vakuuttiko kirja minut. Ainakin tuli pitkästä aikaa luettua novelleja!

Tämä siunattu koti koostuu 9 erilaisesta kertomuksesta intialaisista. Pääasiassa intialaisia kohtaamassa itselleen vierasta kulttuuria, vaikka myös pari kertomusta sijoittuukin ihan Intian maaperälle intialaisten keskuuteen. Tarinoissa on teemana avioliitto ja rakkauskin, vaikka pääasiassa avioliitot eivät suoranaisesti hohkaa rakkautta - ainakaan aina alkuunsa.

Pakko sanoa heti se, että vaikka olen juuri lukenut kirjan, eivät tarinat ole juurikaan jääneet mieleeni. Ensimmäiset tarinat olivat kiinnostavia, oivaltavia ja taitavia, mutta loppua kohden en ollut enää aivan yhtä haltioissani. Jokaisessa tarinassa oli oma oiva pieni juttunsa, jonka tarkoitus oli varmasti valloittaa lukija ja omalla tavallaan ne valloittivatkin, mutta kokonaisuuksina osa kertomuksista oli jopa hitusen tylsähköjä. Ehdin jo jossain kohtaa harkita, josko jättäisinkin viimeisen kertomuksen kesken... onneksi se sitten hieman parani ennen loppuaan.

Minua vaivasi ajatus siitä, että kertomuksissa oli jotain yllättävän naiivia kirjailijan osalta. En tiedä mikä sen teki, mutta tämä ajatus syttyi ihan ensimmäisten kertomusten yhteydessä ja piti pintansa loppuun asti. Jotain sellaista, joka söi tarinoilta uskottavuutta. Ihan kuin Lahiri olisi halunnut tietyillä kohtauksilla osoittaa selvästi, missä nyt on kyse, mutta teki sen väärin keinoin. Esimerkiksi eräässä kertomuksessa eräs nainen lakkaa kynsiään hetkellä, jolloin en osaisi nähdä yhdenkään, edes turhautuneen naisen lakkaavan kynsiään. Tämän olisi voinut kiertää jollain muulla tavalla, jolloin naisen tila olisi varmasti tullut esiin mutta uskottavammin. (Vaikka kirjailijan tarinahan tämä on ja siinä saa vaikka jokainen nainen lakata kynsiään, mutta lukijan kannalta ei ehkä kiinnostavin ratkaisu.)

Vaikka olikin hauska tutustua Lahiriin, niin en voi sanoa varmasti, että tulisin kirjailijalta lukemaan enemmänkin. Ehkä olisin toivonut, että lukijan omille ajatuksille ja tulkinnoille jätetään enemmän tilaa, sillä tässä oli vähän kuin valmis paketti tarjottimella. Ei iskenyt niin lujaa, kuin olisin ehkä halunnut. Intialaiseen kulttuuriin oli hauska jälleen upota, mutta senkin saralla petyin, kun tässä tuntui olevan esillä vain sellaisia kulttuurin piirteitä, jotka jo muutenkin tuntuvat leimaavan Intiaa ja ovat tuttuja. Haluaisin tirkistellä enemmän.

Mutta kyllä minä myös pidin tästä kirjasta ja sen kertomuksista. Muutaman kertomuksen viilauksella tästä olisi saanut jo melkein loistavan, nyt tämä jää sellaiseksi ihan mukavaksi lukukokemukseksi ja ihan hyviksi tarinoiksi. Mutta kurkatkaa myös, mitä mieltä Ina, Zephyr, Valkoinen kirahvi tai Mari ovat olleet, tai lukekaa tarinat itse!

maanantai 14. toukokuuta 2012

Joyce Carol Oates - Kosto: rakkaustarina



Joyce Carol Oates - Kosto: rakkaustarina
suom. Kaijamari Sivill
s. 152, Otava 2011
( Rape: A Love Story, 2003)


Huh, miten paljon näinkin pieneen sivumäärään voi mahduttaa. Oatesin teos on todella vahva ja nostaa esiin kaksi hyvin tärkeää teemaa: suhtautuminen raiskauksiin sekä Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän. Samalla kirjaan mahtuu tarina, joka ainakin minut vei mukanaan. Ei voi sanoa, kuin että toiset osaa.

Teena joutuu joukkoraiskauksen uhriksi ja hänen pieni tyttönsä on paikalla. Vain hyvällä tuurilla Teena jää eloon - vaikka myöhemmin hän ei näe siinä mitään hyvää. Elämä muuttuu, kaikki muuttuu. Eikä yhtäkkiä olekaan selvää, kuka on uhri ja kuka ei. Itsehän se sitä kerjäsi ja kuka nyt saa päähänsä oikeista myöhään puiston läpi? Oikeuslaitoksessa oikeudesta päättää raha ja parhaiten vääristelty totuus - tai hyvin sepitetyt valheet. Onko ainoa keino ottaa oikeus omiin käsiin?

Kirja ei ole kaunista tai ihastuttavaa luettavaa, vaan lukeminen tekee vihaiseksi ja vähän epätoivoiseksi. Vaikka tiedossani onkin, ettei raiskauksiin ole koskaan osattu jostain omituisesta syystä suhtautua täysin oikein ja että Amerikassa oikeuslaitos on lähinnä huono vitsi, niin silti se pistää aina uudestaan pohtimaan näitä asioita ja nostaa agressioita tätä tilannetta kohtaan. Mikä ihmisiä vaivaa?

Eräs tuttavani sanoi kerran, että: "Kyllä sitä nyt tuleekin raiskatuksi, jos jossain minihameessa kulkee". Siinä kohtaa en voinut kuin nieleskellä. Miten kukaan voi ajatella, että raiskaus olisi oma vika? Että omat valinnat johtavat siihen? Tottakai suosittelen jokaiselle ihmiselle varovaisuutta enkä itsekään kuljeskele öisin yksin kaduilla, mutta vaikka kulkisinkin, ei se oikeuta ketään käymään käsiksi. Valitettava tosiasia on se, että maailmaamme mahtuu ihmisiä, joilta täytyy yrittää suojautua oman itsensä vuoksi. Mutta niin ei saisi olla.

Ja aivan käsittämätöntä, miten vaikeaa sellaisessa tilanteessa on saada apua. Ja miten siihen suhtaudutaankaan! Tiedän tapauksen, jossa uhri ei tehnyt tilanteelle mitään, koska halusi suojella tekijän perhettä. Mielestäni suojelua olisi ollut tehdä rikosilmoitus. Mutta näitä on ja valitettavan paljon. Ja tämäkin on aihe, josta puhuminen yhteiskunnassamme ja no koko maailmalla tuntuu olevan jotenkin kovin vaikeaa. Usein suhtaudutaan kuin uhri olisi itse ajautunut tilanteeseen, jossa joutuu raiskauksen uhriksi. Käsittämätöntä.

Kirjasta vielä sen verran, että minä tykkäsin kirjasta kokonaisuutena. Pidin henkilöhahmoista, jotka eivät olleet (jälleen kerran) turhan siloteltuja ja kirjoitustyyli oli vetävä. Lisäksi kirja nosti tärkeitä teemoja esiim. Kirjaan oli ehkä hieman ympätty liikaa, varsinkin mitä Bethieen tulee (joku kirjan lukenut ehkä keksii mitä tarkoitan), mutta muuten oikein kelpo luettava. Kirja on myös sen verran ohut, että sen kestää lukea. Kovin montaa sivua enempää tätä raakuutta ei olisi ehkä pystynyt lukemaan. Ja miksi edes tarvitsisi, kun jo nämä sivumäärät saivat verenpaineen kohoamaan?

 
 Kirjasta on blogannut myös ainakin Jori, Laura, Anni, Susa & Zephyr.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Kirjalöytöjä kirpparilta & kuulumisia


Hyvää äitienpäivää kaikille äideille! Oma äitini on tänään(kin) töissä, joten olen viettänyt tällaista äiditöntä äitienpäivää ja käynyt kirpparilla pitkästä aikaa. Pieni tauko on tehnyt ilmeisesti hyvää, sillä tänään tuli tehtyä hyviä löytöjä ja kirjahyllykin sai jälleen täytettä. Ja katsokaapa millaista täytettä!

 

♥ Dodie Smith: Linnaneidon lokikirja (2,50 e)
♥ J.W. von Coethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (1,00 e)
♥ Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina (2,00 e)
♥ Siri Hustvedt: Vapisena nainen - Hermojeni tarina (2,00 e)

Mitäs pidätte? Itse olen aika innoissani! Nuoren Wertherin kärsimykset olen joskus nuorempana lukenut, mutta näin kaunista kirjaa ei voinut jättää ostamatta. Hustvedtiltä olen aiemmin lukenut Lumouksen, johon en ihastunut, mutta ajattelin antaa vielä mahdollisuuden ja lähestyä kirjailijaa vähän erilaisella teoksella. Pari muuta nappasin mukaan ihan vain muiden blogiarvioiden perusteella. Katsotaan koska nämä ehdin lukaista!

Tällä hetkellä elelen varmaan vuoden kiireisintä kuukautta, mikä ei ihan sovi yhteen sen kanssa, että energiat alkaa olemaan aika vähissä jo tässä vaiheessa. Työpäivistä vielä selviäisi kunnialla, mutta kun tähän kuukauteen mahtuu vielä ne kaikki kevätjuhlat, iltapalaverit, ylimääräset koulutuspäivät ja kaikki rästihommat pitää viimeistään nyt saada tehtyä, niin alkaa kyllä vähän puhti loppua. Kirjojen kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että luen illalla ne kaksi sivua ennen kuin nukahdan kirja käsissäni. Tästä syystä yhden kirjan lukeminen vie vähän tavallista enemmän aikaa. Mutta eiköhän ala helpottamaan, kun työt loppuu ja saa hetken hengähtää. 

Ai niin! Ja hei koska kirjahylly on saanut taas paljon uusia asukkeja, niin osa jo luetuista saisi kyllä puolestani lähteä vähän muidenkin hyllyihin vierailemaan, elikkäs eiköhän tässä jossain välissä arvontaa pukkaa! Ajattelin, että kun 100 lukijan raja menee rikki, niin järkkäisin jotain kivaa, mutta katsotaan nyt onko se turhan kunnianhimoista. Joka tapauksessa arvontaa on varmasti tulossa ennemmin tai myöhemmin.

Leppoisaa sunnuntaita kaikille muillekin kuin äideille!

lauantai 12. toukokuuta 2012

Hans Herlin: Rakastava ei unohda

Hans Herlin: Rakastava ei unohda
suom. Markku Mannila
s. 276, Otava 1975
(Freunde, 1974)

Tämä kirja on löytö, jonka tein eräänä lauantaiyönä Helsingissä vähän ennen kuin bussini takaisin Turkuun lähti. Siellä oli paikka, jossa oli riveittäin ilmaisia kirjoja ja kehotus joka meni jotakuinkin näin: "Ota tästä. Max 2 kirjaa kerralla." En ottanut kahta kirjaa, en meinannut aluksi ottaa edes yhtä kun pidin sitä epäsoveliaana, mutta lopulta tämän kirjan kiehtovuus vei voiton. Matkalukemista tästä ei tullut, sillä eräs nuokkui tyytyväisenä koko bussimatkan kotiin, mutta nyt kotona ollessa halusin lukea tämän hyvinkin pian. Oli ihanaa pitkästä aikaa lukea jotain vähän vanhempaa ja jotain, miltä en osannut odottaa yhtään mitään.

Rakastava ei unohda kertoo Hansista, jonka elämän suurin ja ainoa rakkaus, Julia, on menehtynyt Toisen maailmansodan aikana keskitysleirissä. Hansille jää huolehdittavakseen Julian tytär ja eräänä päivänä hän saa tilaisuuden kostaa... Kirjassa puidaan Hansin nykyistä elämää 60 - luvun lopussa sekä mennyttä aina 30 - luvulta lähtien. Kirja on tarina menneisyyden painolastista, sen vaikutuksesta kaikkeen vielä tässäkin hetkessä ja unohtamisen mahdottomuudesta.

Kirjaa kuvataan "mieleenpainuvaksi rakkausromaaniksi", mutta itse en tätä aivan suorilta käsiltä allekirjoita. Toki kirjan keskeisin teema on rakkaudessa ja sen voimassa, mutta kirja ei ole mitenkään ällöromanttinen vaan enemmänkin realistinen. Kirjassa ei hekumoida rakkaudesta erityisesti, eikä kukaan henkilöhahmoista ole mikään mustavalkoinen rakastettava pyhimys. Tässä ei mitenkään romantisoida sotaa tai keskitysleirejä (siinä kohtaa kirja olisi varmaan lentänyt seinään), vaan niiden kauheus, julmuus ja sairaus tuodaan esiin niin karuina, kuin ne ovatkin olleet. Historia ei ole kaunis, eikä sitä tee kauniiksi edes sekaan upotettu rakkaustarina, jossa ei käy hyvin. 

Minä pidin kirjasta. Pidin siitä, että hahmot eivät olleet mitenkään erityisen siloteltuja ja tässä ei ollut mitään maagista rakkautta, joka voittaa kaiken. Pidin henkilöhahmojen ongelmista (mikä ehkä kuulostaa oudolta) ja siitä, ettei ketään päästetty kovin helpolla. Eikä loppu ollut mikään perus ruusuinen, vaan sekin hyvin realistinen. Minä en ainakaan oikein tiennyt, mitä olisin kirjalta odottanut ja se pääsikin yllättämään minut pariin otteeseen. Toisaalta taas ehkä petyinkin, kun odotin jotain ravisuttavampaa ja romanttisempaa teosta kansilehtisten perusteella. Ne muuten kannattaa jättää lukematta, jos päättää lukea tämän kirjan. Niissä paljastetaan ihan liikaa.

Kirjassa on kuitenkin muutama juttu, jotka ehkä ihan hitusen häiritisivät lukukokemusta. Ensinnäkin se, että kirjailijan ja päähenkilön etunimet ovat samat... vaikka ei kai sillä pitäisi sinänsä olla väliä. Toisekseen kirjassa on muutama sellainen tapahtuma, jotka eivät tunnu mahdollisilta tai uskottavilta ja näin ne vähän söivätkin uskottavuutta tarinalta. En tiedä olisivatko tällaiset tapahtumat voineet oikeasti tapahtua joskus, mutta itse näen ne historiaa ajatellen aika mahdottomina. Joku ehkä tietää paremmin.

Mutta kirja oli kuitenkin lukemisen arvoinen ja enää ei kaduta, että tämän mukaani nappasin. Kirjaan on lätkäisty tarra, joka kehottaa kierrättämään kirjan sen luettua ja luulenkin, että kunnioitan tätä kiitoksena siitä, että sain tämän mukaani napata silloin Helsingin yössä.

 ½

Kannesta sen verran, että: olenko ainoa vai tuleeko jollekin muullekin tästä vähän erään uudemman kirjan kannet mieleen? Jep, Alice Seboldin Oma taivaan kannet muistuttaa kummasti näitä...



torstai 3. toukokuuta 2012

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman


Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
s. 158, avain 2010
(ensimmäinen painos ilmestynyt 2005)


Olin jo pidempään halunnut lukea tämän kiehtovan nimensä ja aiheensa vuoksi, mutta pettymys oli melkoinen kun tämän sitten sain luettavaksi. Kirjan parhaita puolia on sen ohuus - eipä tarvitse kovin pitkään kärvistellä tämän parissa.

Että hän muistaisi saman kertoo siis Annasta, jonka lapsuus ei ole ollut kovin auvoinen. Lapsuuteen liittyy väkivaltaa, pelkoa, syrjimistä ja hauraita mieliä. Myöskin hänen miesystävänsä lapsuus on ollut rankka, ja myös tätä käydään kirjassa läpi. Tai lähinnä näitä asioita läväytellään lukijalle ilman sen kummempia selityksiä tai ajatuksia.

Odotin koko kirjan ajan jotain tapahtuvaksi. Jotain suurta, joka avaisi tämän tarinan aivan uudella tavalla. Kunnon potkua, joka saisi haukkomaan henkeä. No, turhaan odotin. Vaikka kirjassa tapahtuukin rankkoja asioita, niin ne jäävät aika pintapuolisiksi eivätkä juuri kosketa, sillä kirjan hahmot eivät tule lähelle. Koko tarina jää kovin etäiseksi.

Ja hei, rankka lapsuus? Hyvä aihe kirjoitettavaksi sinänsä, mutta sillä saralla tämä ei kyllä antanut mitään uutta. Kun vertaa vaikka Susanna Alakosken Sikaloihin, joka hiipi ihon alle, niin siihen verrattuna tämä on aika valju veto. Jotenkin tässä ei nyt ehkä aihe ja kirjoitustyyli kohdannut, sillä kaikki tosiaan tuntui jäävän niin kauas, tekstin sisään saavuttamatta lukijaansa. Tässä oli aineksia kyllä, ja ne omat hetkensä, mutta tuntui kuin ne olisi jätetty hyödyntämättä.

En myöskään itse henkilökohtaisesti osannut samaistua tekstiin tai pitänyt sitä kovin uskottavana. Minunkaan oma lapsuuteni ei ole ollut pelkkää hattaraa ja tästä syystä tällaiset kirjat kiinnostavat. Mutta tätäkin lukiessa en voinut tajuta, miten aikuiset ihmiset näkivät lapsuutensa kuten näkivät? Tottakai jokainen kokee ja muistaa ja käsittelee asiat eri tavalla, mutta tässä se ei tuntunut realistiselta. Jotenkin siitä uupui jotain ja koko ajatusmaailma tuntui olevan vieläkin aikuisiällä vähän lapsen kengissä. Ehkä kaikki olisi auennut toisin, jos tässä olisi selitetty enemmän eikä jätetty vain asioita leijumaan. MUTTA tämä on vain minun yksipuolinen näkemykseni asiasta, enkä pidä tätä sen oikeampana kuin mitään muutakaan. Tämä vain vaikutti omaan tapaani lukea ja kohdata kirja.

Ei napannut tämä kirja tällä kertaa, mutta aika hauska sattuma liittyy tähän kirjaan! Nimittäin minähän luin viimeksi Cunninghamin Tunnit, jotka käsittelee Virginia Woolfia ja hänen yhtä teostaan ja tässä kirjassa myöskin mainitaan Woolf useampaan otteeseen ja on jopa samasta kirjasta sama lainaus kuin Tunneissa. Mutta lukekaa mieluummin Tunnit, jos kaipaatte yhteyksiä Woolfiin, tässä se oli täysin sivuseikka ja pelkästään sen vuoksi tätä ei kannata lukea.

Lukekaa kuitenkin mitä mieltä Jenni, Sanna, Joana tai Noora ovat olleet.



"Tuntui, että niin kauan kuin hän saisi sukeltaa iltapäivisin ja iltaisin yhä uusiin tarinoihin, hänen omassa elämässään voisi tapahtua mitä tahansa ja hän kestäisi kyllä.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Michael Cunningham: Tunnit



Michael Cunningham: Tunnit
suom. Marja Alopaeus
s. 247, Gummerus 2011
(The Hours 1998)


Ennen kuin aloin lukea tätä kirjaa, minulla oli aika vahvoja ennakkoasenteita. Kirjaa oli kehuttu todella ja odotukset olivat kivunneet korkeiksi, ajattelin, että liian korkeiksi, että väkisinkään kirja ei voisi vastata niihin. Kun sitten aloitin lukemisen, niin heti se iskikin: töksähdys. Sain luettua muutaman kymmenen sivua ja sitten jätin kirjan pariksi päiväksi lepäämään yöpöydälle, kunnes aloitin kirjan uudelleen alusta ja se olikin täysin uusi alku: pidin kirjasta ensimmäisestä sivusta lähtien.

Tunnit on Cunninghamin kunnianosoitus Virginia Woolfille ja koska Woolfin teokset ovat (vielä) itselleni vieraita, ajattelin lykätä tämän lukemista. Onneksi en kuitenkaan tehnyt niin. En tiedä miksi, mutta tarinat iskivät minuun lujalla voimalla ja tällä hetkellä osaan odottaa Woolfin teoksia ehkä oikealla maltilla. Olen myöskin varma, että tässä kirjassa on eri tuntu, jos sen lukee niin, että Woolf on vielä vieras kuin että hän olisikin tuttu. 

Tunnit kertoo kolmen eri naisen yhdestä päivästä eri vuosina eri kaupungeissa. Virginia Woolfista yrittämässä kirjoittaa uutta kirjaa vuonna 1923, Laura Brownista leipomassa kakkua vuonna 1949 ja Clarissa Vaughanista järjestämässä kutsuja ystävälleen 1900 - luvun lopussa. Tavallisen tuntuisia päiviä erilaisten naisten kanssa, joiden tarinat kietoutuvat kiehtovalla tavalla yhteen kirjassa. Tuttua ehkä Woolfin ystäville.

Miten taidokkaan yksinkertaisen hyvä kirja tämä olikaan. Heti kun osasi aloittaa lukea tätä (uudelleen) aivan eri odotuksin ja ottein. Kun antoi itselleen ajan upota arkipäiväisyyksiin, pieniin ongelmiin, tavallisiin hetkiin ja vähemmän tavallisiin. Niin ja kun antoi itselleen tottua rauhassa kieleen ja sen koukeroihin. Hetkiä kuin omasta elämästä.

Tunnit ei ole erityisen iloinen kirja, vaan pikemminkin alakuloon taipuva. Aluksi ajattelinkin, että tämä ei ehkä ole sopivinta omaan mielentilaani, mutta kirjan tunnelma ei kuitenkaan painanut lukijaansa alas. Oikeastaan kirjaa lukiessa tunsi lievää onnellisuutta siitä, että vaikka päivät voivat olla täynnä pieniä murheita, niin onneksi vain pieniä. Että melko mitättömiä asioita, joista pääsee yli. Ja vaikka kirjassa tapahtuu myös isoja, niin oikeastaan juuri niiden takia omasta elämästä kannattaa olla onnellinen.

Minä pidin kirjasta heti kun osasin ottaa sen vastaan oikein ja ymmärrän, miksi monet ovat tästä ilahtuneet. En kuitenkaan varauksetta voi tätä suositella. Toisessa mielentilassa luettuna tämä saattaa näyttäytyä aivan eri tavoin lukijalle. Itse ilahduin kerronnan kauneudesta, tietyn mielestä yksinkertaisuudesta ja siitä, että pienistä asioista voi kirjoittaa saaden aikaan melko mahtavan kirjan. Kirjan, josta pitää lukea jokainen lause. Kyllä ennen on kirjoitettu hyvin, kuin rakkaudella.

(Myös Sara, Kuutar & Karoliina ovat kirjoittaneet kirjasta.)

 

"Entä jos se hetki päivällisellä - se harmonia, se pieni täydellisyys - olisi kyllin? Entä jos päättäisi ettei halua sen enempää?"